Jouluaatto rannalla

Aurinko paistoi aattona vain hetken, mutta se oli sitäkin hienompaa. Onneksi aatonaattona oli täydellinen rantakeli ja kävin jo silloin heittämässä Seelannin talviturkin. Ei siis ollut mitään pakottavaa tarvetta uida viimassa ja tihkusateessa. Normaalisti talviturkkini lähtee vasta helmikuussa, kun rantavesi poreilee lähes ilmaa lämpimämpänä. Inhoan kylmää yli kaiken.

Joulu on nyt syöty ja juhlittu. Huomenna voin taas karata kahviloihin kirjoittamaan. Tosin en ole pitänyt päivääkään taukoa. Pakkomielle mikä pakkomielle. Tähän asti olen onnistunut vain nauttimaan kirjoittamisesta, työntäen mielestäni sen polttavan kysymyksen, että mitä tällaiselle TV-pilotille oikein pitäisi tehdä. Eihän sitä tietysti ole mikään pakko viedä pöytälaatikkoa pitemmälle, mutta kuka sitä nyt huonekaluilleen kirjoittaa.

Viimeisimmäksi lukemieni seitsemän käsikirjoitusoppaan perusteella minun pitäisi muuttaa Los Angelesiin, verkostoitua jossain huuruisissa bileissä ja yrittää saada joku agent lukemaan tekeleitäni. Jos sitten pääsisin 10 vuoden sisällä jonkin käsikirjoittajia edustavan toimiston listoille, he lähettäisivät työnäytteitäni ympäri kyliä ja saisivat ehkä buukattua mulle jonkinlaisen viikon mittaisen duunin jonkin olemassaolevan tv-sarjan käsikirjoitustiimiin - jossa sitten joisin kahvia muiden etuoikeutettujen työnarkkisten kanssa ja ideoisin uutta jaksoa johonkin CSI spinoffiin.

One can dream :)

Hyvää Joulua!

Me ollaan lähdössä jouluaaton perinteiselle rantareissulle. Ulkona ripsii vettä. Viimeisen viikon ajan tässä talossa on syöty kuin viimeistä päivää. Torttuja, pipareita, taikinakuorisia ruukkuruokia, joulukalenterista päivittäin paljastuvia suklaita ja karkkeja... Leivoin Samille (salaa) joululahjaksi addiktoivia tuplasuklaa cookieseja. Eilen tein omaa cashewpähkinäpestoa. Nyt riittää. Rantapiknikille on varattu salaatteja, voileipiä ja piparkakkutalo. Tekee mieli paastota viikko.

Pahoittelut, etten ole saanut kirjoitettua tänne mitään. Sain pitää ihanan kirjoitusloman, kun Sami reissasi pari viikkoa eteläsaarella kavereidensa kanssa. Valitettavasti energia ei riittänyt käsikirjoittamisen ohella blogin päivittämiseen. Käsikirjoitus kuitenkin eteni niin pitkälle, että pääsin tekemään "Rewrite" -nimisen kirjan harjoituksia. Score!

Palaan asiaan.

Nauttikaa joulusta!

Internetin blogiähky

Siitä asti kun vuoden 2006 alussa aloitin tämän blogin, bloggaaminen on muuttunut valtavasti. Pähkinänkuoressa: Kaikki kirjoittavat, ketään ei kiinnosta. Blogien määrä on moninkertaistunut. Kuin kaikki maailman päiväkirjat olisivat yhtäkkiä pelmahtaneet julkisesti luettavaksi. Ihan kaikkea löytyy: anoreksiaa, miljonäärielämää, raiskaajan päiväunia... Bloggaajat kalastavat lukijoita yksityiselämän paljastuksilla ja millä tahansa marginaalisella. Nykyään yksityisyys on sitä, että on riittävän tylsä ja tavallinen. Kaikki normivaihteluväliin mahtuva hukkuu auttamatta netin infotulvaan. Vaikka kirjoittaisit omalla nimelläsi, olet lopulta anonyymi: Kukaan ei muista nimeäsi.

Muutama vuosi sitten vielä peloteltiin netissä julkaisevia: Varo vain, kaikki näkevät mitä kirjoitat. Nyt se on viraalimarkkinoinnin märkä uni - jos pystyt keksimään jotain minkä kaikki näkevät, olet miljonääri. Nykyään lastenkin tekemät youtube-pätkät valjastetaan kiireen vilkkaa markkinoinnin työkaluiksi. Ihmisiä on vaikeampi tavoittaa, kun monet eivät enää katso TV:ta ja valikoivat mediasisältönsä huolella. Mullakin on selaimessa 'ad block'. Vaikka teen työkseni välillä mainosbannereita, en katsele niitä vapaaehtoisesti.

Mitä merkitystä tällä on bloggaajalle? Ainakin voin kirjoittaa pienelle lähipiirilleni välittämättä sen kummemmin siitä, minne sana kiirii. Olen aina kirjoittanut sensuroimatta, vaikka välillä tietysti jätän kirjoittamatta, erityisesti aiheista jotka ovat muille arkoja eivätkä itselleni kovin merkityksellisiä/henkilökohtaisia (homous, naispappeus, abortti...). En myöskään halua kirjoittaa seksistä tai suolen toiminnasta. Olen netin konservatiivi.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on haastaa teidät ajattelemaan, mitä arvoa kaikella netissä 'jakamisella' on? Pitääkö tekstin arvo ylipäätään määritellä sen lukijamäärän mukaan? Onko bloggaus vain henkilökohtaista terapiaa?

Onko parempi hankkia lukijoita raflaavin keinoin kuin painua ajatuksineen unholaan? Ja kun keinot kovenevat, missä menee raja? Jos sananvapautta lähtee rajoittamaan, mennään helposti (kiinalaiseen) metsään. Mutta tarvitaanko sivustoja, joilla itsemurhaa harkitsevat jakavat toisilleen vinkkejä?

Any ideas?

Kesä tulee, mitäs muista

Hääräsin eilen koko päivän, että saimme järjestettyä Uneton48-leffanäytöksen takapihalla. Vetämällä koko talon väen mukaan hulluuteeni, saimme ympäröityä terassin led-valoverholla ja leivottua hirveän määrän aamiaista. Tarjoilun ideana oli 'breakfast for dinner = brenner' - mysliä, jugurttia, pannukakkua, pinaattimuffinsseja, hedelmiä ja makkaraa (munat unohtuivat). Ajoitus oli vähän huono, kun on pitkä viikonloppu ja niin monet kaverit reissussa/mökeillä. Mutta sää oli aivan ihana ja on vieläkin. Nyt on kuitenkin leffanäytöksen järjestämistä takapihalla on testattu ja hyvin toimii.

Pitäisi varmaan pitää LOTR maraton täkäläiseksi kiistakapulaksi nousseen Hobbit-leffan kunniaksi. En vieläkään tiedä, kuvataanko tuo 'jatko-osa' täällä vai muualla. Kaikkien julkisyytösten, mielenosoitusten, ketjumailien ja facebook-ryhmien taustalla on useimpien mielestä näyttelijöiden etujärjestö Actors Equity. Taistellessaan palkka-asioista ja muista oikeuksistaan, he ovat pelottaneet Warner Brothersin nyt luotsaaman tuotannon pois Uuden-Seelannin maaperältä. Ammattijärjestöä voi toki syyttää, mutta muuttoaikeiden taustalla saattaa olla muitakin taloudellisia vaikuttimia. Warnerin veljet omistavat näet Englannissa ison studion, jossa on kuvattu mm. Harry Potteria. Tuottajathan ovat tunnetusti laskelmoivia, pelokkaita ja riskejä vältteleviä. Tuttu ja hyväksi havaittu menee aina uuden ja tuntemattoman edelle. Ensinnäkin jokainen haluaa tehdä sen suositun leffan jatko-osan, ei sitä ensimmäistä elokuvaa. Ja kun puhutaan jatko-osan tuotantovaiheesta, se pitää hoitaa mahdollisimman riskittömästi. Actors Equity ei varmasti ole asiaa auttanut, mutta epäilen että taustalla on myös halua varmistua sijoituksen onnistumisesta ja ehkä säästää rahaa. Jos tarjolla on oma studio ja tuttu väki joka tekee mukisematta mitä pyydetään, niin sinne sitten. Eniten harmittaa se, etten siinä tapauksessa voi edes hakea haltijaksi.

Koskien Suomessa vellovaa, loputonta homokeskustelua - kämppikseni löysi hyvän aiheeseen liittyvän videopätkän. Se sai minut miettimään tämänhetkisen keskustelun laatua. Vanhanaikainen väittelyn perinne on kadonnut. Enää ei perustella mielipiteitä tai etsitä lisätietoa tai lisää ymmärrystä. Ihmiset vain käskevät vuorotellen toisiaan häpeämään ajatuksiaan tai mielipiteitään. Ja todellakin puolin ja toisin. KAIKKI asianosaiset vaikuttavat lähes tasapuolisen kyvyttömiltä keskustelemaan. Se ei ole enää mielenkiintoista, vaan yhtä hajottavaa ja turhauttavaa kuin juorulehtien 'artikkelit' jos olet koskaan erehtynyt niitä lukemaan.

