Any in NZ

Oikeus olla jotain muuta

2012-02-10T12:32:00.000+13:00

On taas se aika vuodesta, kun mieheni pakkaa laukkujaan ensimmäistä Suomen-visiittiä varten ja alan itse henkisesti valmistautua siihen varsinaiseen reissuun - joka siis minulle koittaa vasta huhtikuun lopussa.

Joka vuosi katson kaunista uutta kotimaatani ja muistelen sitä vanhaa. Jos tässä vaiheessa erehdyn lukemaan liikaa Hesaria tai Iltalehteä tai minkä tahansa yökkölaarin kommenttiosuuksia, minut valtaa hirvittävä tarve köyttää itseni sellaiseen Hobbitonin parsakaalipuuhun ja niellä lentolippuni.

Mikään ei ole niin vaikeaa kuin rakastaa sitä vanhaa kotimaata. Ihmisiä on helppo rakastaa, niihin minulla on yhtymäkohtia (ihmisenä). Mutta kotimaata, sen ilmapiiriä ja aivoituksia on joka vuosi vähän vaikeampi rakastaa.

Uskon, että Suomessa on ihmisiä, jotka kokevat olevansa vapaita tekemään ja olemaan mitä haluavat. On varmasti niitä, joita muiden mielipiteet eivät kiinnosta tai painosta. Minä en ole niitä. Minua ahdistaa. En kuitenkaan ole niin epätoivoinen, että jaksaisin ahtaa itseni kotimaan raameihin.

Tältä se minusta tuntuu:

Suomessa ihminen voi olla vain sitä tai tätä - ei sitä ja tätä. Sitä se on yleensä jo syntyessään, geneettisen perimänsä, syntymävuotensa ja kasvuympäristönsä perusteella. Jos kesken elämänsä haluaisikin olla tätä, se ei enää onnistu. Moni opiskelee 5-10 vuotta tai astuu julkisuuteen ollakseen virallisesti sitä, jonka jälkeen minkäänlainen kurssinmuutos ei ole enää mahdollinen.

Kahvipöytäkeskustelussa suomalaiselta tiedustellaan ensimmäiseksi, onko hän sitä tai tätä. Jos vastaus venyy liian vaikeaksi: "Olen tehnyt sitä ja tätä ja vielä lisäksi tuota", vastapuoli auttaa raiteille kysymällä tarkentavia kysymyksiä - "oletko opiskellut sitä ja tätä ja tuota?" "minkä tasoisia tutkintoja?" "oletko menestynyt sinä, tänä tai tuona?" Vastauksiesi perusteella sinulle luodaan titteli, sinut määritellään. Jatkossa osaat vastata: "Olen koulutukseltani sitä, mutta teen myös amatööritasolla tätä ja vähän tuota. En kuitenkaan ole varteenotettava tekijä näillä alueilla, eikä sinun tarvitse kokea minua uhkana, olen alapuolellasi." Tuon loppuosan voi jättää sanomatta, se on Suomessa itsestään selvää.

Olen yrittänyt jäljittää syytä suomalaisten tarpeeseen istuttaa itsensä ja kanssaihmisensä tiukkoihin lokeroihin. Suomea leimaa yksi Euroopan yhdenmukaisimmista geeniperimistä. Ehkä tasapäistäminen lähtee jo lisääntymistasolta. Maahanmuuttajat ovat lähinnä pakolaisia, eikä hankala kieli ainakaan edistä monikulttuurisuutta ja kansainvälistymistä. Lisäksi väkiluku on pieni, joten luonnollisesti variaatiota on vähemmän. Kun vaihteluväli on pieni, kaikilla on ahtaammat raamit.

Ahtaisiin raameihin liittyy myös eräänlainen persoonallisuuden paketointi, jota esiintyy varmasti kaikissa maissa. Ihmisten on vain helpompi suhtautua toisiinsa, jos naamat ja nimet yhdistyvät napakoihin määritelmiin - "laulava talonmies", "teatteria harrastava hevonen"...

Jos luit tämän kirjoituksen avoimin mielin, olet tässä vaiheeessa jo ymmärtänyt, että ahtaat raamit ovat jokaisen (tässä tapauksessa minun itseni) omassa päässä, eikä kenenkään tarvitse niihin missään maassa sopeutua.

Joillekin herkemmille ihmisille, kuten itselleni, maisemanvaihdos voi kuitenkin lisätä henkistä vapautta tehdä ja olla mitä haluaa. Sitä ja tätä ja tuota. Sekä muuttaa mieltään, jos siltä tuntuu. Kun on itse maistanut vapautta, ei halua lokeroida muitakaan liian kiihkeästi. Jokaisella pitää olla vapaus vaihtaa suuntaa. Jos se ei Suomessa onnistu, pääseehän sieltä pois.

Filmsourcing

2012-01-15T13:39:00.001+13:00

Jos ette tiedä, mihin mustaan aukkoon aikani on kadonnut viimeiset pari kolme kuukautta, sen nimi on Filmsourcing. Sami sai päähänsä perustaa elokuva-alan maailmanlaajuisen resurssienjakoalustan, joka toimii samalla rahoituskanavana ja... no, ylipäätään toimii. Toisin kuin tämänhetkiset lähinnä kansalliset sivustot.

Nyt projekti on edennyt minun webdesign-kiukuttelu-vaiheen ohi koodaus-markkinointi-vaiheeseen. En ole kiukutellut päiväkausiin! Markkinointi on jännittävää. Varsinkin kun ei ole budjettia tuhlattavaksi TV-spotteihin tai tienvarsitauluihin. Jotenkin täytyy pystyä levittämään viestiä koko maailman elokuvantekijöille. Öhöm.

Sami ehdotti, että teen flowchartin elokuva-alan rooleista. Ihan vaan jonkin hauskan jutun, jota voidaan jakaa Filmsourcing-sivuilla. Leikin ajatuksella pari päivää ja sain aikaseksi jotain, mihin olin jotakuinkin tyytyväinen. Koko juttu perustui täysin omiin kokemuksiini ja päässäni sitkeänä eläviin stereotypioihin. Vaan kuinka kävikään. Kaavio lähti leviämään hirveää vauhtia. Sivustolla kävi vuorokaudessa lähes 2 500 ihmistä ja linkki jaettiin Facebookissa yli 500 kertaa.

Hassujen juttujen leviäminen netissä ei sinänsä ole niin ihmeellistä. Tai no, on se minulle. Ei mulle tapahdu tällaista. Mutta parasta tässä on se, että Filmsourcing beta-testauskutsuja ja yhteistyötarjouksia ropisee postilaatikkoon ympäri maailmaa.

Viikko sitten Sami jutteli Tekesin naisille, jotka sanoivat, ettei palvelua voi vielä rahoittaa kun kysynnästä ei ole mitään takeita. Ajattelin siinä vaiheessa itsekin, että mistäs sitä tietää. Nyt tiedän. Joka puolelta kuuluu, että tätä tarvitaan.

Tällä höyryllä jaksaa nyt ehkä tulevan rahoituksenhakutaistelun, jossa täytyy todennäköisesti hyödyntää crowdsourcingia. Samillahan höyryä riittää niin että hyvä kun saa yöllä nukuttua. Puhun siis vain itsestäni.

Muut kuulumiset...

Karkasin tänään kahvilaan kirjoittamaan, mutta siellä oli liian lämmin ja tuli hiki. Täytyy jatkaa täällä varjoisassa makuuhuoneessa. Meille selvisi, ettei tarvitsekaan vielä muuttaa. Ehdin jo viettää pari viikkoa tiiviisti Trademessa katselemassa toinen toistaan kalliimpia ja nuhjuisempia vuokra-asuntoja. Meillä on niin hyvä talo niin lähellä keskustaa ja niin halpa vuokra, ettei mitään parempaa kerta kaikkiaan löydy.

Asuntojen etsimisestä oli henkisesti yllättävän hankala päästää irti. Nyt kuitenkin tuntuu, kuin olisi saanut elämänsä takaisin. Kun Trademe ei enää varasta aikaani, ehdin kirjoittaa ja tehdä muuta kivaa. Päätimme muuttamisen välttämisen kunniaksi järjestää house re-warming partyn. Myin rumat verhot ja nyt pääsen ostamaan tilalle jotain kivaa. Toimistokin tuli muuttopaniikissa siivottua ja autotalli tyhjeni kun Jomine muutti pois. Jominen makuuhuoneesta tuli myöskin meille kiva, iso makkari, jossa on oikein vaatekaappi! Kaikki tämä ilman oikean muuttamisen vaivaa :)

Suosittelen melkein-muuttamista kaikille loistavana siivous-inventaario-piristysruiskeena. Ja nyt lopetan väkisinväännettyjen väliviivayhdistelmäsanojen käytön. Ainakin tältä erää. Mukavaa sunnuntaita!

Äänestämisen ahdistus

2012-01-10T11:30:00.000+13:00

Uudessa-Seelannissa pääsee äänestämään Suomen seuraavaa presidenttiä ensi viikonloppuna, yhdessä Aucklandin keskustan hotelleista. Koen valtavaa painetta käyttää äänioikeuttani, mutta en tiedä, ketä pitäisi äänestää. Ehdokkaat ovat profiloituneet tietyille ikä- ja persoonallisuusryhmille, luultavasti niille jotka ovat Suomessa vahvimmin edustettuina. Itse sovin näihin ideologisiin lokeroihin kuin kulmikas palikka pyöreään, ummessa olevaan reikään.

