Koko päivä on ollut kumma säätämistä. Heräsin vartin yli kuusi, että ehtisin ajoissa art departmentin meikkaushommiin. Vakiokyytini Rory oli menossa vasta myöhemmin, joten otin oman auton. Ilmeisesti lupasin Samille tulla takaisin ennen viittä ja unohdin autuaasti (en siis vieläkään pysty muistamaan). Aamu meni uutisankkureina toimivien luokkakavereiden naamoja suttaillessa. Päivän hiippailin studiossa puuterin ja hiuslakan kanssa, korjaamassa samoja rasvoittuvia naamoja ja sohottavia hiuksia. Ankkurit olivat kehittyneet viime kerrasta, muuten koko touhu oli sitä samaa. En ymmärrä, miksi uutislähetysten tuottamista pitää harjoitella kahteen otteeseen tämän vuoden aikana. En halua koskaan töihin tv-uutisiin. Mieluummin piirrän vaikka muotokuvia kadunkulmassa.
Tänä iltana oli Civic-teatterissa meidän 48-tunnin leffan näytäntö, reilun kymmenen muun kanssa. Näytöksiä on yhteensä jotain viisitoista ja liput maksavat 15 dollaria kappale. Piti ehtiä hakemaan 8 osallistumishintaan kuuluvaa tikettiä ennen näytöksen alkua. Matkalla Sami soitti ja tajusin, että olisi pitänyt ehtiä kotiin ennen viittä. Samin piti päästä kouluun viideksi ja se joutui minun söhläämiseni takia ottamaan bussin ja myöhästyi jostain nauhoituksesta. Päädyimme kaikesta huolimatta Petrinan ja Deonen kanssa teatteriin. Oli hauska nähdä, mitä muut saivat aikaan yhdessä viikonlopussa. Näimme kymmeniä mokia, hauskoja vitsejä ja omituisia ratkaisuja. Joissakin filmeissä ei ollut mitään mieltä, toiset olivat oikein mukavia pikku tarinoita. Meidän filmi oli toiseksi viimeinen, eikä mitenkään huonoin. Ennen jokaista filmiä ohjaajan piti nousta seisomaan ja sanoa muutama sana. Petrina pakotti minut pystyyn. Kiittelin tiimiä, sanoin että meillä oli hauskaa ja kerroin, miten tiimikaverit estivät minua tappamasta itseäni kun filmi myöhästyi. Karun tukala huumori ei uponnut yleisöön, ehkä se oli liian lähellä totuutta. Sain kuitenkin outoa tyydystä itseni nolaamisesta. On vapauttavaa kuulostaa typerältä ja herättää kummastusta. Puistonpenkillä nukkuvat ihmiset kokevat varmaan jotain samanlaista. Mietin, että on ihan turha yrittää sulautua joukkoon, kun on pukeutunut pinkkiin villapaitaan, kirkkaan vihreään takkiin ja minihameeseen, näyttää iästään huolimatta 18-vuotiaalta (eikä harmita yhtään) ja puhuu oudolla aksentilla. Ajatelkaa mitä haluatte.
Huomenna pitäisi jaksaa ohjata yksi uutisjuttu. Aihettakaan en ole vielä keksinyt. Ahdistaa pelkkä ajatus, ennen kaikkea siksi kun ei kiinnosta. On rasittavaa soitella ihmisille ja suostutella haastatteluihin ynnä muihin, kun ei todellisuudessa hetkauta pätkääkään koko juttu. Joka työstä varmaan oppii jotain. Keskityn siihen, miten hienolta tuntuu huomenna kun se on ohi. Sitten on pitkä viikonloppu ja lauantaina Samin synttärit. Niistä tulee hienot teemajuhlat, joista kerron lisää myöhemmin...
31.5.07
24.5.07
48 tuntia ja viikon yöunet
48 tuntiin mahtuu kaikenlaista. Viimevuotinen art directorin rooli oli kuin takapihan haravoimista verrattuna viime viikonlopun haasteisiin. Perjantai-iltana kuudelta juoksimme Petrinan kanssa läheiselle keilaklubille. Ahtauduimme parinsadan muun sekaan odottamaan, että pääsimme vetämään genren hatusta. Meille lankesi 'Romance/Coming of age'. Seitsemältä koko porukka päästettiin pihalle, juoksemaan ryhmätapaamisiinsa ja soittelemaan toisilleen. Kotona odottivat Sami ja editoija Mike. Jez ja Gavin tulivat vähän myöhemmin. Aivojen raksutuksen melkein kuuli, kun ideoita kehiteltiin, testattiin ja paisuteltiin vuorotellen.