Kaikista muualla kiihtyvistä kiistoista huolimatta mulla on kivaa ja huoletonta. Aurinko paistaa, kesä tulee. Työt vähenee ja saan kirjoittaa. Ja nyt lähden tanssimaan :)

Kun työt tyrehtyy

TEAR Fund on löytänyt uuden in-house designerin. Ajatus ainoan asiakkaan menettämisestä pitäisi olla pelottava, mutta en vain osaa pelätä. TEAR Fundin kannalta tilanne on hieno. Talossa ei ole ollut graafista suunnittelijaa sen jälkeen kun minä lähdin omille teilleni tammikuussa 2007. Ja vaikka meidän yrityksen hinnat ovat alhaiset, kaiken tarvittavan ostaminen meikäläiseltä tulee kuitenkin kalliimmaksi. Täälläpäin palkkakustannukset ja yritysverotus ovat alhaisempia ja TEAR Fundin kokoinen organisaatio tarvitsee koko ajan jotain.

Ainoan tulonlähteen tyrehtyminen tietää minulle ainakin jonkinlaista taukoa loputtomaan fundraising-materiaalin tuottamiseen. Hyväänkin asiaan kyllästyy, erityisesti jos sitä touhuaa viidettä vuotta putkeen. Tähän saumaan päätimme sitten vihdoin pystyttää yrityksemme nettisivut. Sitä varten piti myös lopulta pohtia liikeideaa. En ole vieläkään varma, mikä erottaa meidät tuhansista muista. Oivalsin kuitenkin, että haluan toteuttaa projekteja, joihin uskon. Välillä se on grafiikkaa, välillä elokuvaa, välillä jotain muuta. En halua tehdä mitä tahansa rahasta, varsinkaan markkinoida ja myydä tuotteita ja palveluja. Päädyimme siis ajatukseen "not motivated by money". Niin taloudellisesti tyhmää kuin se onkin, noiden sanojen kirjoittaminen tuntui hyvältä. Rahan puute motivoi hankkimaan lisää, mutta kun sitä on riittävästi, kiinnostus loppuu. Pitää olla jotain tärkeämpää. Sivusto löytyy täältä.

Outoa kyllä olen viime aikoina nauttinut eniten copy-hommista. En edes virallisesti tarjoa sellaisia palveluita - englantia toisena kielenä puhuvana se tuntuisi röyhkeältä. Ideoin kuitenkin mieluiten konseptin kokonaisuutena, teksteineen päivineen. Jos pyydän niitä asiakkaalta, saan usein pitkiä, käyttökelvottomia rimpsuja, joiden todellinen merkitys hukkuu raamatullisiin adjektiiveihin ja sekaviin lauserakenteisiin. Tyypillisesti minulle toimitetaan artikkeli, jossa ei ole yläotsikkoa, väliotsikkoja eikä kuvatekstejä; toisinaan ei edes kappalejakoa. Jos pyydän niitä lähettäjältä, kuluu kaksi päivää ja lopputuloksena on taas niitä edellämainittuja rimpsuja. Kirjoitan siis itse. Lauseiden hiominen on kivaa.

Ehkä edelliseen liittyen olen riemuissani siitä, että minulla on pian enemmän aikaa kirjoittamiseen. Työstän parhaillaan TV-sarjan konseptia ja pilottijaksoa. Kyseessä on sellainen elämää suurempi tarina, jonka juonikuvioiden ja maailman luominen pistää pään sekaisin. Ihanaa. Neljän viikon käsikirjoituskurssini päättyi tämän viikon maanantaina ja olen opetuksen puolesta taas omillani jatkokurssiin saakka. Kirjoittajaryhmämme on kuitenkin päässyt vauhtiin ja kokoontuu seuraavan kerran ensi viikon torstaina. Meitä on lopulta vain kolme, mutta määrä tuntuu ihan hyvältä. On aikaa lukea kaikkien tuotokset ja palaute on monipuolista. Kokoonnumme yhden ryhmäläisen työpaikalla, joka humisee iltaisin tyhjyyttään - mitä nyt joku työntekijä soittaa flyygeliä aulassa.

Niille, jotka tuntevat Uuden-Seelannin mediamaisemaa - tuo työpaikka on TVNZ. Viime päivinä kyseinen kanava on saanut suuresti huomiota. Aamu-TV:n rääväsuuna tunnettu juontaja Paul Henry irtisanoutui aiheutettuaan taas yhden - tällä kertaa kansainvälisen - rasismikohun. Ne, joita asia kiinnostaa, voivat lukea siitä täältä.

Lopuksi - koska blogiini on aiemmin toivottu enemmän kuvia - ohessa kuva, jossa yritän esitellä vaaleanpunaiseksi värjättyjä hiuslatvojani. Valitettavasti efekti jäi aika latteaksi ja puolittain hävisi ensimmäisessä pesussa.

Siis ei TO-dellakaan oo hauskaa...

Vähän vajaa vuosi sitten lupauduin näyttelemään apokalyptisessa musiikkivideossa, jossa sain kuolla hopean-sinisenä ihottumana kasvoilleni kasvavaan futuristiseen virustautiin. Ajatus oli ihan jees, mutta kuvausten aikana projekti alkoi epäilyttää. Itselleni ja muulle kuvausryhmälle kävi vähitellen selväksi, että ohjaaja otti sekä itsensä että majesteettisen melodramaattisen teoksensa haudanvakavasti. Enkä tarkoita mitään sellaista yksisilmäistä taiteellista intohimoa, vaan aivan lääketieteellisen mitattavaa huumorintajun puutetta.

Huumorintajun puutteessa on jotain pelottavaa. Ehkä siksi, että tuo piirre liitetään usein psykopaatteihin, kyborgeihin ja itsensä huippuvakavasti ottaviin hirmuvaltiaisiin. Kun tapaa uuden ihmisen, huumoria kannattaa hyödyntää ainakin sen verran, että vastapuoli voi sulkea pois kyseiset vaihtoehdot.

Päädyin siis näyttelemään suurta tuskaa, kärsimystä, kuolemaa ja toki myös leijuvaa, onnellista tanssia veden päällä. Tein tietysti mitä pyydettiin, ja ohjaaja oli tyytyväinen. Viimeisen kuvauspäivän päätteeksi otin pienen 'kulukorvaus' shekkini, ajoin kotiin ja toivoin mielessäni etten koskaan näkisi lopputulosta.

Kuvausten aikana kuiskailimme aina tilaisuuden tullen kahden maskeeraajan ja vastanäyttelijäni kanssa tuotannon tahattomasta koomisuudesta. Vaikka ehdimme siinä samalla tutustua ihan hyvin, tajusin myöhemmin, etten tullut vaihtaneeksi kenenkään kanssa yhteystietoja. Luulen, että jokainen meistä halusi vähintään alitajuisesti pyyhkiä kokemuksen ja kaiken siihen liittyvän muististaan.

Muistinpyyhintä jatkui siitä eteenpäin niin huolellisena, että en tänään muistanut mennä kyseisen musiikkivideon ensinäytökseen. Olin merkinnyt tapahtuman kalenteriini, mutta jotenkin en muista nähneeni sitä, vaikka muistan katsoneeni kalenteria. Kun leikkaaja tänä aamuna kysyi, pääsenkö jatkamaan meidän lyhärin työstöä, vastasin 'tottakai' ja ajelin muina naisina Orakeihin. Matkalla muistin jopa pysähtyä äänestämään pormestarin- sekä kaupunginvaltuuston vaaleissa. Minkälainen ihminen muistaa äänestää vaaleissa, mutta ei muista mennä omaan ensi-iltaansa?

Puolituntia näytöksen virallisen alun jälkeen ohjaaja sitten soitti. Pyysin hädissäni anteeksi ja sopersin jotain kiireestä ja aikatauluista. Se sanoi, että jos nyt lähdet ajelemaan, ehdit vielä mukaan. Me odotetaan. En mennyt. Vetosin leikkaajan tiukkaan ja alati muuttuvaan aikatauluun, joka tekee leffan työstöstä hankalaa. Tämä on kaikki totta. Miten olisin voinut sanoa, että lisäksi vatsaani vääntää pelkkä ajatus suurellisesta valkokangaskuolemasta kirkon alttarilla, progerock-goottikuoromusiikin ulvoessa.

Olen kyllä muutenkin huonovatsainen omalle näyttelijätyölleni. Vaivoin kestän katsoa itseäni edes tämän työn alla olevan lyhärin kohtauksissa, jotka olen sentään itse kirjoittanut. Kun Sami katsoi ensimmäistä kertaa edellisen lyhytelokuvani (sen, jossa roikuin pää alaspäin), minun piti mennä siksi aikaa vessaan. Onneksi sen elokuvan vei libanonilainen ohjaaja mukanaan Beirutiin, ja ajatus siitä että naamani päätyi sikäläiselle TV-kanavalle on pelkästään huvittava.