Arhimäen kanssa olen samaa mieltä hienomman ja katutaiteen väkinäisestä jaottelusta. Katutaide on toisinaan aivan yhtä teennäistä. Ihmisellä on aina tarve luoda. Luovuus ei ole mikään piristävä pikkulisä muuten urautuneeseen elämään. Se on elinehto, jotain mikä yhdistää meitä Luojaamme sekä maailman halvin terapiamuoto. Mutta kun luovaa toimintaa arvotetaan valtion tukien muodossa, syntyy hankala tilanne. Kaikki eivät voi elää valtion taideapurahoilla, joten minkälainen taide on tukemisen arvoista? Pitääkö tukea itse herra taiteilijaa vai yksittäisiä taideprojekteja? Kuuluuko tuen jatkua hautaan asti, kun tuen saaja kasvaa siitä riippuvaiseksi? Millä tavalla taiteilijan tulee olla tulosvastuullinen? Tehdäänkö taidetta itselle vai yleisölle? Mikä on taidetta? Mikä on taiteen tehtävä? Epäilen, ettei Arhinmäellä sen enempää kuin minullakaan ole täydellisiä vastauksia.

Lisäksi en halua äänestää miestä, joka on juuri saamassa lapsen. Tuntuu, kuin äänestämällä riistäisin lapselta isän ja vaimolta miehen, jolle itkeä hormooniheilahteluissa. Eihän palkatulle avulle voi kiukutella samalla tavalla kuin omalle miehelle.

Haaviston kanssa olen samaa mieltä ydinvoimasta ja siitä, että Karjalan palauttamiseen ei ole syytä. Suomi saa hädin tuskin kolattua lumet omalla tontillaan, kuka siitä Karjalasta jaksaisi huolehtia? Haavisto ja minä olemme myös yhtä mieltä siitä, että Jumalan siunauksen toivottaminen Suomen kansalle on kaunis tapa - tosin tässä kyselyssä "kaunis tapa" oli ainoa tarjolla oleva positiivinen ilmaus, ei oma sananvalintani.

Olen Väyrysen kanssa samaa mieltä avioliittolaista. Miksi homojen oikeudet pitää kirjoittaa osaksi avioliittolakia? Selkeyden vuoksi homoliitot voisivat olla havioliittoja ja ihmisen ja eläimen väliset liitot kavioliittoja. Vakiintuneiden termien ja perinteiden muuttaminen tai laajentaminen tuntuu turhalta ja keinotekoiselta. Homoliitot eivät ole osa perinteistä kristinuskoa ja sen arvoja. Miksi niiden pitäisi väkisin olla? Mikseivät homot perusta omaa kirkkoaan? Sitä voisi kutsua vaikka Hirkoksi. Tai Huterilaisuudeksi, kun Suomessa ollaan :)

Ennen kaikkea olen kuitenkin Väyrysen kanssa samaa mieltä siitä, että homoasia ei ole poliittisesti tärkeä. Koko kysymys on lähinnä taitava harhautus, jolla ohjataan huomio pois ulko- ja sisäpoliittisista kriiseistä. Avioliittolain uudistus on ehkä ainoa kikka, jolla tuleva presidentti voi kerätä kansansuosiota. Muu tulevaisuudessa odottava kakka talouskriiseineen tuo vain syytöksiä niskaan. Näille asioille yksi presidentti ei lopulta voi yhtään mitään.

Erimielisyyksistä eri ehdokkaiden kanssa tulisikin liian pitkä lista. Jos vain löytyisi yksi, jonka kanssa voisi olla suurin piirtein samaa mieltä. Jos voisi uskoa poliitikkoon. Mutta mulla on toisinaan vaikeuksia uskoa itseeni, tai edes Jumalaan. Ja Jumala on sentään rakkaus. Poliitikot ovat vain vallanhimoisia ihmisiä.

Lopulta olen kuitenkin Suomessa vain pari kolme kuukautta vuodesta. Minun tarvitsee kärsiä/riemuita presidenttivalinnasta vain silloin, kun presidentti vierailee Seelannissa. Silloin kaikki täkäläiset suomalaiset kutsutaan vastaanotolle, jolla on ilmaista viinaa. Ja suomalainen on suomalainen missä tahansa. Ilmainen viina yritetään kantaa vatsalaukussa pihalle.

Joulun (painolastin) alla

2011-12-11T18:13:00.001+13:00

Vaikka meillä ei joulua tänä vuonna mitenkään suurieleisesti vietetä, elämä väkisinkin hektistyy kohti jouluaattoa. Tänä viikonloppuna oli jouluteemaista menoa joka illaksi. Perjantaina selvisin Ponsonbyyn katselemaan jouluvaloja ja lauantaina piknikille Christmas in the Parkiin, pitkästä pitkästä aikaa. Tänä iltana en enää selvinnyt minnekään. Viime yön valvoin kuukautiskivuissani ja nukuin neljän tunnin päiväunet täsmälleen Samin bändiharkkojen aikana (uskomatonta mutta totta). Että kyllä on elämä taas niin täynnä glamouria.

Joulun alla on hyvä puhua ruoasta.

Eilen kuulin uusilta hollantilaisilta ystäviltäni, että kahvia ei pitäisi tehdä alumiinikeittimessä, kun siitä irtoaa alumiinia ja ties mitä. Tänä aamuna tutkin väitteitä ja tilasin trademesta uuden, teräksisen espressokeittimen. Mikä siinä on, että joka kerta kun kuulee jonkin asian tai ruoka-aineen epäterveellisyydestä, sellainen huoleton suhtautuminen katoaa. Voi olla, että uusi tutkimus sitten kumoaa edellisen väitteen, mutta viattomuuteni ei koskaan enää palaa. Kohta ei ole enää yhtään viatonta ruoka-ainetta, jota voisin vain syödä mussuttaa sen kummempia ajattelematta. Liha on epäeettistä, limu on myrkkyä, leipä lihottaa... Jos olo on huono, etsin ensimmäisenä syitä ruoasta. Hämmentävintä on se, että lähes kaikki mitä syön voi jonkun dieettigurun tai tutkimuksen näkökulmasta aiheuttaa pahaa oloa. Tai se että syön liikaa. Tai se, etten syö.

Meidän elämä on vähän vaiheessa.

Talo on menossa myyntiin. Jomine on muuttamassa pois, Australiaan. Löysimme toimistohuoneen Kingslandista, kivalta paikalta ja tosi halvalla. Menen ensi viikolla mittailemaan huonetta, sisustustarkoituksessa. Nyt pitäisi vain löytää uusi koti ja valmistautua muuttamaan. David eli toinen kämppis tulee mukana. Se osti juuri oman rivitalokaksion, mutta ei raaski asua siellä itse vaan vuokraa sen aluksi eteenpäin ja asustelee meidän kanssa. Haluaisin löytää niin edullisen asunnon, että meillä olisi varaa maksaa sitä ihan kahdestaankin, kun David lähtee. Kun kämppiksistä ei koskaan tiedä. Ja jos hengailee päivät toimistolla, jossa on muuta media- ja musiikkialan väkeä, siinä on ehkä ihan riittävästi sosiaalista elämää.

Sinkkunaisista

Olen viime viikkojen aikana tutustunut useampaan sinkkunaiseen. Ei sillä, että sinkkuus olisi omasta mielestäni niiden määrittelevin ominaisuus. Olen vain päätynyt miettimään, miten se vaikuttaa ystävyyteen. Pystyn kyllä eläytymään siihen, miten hankalaa on olla yli kolmekymppinen kristitty ja etsiä elämänkumppania. En vain ole itse kokenut mitään vastaavaa. Olen ollut naimisissa 19-vuotiaasta. Sinkkuus ei ole koskaan ollut mulle kuin jännittävä, lyhyt elämänvaihe. Aina kun ehdin vähän innostua yksin olemisesta ja yksin pärjäämisestä, tapasin jonkun. Vasta viikkojen tutustumisen jälkeen olen alkanut miettiä, miltä oma naimisissaoloni sinkkunaisista tuntuu. Tarkoittaako se, etten ole yhtä hyvä ystävä? Sinkkunaisilla tuntuu olevan jotenkin tiiviimpiä ja intensiivisempiä ystävyyssuhteita. Minä lähden usein aikaisin kotiin, kun kotona odottaa oma mies ja halit ja usein myös ruoka.

Sinkkunaisilla näyttää myös olevan yksinkertaisempi päätöksentekoketju. Katsoin aivan ihmeissäni, kun ystäväni osti hetken mielijohteesta 75 dollaria maksavan ottomaanin - huonekalun, jolla ei ole selkeää käyttötarkoitusta. En olisi ikinä pystynyt perustelemaan Samille, miksi tarvitsemme raidallisen, liian matalan ja selkänojattoman tuolin, jota ei saa käyttää pöytänä.