Myöhemmin illalla alkoi kiivas käsikirjoittaminen. Jez muotoili ensimmäiset kaksi kohtausta ja kaatui sänkyyn jo yhdeltä yöllä. Minä jatkoin kirjoittamista ja sain koottua koko tarinan rungon. Yritin herättää kirjoituskaveria, mutta siitä ei ollut mihinkään. Yritin nukkua, mutta aivoni kiehuivat ylikierroksilla - ihan kuin se filmi olisi jo pyörinyt silmieni edessä. Nousin suosiolla muokkaamaan käsikirjoitusta. Puoli seitsemältä herätin Jezin ja pakotin sen koneen ääreen muokkaamaan dialogia. Jez tiivisti tarinaa ja lisäsi muutaman vitsin. Puoli kahdeltatoista sain lopulta viimeisen version irti sen näpeistä ja ryhdyin tekemään otoslistaa. Kameramiehestä ei ollut apua, mutta tuottaja-Petrina ja muut juoksivat etsimässä kuvauspaikkoja, art director Deone ajeli hankkimassa rekvisiittaa ja suunnitteli näyttelijöiden vaatetusta. Kun näyttelijät saapuivat kello yhden jälkeen, osat oli jaettu ja tunnin päästä oltiin kuvaamassa ensimmäistä ulkokohtausta läheisessä puistossa. Tästä eteenpäin juostiin kuvauspaikasta toiseen tuli perseen alla. Paikkaa vaihtaessa toimitimme kuvattua materiaalia editoijille. Pimeän tultua kuvasimme vielä ilta/yö -kohtauksia sisällä ja ulkona. Kaikki ei tietenkään mennyt niinkuin suunniteltiin: kameramies unohti vara-akun, kameramies unohti kytkeä audiomikserin kameraan, kameramies ei osannut käyttää kameran säätöjä hämärässä sisätilassa ja (yllätys yllätys) kameramies ei tarkistanut äänen tasoa kamerasta. Kyllähän me muutkin sählättiin - minä varsinkin. Seuraavana päivänä kameramies vaihdettiin kameranaiseen, joka oli aivan loistava. Yhdeltätoista lauantai-iltana romahdin nukkumaan. Minun koisiessani Sami yritti pelastaa huonolaatuista äänitystä ja editoijat keksivät peittää kuvaan pilkistävän boomin tarinan aiheeseen sopivalla saukolla. Nukkuessani Petrina teki armeijahenkisen aikataulun sunnuntaiksi.
Sunnuntaina kuvasimme edellisen päivän pieleenmenneitä otoksia ja lisää uusia. Puolilta päivin loputkin materiaalit oli saatu kasaan ja pääsin katsomaan jo editoituja pätkiä. Sami oli onnistunut pelastamaan ääniraidan aivan ihmeellisesti ja tarina tuntui toimivan. Kaikki olivat väsyneitä ja jutut sen mukaisia. Kun lopullinen leikkaus saatiin kasaan ja musiikit lisättyä, oli vielä melkein tunti aikaa. Ei olisi tarvinnut kuin siirtää tuotos takaisin mini-DV-kasetille. Helppo juttu, testattu etukäteen kolmeen kertaan.
EI ONNISTU.
Puoli tuntia jäljellä. Vaihdamme kameraa ja kasettia.
EI TOIMI.
Vartti jäljellä. Sinne keilahallille ajaa viidessä minuutissa. Kokeillaan eri asetuksia...
KUN EI TOIMI NIIN EI TOIMI.
Tässä vaiheessa lähdin kävelyllä. Pelkäsin oksentavani editointikoneen päälle. Filmi vietiin lopulta myöhässä ja se piti postittaa seuraavana päivänä kilpailun järjestäjälle. Itkin sunnuntaina tunnin ja mietin, miten voisin lopettaa itseni. Editoija uhkasi puolileikillään hirttäytyä mäkin johtoon. Kunnon kiwi can do -asenteella koko ryhmä mietti, miten sääntöjä voisi kiertää tai vääntää niin, että pääsisimme mukaan kilpailuun. Myöhästyneet filmit näytetään kyllä leffateatterissa, mutta ne eivät voi voittaa palkintoja. Myöhemmin kuulin, että vain kolmannes Aucklandin 180 tiimistä oli toimittanut kasettinsa ajoissa. Ehkä tänä vuonna oli ilmassa jotain.