Huonojen elokuvien piina

Olen viimeisen parin viikon aikana päässyt kämppiksen TV-suhteiden avulla kahden paikallisen elokuvan ennakkonäytökseen. Ilmaista popkornia, karkkia, currya... ja aivan hirveitä elokuvia. Sisäinen tasapainoni, joka raastavan lomamatkan jälkeen yllättäen palasi, on taas näissä tilanteissa koetuksella. Miksen pysty suhtautumaan pienen budjetin pitkiin elokuviin kannustavasti? Aion kuitenkin jonain päivänä itse tehdä saman - kerätä 500 000 dollaria ja venyttää sen niin pitkälle kuin mahdollista. Minulla pitäisi olla myötätuntoa toisia elokuvantekijöitä kohtaan. Minun kuuluisi taputtaa äänekkäästi ja hymyillä leveästi. Painaa epäilyt ja vaistonvaraiset reaktiot villaisella. Minun kuuluisi, ja haluaisinkin.

Edellämainitun sijaan istun turtana teatterin penkissä, yrittäen karistaa kahden tunnin kuva-ääni-kidutuksen mielestäni. Mietin, miten pahalta muista mahtaa tuntua. Hetken päästä ohjaaja ja käsikirjoittaja tuodaan salin eteen, valmiina vastaamaan yleisön kysymyksiin. Jähmetyn. Odotan väittelyä, odotan filosofisia kompakysymyksiä, röntgensäteitä jotka paljastavat näkemyksen puutteen. Mutta ensimmäinen kysyjä avaa suunsa ja yhtäkkiä muistan, että tämä on Uusi Seelanti - rohkaisevien ympäripyöreyksien luvattu maa. Kaikki rakastavat tätä elokuvaa. Elokuvaa, jonka epämääräinen tarina polveilee mielisairaiden karikatyyrien, hienostolähiön asuntopolitiikan, pedofiilin itsemurhan ja naisen syrjähypyn välillä kuin loputon 10-henkinen pingisottelu pöydän alla. Päähenkilön motivaatio ei selviä katsojalle missään vaiheessa. Päähenkilö jää itse asiassa kevyen tuttavuuden tasolle ohjaajan tehdessä tilaa kodittomien mielenvikaisten piereskelevälle ja ryöhtäilevälle kavalkaadille. Elokuvan romanttiseksi helmeksi suunniteltu seksikohtaus tuntuu tuskalliselta, päähenkilön kuolema helpottavalta. Jos katsoja ei halua päähenkilön elävän, eikä leffan pääparin koskevan toisiinsa, jotain täytyy olla vialla.

Jostain syystä ohjaajan ja käsikirjoittajan kohtaaminen huonon elokuvakokemuksen jälkeen on usein pahempaa piinaa kuin itse elokuva. Valkokangasoksennusta seuraavat tarinat vastoinkäymisistä ja niiden voittamisesta. Vihjaukset siitä, miten 'jotkut' eivät uskoneet projektiin ja luopuivat. Mutta toiset jaksoivat. Toiset maksoivat! Elokuvan huonouden valossa inspiraatio-tarinat kuulostavat irvokkailta: Niin paljon rahaa valui kaivoon. Vain muutama harva pääsi kuiville; ui rantaan ennen kuin laiva upposi. Mietin, keitä he ovat. Voisinko tehdä heidän kanssaan elokuvia. Haluaisin niin löytää tekijöitä, joiden arvostelukykyyn voin luottaa.

Ja ennen kuin jätän aiheen, täytyy varmaan kertoa yllä käsitellyn elokuvan nimi: Insatiable Moon. Toinen henkisen arven jättäneistä oli fidjiläis-seelantilainen bollywood-musikaali Pump up the Mandali. Sen en tosin usko mitä luultavimmin puhelimella nauhoitettuine ääniraitoineen päätyvän Suomen leveyksille, joten lieneekö tuolla väliä.

Onneksi olen päässyt omalla tielläni parempien elokuvien tekijäksi taas pari askelta pidemmälle. Menin käsikirjoituskurssille virkistämään muistiani perusasioista ja sain koottua neljä halukasta kirjoittajaryhmään. Kokoonnumme ensimmäistä kertaa tänä lauantaina tutustumaan toistemme projekteihin ja luemme sitten jatkossa toistemme käsikirjoituksia, annamme tukea ja palautetta. Kyllä, minä kykenen myös tukemaan toisia elokuvantekijöitä! Muiden menestys ei ole minulta pois. Haluan nähdä hyviä elokuvia ja hyviin elokuviin tarvitaan hyviä käsikirjoituksia.

Huomenna menen tukemaan näyttelijäystävääni käymällä teatterissa. Lupasin etukäteen, etten kävele ensimmäisen puoliajan jälkeen pihalle niinkuin jotkut ovat tehneet. Sitä paitsi viimeaikaisten leffakokemusten karaisemana voin istua lähes minkälaisen kakkelströmmin läpi tahansa. Suljen vain välillä silmäni, tai sujautan sormet korviin hiusten alla. Ajattelen Magnoliaa, American Beautya, mitä tahansa 30 Rockin jaksoa... Ja jos teatteriin saa viedä viiniä, niin sitä sitten molempiin käsiin.

Joskus tulee ikävä Suomea ihan siksi, että siellä taiteilijat vielä ruoskivat itseään ja joutuvat kohtaamaan ihan oikeaa, karvasta arvostelua. Mutta kun sekään malli ei toimi. Suurin osa masentuu ja päätyy tuottamattomaan tilaan johonkin Käpylän nuhruiseen kuppilaan, syyttämään apurahajärjestelmää oman luonteensa heikkoudesta. Vain Spede jaksoi hautaan asti, mutta se mies kuuluikin ehkä elokuvantekijänä kvantitatiiviseen koulukuntaan.

Matka mielen sokkeloihin

Matka Amerikan halki on nyt taitekohdassa. Paikannimillä, maisemilla tai muilla nähtävyyksillä ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Ne vaikuttavat kyllä tunnelmaan ja herättävät aistimuksia, mutta ensisijaisesti olen matkalla oman mieleni syvyyksiin.

Parempi näin, vaikka jossain pohjalla tuntuu vielä heikko häpäsignaali siitä, etten ole toiminut kunnon turistin tavoin, juossut museoissa ja näyttelyissä tai edes jaksanut tutustua kunnolla paikalliseen tarjontaan.

Olen käynyt matkan aikana läpi kaikkea sitä, mitä olen aina pitänyt luonteeni heikkouksina. Olen kysellyt itseltäni ja Jumalalta, miksi minun pitää olla niin paljon muita kehnompi, herkkänahkainen, sekopäinen ja hankala. Kaipaan kyllä virikkeitä ja uusia kokemuksia, mutta tarvitsen samalla enemmän yksityisyyttä, omaa aikaa ja itsenäisyyttä kuin budjettimatkaillessa on mahdollista. Ahdistun, reagoin ärhäkästi kaikkeen minkä koen arvosteluna, loukkaan muita vimmoissani ja sitten itkeskelen sitä ja pohdin tuntikausia, mikä on vikana, pyytelen anteeksi. Karkailen ahkerasti ties minne, että voisin olla omissa oloissani. Sami suuttuu, kun en ota muita huomioon liikkeissäni ja sanoissani.

Kun olin taas vellonut häpeässä ja itsesyytöksissä jonkun tunnin, ryhdyin tutkimaan asiaa summan mutikassa googlaillen. Päädyin ensin lukemaan kaikenlaisista persoonallisuuden häiriöistä, joihin oli tarjolla jos jonkinlaista luita rappeuttavaa pilleriä. Näillä lääkkeillä minustakin saataisiin vihdoin tasainen, vahva ja helppo. Sellainen kuin tässä yhteiskunnassa pitäisi olla.

Jossain vaiheessa päädyin sitten lukemaan 'yliherkästä persoonallisuudesta' (highly sensitive personality). Jonkin tutkimuksen mukaan 15-20% koko maailman väestöstä kuuluu tähän oikulliseen ryhmään. Taiteilijoista huomattavasti suurempi osuus. Arvelin koko jutun olevan taas yksi höpönlöpö persoonallisuusteoria, mutta asiasta löytyi sen verran neurologista tutkimustietoa, että siinä saattaa olla perää. Ehkä aivoni ovat todellakin erilaiset.

Asiaan ensimmäisenä perehtyneen amerikkalaislääkäri Elaine Aronin mukaan yliherkkyys ei siis ole sairaus tai ongelma, johon tarvittaisiin lääkkeitä. Yliherkkä ihminen vain tarvitsee usein enemmän tilaa ja omaa aikaa aistiärsykkeiden käsittelyyn. Visuaalinen aivolohko on voimakkaampi ja informaatiota tulee helposti ahmittua yksityiskohtiaan myöten enemmän kuin pitkälliseen pureskeluun taipuvainen mieli jaksaa työstää. Yliherkät ovat alttiita vaikutteille, olivat ne sitten kuvia, ääniä, hajuja, korjaavaa palautetta tai hienovaraisia vihjeitä toisten käytöksessä. Noin 70% yliherkistä on introvertteja, loput 30% ekstrovertteja. Jälkimmäiseen kuuluvana voin vahvistaa, että yhdistelmä on kovin hämmentävä. Kaipaa jännitystä ja seuraa, mutta helposti tukehtuu virikkeisiin ja erityisesti omalle reviirille tunkeviin ihmisiin. Sitä mitä on hetki sitten kaivannut, kohta jo vihaa.

