Sairaalaan

Halusin vielä kerran ennen lähtöä ihastelemaan länsirannikon maisemia. Ihana päivä päättyi kuitenkin sairaalassa. Mt Zionin rinteillä kulkevat polut olivat sateiden jälkeen mutaisia, kengänpohjat täyttyivät töhnästä ja muuttuivat luistimiksi. Otin kaatuessani vasemmalla kädellä vastaan ja näin, miten ranneluu muljahti nahan alta esiin. Huusin NOOO! ja vaistomaisesti kiskaisin käden paikalleen. Kaverit vuolivat kepit ranteen tueksi, sitoivat paketin paidalla ja ripustivat kalsareilla kaulani ympärille. Autoille oli vielä tunnin kävelymatka, siitä reilu puolen tunnin ajo terveysasemalle, jossa otettiin röntgen-kuvat, kerrottiin että on parista kohtaa ikävästi poikki ja lähetettiin sairaalaan spesialistille.

Siitä asti lääkäreitä on riittänyt joka sormelle. Hoito aloitettiin piikittämällä ranne täyteen puudutusainetta ja kiskomalla luut paremmin kohdalleen. Ortopedi sanoi, että käden kiskominen tapahtumahetkellä paikalleen säästi sen hermovaurioilta. Olin siis onnekas että itsesuojeluvaistoni toimi niinkin automaattisesti, kiitos Luojalle hyvästä suunnittelusta!

Nyt vietän unista sunnuntaita sairaalasängyssä, odotellen tietoa leikkauksesta. Pitäisi olla huomenna. Ranteeseen täytyy ilmeisesti asentaa metallilevyt pitämään luut paikallaan. Tänään käsi vielä skannataan varmemmaksi vakuudeksi. Paljon käsikipua pahempaa on tähän mennessä ollut morfiinipohjaisen särkylääkkeen aiheuttama pahoinvointi. Kieltäydyin jatkossa lääkkeestä ja sai jotain pahoinvointia lieventävää suonensisäisesti. Buranalla pärjää.

Samin ollessa Suomessa Jomine on ollut mukana joka käänteessä. Tänä aamuna se saapui jo ennen virallista vierailuaikaa tuoden mukanaan matkalaukullisen tavaraa. Tuntuu kuin olisin muuttanut tänne.

No niin, nyt alkaa taas yrjöttää ja täytyy pyytää sitä lääkettä jos en taas nukahda ennen sitä. Huh.

Suomen vierailun lähestyessä

Tietyt lopunajan merkit ilmestyvät aina ennen Suomeen lähtöä...

Ryhdyn miettimään vaatevarastoani uusiksi. Suomessa ei voi pukeutua ihan miten huvittaa, jo pelkästään sään vuoksi. Lisäksi katukuvassa liikkuu lähes identtisiä ihmisiä. Jos et halua erottua, pukeudu normin mukaisesti. Tänä vuonna ehkä haluankin, ihan silkkaa laiskuuttani ja koska vaatteet ovat täällä niin paljon halvempia. En halua ostaa Suomesta mitään.

Olen sosiaalinen. Hamuan laatuaikaa ystävien kanssa, istun illanvietoissa pidempään kuin normaalisti (yleensä lähden heti kun tuntuu vähän tylsältä). Tämä on kuin ahmimista paaston edellä. Muistan yhtäkkiä, että Suomessa ei voi soittaa ja mennä käymään. Suomessa pitää varata ystävän kalenterista aika hyvissä ajoin. Tajuan, että olen jo myöhässä. Tapaamiset olisi pitänyt sopia kuukausi sitten. Crap.

Syön kaikkea mitä Suomesta ei saa. Kotipihan puun feijoa-hedelmiä, omaa mysliä. Söisinhän sitä muutenkin, mutta nyt kaikkeen liittyy outo haikeus.

Katselen kaappeihin. Niissä on koko elämäni, omat tavarani joita en millään saa mahtumaan matkalaukkuun. Pitää valita. En ole pakannut vielä yhtäkään vaatekappaletta, mutta olen jättänyt hyvästejä useille.

Tuijotan aamulla olohuoneen verhoja, kun kirpeä kirkas aurinko nousee ja paljastaa pölyn ja paskan ikkunoissa. Tulee ikävä valoa. Sellaista kuin täällä ei ole missään muualla. Olen huomannut sen lähes joka päivä. Sateen jälkeen on niin kirkasta ettei silmiä särkee.

Herkistyn, kun ventovieraan juttelevat. Eilen kirpputorilla joku keski-ikäinen nainen tuli rupattelemaan ja ryhdyin auttamaan sitä farkkujen etsimisessä. Iloitsen, että on sosiaalisesti hyväksyttävää puhua tuntemattomille. Se tuntuu arvokkaalta.

Mietin, mitä saisin vietyä mukanani. R&J lakuja... en keksi mitään riittävän pientä. Pitää viedä vain omat muistot ja sydän siinä tilassa kuin se sattuu olemaan. Seelannin pehmentämä pääni Suomen kylmyyteen.

Eihän tässä siitä ole kysymys, että Suomi olisi jotenkin kauhea paikka. Mulla on vaan koti täällä, enkä haluaisi jättää sitä. Tulee koti-ikävä.