Kun selvisin ensimmäisestä pettymyksen aallosta, luin maanantaiaamuna kilpailun nettisivulta, että filmin olisi voinut toimittaa hätätapauksessa DVD:llä. Jos mahdollista, kävin vieläkin surkeammissa tunnelmissa.
Vähitellen pääsin jaloilleni, nukuin univelkani pois ja totesin, ettei kaikki ollut turhaa. Tutustuin moniin aivan mahtaviin ihmisiin ja näin miten heistä kukin työskenteli. Opin paljon omista voimistani ja heikkouksistani. Tuo edellinen kuulostaa aivan hirveältä lässytykseltä, mutta odottakaas kun menen yksityiskohtiin: Olen hermoheikko stressaaja, vaistonvarainen ja loputtoman omatoiminen. Paineen alaisena pääni napsahtelee, mutta arvostelen ensisijaisesti itseäni. En tuhlaa aikaani tunteiden puimiseen vaan ärsyyntyneenäkin jatkan hommia kuin jyrä. Pystyn olemaan samanaikaisesti hellä ja tavattoman vaativainen. Hermostun, jos joku astuu varpailleni. Odotan muilta samanlaista panosta kuin itseltäni ja petyn hyvin helposti. Petyn myös helposti itseeni. Tämä kaikki selvisi 48 tunnissa. Suosittelen kaikille, jotka ovat harkinneet psykoanalyysin teettämistä.
48 tunnin aikana löysin myös muutaman ihmisen, joiden kanssa haluaisin jatkossa työskennellä. Yksi tärkeimmistä on oma aviomieheni. Sami on ainoa, johon voin luottaa äänen nauhoituksessa ja kun se vielä osaa muokata ja säveltää ja ties mitä niin mulle ovat kaikki kateellisia.
Maanantaina kävin juttelemassa kaikille tiimin jäsenille, jotka eivät vielä tienneet nauhan myöhästymistä. Sain halauksia ihanilta näyttelijöiltä ja myötätuntoa myös muita koulukavereilta. Moni muukin oli myöhästynyt. Heti tiistaina oli koulun puolesta uusi kuvaushomma. Saavuin aamulla kuvauspaikalle vieläkin sekopäisen väsyneenä ja ryhdyin ohjaamaan ympäriinsä löysivää kuvausryhmää. Kun kuvauspaikka näytti vielä taistelutantereelta, paikalle saapui tietysti ohjaajaopettaja tarkkailemaan työni laatua. Yritin herätä ja saada homman luistamaan, mutta en oikein saavuttanut omaa tasoani. Raahauduin illalla kotiin itseeni kyllästyneenä ja ahdistuneena. Ajattelin, etten koskaan opi. En koskaan saavuta sellaista rutiinia ja taitoja joita kuvauspaikalla tarvitaan. Seuraavana aamuna tapasin opettajan ja seisahduin odottamaan nuhteita eilisestä. Jälleen kerran muiden opiskelijoiden suunnaton avuttomuus toimi edukseni. Vaikka en kelvannut itselleni, olin ollut kuulemma ainoa, jolla oli jonkinlainen käsitys siitä, mitä olin tekemässä. En minä ole mikään hyvä, muut ovat vaan niin paskoja. Eilen sain editoitua tiistaina kuvatun dialogin ja siitä tuli todella hauska. Huomenna katsotaan ja arvostellaan. Illalla meillä on myös 48hour screening koko porukalle Petrinan luona. Toivottavasti siitä jää parempi jälkimaku kuin itse kilpailusta...