Se, että tukalissa tilanteissa toimii väärin, on tietenkin oma vika. Ketään ei ole oikeutta loukata vaikka olo olisi miten paha. Ymmärrän, että ihminen joka ei tunnista itsessään edellä mainittuja piirteitä, voi helposti pitää tätä selittelynä, jolla yritetään oikeuttaa väärät toimintamallit. Siitä ei ole kysymys, eivätkä vähemmän herkät ihmiset välttämättä edes ymmärrä sen syyllisyyden määrää, jonka herkempien ihmisten erilaisuus heissä itsessään herättää. Nyky-yhteiskunta on luotu vahvoille ja paksunahkaisille. Herkempien täytyy näytellä, ettei mikään tunnu missään. Ja kun ei jaksa näytellä, saa hävetä.

Olen kuitenkin huomannut, että voin stressitilanteessa estää itseäni toimimasta tyhmästi vain puuttumalla asiaan riittävän ajoissa. Tilan tarve ja aivojen kuormitus täytyy tunnistaa jo paljon ennen kuin otsasuoni alkaa tykyttää. Sekin auttaa, että ymmärtää mistä on kyse. Pahinta on itsensä ahtaminen vääränlaiseen muottiin - se että yrittää väen väkisin toimia niin kuin muut. Olen pitkään rukoillut, että Jumala muuttaisi persoonallisuuteni erilaiseksi, että olisin helpompi ja suurpiirteisempi niin Samin ei tarvitsisi kestää minua tällaisena.

Herkkyyteen liittyy myös positiivisia puolia, joista voi lukea lisää alla olevista linkeistä. Niistä en kehtaa tässä mainostaa, sillä vaikka olenkin muuten innoissani uusista oivalluksista, tuntuu silti nololta myöntää olevansa yliherkkä. Vaikka en enää tunnekaan olevani aivan yksin, olen silti enemmistön näkökulmasta viallinen. En voi edetä urallani (no mulla nyt ei mitään uraa edes ole, mutta teoriassa), en viihdy seurakunnassa enkä muutenkaan tunnu sopivan mihinkään toisten sorvaamaan malliin, joka tekisi minusta helpomman ja siten rakastettavamman muiden silmissä.

Onneksi voin purkaa luovuuttani erinäisiin asioihin. Jos olen tarpeeksi hyvä, minut hyväksytään lopulta "luova hullu" kategoriaan.

Elaine Aronin sivusto
www.highlysensitivepeople.com
Kristityn herkkiksen sivusto
Artikkeli taiteilijoiden hulluudesta

Puolimatkassa

Road trip jatkuu. Tuntikausien yhtäjaksoisen autoilun päätteeksi olemme vihdoin Denverissä. Minun vaatimuksestani otimme Samin kanssa hotellihuoneen ja Chris meni perhetuttunsa luokse. Tavallaan hävetti olla hankala, mutta olen kaikin puolin hankala muutenkin niin mitäpä tuo pisara meressä. Onneksi hotelli on tosi halpa ja hyvä ja sain lopulta nukuttua. Pää alkoi mennä ajomatkalla aika vahvasti sekaisin. Tiet ovat sellaisia loputtomia pitkiä suoria, joissa saa parin minuutin välein ohittaa rekan. Oikeastaan parempi ajaa ohituskaistaa, varsinkin kun alkaa laiskottaa.

Denver on mukava kaupunki, mukavampi kuin New York tai DC mun mielestä. Täällä on siedettävämpi ilmakin, sellainen sopivan lämmin. Ei siinä että lämpimässä mitään vikaa olisi. Alla muutama kuva New Yorkista. Kuvien purkamisessa menee oma aikansa, joten Denverin kuvat tulevat sitten vähän myöhemmin.








PS. Pahoittelut edellisen kirjoituksen poistamisesta ja kiitokset kaikista kommenteista! Ne lohduttivat kovasti, vaikka tuntui etten mitään sellaista ymmärrystä ansaitsekaan. Paha mikä paha.

Kesäloma

Mikä siinä on kun ihminen ei osaa lomailla? Leffakilpailu saatiin tehtyä ja oli tarkoitus vetää vähän henkeä. Heti alkuu piti tietysti siivota ja järjestellä tavaroita, palauttaa laina-auto ja sitten... sähköpostissa odottivat Seelannin asiakkaani TEAR Fundin työt. Sielläpäin ei tietysti ole kesälomaa, juhannusta eikä muutakaan hiljaiseloa vaan töitä tehdään täysi höyry päällä. Pienellä tuskailulla ja itkuraivareilla säestettynä sain ensimmäiset leiskat tehtyä ennen ns. lomille lähtöä. Nyt istun Samin äidin kesäpaikassa ja hyödynnän nettiä etsiäkseni sopivaa wordpress-pohjaa seuraavalle duunille.

Ulkona on lämmintä ja aurinkoista. Ihana kesä. Ei vaan tunnu missään. Olen kyllästänyt itseni Seelannin lämmöllä ja kauniilla väreillä ja sen päälle Suomen kesä kauneimmillaankin näyttää jotenkin 70-lukulaiselta, retrolta. Luonnossa on vain pari vihreän sävyä ja kukat ovat niin pieniä että niitä pitää oikein kumartua katsomaan. Ihanan vaatimatonta. Jos ei oli AIVAN TUHOTTOMASTI hyttysiä, sitä suorastaan nauttisi olostaan. Mulla on jo valmiiksi erityisesti jalat täynnä kaikenlaisia arpia ja naarmuja. Itikanpuremat lisänä siihen saavat raajani näyttämään jotenkin pilaantuneilta. Olen jo hyväksynyt sen, että palaan juhannuksenvietosta pari verilitraa kevyempänä ja paiseilla. Miksi lomailu sitten on niin hienoa? Miksi mökkeily on hienoa? Miksi koko Suomi ahtautui tänään nelostielle päästäkseen jussiksi mökeilleen?

Nyt sitten juodaan kahvia ja syödään pullaa. Sen päälle kuitenkin ymmärrän kesät talvet joten adios!

Leffantekoa, lyttäystä ja politiikkaa

Uneton48-viikonloppu on käynnissä. Se tarkoittaa sitä, että saamme Samin kanssa ihan vähän levähtää. Tänä aamuna, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, sain herätä vasta kun halusin herätä. Mutta eihän sitä kovin pitkään malta nukkua, kun hiljalleen sängyssä maatessaan tajuaa, että siellä ne rehkivät ympäri Suomea, meidän lapset - niin kuin Sami sanoi. Mua nauratti. On siellä paljon meitä vanhempiakin mukana kuvioissa, mutta jotenkin niihin suhtautuu sillä tavalla... jännittää kaikkien osallistujien puolesta ja toivoo, että ne saisi tehtyä hienoja leffoja, ettei kukaan satuttaisi itseään eikä myöhästyisi ja joutuisi pettymään. Ollaan katseltu netistä making of -pätkiä ja luettu päivityksiä facebookissa ja twitterissä. Tän vuoden kisassa on sosiaalinen media ihan eri tavalla läsnä, mikä sopii mulle oikein hyvin. Olen niin kovin utelias :)



Perjantain avajaisissa oli hieno fiilis. Siitäkin huolimatta, että mulla oli vielä vähän flunssan viemä ääni ja aikataulu kiristyi ennen tilaisuuden alkua äärimmilleen. Juuri ja juuri saatiin palikat paikalleen, power pointit testattua ja korjattua ja itsemme kasaan. Hyvä kun vessassa ehti käydä. Onneksi, koska mun pitää edelleen niistää jonkun litran verran räkää kerran tunnissa. Sisko Aini on valtavaksi avuksi, ja kun päätettiin pakollisia elementtejä varttia ennen tapahtuman alkua, kuinka ollakaan pakollinen roolihahmo on tänä vuonna Sisko tai Veli, auttaja. Tajusin symboliikan vasta jälkikäteen, urpo kun olen :)

Oli kiva juontaa, vaikka en mikään ammattilainen ole. Ihmispaljouden edessä seisominen ei kuitenkaan tunnu pahalta, ja tällä kertaa se oli vielä tavallista mukavampaa kun sai nähdä sieltä käsin kaikki innostuneet naamat. Avajaisten jälkeen tuli palautetta siitä, miten hieno energialataus tapahtumassa on. No niin on! Uneton48 on jotenkin niin epäsuomalainen, samalla tavalla kuin koen itse näinä päivinä olevani. Eikä sillä, ettei perussuomalaisuudessa voisi olla hienoa energialatausta. Tässä kilpailussa fiilis vaan on jotenkin erilainen, käsinkosketeltavan kannustava.

Irti lyttäyksestä

Suomalaisuudessa on paljon sellaista, mistä en pidä ja yksi erityinen inhokkipiirre on sellainen yleislyttäävä asenne. Se herää jossain sielun pohjalla, kun näkee jonkun vaikka hymyilevän vähän liikaa, tai olevan vähän liian onnellinen. Toisten menestys aiheuttaa samaa närästystä. Tunnistan tuon asenteen itsessäni, sellaisena vanhana, nyt jo haaleampana piirteenä. Siitä poisoppiminen oli kova koettelemus, jossa nousi pintaan ties minkälaista henkistä vastarintaa. Välillä tuntui, että minua vaaditaan teeskentelemään. Haukuin mielessäni kaikki ihmiset, heidän persoonansa ja tekemisensä. Puolustin oikeuttani kriittisyyteen. Kuljin äärimmilleen viritetty teeskentelytutka päällä. Jos sain jonkun kiinni tekohymystä tai itsekehusta, taputtelin omaa selkääni tyytyväisenä.