Joulusuunnitelmista

Kun edessä on vääjäämätön muutto, ei jaksa laittaa joulua. Miksi ripustaa koristeita, jos ne ovat (toisin kuin kaikki muu) jo valmiiksi mukavasti muuttolaatikoissa? Kun sukua ei ole tulossa käymään, ei ole erityistä syytä reissata minnekään. Muuttaminen maksaa, joten rahaakaan ei viitsisi hirveästi kuluttaa. Että taitaa tulla aika simppeli joulu :)

Kynttilän polttamisen vauhti

2011-10-08T19:59:00.000+13:00

Päivitän blogia nykyään niin harvoin, että käyttöliittymä muuttuu jokaisen päivityskerran välissä. Syytän tästä Googlea. Asioiden pitäisi tapahtua netissä ja netin ulkopuolella kaiken kaikkiaan hitaammin, jotta tuntisin itse liikkuvani nopeammin. Kaikki on suhteellista. Kouluaikana pidin hiihtämisestä pimeässä. Kun ei nähnyt latua, tuntui kuin olisi kiitänyt hirveällä vauhdilla metsän läpi. Todellisuudessa sotkin varmaan aika lailla paikallani. En ollut mikään huippuhiihtäjä.

Luin Tina Feyn kirjan. Ottaen huomioon, että nainen on ehtinyt luoda TV-shown, näytellä sen pääosaa ja tehdä pari lasta, en ymmärrä miten tuo kirja on ehtinyt valmistua. Ehkä sen oli kirjoittanut joku assistentti. Kirjasta heijastui hassulla tavalla se newyorkilaisuus, joka Woody Allenin ja Frendien jälkeen tuntuu etäisen vieraalta. Siihen sisältyy olettamus loputtomasta tuotteliaisuudesta, univelasta ja rautaisesta ajanhallinnasta.

New Yorkista voi sanoa kaikenlaista, mutta monet siellä (corporate-tikapuiden yläoksilla) ehtivät valtavasti. Elämää ei tuhlailla lomiin, lounaisiin tai kahvilassa istuskeluun. New Yorkin kahviloissa ei ollut juuri pöytiä eikä tuoleja, vain jatkuva espressojono. Auta armias, jos saavut tiskille ilman harjoiteltua tilausrepliikkiä. Seuraava asiakas puskee sinut jonosta lompakkonsa terävällä kulmalla.

Olen viime aikoina miettinyt, että minun pitäisi jotenkin lisätä vauhtia. Pitäisi saada enemmän aikaan, puristaa itsestään enemmän irti. Olen yrittänyt herätä aikaisemmin ja päätynyt valvomaan myöhempään. Se ei ole kovin vaikeata. Vaikeata on oikeastaan vain mukavuus. Jos elämässä on liikaa mukavuutta, kaikki muu kärsii. Tämän oivaltaminen ei kuitenkaan poista sitä luontaista vastarintaa, jonka pelkkä ajatus kurinalaisemmasta elämästä saa aikaan. Ihminen pystyy mihin tahansa, jos on pakko. Mitä enemmän on vapautta, sitä vähemmän viitsii. Viitsitkö nousta lauantaiaamuna kahdeksalta, jos ei ole pakko (ja jos menit nukkumaan kolmelta)?

Olen kuullut koko elämäni varoituksia liiallisesta huhkimisesta. Vanhemmat ja sukulaiset puhuvat loppuunpalamisesta, levon tarpeesta, itsensä kuuntelemisesta ja vieterin oikenemisesta. Mitä jos vieterini onkin liian löysällä? Voiko ihminen saada liikaa lepoa ja unta?

Tämä kuulostaa siltä kuin en olisi tehnyt mitään moneen viikkoon. Ei pidä paikkaansa. Sami voi todistaa, että olen tällä viikolla suunnitellut monipuolista nettipalvelua, työstänyt käsikirjoitustani, käynyt kuntosalilla ja jumpannut ahkerasti kipsistä paljastunutta kättäni. Tiedän vain, etten ole käyttänyt kaikkia voimiani. Mulla on vielä virtaa.

Kumpi on tärkeämpää - se, että käyttää kaiken energian vai se, että keksii jotain hienoa? Luin joskus firmasta, joka piti palkkalistoillaan täysin toimetonta miestä. Mies oli kerran keksinyt yritykselle miljoonan dollarin arvoisen idean, joten sille kannatti maksaa palkkaa pelkästä olemisesta - siinä toivossa, että se keksisi toisenkin miljoona-idean. Ihmiskunnan kannalta miljoona-idea on ehkä arvokkaampi kuin yhden yksilön elämänmittainen työpanos. Toisaalta, jos kaikki elämän päivät tallentuvat jonnekin - sanotaan nyt vaikka tuonpuoleiselle videolle - sieltä tuskin etsitään vain yhtä neronleimausta. Elämä on täynnä pienempiä valintoja, kokonaisuus koostuu valtavasta määrästä aamuja, ponnistuksia ja laiskuuden hetkiä.

Tuonpuoleinen elokuva

En muista kerroinko tästä jo aikaisemmin, mutta mulla on pyörinyt mielessä kuva tuonpuoleisesta leffateatterista. Luin jostain tanskalaisesta naisesta, joka oli kliinisesti kuollut useamman minuutin ja heräsi henkiin. Kuolleena ollessaan se oli kohdannut jonkinlaisen valon olennon, joka oli katsonut sen kanssa läpi koko naisen elämän, yksityiskohtaisesti, kuin 3D-videona. Jokainen hetki ja valinta oli arvioitu valo-pimeys-akselilla. Ajatus kuolemanjälkeisestä aikamatkasta tuntuu jännittävältä (Oman maailmankatsomukseni näkökulmasta en osaa pelätäkään: Jos tuonpuoleisessa paljastuu, ettei valon olento ole Jeesus, eikä armoa tarjolla, päädyn varmasti samaan paikkaan kuin kaikki muutkin. Ei ole monta täydellistä.)

Mikä ajatuksessa kuolemanjälkeisestä elokuvasta häiritsee, on sen tarina. Mitä jos siinä ei ole draaman kaarta? Mitä jos se on tylsä? Mitä jos siitä puuttuu todellinen kliimaksi, jossa sankari voittaa pelkonsa / pahiksen / tms? Joskus, kun olen oikein onneton ja itken niin että räkä tippuu pitkin leukaa, mietin miten tämä kohtaus tallentuu tuolle videolle. Tulisiko siitä hyvä "low point" tai "point of no return" tai mitä niitä nyt on. Se helpottaa, ihan oikeasti. Se, että joku tallentaa jokaisen hetkemme 3D-videolle saattaa kuulostaa creepylta, mutta lopulta paljon pahempaa on se, jos kukaan ei näe, kukaan ei muista eikä millään ole mitään väliä.

Elämää kipsissä

2011-09-02T13:52:00.000+12:00

Viime tiistaina oli suuri päivä - kipsinvaihtopäivä. Raahattuani viiden kilon kipsiveistosta käsivarressani parin viikon ajan, odotin valtavalla innolla uutta kipsiä. Viimeksi kakkoskipsini oli kevyt puolikipsi, jonka saattoi jopa välillä poistaa ja ranteen pestä. Vielä mitä. Totuus paljastui kipsaushuoneessa, kun ewokin näköinen kipsaajatäti veti pohjasukan melkein kainaloon asti. Hän selitti, että kyynerpäätä ei saa suoristaa kun toipuu leikkauksesta. Ilmoitin purskahtavani itkuun. Purskahdin itkuun. Ewok-täti selitti sahaavansa kyllä palan pois kipsin sisäpuolelta, että käsi taipuu toiseen suuntaan. Pala sahattiin, ja testasin, että pystyn sitomaan hiukseni kiinni. Siinä vaiheessa lupasin rauhoittua, ja rauhoituin. Kirurgi ilmoitti, että kipsiä on nyt pidettävä neljä viikkoa. Ääääääähhh.

(Kuvassa käsi kipsien vaihdon välissä. Komea leikkausarpi, jolle voi myöhemmin keksiä vaihtoehtoisia selityksiä...)

Nyt kirkkaanvioletti umpikipsi on roikkunut mukana pari päivää. Viime yönä sormet turposivat niin, etteivät sormukset lähde enää pois. Mietin, pitäisikö soittaa Ewokille. Päätin vain kuljeskella päivän käsi pystyssä. Tiedän, ettei pitäisi antaa olosuhteiden rajoittaa elämäänsä, mutta en voi olla huomaamatta rajoituksia. Törmään niihin jatkuvasti. Yhdellä kädellä kirjoittaminen on hidasta ja ärsyttävää. En voi tehdä kuntosalilla kuin jalkaliikkeitä. En saa hunajapurkkia auki. En voi olla kolistamatta kipsiä oveen kun pesen käsiäni vessassa. En meinaa löytää pitkähihaisia vaatteita, jotka venyisivät päälle, joten toinen käsi joutuu palelemaan. Onneksi ilmat ovat lämpiämään päin.

Kipsistä on myös iloa. Ventovieraat tulevat juttelemaan - varsinkin kun raahaan kipsiä kuntosalille. Pitäisi vain keksiä jokin hienompi tarina. Mutaan liukastuminen kuulostaa mummohaaverilta. Ihmiset tarjoutuvat kipsin nähdessään auliimmin avuksi. Jo pari kertaa vanhempi mies on tarjonnut paikkaansa kassajonossa. Kipsillä voi myös koputtaa oveen tai sitä voi käyttää perkussioinstrumenttina. Jälkimmäistä en ole vielä kokeillut. Kirjoitusnopeuden hidastumisesta on se etu, etten kovin herkästi korjaa tai pyyhi mitään kirjoittamaani. Tämä on erityisen suotavaa, kun kirjoittaa sitä ensimmäistä käsikirjoitusversiota. Tulee myös ajateltua piirun verran pidemmälle, ennen kuin alkaa edes takoa näppäimiä. Tästä on hyötyä muussakin kuin käsikirjoittamisessa :) Kipsi kädessä tulee myös luettua enemmän. Kun kuntosalilla ei voi mennä tanssitunnille, päätyy stepperin päälle aikakauslehden kanssa. Jos vielä saisi Les Millsin perusvalikoiman sijaan hankittua laadukkaampaa lukemista, kuntosaliharjoittelu (vaikkakin kipsi hikoaa sisältä ja varmaan lopulta sulaa) voisi todella kääntyä voitoksi.

