Sinkkuelämää

Viime perjantaiaamuna Samin äiti soitti Suomesta, sanoi heränneensä sellaiseen visioon, että Samin pitäsi tulla käymään. Sunnuntaina oli veljen lapsen kastajaiset. Sami yritti selittää, ettei millään ehdi ja matka tulisi liian kalliiksi. Äippä ei kuitenkaan luovuttanut, vaan tarjoutui maksamaan. Lentokin löytyi, eikä Samilla ollut enää mitään syytä perääntyä. Kun samalla pääsi hoitamaan Uneton48-kisaan liittyviä tapaamisia, niin jotenkin se päätös siinä syntyi. Sitten juostiin hakemassa lippuja, vaatteita, tuliaisia ja ties mitä. Eikä tullut edes kiire.

Samin lähdettyä olin vähän aikaa ihan ihmeissäni. Viimeksi olimme erossa kolme yötä ennen joulua, kun kävin Waiheken kirjoitusreissulla. Mutta nyt olen itse kotona, kolme viikkoa. Jomine ja sen veli ovat vielä seurana, mutta pian nekin lähtevät Australian reissulle. Samittomuus on outoa. Astun työhuoneeseen, eikä Sami olekaan siellä kyyristelemässä koneen ääressä. Astun makuuhuoneeseen, eikä Sami olekaan lukemassa peiton alla. Eikä kukaan ryntää ovelle jos vaihdan paitaa. Eikä kukaan ryntää vetämään verhoja ikkunaan. Eikä siellä ikkunan takanakaan ole ketään. Elämä on aika yksinkertaista.

Nyt olen jo tottunut itsenäisempään elämään. Se on tylsempää ja helpompaa. Enää viikko, niin alan kuvitella olevani parempi ihminen. Voin sanoa minkä tahansa ajatuksen ääneen, eikä mistään kuulu vastalausetta. Voin tehdä asiat typerässä järjestyksessä tuntematta itseäni typeräksi. Jos kukaan ei huomaa, sitä ei tapahdu. Ostin puolen kilon pussillisen paahdettuja manteleita, kun en löytänyt kilon pussia. Seuraavana päivänä löysin sen kilon pussin, ja ostin senkin. Se oli tarjouksessa. Nyt kun kaapit ovat täynnä manteleita ja mattoa ei ole imuroitu päiväkausiin, voin keskittyä lukemaan kirjoja ja ompelemaan hameesta mekkoa. Välillä autan tietysti Samia apurahahakemuksissa ja käyn näyttelemässä.

Mulla on nyt kaksi erilaista scene group'ia viikossa, molemmat omalla tavallaan hienoja. Toisessa on ihan oikea opettaja, ja vielä todella hyvä sellainen. Ehkä yksi maailman parhaita. Maailman parhailla opettajilla on pieni ego, suuri sydän ja valtava palo paremman taiteen puolesta. Yksi kurssilainen sanoi olleensa eri ihmisten opissa ympäri maailmaa ja pitävänsä Elenan opetusta parhaana. Olisi hienoa, jos voisin itse verrata sitä tuolla tavalla. En tiedä muuta kuin että jokaisen illan aikana koen oloni hetkittäin epämukavaksi, pelkään, voitan pelkoni, nauran ja itken. Lähden kotiin ilman painoisena ja ehkä jotain oivaltaneena. Näytteleminen on tietyllä tavalla ikuinen mysteeri: Kuinka olla oikea ihminen kuvitteellisessa todellisuudessa? Ja eihän se siihen lopu, mutta siihen pitää aina palata. Voi opetella kaikki maailman temput, mutta jokainen ihmisten välinen kohtaaminen on aina uusi ja siihen pitää lopulta heittäytyä kuin sillalta veteen. Vaikka on käsikirjoitus, vaikka on blokattu koko juttu viimeisen päälle.

Lyhäriprojekti on saanut oikean tuottajan, ystäväni Julien. Asiat luistavat heti paremmin ja kuvauspaikkoja on alkanut löytyä. Jännittää, mitä tästä saadaan kasaan. Kaveri lupasi REDin ja oheisromppeet kahdeksi viikonlopuksi, mutta pitäisi vielä löytää kamera pariksi lisäpäiväksi. Älkääkä nyt urputtako, ettei redin materiaalia voi sekoittaa minkään perus-hoodeen kanssa. Kyseessä on eri tyylilajissa tehtävä kohtaus, jonka kuulukin näyttää erilaiselta.

Aucklandissa rikotaan tällä viikolla lämpöennätyksiä. Samaan aikaan sataa tihuttaa. Kun ilmastoidun auton oven aukaisee, sisään löyhähtää turkkilaissaunan höyryn kaltainen ulkoilma. Paikalliset valittavat, että sää on pahin pitkään aikaan. Mun mielestä tää on eksoottista ja ihanaa. Ainoa haittapuoli on se, ettei varsinkaan keskipäivällä jaksa hirveästi touhuta. Ei jaksa edes suihkussa käydä kun kohta on taas hiki. Ah kesää.