Jotain on kuitenkin muuttunut, ja ilman mitään near-death-experience -kokemusta olen Luojan kiitos oppinut nauttimaan toisten menestyksestä ja kannustamaan aidosti muita ihmisiä. Voin lämpimästi suositella tätä parempana tapana elää. En valitettavasti ole elämäntapaguru, eikä minulla ole tarjota 10 askeleen tietä onneen. Jollain lailla ajatusten avartuminen liittyy armon oivaltamiseen. Kun elää armon varassa, ei tarvitse taistella oman pärjäämisensä puolesta. Elämä on lahja ja kaikki sen mukana tuleva on lahjaa. En voi pisteitä keräämällä tai muiden pisteitä riistämällä saavuttaa itselleni mitään todella arvokasta.

Voiko politiikka kiinnostaa?

Katsoin pitkästä aikaa telkkaria - netistä. YLEN Pressiklubilla oli vieraana Mikael Jungner. Koko haastattelun / keskustelun / väittelyn aikana tuntui, että osapuolet puhuivat eri kieltä ja eri asioista. Suomessa tyypilliset, kriittisyydestään ylpeät toimittajat yrittivät löytää tapaa lytätä Jungnerin ajatukset. Ovelia vetoja ja tavallaan hyvää viihdettä. Mutta jotenkin tuli sellainen olo, että juuri tällä tavalla Suomi torjuu uudet mahdollisuudet ja uudenlaiset ajatukset. Jungnerin rohkeus oli jotenkin pysäyttävää. Mennä nyt moiselle lyttäysareenalle puhumaan rakkaudesta ja uusista näköaloista. Asetelma oli lähes marttyyrimainen, Jungner otti turpaan kaikkien meidän puolesta. Jotta minun ei tarvitse kuolla Kaarina Hazardin sanansäilään.

Rupesin ohjelman jälkeen miettimään sitä, miksei politiikassa voisi olla intohimoa. Miksei näitä kahta sanaa oikein osaa yhdistää edes samaan lauseeseen? Olen aivan varma siitä, että monet poliittiset päätökset syntyvät lopulta intuition perusteella. Intuition, jota peitellään viimeiseen asti faktojen savuverholla. Näinhän päätökset syntyvät muutenkin. Faktoihin ei kertakaikkiaan voi suhtautua täysin neutraalisti tai puolueettomasti (politiikassa tuo sana on aika ironinen) ja käsitellä irrallaan omasta persoonastaan tai elämästään. Ihminen lukee, kuuntelee, unohtaa, keskustelee, miettii, käy kakalla, syö, unohtaa, nukkuu ja lopulta sitä vain varmistuu jostain. Muodostaa mielipiteen. Miksei tätä prosessia saa paljastaa?

Pitkästä aikaa politiikka alkoi kiinnostaa vähäsen. Kiitos Mikael!

PS. Siitä meidän 48HOURS-viikonlopusta voi lukea Uneton48-sivuilla. Itse leffan voi katsoa YOUTUBESSA.

Virheiden pelosta

Tulimme Suomeen jo kuukausi sitten, mutta aikaa blogin päivitykseen ei vain ole. Ei ole nytkään, mutta pistänpä kuitenkin rivin kaksi, kun on tuo otsikossa esitetty aihe mielessä.

Niin... virheiden pelosta: Suomessa tähän törmää jatkuvasti. Tanssitunnilla ohjaaja pyytää osallistujia moneen kertaan olemaan hermostumatta, vaikka virheitä tulisikin. Ympäriltä kuuluu tuskainen ähinä, vaikka kaikki tekevät liikkeet lähes täydellisessä synkronissa. Ihmiset ovat valtavan ankaria itselleen. Virheitä ei saa tulla.

Olemme viime viikot yrittäneet innostaa ihmisiä (lue tehneet markkinointia lakunauhabudjetilla) osallistumaan Uneton48-kilpailuun. Moni vastasi, ettei osa vanhasta tiimistä ole enää kasassa, joten eivät pääse mukaan. Joku jopa sanoi, ettei uskalla jos vaikka ei synny yhtä hyvää kuin viimeksi. Tai jos ei tule hyviä ideoita. Taustalla on ikäänkuin ajatus, että kilpailussa pitäisi välttämättä onnistua, kokemus ei ole sinänsä arvokas.

Suomalaiset eivät halua ottaa riskejä, eivät edes hauskanpidossa. Ei saa tulla virheitä. Se kuulostaa niin surulliselta, varsinkin kun olen itse ennen ajatellut samalla tavalla. Ja juuri siitä syystä en Suomessa uskaltanut mennä tanssitunneille, enkä hakea elokuvakoulutukseen. Nyt teen virheitä jatkuvasti... ja pääsen tekemään niitä koko ajan lisää uusissa yhteyksissä. Näistä tilaisuuksista lisää seuraavassa postauksessa. Täytyy kertoa teille meidän 48HOURS-viikonlopusta ja muistakin kuvioista.

Pyydän lopuksi apua teiltä - 14 lukijaani: Voisitteko mainostaa Uneton48 -kilpailua eteenpäin tutuille ja kavereille? Löytyy myös Facebookista: U48 Pitäisi saada tieto kaikille halukkaille osallistujille, ja kisaan on enää pari viikkoa aikaa! Kyllähän Suomesta niitäkin täytyy löytyä, jotka uskaltavat yrittää meni syteen tai saveen ? Täytyy löytyä!

Leffa purkissa ja lentoliput...

Rakkaat kolmetoista lukijaani,

Leijailen. Saimme viime maanantaina kuvattua viimeisen kohtauksen Chrisin ja Bean kanssa kirjoittamaani lyhytelokuvaan. Olemme nyt käyneet läpi lähes kaiken kuvatun materiaalin ja näyttää siltä, että kykenimme tekemään ennätyspienellä budjetilla todella hyvää jälkeä. Eihän näin pitäisi mennä sanomaan, varsinkin kun itse näyttelee... mutta ainakin teknisesti ajatellen jälki on todella hyvää. Tämä kaikki oli mahdollista lähinnä siksi, että saimme REDin, linssit, valot, jib arm:n (mikä se on suomeksi?) ym. ilmaiseksi yhdeltä kaverilta, joka kaiken hyvän päälle on vielä aivan ihana tyyppi. Lisäksi meillä oli loistava puvustaja ja maskeeraaja sekä hämmästyttävä lavastaja - 20-vuotias tyttö, joka ensialkuun vaikutti niin häröltä, etten ollut ollenkaan varma mitä tuleman pitää. Mutta miksi sen pitäisi vähentää kenenkään uskottavuutta, jos pitää sukkahousuja ilman kenkiä? Tyttö hankki meille 60-luvun laboratorio-välineet, painoi kultavärillä kirjojen nimikkeitä sekä toi kuvauksiin oman valkoisen lemmikkirottansa, Rattyn. Aivan ihania, sekä rotta että tyttö. Tuntui aivan uskomattomalta, että sai tehdä töitä niin hienojen ihmisten kanssa!

Kuvausten aikana sattui vain yksi takaisku - iäkkään rouvan raivokohtauksen muodossa. Olimme sopineet vanhan parin keittiön käyttämisestä kuvauspaikkana, mutta rouva oli käsittänyt ajan väärin. Vanha mies päästi meidät sisään. Juuri kun valot alkoivat olla paikallaan, vaimo saapui kotiin huutaen tulipunaisena, ettei hän olisi koskaan antanut lupaa kuvata sunnuntaina! Kuinka kukaan nyt kuvaa elokuvaa SUNNUNTAINA! Saimme naisen rauhoiteltua ja kuvasimme kohtauksen ennätysnopeasti. Seuraavana päivänä kävin tapaamassa pariskuntaa kukkapuskan kanssa, meidän piti nimittäin saada vielä pari kohtausta kuvattua talon kellarissa. Nainen oli leppynyt ja edellisestä viisastuneena kirjoitin tulevat kuvauspäivät (sunnuntai ja maanantai) seinäkalenteriin sekä paperille. Tällä kertaa sunnuntai ei ollut mikään ongelma. Kävimme yhdessä päiväajelulla myymässä kellarista löytyneen kaapelikelan metallipajalle. Pajaa piti seelantilainen Elvis. Pihalla oli kaksi kylttiä: Scrap metal service ja Elvis impersonator. Kaveri näytti siltä kuin Elvis olisi saattanut näyttää, jos olisi elänyt pitkään ja jatkanut rankkaa juhlimista. Vanha pari sai kaapelikelasta 75 dollaria, ja pysähdyimme matkalla ostamaan rouvalle kukkamultaa. Mitäpä sitä ei elokuvantekijä tekisi tehdäkseen elokuvan :)

En malttaisi millään odottaa, että saadaan leffa leikattua kasaan...