Lääkkeistä, kivusta ja seksistä

2011-08-25T00:05:00.003+12:00

Sami saapui vihdoin Suomesta kotiin ja elämä on taas yltäkylläistä. Seksiä, halauksia, päiväunia, kahvia, suklaata, viiniä, leffoja sekä iphonella ja Canon 5D:llä leikkimistä. En tiedä voiko tätä sanoa tallaamatta henkisesti jonkun sinkun varpaille, mutta yksin eläminen on ankeeta! Ehkä muut saa siitä enemmän irti kuin minä. Kyllähän siihen tottuu, ja välillä on ihan kivaa. Mutta kahdestaan on vaan mielekkäämpää. Kaikessa on enemmän makua.

Saa nähdä missä vaiheessa honeymoon-vaihe on ohi. Ainakin ajoitus on mainio, sillä tarvitsin kipeästi jotain, mikä vie huomioni pois painavan ja kutittavan kipsin raahaamisesta. Ranneleikkaus meni hyvin - kaiken sitä edeltävän huomioiden jopa hämmästyttävän epädramaattisesti. Yksityissairaala oli viihtyisä. Mulla oli oma huone ja ruoka oli ravintolatasoa. Tästä huolimatta halusin samana päivänä pois. Piti päästä kotiin. Jotkut nauttivat siitä, että pidetään huolta ja lääkitään pökkyrään. Minä en. Mulla oli hirveä kiire herätä nukutuksesta. Hoitaja sanoi ystävällisesti, että nuku vaan vielä, mutta mä ponnistelin ylös vuoteesta. Halusin nähdä missä olen, mitä ympärillä tapahtuu ja vahtia, ettei kukaan vaan anna mulle Tramadolia tai muuta morfiinipohjaista, mistä olin jo etukäteen moneen kertaan kieltäytynyt.

Kotiin tultuani katselin ihmeissäni mukaan lastattuja lääkkeitä. Luin sivuvaikutuksista ja piilotin saman tien jonkin hermosärkyyn tarkoitetun epilepsialääkkeen ja toisen epäilyttävän kipulääkkeen. Parin päivän päästä kiskaisin paikallispuudutuspiuhan pois olkapäästä (kätevä laite!) ja sormiin palasi tunto. Seuraavana päivänä päätin lopettaa ne tavallisetkin kipulääkkeet. Inhoan lääkkeitä. Hoitajien pelotteluista huolimatta mikään elämää suurempi kipu ei haitannut elämääni. Olen oikeastaan ollut ihan innoissani, kun ranteessa tuntuu vähän vihlontaa. Kuvittelen mielessäni, miten kudokset siellä rakentuvat ja luut luutuvat uuteen asentoon.

En tiedä, olenko jotenkin outo tän asian suhteen. Mainittakoon kuitenkin, että inhoan kuukautiskipua siinä missä kuka tahansa. Minusta vain tuntuu, että sairaanhoidossa on menty liian pitkälle pienenkin kivun turruttamisessa. Kun lääkkeiden sivuvaikutukset ovat ties mitä näköhäiriöistä ummetukseen, onko pehmeän turta olotila todella sen arvoinen? Hetkittäinen hermosärky on kuitenkin pientä. Kun kivulla on jokin pointti, sen kestää helpommin. Pahinta on outo kipu, jonka aiheuttajaa ei tiedä, ja siinäkin pahinta on kai pelko. Kaiken lisäksi pelko on ihan terve reaktio. Jos sattuisin olemaan valmiiksi turta opiaateista, en ehkä tuntisi tuota kipua enkä hakeutuisi tutkittavaksi. Aivojen sulkeminen kipuviesteiltä on vaarallista.

Tuntoaisti on siitä ihmeellinen, että sen kautta välittyy niin paljon hyvää ja ikävää - kipua ja nautintoa, kylmää ja kuumaa. Kyse on kuitenkin asteittaisesta vaihtelusta, kenelläkään ei ole on-off -nappia. Jos blokkaa kivun, blokkaa helposti myös osan nautinnosta. Ehkä jonkun mielestä on hienoa olla tuntematta mitään tai ajattelematta mitään. Mutta jos todellisuus ahdistaa siinä määrin, se on pohjimmiltaan hieno homma. Valtaväestön tunne-elämä on laimeampaa. Vain 20% väestöstä kokee asiat voimakkaammin. Joten se, joka tuntee suurta ahdistusta, on kykeneväinen myös suureen hurmioon. Mutta ei lääkkeillä/huumeilla. Voin sanoa kokeilleeni opiaatteja, Pyhää Henkeä ja seksiä. Kaksi jälkimmäistä vievät potin :)

Liian vanha odottamaan...

2011-07-30T12:57:00.007+12:00

Mulla oli alle kolmekymppisenä hirveä kiire saada jotain aikaiseksi ennen kuin täytän 30. En tietenkään saanut. Sitten yritin saada jotain aikaiseksi, ennen kuin täytän 31. En vieläkään saanut. Ainoa aikaansaannokseni oli pysyä hengissä sekalaisena yksityisyrittäjänä niin pitkään, että en enää tällä CV:llä voisi palata takaisin työelämään. Se nyt ei sinänsä haittaa, en koskaan halunnut rakentaa uraa. Sain myös aikaiseksi pari lyhytelokuvaa, useita keskeneräisiä käsikirjoituksia ja orastavia ystävyyssuhteita, joita en mannertenvälisestä elämäntyylistä johtuen kyennyt kunnolla ylläpitämään. Ennen kuin täytän 32, olen saanut aikaiseksi rannevamman. Tätä vauhtia olen nelikymppisenä ehkä jo perustanut kasvimaan. That's it.

Miksi ihmisen pitää saada niin paljon aikaan? Eihän kukaan minulta mitään vaadi, koko hirveä ajatus on lähtöisin omasta päästäni. Mulla on sellainen tunne, että voin kuolla milloin tahansa. Sitä ennen pitäisi saavuttaa omat rajansa. Pitäisi käyttää kaikki lahjansa ja kykynsä loppuun ja saavuttaa jotain. Luulin tietäväni mitä, nyt en enää tiedä. En myöskään tiedä, tuleeko se missään mielessä tapahtumaan. Voihan olla, että kuolen jo huomenna. Olen kuitenkin aika kömpelö - katkon luitani, tipun laitureilta veteen ja poltan näppejäni uunissa.

Kun asiat venyvät ja venyvät, elämästä tulee viikkokausien viivystystaistelua. Asiat, joita yritän saavuttaa, lipuvat koko ajan kauemmaksi. Odottaminen syö sielua. Kun odottaa, että mies tulisi kotiin, pääsisi leikkaukseen, pääsisi taas koe-esiintymään, pääsisi käyttämään kunnollista nettiä, saisi uuden koneen, saisi siihen lisää muistia, saisi tilaamansa ohjelmat, tähän taloon asennettaisiin ilmastointi, pääsisi katsomaan autoa, ostamaan auton, ajamaan autolla kirpputorille, kuntosalille... sitä väsyy odottamaan. Lakkaa odottamasta.

Ja kun lopulta jokin odottamani asia tapahtuu, olen aivan häpsingilläni. Unohdan välittömästi, että koskaan odotinkaan mitään muuta. Elämäni on täydellistä. Tuijotan nyt 27 tuuman ruutuani ja huokailen, miten kaunis se on.

Kun ei enää jaksa odottaa, sitä vain oppii elämään venyvien asioiden keskellä. Luulen, että kaikenlaisten romahdus- ja ärtymysvaiheiden jälkeen jotain alkaa tapahtua. Ahdistava, elämää tulppaava sonta tiivistyy paineen alla kiteiksi ja syntyy kärsivällisyyttä.

Kun elämä on yhtä odottamista, on pakko luovuttaa ajatus 'saavuttamisesta'. Ehkä, jos seison paikallani, asiat saavuttavat minut. En tosin tiedä, mitkä asiat. Mutta olen luovuttanut elämäni (pakon edessä, heh) Jumalalle. Junnatkoon nyt sitten miten tahansa, katsotaan mitä tapahtuu.

Vastoinkäymispisteessä

2011-07-21T09:45:00.005+12:00

Heräsin, söin aamupalan sängyssä ja istun edelleen sängyssä läppäri sylissä. Don't judge me. Mulla on ollu loputtomasti vastoinkäymisiä. Kuinka paljon niitä voi yhdelle ihmisille kasautua? Onko olemassa universaali raja, jonka jälkeen yhtä ihmistä ei saa enää esim. samalla viikolla pommittaa? Jos Saatana on yhtään huolissaan siitä, että sen läsnäolo täällä huomataan, sen kannattaisi miettiä näitä asioita. Mutta johan se Jobin kirjassa on nähty, ettei se osaa hillitä itseään.