Myöhemmin illalla alkoi kiivas käsikirjoittaminen. Jez muotoili ensimmäiset kaksi kohtausta ja kaatui sänkyyn jo yhdeltä yöllä. Minä jatkoin kirjoittamista ja sain koottua koko tarinan rungon. Yritin herättää kirjoituskaveria, mutta siitä ei ollut mihinkään. Yritin nukkua, mutta aivoni kiehuivat ylikierroksilla - ihan kuin se filmi olisi jo pyörinyt silmieni edessä. Nousin suosiolla muokkaamaan käsikirjoitusta. Puoli seitsemältä herätin Jezin ja pakotin sen koneen ääreen muokkaamaan dialogia. Jez tiivisti tarinaa ja lisäsi muutaman vitsin. Puoli kahdeltatoista sain lopulta viimeisen version irti sen näpeistä ja ryhdyin tekemään otoslistaa. Kameramiehestä ei ollut apua, mutta tuottaja-Petrina ja muut juoksivat etsimässä kuvauspaikkoja, art director Deone ajeli hankkimassa rekvisiittaa ja suunnitteli näyttelijöiden vaatetusta. Kun näyttelijät saapuivat kello yhden jälkeen, osat oli jaettu ja tunnin päästä oltiin kuvaamassa ensimmäistä ulkokohtausta läheisessä puistossa. Tästä eteenpäin juostiin kuvauspaikasta toiseen tuli perseen alla. Paikkaa vaihtaessa toimitimme kuvattua materiaalia editoijille. Pimeän tultua kuvasimme vielä ilta/yö -kohtauksia sisällä ja ulkona. Kaikki ei tietenkään mennyt niinkuin suunniteltiin: kameramies unohti vara-akun, kameramies unohti kytkeä audiomikserin kameraan, kameramies ei osannut käyttää kameran säätöjä hämärässä sisätilassa ja (yllätys yllätys) kameramies ei tarkistanut äänen tasoa kamerasta. Kyllähän me muutkin sählättiin - minä varsinkin. Seuraavana päivänä kameramies vaihdettiin kameranaiseen, joka oli aivan loistava. Yhdeltätoista lauantai-iltana romahdin nukkumaan. Minun koisiessani Sami yritti pelastaa huonolaatuista äänitystä ja editoijat keksivät peittää kuvaan pilkistävän boomin tarinan aiheeseen sopivalla saukolla. Nukkuessani Petrina teki armeijahenkisen aikataulun sunnuntaiksi.
Sunnuntaina kuvasimme edellisen päivän pieleenmenneitä otoksia ja lisää uusia. Puolilta päivin loputkin materiaalit oli saatu kasaan ja pääsin katsomaan jo editoituja pätkiä. Sami oli onnistunut pelastamaan ääniraidan aivan ihmeellisesti ja tarina tuntui toimivan. Kaikki olivat väsyneitä ja jutut sen mukaisia. Kun lopullinen leikkaus saatiin kasaan ja musiikit lisättyä, oli vielä melkein tunti aikaa. Ei olisi tarvinnut kuin siirtää tuotos takaisin mini-DV-kasetille. Helppo juttu, testattu etukäteen kolmeen kertaan.
EI ONNISTU.
Puoli tuntia jäljellä. Vaihdamme kameraa ja kasettia.
EI TOIMI.
Vartti jäljellä. Sinne keilahallille ajaa viidessä minuutissa. Kokeillaan eri asetuksia...
KUN EI TOIMI NIIN EI TOIMI.
Tässä vaiheessa lähdin kävelyllä. Pelkäsin oksentavani editointikoneen päälle. Filmi vietiin lopulta myöhässä ja se piti postittaa seuraavana päivänä kilpailun järjestäjälle. Itkin sunnuntaina tunnin ja mietin, miten voisin lopettaa itseni. Editoija uhkasi puolileikillään hirttäytyä mäkin johtoon. Kunnon kiwi can do -asenteella koko ryhmä mietti, miten sääntöjä voisi kiertää tai vääntää niin, että pääsisimme mukaan kilpailuun. Myöhästyneet filmit näytetään kyllä leffateatterissa, mutta ne eivät voi voittaa palkintoja. Myöhemmin kuulin, että vain kolmannes Aucklandin 180 tiimistä oli toimittanut kasettinsa ajoissa. Ehkä tänä vuonna oli ilmassa jotain.
Kun selvisin ensimmäisestä pettymyksen aallosta, luin maanantaiaamuna kilpailun nettisivulta, että filmin olisi voinut toimittaa hätätapauksessa DVD:llä. Jos mahdollista, kävin vieläkin surkeammissa tunnelmissa.
Vähitellen pääsin jaloilleni, nukuin univelkani pois ja totesin, ettei kaikki ollut turhaa. Tutustuin moniin aivan mahtaviin ihmisiin ja näin miten heistä kukin työskenteli. Opin paljon omista voimistani ja heikkouksistani. Tuo edellinen kuulostaa aivan hirveältä lässytykseltä, mutta odottakaas kun menen yksityiskohtiin: Olen hermoheikko stressaaja, vaistonvarainen ja loputtoman omatoiminen. Paineen alaisena pääni napsahtelee, mutta arvostelen ensisijaisesti itseäni. En tuhlaa aikaani tunteiden puimiseen vaan ärsyyntyneenäkin jatkan hommia kuin jyrä. Pystyn olemaan samanaikaisesti hellä ja tavattoman vaativainen. Hermostun, jos joku astuu varpailleni. Odotan muilta samanlaista panosta kuin itseltäni ja petyn hyvin helposti. Petyn myös helposti itseeni. Tämä kaikki selvisi 48 tunnissa. Suosittelen kaikille, jotka ovat harkinneet psykoanalyysin teettämistä.