Torstai-iltana pidimme wrap partyn, jossa syötiin wrappeja. Heti alkuun kuvausryhmästä muovautui bändi, kun Sami työnsi kengättömän tytön ja tuotantoassarin käsiin kitarat. Assarilla oli mielettömän kaunis ääni, Sami haki basson ja kameramies tunnusti olevansa rumpali. Ne soitti koko illan ja päättivät jatkaa soittelua sitten elokuussa, kun minä ja Sami tulemme Suomesta.

AIVAN NIIN, SUOMESTA.

Tiistaina lähdemme kolmeksi kuukaudeksi Suomeen järjestämään Uneton48:a. Minua hirvittää. Pelkään, että kevät on liian kylmä ja ihmiset yrmeitä. Tämä perustuu edellisen reissuni ensivaikutelmiin lähes päivälleen kaksi vuotta sitten. Epäilen myös, ettei minulla ole enää Helsingissä ystäviä. Tai ainakaan sellaisia, joilla on kalenterissaan tilaa seuraavan kolmen kuukauden sisällä. En ole tajunnut sopia tapaamisia ajoissa. Suomi on siitä erikoinen maa, että siellä tehdään hirveästi töitä sosiaalisen elämän kustannuksella. Lisäksi kuvitellaan että tämä työnteko vie elämässä eteenpäin, että sen kautta saavutetaan jotain erityistä. Sitten jonain päivänä pääsee eläkkeelle tai kuolee. Jos kuolee saappaat jalassa, ei tarvitse havahtua siihen, ettei kenelläkään ole aikaa sinulle - edes eläkepäivillään.

Kaiken elokuvanteon ihanuuden jälkeen tuntuu, kuin pitäisi repiä juurensa irti päästäkseen liikkeelle. Tulee hirveä ikävä Jominea, Chrisia, Beaa ja kaikkia... Kirjoitin eilen Jominelle kortin, ensimmäisen sellaisen. Se on kirjoittanut mulle ties kuinka monta täynnä mitä hienompia ylisanoja. Laitoin ne kaikki seinälle niin että kaikki meillä vierailevat voisivat nähdä miten lämpimästi joku minusta ajattelee ;) Jomine tykkäsi mun pienoisnovellin mittaisesta kortista ja halasin sitä pitkään keskellä törkyistä kylppäriä, jaloissani kaikki purkit ja pullot jotka piti lajitella ennen lähtöä. Vihdoin tuntuu, että on koti. Ja jos on koti, tuntuu pahalta lähteä. En tiennyt, että lähteminen voisi tuntua näin pahalta.

Onneksi kesäkuussa Chris, pieni pala Seelantia, tulee Suomeen. Tämä saattaa olla jännittävämpää Chrisin kuin meidän näkökulmasta. Jos ei ole koskaan käynyt Euroopassa, Suomesta ja erityisesti Helsinki-Vantaalta aloittaminen on varmasti mielenkiintoinen vaihtoehto. Suunnitelmissa on kuitenkin kiertää kesäistä juhannusyrjön täyttämää maaseutua, katsella maisemia (koivuja, tuulipukuja, kävelysauvoja, mustia nahkatakkeja ja hevitukkia), saunoa ja juosta alasti järveen.

Heinäkuussa lähdemme kaikki kolme takaisin kotiin, mutta pysähdymme matkalla ajelemaan 16 päivässä USA:n halki. ROAD TRIP!!! Tästä luonnollisesti lisää myöhemmin...

Paljon muutakin on tässä viimeisten viikkojen aikana tapahtunut, mutta ei tätä tekstiä voi enää enempää venyttää. Wrap it up, wrap it up.. now that's a wrap :)

Sinkkuelämää

Viime perjantaiaamuna Samin äiti soitti Suomesta, sanoi heränneensä sellaiseen visioon, että Samin pitäsi tulla käymään. Sunnuntaina oli veljen lapsen kastajaiset. Sami yritti selittää, ettei millään ehdi ja matka tulisi liian kalliiksi. Äippä ei kuitenkaan luovuttanut, vaan tarjoutui maksamaan. Lentokin löytyi, eikä Samilla ollut enää mitään syytä perääntyä. Kun samalla pääsi hoitamaan Uneton48-kisaan liittyviä tapaamisia, niin jotenkin se päätös siinä syntyi. Sitten juostiin hakemassa lippuja, vaatteita, tuliaisia ja ties mitä. Eikä tullut edes kiire.

Samin lähdettyä olin vähän aikaa ihan ihmeissäni. Viimeksi olimme erossa kolme yötä ennen joulua, kun kävin Waiheken kirjoitusreissulla. Mutta nyt olen itse kotona, kolme viikkoa. Jomine ja sen veli ovat vielä seurana, mutta pian nekin lähtevät Australian reissulle. Samittomuus on outoa. Astun työhuoneeseen, eikä Sami olekaan siellä kyyristelemässä koneen ääressä. Astun makuuhuoneeseen, eikä Sami olekaan lukemassa peiton alla. Eikä kukaan ryntää ovelle jos vaihdan paitaa. Eikä kukaan ryntää vetämään verhoja ikkunaan. Eikä siellä ikkunan takanakaan ole ketään. Elämä on aika yksinkertaista.

Nyt olen jo tottunut itsenäisempään elämään. Se on tylsempää ja helpompaa. Enää viikko, niin alan kuvitella olevani parempi ihminen. Voin sanoa minkä tahansa ajatuksen ääneen, eikä mistään kuulu vastalausetta. Voin tehdä asiat typerässä järjestyksessä tuntematta itseäni typeräksi. Jos kukaan ei huomaa, sitä ei tapahdu. Ostin puolen kilon pussillisen paahdettuja manteleita, kun en löytänyt kilon pussia. Seuraavana päivänä löysin sen kilon pussin, ja ostin senkin. Se oli tarjouksessa. Nyt kun kaapit ovat täynnä manteleita ja mattoa ei ole imuroitu päiväkausiin, voin keskittyä lukemaan kirjoja ja ompelemaan hameesta mekkoa. Välillä autan tietysti Samia apurahahakemuksissa ja käyn näyttelemässä.

Mulla on nyt kaksi erilaista scene group'ia viikossa, molemmat omalla tavallaan hienoja. Toisessa on ihan oikea opettaja, ja vielä todella hyvä sellainen. Ehkä yksi maailman parhaita. Maailman parhailla opettajilla on pieni ego, suuri sydän ja valtava palo paremman taiteen puolesta. Yksi kurssilainen sanoi olleensa eri ihmisten opissa ympäri maailmaa ja pitävänsä Elenan opetusta parhaana. Olisi hienoa, jos voisin itse verrata sitä tuolla tavalla. En tiedä muuta kuin että jokaisen illan aikana koen oloni hetkittäin epämukavaksi, pelkään, voitan pelkoni, nauran ja itken. Lähden kotiin ilman painoisena ja ehkä jotain oivaltaneena. Näytteleminen on tietyllä tavalla ikuinen mysteeri: Kuinka olla oikea ihminen kuvitteellisessa todellisuudessa? Ja eihän se siihen lopu, mutta siihen pitää aina palata. Voi opetella kaikki maailman temput, mutta jokainen ihmisten välinen kohtaaminen on aina uusi ja siihen pitää lopulta heittäytyä kuin sillalta veteen. Vaikka on käsikirjoitus, vaikka on blokattu koko juttu viimeisen päälle.

Lyhäriprojekti on saanut oikean tuottajan, ystäväni Julien. Asiat luistavat heti paremmin ja kuvauspaikkoja on alkanut löytyä. Jännittää, mitä tästä saadaan kasaan. Kaveri lupasi REDin ja oheisromppeet kahdeksi viikonlopuksi, mutta pitäisi vielä löytää kamera pariksi lisäpäiväksi. Älkääkä nyt urputtako, ettei redin materiaalia voi sekoittaa minkään perus-hoodeen kanssa. Kyseessä on eri tyylilajissa tehtävä kohtaus, jonka kuulukin näyttää erilaiselta.

Aucklandissa rikotaan tällä viikolla lämpöennätyksiä. Samaan aikaan sataa tihuttaa. Kun ilmastoidun auton oven aukaisee, sisään löyhähtää turkkilaissaunan höyryn kaltainen ulkoilma. Paikalliset valittavat, että sää on pahin pitkään aikaan. Mun mielestä tää on eksoottista ja ihanaa. Ainoa haittapuoli on se, ettei varsinkaan keskipäivällä jaksa hirveästi touhuta. Ei jaksa edes suihkussa käydä kun kohta on taas hiki. Ah kesää.

Uni

Noin viikko sitten näin unta, jossa olin rakastunut King Kongin tyyppiseen hahmoon. Puoliksi mies, puoliksi gorilla. Se oli hyvin älykäs. Ymmärsi kaiken mitä sanoin, muttei pystynyt tuottamaan puhetta, jotain urahtelua vaan. Muut haukkuivat sitä eläimeksi, mutta minä tiesin ettei se ollut. Opetin sitä lukemaan ja kirjoittamaan. Unessa menimme käymään elokuvateatterissa, joka oli 3D:sta askel eteenpäin. Elokuva oli hologrammin tapaista keinotodellisuutta, sitä saattoi koskea ja sen keskellä liikkua. Pieni sänky leijaili ilmassa ja vei meitä tarinan halki, roikuin sen ulkopuolella ja pidin kiinni sen päädystä. Jossain vaiheessa sänky tiputti meidät keinotodellisuuden laidalle, josta meidän käskettiin kävellä takaisin. Olimme Perussa, jyrkällä rinteellä jossa kasvatettiin jotain bataatin tapaista ja paljon punaisia kukkia. Apinamies katosi välillä jonnekin, kiipesi puuhun ja taisteli puolestani pahiksia vastaan. En tiedä olivatko ne elokuvan pahiksia vai jotain muita. Lopussa elokuva ei ollut enää elokuvaa, eikä Perun rinteiltä päässyt pois. Mutta King Kong hankki mulle ruokaa ja raivasi tietä viidakon läpi.