No, mä en ole menettänyt perhettäni, karjaani tai kehittänyt paiseita. Ainakaan vielä. Kaikki alkoi siis silloin huhtikuun 9. päivä Karekaren rannalla. Jos palaan ajassa taaksepäin, se oli viimeinen kaunis, huoleton hetki pitkään aikaan. Ja sitten kaaduin ja katkaisin ranneluuni (huhti- ja toukokuun päivitykset).

Kesäkuussa selvisi, että ranne ei olekaan kohdallaan. Luiden asento on romahtanut ja käsi vaatii korjausleikkauksen, jossa luuta siirretään lantiosta ranteeseen. Tämän takia ranne ei käänny ja näyttää karsealta. Tämä kaikki tietenkin selvisi Suomessa, juuri ennen paluulentoani. Lennon siirtäminen olisi maksanut maltaita ja lääkäri (vanha Waris) lupasi, että Mikkelin sairaala voi maksaa leikkaukseni Uudessa-Seelannissa.

Lentokenttädraamaa

Lensin siis takaisin kotiin. Matka Suomesta Seelantiin kesti 48 tuntia. STA oli varannut mulle Tokio-Auckland -lennon, joka oli lentoyhtiön mukaan peruttu jo kuukausia ennen sen varaamista. Olin toki varautunut 10 tunnin vaihtoon Tokion kentällä, mutta en raahaamaan matkalaukkujani yhdellä toimivalla kädellä terminaalista toiseen (puolen tunnin bussimatka), anellen apua kielitaidottomilta ihmisiltä ties minkä tiskin takana. Ilman luottokorttia ja tai käteistä, mietin jo mitä voin myydä jotta saan ruokaa. Lopulta sain matkatoimiston kiinni ja uudet liput Kiinan kautta Aucklandiin. China Southern Airlines oli alinta luokkaa mannerten välisessä lentomatkailussa. Kiinalaiset kanssamatkustajat tukkivat viimeisen lennon aikana kolme koneen neljästä vessasta.

Rannedraama jatkuu...

Selvittyäni takaisin Seelantiin, minulle selvisi, ettei Mikkelin sairaala maksa leikkaustani. Minun täytyy maksaa se ensin itse, sitten hakea korvausta potilasvakuutuksesta. Päätös tulee ehkä 6 kk sisällä. Kävin kirurgilla ja kuulin, että leikkaus maksaa 8000-9000 dollaria. Vielä on se mahdollisuus, että paikallinen sairasvakuutus, ACC, korvaa leikkauksen. Mutta koska leikkauksen tarve johtuu Mikkelin sairaalan hoitovirheestä, voi olla että ei.

Vaan ei siinä vielä kaikki.

Kotiinpaluun yhteydessä sain myös muutaman lisähaasteen. Kämppis David oli kolaroinut meidän auton ja vakuutusyhtiö päättänyt lunastaa sen. Wooshin netti oli lakannut kokonaan toimimasta. Talo oli homeessa. Läppärini laturi oli kuollut jos Suomessa. Ostin trademesta uuden, joka kuoli viidessä päivässä. 2degrees nettitikku hotki krediittini ja jahtasin niitä takaisin parin päivän ajan. Poltin toisen käteni uunissa ja se tulehtui. Kovalevy, jolle olin varastoinut kaikki viimeisimmät työni, lakkasi toimimasta. Jalat menivät rakoille loputtomasta kävelemisestä. Ostin Adoben uuden ohjelmistopaketin netistä. Myyjä ei toimittanut sitä lupauksensa mukaan enkä saa sitä kiinni. Uusi netti, joka tilattiin Orconilta pari viikkoa sitten, ei ole vieläkään toiminnassa. Soittelin taas perään ja odotan yhteydenottoa.

Pitäisiköhän hankkia uusia unelmia?

Tähän asti aikani on kulunut enimmäkseen kotona, jäljelle jääneitä Uneton48-hommia tehden. Ihan hyvä, muuta en juuri voisi tehdäkään. Johtuen käden mahdollisesta leikkauksesta ja auton puutteesta, en voi koe-esiintyä mihinkään rooliin. Yritin palata käsikirjoittamisen pariin, mutta inhosin kaikkea aiemmin kirjoittamaani.

Mutta ei koko ajan jaksa murjottaa.

Aina hetkittäin mulla on ihan kivaa. Katselen uusia vuokra-asuntoja netistä ja haaveilen. Viime sunnuntaina kirkossa mun käden puolesta rukoiltiin ja sitten joku ventovieras mies tuli ovella kertomaan, että mun rukous on kuultu. Että kyllä se varmasti paranee, tavalla tai toisella. Sami tilasi mulle uuden imacin, joka saapuu ehkä jonain päivänä ehkä viikon sisällä. Vaikka sen maksu ei mennytkään heti läpi.

Joku voisi ajatella, että ylläni roikkuu kirous...

Järjestelmällisesti jatkuneista hankaluuksista huolimatta en usko huonoon onneen. En suostu ajattelemaan, että seuraavakin juttu epäonnistuu. Tottakai on ihmisiä, joilla on helpompaa. Mutta niitä on aina. Ja ne jää paitsi sellaisista epätoivon vivahteista joita minä saan nähdä. Raamatussa sanotaan, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi jotka Jumalaa rakastavat. Tällä hetkellä se tuntuu liioittelulta, mutta mistä sitä tietää. Ehkä jonain päivänä jossakin tarvitaan näyttelijää, jonka paksu ranne ei taivu ja minä saan se roolin :)

Mietteitä Uneton48-leffoista 2011

2011-06-09T02:24:00.005+12:00

Kirjoitin huvikseni omat "arvostelut" kaikista tämän vuoden Uneton48-leffoista. Näistä top 15 voi katsoa täällä: UNETON-TV. Paria leffaa en kirjoittaessani valitettavasti enää muistanut (osa on kirjoitettu vähän viiveellä), joten jätin tyhjäksi. Muistuttakaa mua niistä niin päivitän ;)

Näytös 1 - Helsinki

Negatiivinen Ioni – Kaikkimahtavuusmies – supersankarielokuva
Mahtava draivi päällä alusta loppuun, en kyllästynyt hetkeksikään. Näyttelijätyö ontui siellä täällä, uskoa omaan henkilöhahmoon olisi saanut olla vähän enemmän. Itkuraivarit vedettiin kuitenkin täysillä. Kaiken kaikkiaan tosi hauska pätkä täynnä nautinnollisia yksityiskohtia. Oivaltavia lainauksia tutuista supersankarileffoista - kuten lelutraktorin kasvaminen isoksi.

Unilukkarit Seattlessa – Paperihääpäivä – juhlaelokuva
Nokkela, sanavalmis ja viihdyttävä. Nautin vivahteikkaista näyttelijäsuorituksista. Olisi voinut helposti mennä överiksi, mutta pysytteli juuri ja juuri uskottavuuden paremmalla puolella ja antoi katsojalle mahdollisuuden nauraa, nauttia ja kiemurrella penkissä. Ääniraidan ongelmat tulivat teatterissa esille, mutta kotivideon tyylilaji antoi tekniset virheet aika hyvin anteeksi.

Pinkit Sateenkaariponit – Kuvankaunis – historiallinen elokuva
Monimutkainen murhamysteeri, joka ei täysin auennut allekirjoittaneelle. Jäi kiinnostamaan, miten vuosikertaveri ja peilissä asuva kaksoisolento liittyivät yhteen. Mihin siivojien verta tarvittiin? Keskivaiheilla oli todella pitkä tupakointi-viininjuontikohtaus, joka tuntui perusteettomalta ajan kuluttelulta. Ekassa kuvassa oli ihana vanhan ajan charmi vangittu vähillä elementeillä.

HMC – Uneton palkkionmetsästäjä Arttu – tie-elokuva
Tälle tarinalle täytyy antaa pisteet selkeydestä. Kertojanäänellä on puolensa - sen, mitä intensiteetissä menettää, usein voittaa takaisin ymmärrettävyydessa. Leffassa oli mielenkiintoinen sekoitus loistavaa läppää "Valkoinen uros ... kuolinsyy - pää käännetty ympäri, kahdesti." ja ontuvaa suomen kieltä "Mä teen kaikki kysymykset". Tappelukohtausten ääniefekteillä mässäiltiin siihen malliin, että homma meni hienosti huumorin piikkiin. Kaiken kaikkiaan seitsemän minuuttia kului kepeästi.

Kulkurit Toisesta Maailmasta – Tervemenoa huomiseen – ympäristöelokuva
Kunnianhimoinen apokalyptinen tarina yhdistettynä baariympäristöön nosti esiin mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä ydinkatastrofin ja suomalaisten kostean illan välillä. Joskus oli vaikea nähdä, missä kohtaa normiörvellys muuttui yleiseksi hätätilaksi. Näyttelijätyö ontui parisuhteen osalta - sanat eivät sopineet suuhun ja tässä kohtaa katsojana irtauduin tarinasta. Lopussa päähenkilö pisti parastaan peilin ääressä ja intensiteetti nousi.