Uni

Noin viikko sitten näin unta, jossa olin rakastunut King Kongin tyyppiseen hahmoon. Puoliksi mies, puoliksi gorilla. Se oli hyvin älykäs. Ymmärsi kaiken mitä sanoin, muttei pystynyt tuottamaan puhetta, jotain urahtelua vaan. Muut haukkuivat sitä eläimeksi, mutta minä tiesin ettei se ollut. Opetin sitä lukemaan ja kirjoittamaan. Unessa menimme käymään elokuvateatterissa, joka oli 3D:sta askel eteenpäin. Elokuva oli hologrammin tapaista keinotodellisuutta, sitä saattoi koskea ja sen keskellä liikkua. Pieni sänky leijaili ilmassa ja vei meitä tarinan halki, roikuin sen ulkopuolella ja pidin kiinni sen päädystä. Jossain vaiheessa sänky tiputti meidät keinotodellisuuden laidalle, josta meidän käskettiin kävellä takaisin. Olimme Perussa, jyrkällä rinteellä jossa kasvatettiin jotain bataatin tapaista ja paljon punaisia kukkia. Apinamies katosi välillä jonnekin, kiipesi puuhun ja taisteli puolestani pahiksia vastaan. En tiedä olivatko ne elokuvan pahiksia vai jotain muita. Lopussa elokuva ei ollut enää elokuvaa, eikä Perun rinteiltä päässyt pois. Mutta King Kong hankki mulle ruokaa ja raivasi tietä viidakon läpi.

Freud? Freud?!!

Herätessä nauratti ihan hervottomasti, mutta oli samalla ikävä Kongia. Pyörähdin Samin kainaloon ja kokeilin sen rintakarvoja.

Loputon, ihana kesä!

Hiki. Joka päivä on hiki. Urheillessa hiki lisääntyy. Se valuu pitkin ohimoita, selän kaarretta, rintojen välistä ja jopa sisäreisiä myöten, kertyen kaikkiin vartalon notkelmiin. Aucklandin helmikuu on vasta alkanut, mutta lämpö ja ilmankosteus ovat jo kietoneet meidät syleilyynsä. Samilla on ikävä Suomen talvipakkasiin, mutta minulla ei. Palellutin lapsena poskeni, nuorena korvani ja vähän vanhempana varpaani kun piti aina valita ne kauniimmat talvisaappaat. Paleleminen sattuu, pelkkä kylmässä hengittäminen sattuu. Se nostaa mieleen vihan ja väärydentunteen. Lapsuuden loppupuolella ymmärsin, ettei palelemisen tarvitse kuulua elämään. Että maailmassa on paikkoja, joissa voi lähteä ulos ympäri vuoden ihan spontaanisti, pukeutumatta puolta tuntia. Paikkoja, joissa auringonpaisteesta ei tarvitse tehdä numeroa vaan se kuuluu asiaan. Ymmärsin, että olin syntynyt väärään maahan. Luonteenikaan ei sopinut normaaliin suomalaiseen vaihteluväliin. Oli siis tapahtunut hirveä virhe.

Ei ole suuri yllätys, etten asu enää Suomessa. Sillä ei sinänsä ole mitään tekemistä sään kanssa. Uudessa Seelannissa on talvisin rasittavan kylmä, mutta eihän sitä voi ilmaston perusteella asuinpaikkaansa valita. Kuka nyt niin pinnallinen olisi?

Uuden Seelannin kesä on kuitenkin ihana. Se on niin pitkä, että siihen suorastaan kyllästyy. Joka päivä on aurinkoa ja välillä sadetta. Kaikkea juuri sopivasti. Minä, joka kykenin Suomessa tappamaan minkä tahansa ruohon parissa viikossa - lannotteista ja kukkalampuista huolimatta, pystyn kasvattamaan tomaatteja! En tosin tiedä, voiko sitä kasvattamiseksi kutsua. En ole tehnyt juuri mitään sen jälkeen, kun istutin kahden dollarin taimet aivan liian lähekkäin, rehottavan minttupuskan viereen. Pari päivää sitten virittelin metrin mittaiset kasvinroikaleet naruilla ylös maasta ja niissä roikkui jo lattekupin kokoisia pihvitomaatteja.

Parasta kauniissa kesäpäivissä on se, että niitä voi tuhlailla. Voi piileksiä auringolta, viettää koko päivän sisällä koneen ääressä, tuulettimen alla. Ja aina kun vilkaisee ulos, näkee että siellä se vieläkin on - KESÄ. Jos menee rannalle, ei tarvitse uida. Ei tarvitse edes syödä jäätelöä. Kaikki rituaalit on hoidettu jo kesän alussa. Lomakin on jo hoidettu, rannalla saa tehdä töitä, kirjoittaa ja ideoida. Ei tarvitse hankkia rusketusta tai ottaa valokuvia puolilavastetuista 'hauskoista' hetkistä. Voi istua pitkähihainen paita päällä ja syödä niitä hedelmiä jotka sattuivat olemaan tarjouksessa. Ja saa lähteä kotiin ennen kuin tulee pimeä. Saa lähteä, että ehtii tehdä asioita. Ehtii kuntosalille ja ehtii pesemään pyykit. Aurinko jää silti paistamaan. Tiedän, että Suomessa on nyt kylmä, ja tällainen fiilistely on varmasti äärimmäisen ärsyttävää. Minkäs teet. Kirjoitan lähinnä itselleni, että voin talven kylmyydessä sitten lukea ja muistella kesän ihanuutta. Ellen sitten ole talven tullen Suomessa, nauttimassa taas kesästä, jota en ansaitse.