48 tunnin aikana löysin myös muutaman ihmisen, joiden kanssa haluaisin jatkossa työskennellä. Yksi tärkeimmistä on oma aviomieheni. Sami on ainoa, johon voin luottaa äänen nauhoituksessa ja kun se vielä osaa muokata ja säveltää ja ties mitä niin mulle ovat kaikki kateellisia.
Maanantaina kävin juttelemassa kaikille tiimin jäsenille, jotka eivät vielä tienneet nauhan myöhästymistä. Sain halauksia ihanilta näyttelijöiltä ja myötätuntoa myös muita koulukavereilta. Moni muukin oli myöhästynyt. Heti tiistaina oli koulun puolesta uusi kuvaushomma. Saavuin aamulla kuvauspaikalle vieläkin sekopäisen väsyneenä ja ryhdyin ohjaamaan ympäriinsä löysivää kuvausryhmää. Kun kuvauspaikka näytti vielä taistelutantereelta, paikalle saapui tietysti ohjaajaopettaja tarkkailemaan työni laatua. Yritin herätä ja saada homman luistamaan, mutta en oikein saavuttanut omaa tasoani. Raahauduin illalla kotiin itseeni kyllästyneenä ja ahdistuneena. Ajattelin, etten koskaan opi. En koskaan saavuta sellaista rutiinia ja taitoja joita kuvauspaikalla tarvitaan. Seuraavana aamuna tapasin opettajan ja seisahduin odottamaan nuhteita eilisestä. Jälleen kerran muiden opiskelijoiden suunnaton avuttomuus toimi edukseni. Vaikka en kelvannut itselleni, olin ollut kuulemma ainoa, jolla oli jonkinlainen käsitys siitä, mitä olin tekemässä. En minä ole mikään hyvä, muut ovat vaan niin paskoja. Eilen sain editoitua tiistaina kuvatun dialogin ja siitä tuli todella hauska. Huomenna katsotaan ja arvostellaan. Illalla meillä on myös 48hour screening koko porukalle Petrinan luona. Toivottavasti siitä jää parempi jälkimaku kuin itse kilpailusta...
15.5.07
Hengissä vielä
Lopetin ensin kirjoittamisen kun ei huvittanut avautua. Mietin että ties ketkä tätäkin sivua lukevat ja mitä minun elämäni niille kuuluu. Nyt kun asiat ovat asettuneet jonkinlaisiin uomiin, ei enää ehdi kirjoittaa mitään. Olen yhä hengissä ja yritän saada jotain tallennettua, erityisesti ensi viikolopun 48-tunnin filmikisan jälkeen.
Pääasiassa koulu sujuu mainoisti ja tekeleeni ovat yksi toisensa jälkeen parempia. Avioliitto on taas jonkinlaisella tolalla, käytyään hyvinkin nihkeissä tunnelmissa. Äitienpäivän muistin liian myöhään enkä anna sitä varmaan koskaan itselleni anteeksi. En ole eläissäni ollut yhtä väsynyt, innostunut ja totaalisen sitoutunut siihen mitä teen. Jos en saa loppuelämääni tehdä elokuvia, vietän sen haaveillen elokuvien teosta. Odotan jo koulun loppumista ja sitä, että saan järjestellä elämäni uudestaan - keskittyä olennaiseen luennoilla juoksemisen sijaan.
Pääasiassa koulu sujuu mainoisti ja tekeleeni ovat yksi toisensa jälkeen parempia. Avioliitto on taas jonkinlaisella tolalla, käytyään hyvinkin nihkeissä tunnelmissa. Äitienpäivän muistin liian myöhään enkä anna sitä varmaan koskaan itselleni anteeksi. En ole eläissäni ollut yhtä väsynyt, innostunut ja totaalisen sitoutunut siihen mitä teen. Jos en saa loppuelämääni tehdä elokuvia, vietän sen haaveillen elokuvien teosta. Odotan jo koulun loppumista ja sitä, että saan järjestellä elämäni uudestaan - keskittyä olennaiseen luennoilla juoksemisen sijaan.
Subscribe to:
Posts
(
Atom
)