Salainen Gentti – Hyvää syntymäpäivää – juhlaelokuva
Snatch on tullut Suomeen! Hyvän leffan imitoimisen saa kyllä anteeksi, kun sen tekee taitavasti, 48 tunnissa ja omilla mausteilla (kuten tyttöjen asut!). Parasta tässä tarinassa oli sen oivaltava loppu. Teknisesti myöskin hämmentävän hieno suoritus. Ainoa asia, mikä jäi vähän kaivelemaan oli kosto(?)retken syy. Päähenkilöihin ja heidän iskuunsa olisi pystyny eläytymään suuremmalla panoksella, jos olisi tiennyt miksi kaikkien ukkojen piti kuolla. Joka tapauksessa loppuratkaisu jätti hyvän jälkimaun. Erityisesti tumman tytön näyttelijätyö oli ihanan mutkatonta ja sopi tyyliin.

Manaconda – Ekho – tieteiselokuva
Kaunis, häiriintynyt elokuva, joka jätti joukon kysymysmerkkejä leijumaan pääni ympärille. Oliko miehiä kaksi vai oliko toinen jonkinlainen heijastus / mielikuvituksen tuote? Tapahtuiko kaikki tulevaisuudessa vai ehkä rinnakkaisessa todellisuudessa? Vaikeus sijoittaa tarinaa mihinkään puitteisiin hankaloitti sen 'sisälle' pääsemistä. Nautin kuitenkin valkoisista kuvista ja oudoista mielleyhtymistä. Visuaalisesti monet kuvat toivat mieleen klassikon Avaruusseikkailu 2001 ja leffa tekisi mieli nähdä vielä monta kertaa uudestaan.

Team Bancoco – Changes – postmoderni tekotaide-elokuva
Elokuva tavoitti yhden postmodernin tekotaiteen kulmakivistä - puuduttavan toiston. Metsässä kävelyä, teen juontia ja musiikin kuuntelua kuvattiin huomattavasti kauemmin kuin tehoviihteeseen tottunut peruskatsoja jaksaa seurata. Leffassa oli yksi hieno repla "Odottakaa, kuuntelen kappaleen ensin loppuun". Musiikin yhdistäminen kaverin nappikuulokkeisiin oli hyvä idea, jota olisi kannattanut käyttää johdonmukaisesti läpi elokuvan. Leffasta näkyy ensikertalaisuus, eikä siinä mitään vikaa. Uskon, että näiltä tekijöiltä irtoaa seuraavalla kerralla jo jotain huomattavasti parempaa.

Näytös 2 - Helsinki

On Slow Productions – Huomisen hammas – tieteiselokuva
Tämä leffa ei poista kenenkään hammaslääkäripelkoa, mutta herättää kyllä ajatuksia. Kuvat ovat kauniita ja samalla häiritseviä. Naisten näyttelijätyö toimi suurelta osin, mutta lipsahti hetkittäin karikatyyrimäiseksi eikä siten tuntunut sopivan tyylilajiin. Loppuratkaisu tuntui vähän helpolta, eikä lunastanut aivan odotuksia. Olisi voinut toimia paremmin, jos Ainin keksintöä, sen merkitystä hallitukselle ja jopa sen mahdollisia komplikaatioita olisi pohjustettu enemmän. Yleisesti ottaen futuristinen hammaslääkäriasema ja sen hiukan salamyhkäisen uhkaava tunnelma välittyi kuvista hienosti. Tieteiselokuvan suurin haaste - uuden maailman luominen - saavutettiin.

Honey Lizzards – Kuvankaunis – musikaali tai tanssielokuva
Rohkea tanssimusikaali, joka keskittyi ensisijaisesti elokuvaa varten tehdyn kappaleen ympärille. Tarinan kaarta ei pätkästä juuri löytynyt, mutta sitäkin enemmän hetken hurmosta ja aseistariisuvaa esiintymistä. Tuli hyvä mieli ja biisikin jäi vähäksi aikaa pyörimään päässä. Vanha kamera ja asusteet lisäsivät musikaalitunnelmaa. Odotin koko ajan, että jostain ilmestyy vielä sateenvarjo sekä katulamppu, jonka ympärillä pojat voisivat pyörähtää.

Prime Bokeh Production – Yhtä hulvatonta juhlaa – juhlaelokuva
Ensikertalaiset esittelivät elokuvansa "mahalaskuna kuralammikkoon". Siitä ei suinkaan ollut kyse, vaan herttaisesta antisankaritarinasta, joka olisi vain kaivannut tiiviimpää leikkausta ja rakennetta. Supersankaripuvussa laahustava keski-ikäinen mies on toimiva lähtökohta. Idea sankarista, jolta tilanteet menevät ohi oli mainio älynväläys. Olisi vain tarvittu useampi vastaava tilanne, tiukemmin leikattuna, ja lopputulos olisi lentänyt. Tsemppiä Prime Bokeh -tiimille. Toivottavasti jatkatte tekemistä!

Viro Tuotanto – Palasokerimies – historiallinen elokuva
Viro Tuotanto on hionut tyylinsä ja kisajoukkueensa sellaiseen iskukuntoon, että tältä porukalta voi kohta kylmästi odottaa ihmeitä (ei mitään paineita, ei...). Palasokerimies on kaikkea, mitä hyvän lyhytelokuvan pitää olla: Hauska, koskettava, todellinen, tyylikäs, aito ja niin IHANA. Aiheen valinta osui aivan nappiin. Tarina oli haastava, mutta aikasiirtymä toteutettiin hienosti jopa vanhentavaa meikkiä myöten. Parasta tässä leffassa oli se, että päähenkilöön syntyi vahva suhde niin lyhyessä ajassa. Kun sokerit viimeisen kerran putosivat kuppiin, itkin.

Savant Garden – Jälki – ympäristöelokuva
Savant Gardenin porukka kertoi ensi-illassa, että tällä kertaa ei tavoiteltu voittoa, vaan tehtiin mitä haluttiin tehdä. Sen huomasi. Elokuvassa oli henkilökohtainen tuntu. Ympäristöelokuvaa enemmän mieleen tuli kyllä hetkittäin postmoderni tekotaide. En oikein tiennyt, saiko puuhun viritetylle peilille nauraa, vai pitikö koko juttu ottaa vakavasti. Loppukuva oli kuitenkin hieno kyynelineen. Visuaalisesti puhdas kokonaisuus.

Katukollit – Kerro, Kerro Kuvastin – juhlaelokuva
Mielenkiintoinen huumedraama, joka tuntui loppuvan vähän kesken. Peilin symboliikka jäi vähän epäselväksi. Ajattelin, että päähenkilö halusi pillereitä napsimalla kadottaa peilikuvansa. Kuvaus, leikkaus ja musiikki toimivat hienosti yhdessä ja yökerhotunnelma oli käsinkosketeltava.

Ryhmävalaan Rakkaus – KingCon – juhlaelokuva
Kunnon teekkarihenkeen toteutettu ilottelu, joka jaksoi huvittaa ja liikuttaa loppuun asti. Täydet pisteen pääosan esittäjälle antautumisesta. Huumori perustui pitkälti juuri R-Thorin näyttelijätyöhön. Jotkut vitsit vaikuttivat hetkittäin "liian tutuilta", vaikka en ihan osannut sanoa missä olen niitä kuullut/nähnyt. Joka tapauksessa hieno pätkä, jonka jaksaa katsoa useamman kerran.

Ammattisisaret – Hello Aini – tieteiselokuva
Tyylipuhdas, kaunis, karmaiseva ja yhtäkkiä herkkä. Tätä elokuvaa ei kukaan usko 48 tunnissa tehdyksi... paitsi minä, joka tarkistin pakolliset elementit, nekin kaikki sulavasti naitettuna kokonaisuuteen. Onnittelut. Myös nais- ja miespääosat tekivät todella hienoa, pienieleistä työtä.

Amazement – Nyt tai ei koskaan, Pentti! – romanttinen komedia
Näpsäkkä romanttinen komedia, joka oli sekä hauska että romanttinen. Omasta näkökulmastani romanttisuus kärsi hieman lopussa, kun vaimo jätti miehensä. Pihalla pikana vedetty perhedraama tunteenpurkauksineen oli ehkä tarinan heikoin lenkki. Ratkaisuja olisi voinut pohjustaa vähän paremmin. Mutta niuhotan tästä lähinnä siksi, että leffa oli kokonaisuudessaan niin toimiva.

Näytös 3 - Helsinki

Montaasi – Hauras yhteys – romanttinen komedia
Kaunis idea, jonka toteutus kärsi teknisistä ongelmista. Herttainen loppu ja kaikin puolin genrelleen uskollinen tulkinta. Näyttelijäsuorituksetkaan eivät vaivanneet. Haluaisin nähdä tästä sen korjatun version!

Hasardifilmi – LVI XXX – tieteiselokuva
Tämä leffa päästi ilmoille loistavan replan, josta syntyi kiertävä läppä: "Visigootit tekevät myyräntyötä akvedukteissa." Leffassa oli myöskin Suomen intohimoisin putkimies (loistava näyttelijäsuoritus), alaston alien ja muuta kivaa. Todella näkemisen arvoinen, hämärä tieteisleffa.

KGB Productions – Huomentaide – postmoderni tekotaide-elokuva
Joku muistuttakaa mulle mitä tässä leffassa tapahtu... se on kadonnut mielestäni!

Film Jong-il – Pitkäsaari – ympäristöelokuva
Ympäristöä hienosti kuvaava ympäristöelokuva. Pisti miettimään kaupungin ja maaseudun eroa. Tarina oli jännitteeltään aika heikko. Päähenkilön haaste tuntui kovin pieneltä, kun maaseudulle pääseminen oli vain auton nappaamisesta kiinni. Pisteet kaikkein ankeimpien Pasilan nurkkien hyödyntämisestä - siellä jos missä kaupunki alkaa ahdistaa.