Freud? Freud?!!

Herätessä nauratti ihan hervottomasti, mutta oli samalla ikävä Kongia. Pyörähdin Samin kainaloon ja kokeilin sen rintakarvoja.

Loputon, ihana kesä!

Hiki. Joka päivä on hiki. Urheillessa hiki lisääntyy. Se valuu pitkin ohimoita, selän kaarretta, rintojen välistä ja jopa sisäreisiä myöten, kertyen kaikkiin vartalon notkelmiin. Aucklandin helmikuu on vasta alkanut, mutta lämpö ja ilmankosteus ovat jo kietoneet meidät syleilyynsä. Samilla on ikävä Suomen talvipakkasiin, mutta minulla ei. Palellutin lapsena poskeni, nuorena korvani ja vähän vanhempana varpaani kun piti aina valita ne kauniimmat talvisaappaat. Paleleminen sattuu, pelkkä kylmässä hengittäminen sattuu. Se nostaa mieleen vihan ja väärydentunteen. Lapsuuden loppupuolella ymmärsin, ettei palelemisen tarvitse kuulua elämään. Että maailmassa on paikkoja, joissa voi lähteä ulos ympäri vuoden ihan spontaanisti, pukeutumatta puolta tuntia. Paikkoja, joissa auringonpaisteesta ei tarvitse tehdä numeroa vaan se kuuluu asiaan. Ymmärsin, että olin syntynyt väärään maahan. Luonteenikaan ei sopinut normaaliin suomalaiseen vaihteluväliin. Oli siis tapahtunut hirveä virhe.

Ei ole suuri yllätys, etten asu enää Suomessa. Sillä ei sinänsä ole mitään tekemistä sään kanssa. Uudessa Seelannissa on talvisin rasittavan kylmä, mutta eihän sitä voi ilmaston perusteella asuinpaikkaansa valita. Kuka nyt niin pinnallinen olisi?

Uuden Seelannin kesä on kuitenkin ihana. Se on niin pitkä, että siihen suorastaan kyllästyy. Joka päivä on aurinkoa ja välillä sadetta. Kaikkea juuri sopivasti. Minä, joka kykenin Suomessa tappamaan minkä tahansa ruohon parissa viikossa - lannotteista ja kukkalampuista huolimatta, pystyn kasvattamaan tomaatteja! En tosin tiedä, voiko sitä kasvattamiseksi kutsua. En ole tehnyt juuri mitään sen jälkeen, kun istutin kahden dollarin taimet aivan liian lähekkäin, rehottavan minttupuskan viereen. Pari päivää sitten virittelin metrin mittaiset kasvinroikaleet naruilla ylös maasta ja niissä roikkui jo lattekupin kokoisia pihvitomaatteja.

Parasta kauniissa kesäpäivissä on se, että niitä voi tuhlailla. Voi piileksiä auringolta, viettää koko päivän sisällä koneen ääressä, tuulettimen alla. Ja aina kun vilkaisee ulos, näkee että siellä se vieläkin on - KESÄ. Jos menee rannalle, ei tarvitse uida. Ei tarvitse edes syödä jäätelöä. Kaikki rituaalit on hoidettu jo kesän alussa. Lomakin on jo hoidettu, rannalla saa tehdä töitä, kirjoittaa ja ideoida. Ei tarvitse hankkia rusketusta tai ottaa valokuvia puolilavastetuista 'hauskoista' hetkistä. Voi istua pitkähihainen paita päällä ja syödä niitä hedelmiä jotka sattuivat olemaan tarjouksessa. Ja saa lähteä kotiin ennen kuin tulee pimeä. Saa lähteä, että ehtii tehdä asioita. Ehtii kuntosalille ja ehtii pesemään pyykit. Aurinko jää silti paistamaan. Tiedän, että Suomessa on nyt kylmä, ja tällainen fiilistely on varmasti äärimmäisen ärsyttävää. Minkäs teet. Kirjoitan lähinnä itselleni, että voin talven kylmyydessä sitten lukea ja muistella kesän ihanuutta. Ellen sitten ole talven tullen Suomessa, nauttimassa taas kesästä, jota en ansaitse.

Uneton48 - yleisön pyynnöstä, kaikesta huolimatta

Sami on saanut päähänsä, että tänä vuonna Uneton48 onnistuu, tavalla tai toisella. Viime vuosi jäi väliin, kun rahoitusta ei löytynyt. Kaiken materiaalin suunnittelu, soittokierrokset ja loputtomat apurahahakemukset veivät minulta kaiken innon. Puhisin, etten mene enää koskaan Suomeen tekemään yhtään mitään. Kun eivät kerran halua. No, mulla on taipumusta heittäytyä melodramaattiseksi. Onneksi Sami ei kääntänyt hankkeelle selkäänsä, sillä nyt näyttää taas paljon paremmalta.

Yritysten ja organisaatioiden suhtautuminen uuteen hankkeeseen on parhaimmillaankin aina vähän varauksellista. Siksi en kai odottanut, että kilpailun 2008 osallistujat olisivat sen innostuneempia. Kisasta on kuitenkin jo 1,5 vuotta ja kaikenlaista on tapahtunut tässä välissä. Mutta kun Sami avasi Uneton48-sivustolle vetoomuskaavakkeen, sen kautta alkoi virrata toinen toistaan painokkaampia kommentteja. Yksi kuvasi Uneton48-viikonloppua parhaaksi kokemuksekseen viimeisen kymmenen vuoden aikana. Mietin, miten moni kulttuuritapahtuma pystyy jättämään samanlaisen muistijäljen. Homman hienoushan on siinä, että tämä muistijälki ei ole meidän järjestäjien aikaansaama. Mikään meidän tai edes James Cameronin (hehheh) tarjoama spektaakkeli ei pääse lähellekään sitä elämystä, minkä itse osallistuminen ja itsensä voittaminen saa aikaan.

Samalla palasivat mieleen omat kokemukseni osallistumisesta. Kyllä niiden jättämä muistijälki on syvä, ja hämmästyttävän yksityiskohtainen. Suurin syy hetkittäiseen nihkeyteeni Uneton48:n järjestämisen suhteen on se, että ajattelin sen estävän minua tänä keväänä (siis Seelannin syksynä) osallistumasta sekä Uuden Seelannin kisaan että Unettomaan - no jos ollaan rehellisiä en voisi koskaan osallistua Unettomaan, joten sen harmittelu on aika epäloogista. Niinpä Sami keksi, että voisimme osallistua Uuden-Seelannin kisaan Suomesta käsin, kun olemme järjestämässä Unetonta. Meillä on Seelannin pysyvät oleskeluluvat, ja tätä nykyä 48 HOURS -kilpaan voi osallistua myös ulkomailta käsin. En tiedä, miten tämä käytännössä onnistuisi, mutta olen aivan täpinöissäni. Hetkittäisistä epätoivon alloista huolimatta lähes mahdottomalta kuulostavien asioiden yrittäminen on lähellä sydäntäni.

Mistä tuleekin mieleen Suomen apurahapolitiikka.

SES vastasi, etteivät tue amatöörituotantoa. AVEK vastasi, että festivaali ei ole valtakunnallisesti merkittävä (ensimmäisenä vuonna 1 500 osallistujaa, 40 000 TV- ja teatterikatsojaa), ja kohderyhmä on väärä. Kun TKT antoi kolmannella hakukerralla 5 000 euroa, juhlimme ja hypimme tasajalkaa, vaikka tiesimme ettei se vielä riitä. Opetusministeriö sanoi, että kysymys on elokuva-alan tapahtumasta ja siten asia kuuluu edellämainituille organisaatioille. Sami valmistelee vielä hakemuksia SKR:n maakuntarahastoihin ja Aatos Erkon säätiölle.

Kirjoitinkin jo Uneton-sisäpiiriläisille, miten kummalliselta jako amatööreihin ja ammattilaisiin tuntuu Uuden-Seelannin näkökulmasta. Toisin kuin Suomessa, täällä on mahdollista hakea valtion tukea myös talkootyönä tehtäviin omarahoitteisiin projekteihin. Näissä projekteissa on usein mukana myös koulutettua väkeä, joilla on paljonkin työkokemusta. Ovatko he ammattilaisia vai amatööreja? Lähes kaikilla on nykyään jonkinlainen alan koulutus, mutta kuten kaikki tietävät, itse Peter Jackson aloitti elokuvanteon paistamalla kuminaamareita äitinsä keittiönuunissa ja roiskuttelemalla itse tehtyä tekoverta kotinsa takapihalla.

