Aucklandissa on kesä kauneimmillaan, vaikkei sen pitäisi olla vielä alkanut. Ilma on hyväilevän lämmin, välillä jopa tukala. Kaikkialla kukkii ja tuoksuu. Takapihalta siintää turkoosi meri.
Tätä taustaa vasten tuntuu kummalliselta ajatella, miten paljon olen viime viikkojen aikana hermoillut, pelännyt, tuskaillut ja tuntenut syyllisyyttä. Kuukausien reissaamisen jälkeen aloilleen asettuminen ei olekaan helppoa. Kuvittelin tarvitsevani juuri tätä - kodin laittamista, myslin paahtamista ja huonekalujen verhoilua. Nyt kaikkea kuitenkin varjostaa se kauhea ajatus valinnasta - Uuteen Seelantiin jäämisestä. Haluan jäädä, mutta en halua jäädä. Tähän taloon emme voi jäädä kuin kesäksi, koska lattialautojen välistä paistaa aurinko. Voimmeko siis jäädä tähän maahan?
Olen käynyt tähän mennessä kahdessa työhaastattelussa, ja valvonut kumpaakin edeltävän yön tuskaillen mahdollisen työpaikan tuomaa elämänmuutosta ja kaiken "lopullisuutta" - sekä tietysti itse haastattelua. Molemmat haastikset menivät hienosti ja tämän päiväinen tuntuu tosi hyvältä paikalta: Lähellä, joustavaa tuntityötä ja mukavia ihmisiä.
Itsekkyydestä
Miksi en ole rauhallisin mielin ja tyytyväinen? Viime yönä kattoon tuijotellessani yritin pureutua asian ytimeen. Minusta tuntuu, että en saisi olla täällä. Olen itsekäs, jos en asu lähellä lapseni isovanhempia ja muita sukulaisia. Minulla ei ole riittävän painavia syitä asua tässä kauniissa ja lämpimässä maassa. Minun kuuluisi asua Suomessa.
Mitä Suomessa tekisin? En olisi edes samassa maassa vanhempieni kanssa. Mitä sitten Virossa tekisin? En osaa kieltä, joten en ainakaan oman alani töitä. Reissaisimme kai Suomessa järjestämässä Unetonta ja yrittäisimme saada Filmsourcingia tuottamaan jotain. Mutta en halua reissata. En yhtään.
Ja mitä sitten, kun vanhempani tarvitsevat apua ja hoitoa? Mitä sitten, kun he kuolevat? Missä asuisin, jos heitä ei olisi? Uudessa Seelannissa. Hassua, miten helppoa tuohon kysymykseen on vastata, vaikka kaikki muu tuntuu niin sekavalta.
Muuttamisesta
Olen päättänyt, etten enää koskaan myy kaikkea. Jos lähden, lähden tammisen antiikkilamppuni kanssa. Ja kahvinkeittimeni. Ja tuon nojatuolin, jota vaivalla verhoilen. Ehkä haen tavaroista turvaa, tai jonkinlaista ankkuria. Tiedän vain, ettei elämäni enää mahdu matkalaukkuun.
Rahasta
Oli miten oli, tarvitsemme jonkinlaisen toimeentulon. Ilman tuloja emme voi asua missään. Kyselen siis itseltäni kysymästä päästyäni - Saanko nyt asua täällä, juuri tässä heppoisesti rakennetussa pikku rivitalossa, meren äärellä? Saanko tehdä töitä graafisena suunnittelijana henkeni pitimiksi? Saanko nauttia kesästä? Saanko maalata tauluja ja verhoilla tuoleja, vaikken jäisikään tänne ikiajoiksi?
Aina oikeassa ja väärässä paikassa
Suomessa ollessamme en olisi halunnut lähteä. Olisin halunnut palata Tallinnaan ja jäädä sinne, ikuisiksi ajoiksi. En tiedä, halusinko todella asua siellä, vai ainoastaan välttyä muuttamasta ja matkustamasta. Ehkä olen jakautunut kahdeksi persoonaksi, jotka elävät sulavasti kahdella eri mantereella. Heti kun siirryn maasta toiseen, haluan olla juuri siellä missä olen. Aivan kuin persoonani olisi nestemäinen, valmiina mukautumaan mihin tahansa astiaan, vailla pysyvää olomuotoa.
Syyllisyyteen sekoittuu myös ihan vanhanaikaista ikävää. On ikävä ihmisiä, Tallinnan kahviloita ja kujia. Aivan niin kun siellä ollessani ikävöin Seelannin vihreyttä ja hymyileviä vastaantulijoita.
Mikä minussa oikein on vialla?