KALAPALA – Minne ne menevät – entä me? – ympäristöelokuva
Kaunista luontokuvaa sisältävä ympäristöelokuva, joka kuvasi kauniisti tyttöjen välistä ystävyyttä. Lopun ilmapallot olivat vähän ristiriitainen valinta, varsinkin kun ne päätyivät roskaamaan luontoa. Yhtenäinen teos joka tapauksessa, hyvä tunnelma.

Thunder Sky Productions – Yölento – supersankarielokuva
Supersankariuden voi yhdistää myös tavalliseen baari-iltaan tulevaisuudessa. Lopputulos muistuttaa hämmästyttävän paljon tavallista baari-iltaa :) Hauskoja oivalluksia muodista, nokkimisjärjestyksestä jne.

Silent Paprika Films – Kangastetut – tieteiselokuva
Karu ja todellisen tuntuinen tulevaisuuden kuva, jossa ympäristöä oli hyödynnetty hienosti tunnelman luomiseen. Repliikit tuntuivat osittain pakotetuilta, koko juttu olisi saattanut toimia ilman dialogia. Peilillä oli mielenkiintoinen rooli. Ahdistava tunnelma säilyi loppuun asti ja tarina eteni hyvin. Viisaan miehen tutkiva katse jäi mieleen, siinä kuvassa oli hieno länkkärifiilis.

Brittiläinen Dartsinpelaaja – Anna – romanttinen komedia
Nokkela idea, joka vähän kilpistyi aavistuksen teennäiseen dialogiin. Leffan rakenne oli kunnossa. Loppuratkaisu toimi.

Masters of the Universe – Hetken tie on kevyt – tie-elokuva
Tämän leffan olisi voinut pistää keskeltä poikki. Alku oli hämäryydessään mielenkiintoinen miesten kohtaaminen. Loppu oli hauska vitsi. Näiden kahden esiintyminen samassa elokuvassa oli siinä mielessä turhaa, etteivät ne tuntuneet liittyvän toisiinsa kuin löyhästi. Nauratti joka tapauksessa, joten pisteet komediantajusta.

Pommit ja Kissanpennut – Seitsemän vuoden epäonni – juhlaelokuva
Hyvin rullaava vitsi - seitsemän vuotta tiivistettynä seitsemään minuuttiin. Osa vitseistä ei kovin omaperäisiä, mutta hetkittäin oikein toimivia ratkaisuja. Tykkäsin eniten niistä pienistä jutuista - kun ääni petti, tai juna-aikataulu. Myös harkintakyvyn pettäminen toimi :)

Näytös 4 - Helsinki

Lentävä Lehmä Films – Kirveellä veistetty kansa – postmoderni tekotaide-elokuva
Loistava kieli poskessa -tulkinta annetusta aiheesta. Näyttelijätyö oli hetkittäin aika karrikoitua, mutta meni alas näin hienon idean yhteydessä. Tuntui, että suomalaisuuden symboleja olisi riittänyt vielä ihan muutama lisää, jatko-osassa sitten?

Merikarhu Films – Siskoni ainiaan – historiallinen elokuva
Todella kaunis pätkä elämää. En löytänyt tästä erityisesti tarinaa, mutta fiilistelin kuvia senkin edestä. Tuntui pahalta silmälasitytön puolesta.

Frances – Arttu joka puhuu Jumalalle johon ei usko koska tyttöystävä Nadja kuoli – postmoderni tekotaide-elokuva
Raaka, pysäyttävä ja sopivalla tavalla häiritsevä teos. En voinut irrottaa katsettani Erkan naamasta. Ollakseen kännykällä tehty yhden miehen tuotos, leffa oli oudon arvaamaton ja piti otteessaan loppuun asti.

Nuotta.com – Toivo – historiallinen elokuva
Herkkä tarina, jonka sijoittaminen historiaan ei tuntunut tuovan mitään lisää. Ehkä kaikki tapahtui 80-luvulla vain annetun genren takia. Plussaa Lahden hienoista kuvauspaikoista.

J.J. Koski Productions – Kesäkondikseen – salainen henkilöllisyys
Lenkkeilydraama, jonka loppuratkaisu tulla tupsahti aivan puskasta. En oikein tajunnut, mistä tässä oli kysymys, mutta ainakin hätkähdin asiaankuuluvasti.

Muusat – Intohimon isku – ympäristöelokuva
Idea - orvokkien vapauttaminen tarhakettujen sijaan - oli hyvä lähtökohta. Omaan makuuni tässä kuitenkin hiiviskeltiin käytävillä ja tehtiin kuperkeikkoja aivan tarpeettoman pitkään. Ilman keskivaiheen pyörimistä olisi voinut olla ihan napakka juttu.

Rico Films – Pop korni – postmoderni tekotaide-elokuva
Joku muistuttakaa mulle mitä tässä leffassa tapahtu... se on kadonnut mielestäni!

Off Productions – Prologue: void null – tieteiselokuva
Pisteet hulppeista lavastuksista ja todellisesta omistautumisesta genrelle. Päättelin elokuvan nimestä, että kysymyksessä on jonkinlainen esipuhe, eli koko tarina ei vielä ole tässä?

IrisFilmi – Olympia 1952 – historiallinen elokuva
Leffa, jota fanittelen vieläkin aivan täysillä ja odotan, että pitempi leikkausversio tulee linjoille. Loistavaa näyttelijätyötä, taidokas 50-luvun lavastus ja tunnelma. Aivan ihana tarina. Leffa toimisi sellaisenaan pitkän elokuvan alkuna, jonka aikana tapahtuu se kaikkein tärkein - rakastuminen päähenkilöön. Seuraavaksi - mitä tapahtuu Markulle? Löytääkö hän rakkauden?

Liekehtivä vuohi – Unitango – musikaali tai tanssielokuva
Ihana, oivaltava musikaali, jossa laulut eivät tuntuneet katkaisevan tarinaa "tarpeettomina pitkityksinä" niin kuin usein käy. Kekseliäät sanoitukset ja sympaattiset päähenkilöt. Pinnan alla tuntui myös kuplivan enemmän kuin mistä laulettiin.

Näytös 5 - Helsinki

A Happy Puppy – Kuin ensimmäistä kertaa – tie-elokuva
Suuri tarina oli yritetty tiivistää seitsemään minuuttiin, mikä teki siitä hetkittäin tarkoituksettoman hilpeän. Kauniita kuvia, ihanat värit.

Graphause – Veli – salainen henkilöllisyys
Aivan mielettömän hieno leffa. Ainoastaan julma loppuratkaisu vähän harmitti. Arttu-veli oli tavattoman sympaattinen - loistava näyttelijäsuoritus! Kauniita kuvia ja taattua Graphause-laatua.

Lajinsa Viimeiset – Tehtävä 1 – musikaali tai tanssielokuva
Hauska tarina, riittävän yksinkertainen ja juuri lyhyelokuvan mittainen juttu. Laulut ajoivat asiansa ja erityisesti lyriikat toimivat hyvin. Naispääosan kasvoissa oli sitä jotain. Pisteet oivaltavasta lopusta.

Bijou Troupe – Arttu lentää – romanttinen komedia
Ei ehkä perinteisin romanttinen komedia. Kattoi kaikki kisassa tarjolla olevat genret ja kai se nyt romanttinen komediakin oli, jos oikeasta vinkkelistä osaa katsoa. Kauniisti kuvattu, viimeisen päälle värikylläinen ja niin hämärä, että jää varmasti elämään omaa elämäänsä jonkinlaisena kultti-kummajaisena.

Colour Studios – Rakkauden Eden – romanttinen komedia
Herttainen nuorten leffa, jossa näyteltiin näyttelemistä. Diivaseurue irrotti hersyvät naurut. Leffa muistutti enemmän näytelmää kuin elokuvaa. Koska kyseessä on selvästi nuorten ensitekele, jätän arvostelut sikseen ja sanon, että jatkakaa tekemistä! Oli hauska kurkistaa maailmaanne :)

Aamusaurus – Hassua, mutta se on elämää – romanttinen komedia
Sekavinta, ihmeellisintä teatteria miesmuistiin. Kenen päästä? Mistä päästä? Nauratti ihan alusta loppuun. Suomessa on ehkä kasvamassa sukupolvi, jonka kulttuuri on niin kaukana valtakulttuurista, että siitä ei saa kolmekymppinen vanhus enää mitään otetta.

RRA – Hullunkurinen perhekriisi Alpeilla – romanttinen komedia
Voi hyvänen aika. Elokuva, jonka sisältö - lastenvaunujen hajotus rämeikössä ja (toivottavasti) humalaiset laulelut eivät mitenkään kuvaa sitä. Tätä elokuvaa ei voi kuvailla, se pitää nähdä.

Hansa Lovers – Citizen Kani – musikaali tai tanssielokuva
Loistava city-kanin tarina, jossa tanssi oli aivan ihanalla tavalla osa kaikkea kanssakäymistä. Annoimme järjestäjätiimin puolesta tälle leffalle "Raw sexual magnetism" erikoismaininnan. Kanissa oli sitä jotain. Myös jumppaava tyttö ja muut karrikoidut hahmot upposivat täysillä. Loppu tuntui pitkittyvän turhaan, olisi voinut päättyä kolariin. Mutta aivan pimeä. Aivan ihana.