Suomi on mielenkiintoisessa tienhaarassa. Jäykkä apurahajärjestelmä puolustaa ammattilaisten pientä joukkoa ja samanaikaisesti mm. Anni Sinnemäki toteaa luovasta taloudesta:

- Luova talous luo jo nyt ja luo jatkossa uusia työpaikkoja, lisää tuottavuutta ja kilpailukykyä. Silti sen kehittäminen on ollut meillä paljon muita Pohjoismaita vaatimattomampaa. Tarvitaan monen toimijan yhteistyötä.

Kulttuuriviennin Tukiverkko -sivulla Saara L. Taalas toteaa:

Luovan talouden kehittämisen keskeisenä tavoitteena on parantaa Suomen kilpailukykyä. On olennaista tunnistaa luovien alojen yritysten synnyttämiä uusia liiketoimintakonsepteja ja pystyä hyödyntämään niitä kannattavasti.

Sivulla puhutaan kehityshankkeista, joilla eri tuotannonaloja voitaisiin tuoda yhteen tulevaisuudessa. Kaikki on vielä suunnitelman asteella - kuten luovan talouden aloite LUUTA (mistä nämä ihan-jotain-muuta-tarkoittavat muka-leikkisät lyhenteet oikein tulevat? - TUPAS tunnistautuminen, kansalaisosallistumisen KAMPA-hanke...)

Olen ensimmäinen myöntämään, etten ymmärrä mitä luova talous oikeastaan tarkoittaa. On kapeampia määritelmiä, jotka viittaavat kulttuurialalla työllistäviin hankkeisiin ja sitten niitä, jotka niputtavat kaikki taivaanrannanmaalarit ja jotain uutta alallaan kehittävät samaan kategoriaan. Miten tahansa, Uneton48:lla on paikkansa tässä palapelissä.

Uneton48-viikonloppu ei tarjoa palkallista työtä Suomen työttömille media-alan osaajille, mutta se tuottaa aivan uutta kulttuurisisältöä, oppimiskokemuksia ja kohtaamisia. Tästä kaikesta vapautuu energiaa, joka oikein kohdennettuna edistää työllistymistä, verkostoitumista ja kansainvälistymistä. Niin luova talous kuin kaikki muukin lähtee lopulta luovan ihmisen korvien välistä. Jossain täytyy syttyä idea, joka sytyttää tulen takapuolen alle ja antaa voimaa kestää apurahajärjestelmän ja kovan yritysmaailman potkut. Luovaa taloutta ei voida auttaa auttamatta ensin luovaa ihmistä. Mikään poliittinen kehittäjätoiminto ei auta, jollei se laskeudu riittävän alas, kosketa yksittäistä ihmistä ja herätä intohimoa.

Sanokaa mitä sanotte, parhaan kulttuurisisällön takaa löytyy aina suurta intohimoa.

Internet-terapiaa?

Peloton rehellisyys, omalla nimellä ja internetissä, on tunnetusti vaarallista. Valveutuneet ystävät, jotka esiintyvät facebookissakin salanimellä, pyörittelevät päätään pahaenteisesti. Minä olen jo menettänyt pelin, näin avoimesta blogikirjoittelusta ei voi enää perääntyä anonymiteetin suojaan. Kuitenkin anonymiteetti on ilmiö, joka on syntynyt vasta suurkaupunkien myötä, jälkiteollisena aikana ja oikeastaan kasvanut täyteen merkitykseensä vasta kun internet sen mahdollisti.

Jos puhut kenelle tahansa kasvotusten, joudut suodattamaan sanojasi. Perinteinen kommunikaatio ja kasvonilmeiden tulkitseminen on hienoviritteistä touhua. Niin hienoviritteistä, että siitä tietokoneen ääressä istuessaan vieraantuneille on nykyään tarjolla kursseja: (Artikkeli Men's Health-lehdessä) Armollisinta suorassa ihmiskontaktissa on, että molemmat ottavat vaikutteita toistensa reaktioista ja säätävät siten viestinsä voimakkuutta, pyöristävät kulmia ja pehmittelevät tylympiä kommenttejaan.

Kun internet mahdollisti anonyymin kirjoittelun näppärine sukupuolen- ja nimenvaihdoksineen, monilla lähti sokka irti. Suomen kaltaisessa pahan olon yhteiskunnassa tämä synnytti suomi24:n kaltaisia palstoja, jotka ovat täynnä yksinäisyyden, alemmuudentunnon ja muiden riivausten aikaansaamaa oksennusta. Suoran ihmistenvälisen kommunikaation tuloksena päästään usein jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, johon meillä on sisäänrakennettu tarve. Internetin palstoilla tämä tarve ei tyydyty. Oksennuksen jälkeen jää kurkku kipeäksi, ja lisäksi oksennus haisee.

Ihminen ei ole pohjimmiltaan hyvä, ja siksi suodattimia tarvitaan. Parhaimmillaan kasvokkainen kohtaaminen herättää kyvyn empatiaan, joka auttaa ymmärtämään toista vaikka mielipiteet olisivat aivan eri seiniltä. Oksennuksenkin voi siivota pois ja jättää omaan arvoonsa, kun ymmärtää että toinen on sairaana.

Tähän kaikkeen liittyen, olen valtavan iloinen nettikommenteista, joita olemme saaneet Uneton48-kisan vetoomuskaavakkeen kautta. Välineenä on täysin tekninen tekstiloota, mutta viesteistä (LUE JOS KIINNOSTAA) välittyy paljon persoonallisuutta ja vilpittömyyttä joka on kai sittenkin mahdollista myös netissä. Lisää Unettomasta ja sen järjestämisen haasteista seuraavassa kirjoituksessa (hyvin pian).

Lomaa ja juhlaa

Viimeiset viikot ovat olleet yhtä lomaa ja juhlaa. Eihän moista normaali-suomalaisen psyyke kestäisi, mutta minä olen marinoitunut täällä rennonletkeässä ilmapiirissä jo niin pitkään, että pystyn viihtymään ja nauttimaan elämästä pitkiäkin aikoja kerrallaan. Ja silti olen loistavassa fyysisessä kunnossa, ruokavalioni on monipuolisempi kuin Kiinan muovituotanto, enkä ole edes polttanut edes nenääni auringossa. Eikö olekin ärsyttävää.

Kahdeksan suomalaisen voimin tehty eteläsaaren matka alkoi Christchurchista, eteni suunnitelmien mukaan Tekapon ja Pukakin kautta Queenstowniin, sieltä Manapouriin ja Milford Soundiin, sitten Wakana-järvelle ja takaisin Christchurchiin. Puolet näistä olimme nähneet jo edellisellä reissulla. Maisemat olivat jylhiä, mutta jätimme Samin kanssa valokuvaamisen siihen hurahtaneille (isälleni) ja tyydyimme ottamaan vain tuhmia kuvia toisistamme kylpyammeessa. Kyseisiä ei julkaista tässä blogissa. Ohessa on sen sijaan kuva minusta Wanakan majapaikan keittiössä. Maisemiahan te kaikki olette nähneet, mutta ette minua huuhtelemassa persikoita.

12 päivän reissua seurasi minun ja Samin 10-vuotishääpäivä. Vuokrasimme sitä varten talon Pihan rannalta. Käytin talon valitsemiseen tuhottomasti aikaa, sillä halusin komeat maisemat ja muutenkin kivan paikan. Talo oli kuviensa veroinen ja juhlista tuli ihanan pienet ja hauskat. Kaikki pukeutuivat kykyjensä mukaan sirkushahmoiksi, vaikka moni ei edes ollut nähnyt esikuvana toiminutta Carnivale TV-sarjaa. Jominelle tehtiin parta peruukista ja kaksipuoleisesta teipistä. Koska talo oli varattu kahdeksi yöksi, ehdimme myös viettää päivän rannalla. Vesi oli lämmintä ja body boardeilla oli huippuhauskaa ratsastaa aallonharjalla. Korviin meni niin paljon vettä että sitä on siellä vielä näin parin viikon jälkeenkin.

Viime perjantaina piti juhlia Chrisin muuttoa Taurangaan puoleksi vuodeksi. Eihän siinä mitään juhlimista ole, Tauranga on ärsyttävän kaukana ja lyhytleffan järjestelyt jäävät nyt lähes 100-prosenttisesti minun harteilleni. Menetimme kuvaajamme Hyphenin, kun aikataulut eivät onnistuneet ja nyt pitäisi löytää sekä kamera että kuvaaja. Aamu alkoi pitkällä rukoustuokiolla ja nyt luotan taas hetken siihen, että kaikki järjestyy.

Koko tulevan vuoden suunnitelmat ovat niin auki, että en tiedä voiko niitä nyt oikein suunnitelmiksi kutsua. Jätimme perjantaina hakemuksen DOCNZ:lle, että pääsisimme Dreams-projektilla mukaan Pitching Forumille. 12 tiimiä valitaan esittelemään ideansa kansainväliselle paneelille, joka sitten saattaa päättää rahoittaa jotakin näistä projekteista. Minua ei vaivaa se, että mahdollisuudet rahoitukseen ovat noin promillen luokkaa. Jumalalle nämä ovat pikkuasioita, kun sillä on taivaassa kadutkin kultaa. Tai jotain hienompaa materiaalia.