Korruptio – Lehtolapsi – tie-elokuva
Vahvaa draamaa niukilla aineksilla: kaksi miestä, yksi huone. Tiedän, että pojilla oli resurssit vähissä ja he käyttivät ne siihen mikä on tärkää - jännitteen luomiseen kahden päähenkilön välille. Harmi, että äänitys meni vähän puihin. Tästä olisi voinut tulla jotain erityisen hienoa. Lehtolapsi on tälle leffalle aivan täydellinen nimi - jopa niin täydellinen että mietin, oliko nimi keksitty ensin ja sitten sille sisältö... Täysi tunnustukseni kahden hengen tiimille - harva joukkue sai rakennettua 48 tunnissa näin kouriintuntuvat henkilöhahmot.

Näytös 6 - Helsinki

Elävän Kuvan Ritarit – Herää! – romanttinen komedia
Aivan ihana romanttinen komedia, jonka aivoituksista tuli mieleen Michel Gondry. Hyvän mielen leffa. Vähän häiritsi se, miten taksikuski tuntui tietävän päähenkilön vaivan, kun osasi sen niin hienosti onkia esille. Muutenkin taksijohdannon olisi voinut korvata jollain paremmin lopun unimaailman tyyliin sopivalla. Pääosan esittäjä sopi hyvin romanttisen komedian miesrooliin - sekä näytteljänä että silmänruokana :). Vuoristorata oli loistoidea!

NIIN-Elokuvat – Tarkastus – salainen henkilöllisyys
Todella kaunista maalaiskuvausta ja hauskaa EU-satiiria. Tyylikäs ja tuotannollisesti hieno. Loppu aukesi vasta, kun tajusin ettei siinä ollut mitään ylimääräistä tajuamista. Tarkastajan ilmeestä nimittäin päättelin, että vanha isäntä oli hänelle jotenkin tuttu, kenties hänen oma isänsä, pomonsa tms. Heti kun sain ravisteltua itseni irti tästä virhetulkinnasta, tarina asettui mielessäni uomiinsa ja toimi oikein hyvin. Tunteenpurkaus ja sitä seuraava kurkkuviipale-kahvimaito-kapina olivat hienoja kohokohtia.

Muukino – Ei se siihen kaadu – musikaali tai tanssielokuva
Rohkealla asenteella hoidettu tanssielokuva, joka kärsi vähän laahaavasta tarinankuljettamisesta. Pisteet siitä, että koko tiimi (?) pistettiin tanssimaan. Se, että kaikki päätyivät samalle tanssitunnille oli ihan kiva koukku, joka tiukemmalla leikkauksella olisi toiminut paremmin. Hyvä meininki antoi anteeksi teknisiä puutteita.

Savuailmantulta – Salattu – supersankarielokuva
Kylmäävä tarina. Intensiteetti kärsi keskivaiheilla pyöränlainausepisodista ja turhasta dialogista. Tarina kerrottiin vanhempien näkökulmasta, mikä oli rohkea veto. Vanha mies oli rooliinsa jotenkin liian herttainen, en halunnut uskoa häntä "pahikseksi". Vaimo oli hyytävän uskottava ja loppukuva loistava.

Team Paha – Vettä kengässä – tie-elokuva
Unien tulkintaa, joka vähän ontui. Tämä ei ollut Team Pahaa parhaimmillaan, vaikka ideassa olisi ehkä ainesta ollutkin. Kirjan kansi nauratti.

Fishcock Films – Syöveri – postmoderni tekotaide-elokuva
Sekavuudessaan ihmeen viihdyttävä taidepläjäys, jossa ei luonnollisesti ollut päätä eikä häntää. Kuvat olivat asianmukaisen taiteellisia, osa jopa "kehystäisin seinälleni" tasoa.

Z-Koodi – Haikka – salainen henkilöllisyys
Unettomasta päätellen esim. Kiss Kiss Bang Bang -leffasta tuttu kertojanääni nokkeline sanailuineen ja pysäytyskuvineen on tyylinä tullut suosituksi. Jotenkin jäin kaipaamaan paikallisväriä tai jotain omaleimaisempaa. Tarina oli ihan tukevasti kasassa eikä junnaillut. Kaiken kaikkiaan nätisti toteutettu, kunnianhimoinen työ.

Jam With Us – Veera – tie-elokuva
Herkkä road movie, joka kärsi erittäin heikosta kuvan ja äänen laadusta sekä vähän sohivasta leikkauksesta. Roolisuoritukset olivat hienoja ja vivahteikkaita, tytön ja pojan suhde tuntui todelliselta. Loppu jäi vähän ilmaan, mutta leffasta välittyi kuitenkin aito kesäyön tunnelma, joka jäi mieleen kummittelemaan.

Pörinä Films – Musikaalin ensimmäinen laki – musikaali tai tanssielokuva
Musikaali, jolla oli sanoma: Fiilis on tärkein! Fiilistä tosiaan riitti, vaikkei lauluääni tai tekninen toteutus aina yltänyt idean tasalle. Hyvä fiilis pelasti kuitenkin monelta muulta vaivalta. Näiltä tekijöiltä odotan vielä paljon...

Ragequit – Työn sankarit – musikaali tai tanssielokuva
Musikaali lukiolaisten maailmasta - ammatinvalinnasta ja myös jossain määrin koulukiusauksesta. Jälleen kerran hurraan nuorten rohkeudelle esiintyä ja laulaa, kun tarve vaatii. Musiikkikoulujen venäläinen "viivotinta sormille" mentaliteetti ei ole päässyt pilaamaan osallistumisen iloa kaikkialla Suomessa. Biisit olisivat parantuneet tiukemmasta rakenteesta ja leikkauksesta, nyt pianon välisoittoihin tuhrautui turhaa aikaa. Ensi kerralla useampi laulaja ja stemmat kohdalleen, kyllä se siitä.

Näytös 7 - Tampere

Jupeliskupelikset – Kierrätetty sielu – ympäristöelokuva
Saarnaava ympäristöelokuva, jonka pelasti seinästä reväisty loppu - joka ei tosin oikein sopinut kuvaan. Päähenkilön ympäristösyntien listaamisen sijaan olisin nähnyt mielellään loppuratkaisua jotenkin petaavia kohtauksia. Nyt tarinaa kuljetettiin flashbackin keinoin, ydinsodan jälkeinen nykyhetki olisi riittänyt ns. syyttäväksi sormeksi sellaisenaan. Pisteet matojen syömisestä ja ansiokkaasta inhorealismista roskineen kaikkineen!

Samiel Productions – Perus Rasisti – historiallinen elokuva
Protestihenkinen pätkä. Oikeaan suuntaan, mutta asennetta olisi saanut olla enemmänkin. Teipit ovissa naurattivat, samoin monet repliikit. Loppu ei ihan lunastanut odotuksia, mutta kaikenkaikkiaan tässä oli munaa enemmän kuin Samiel Productionsin viimevuotisessa.

Nuoret Taiteilijat From Alavus ja Ähtäri – Kesän Alun Piina – tie-elokuva
Nuorten taiteilijoiden ensiteos ja sinällään arvokas. Ensimmäisiä yrityksiä ei pitäisi arvostella ihan samasta lähtökohdasta. Tässähän nyt oli ongelmia ihan joka osa-alueella, kuten odottaa saattaa.

Valtikka Films – Heijastus – musikaali tai tanssielokuva
Hienosti rakennettu ja rytmitetty tarina, joka teknisten ongelmien vuoksi oli jäänyt toteutukseltaan hiukan kesken. Näyttelijätyö kärsi paikoin kankeista repliikeistä ja ns. blatant exposure -tyyppisestä selityksestä, jossa näyttelijä kertoo yleisölle, mitä kuvassa tapahtuu. Onnettomuus flashback oli toteutettu hienosti ja hotelli toimi kuvauspaikkana erittäin hyvin. Joukossa oli joitakin mielettömän kauniita kuvia.

Nyytinmurtajat – Tulipallo – supersankarielokuva
Supersankareiden "AA-kokous" oli mahtava lähtöidea. Tarina kompuroi kuitenkin siitä eteenpäin. Käänteitä oli kuitenkin sen verran, etten täysin kyllästynyt.

Epic Fail! – Teknikko – supersankarielokuva
Supersankari, joka muuttui vaivihkaa miehestä naiseksi. Leffa sisälsi paljon hauskoja yksityiskohtia, mutta ei nivoutunut kovin vahvaksi kokonaisuudeksi. Hyvä meininki tosin välittyi ja rasvatukkien yhdistäminen supersankariskeneen toi mukavaa piristystä genreen.

V.I.P. – Villilä Important Persons – Luontokappale – ympäristöelokuva
Ympäristöelokuva, jonka vahvuus oli sen napakassa lopussa. Leffassa tuhlailtiin aikaa henkilöiden esittelyyn ja kerrottiin katsojalle olennaisen lisäksi paljon ylimääräisiä asioita, joita ei mitenkään lunastettu lopussa. Näyttelijätyö oli sinänsä hyvää ja tekninen toteutus oikein mukiinmenevä.

Pupari Productions – Magna Mundi alla sillan – juhlaelokuva
Parhaat sillanalusbileet, joita olen koskaan päässyt todistamaan :) Hauska, näppärä tarina. Niin heppoinen, ettei se voinut oikein mennäkään pieleen, teknisestä toteutuksesta viis. Syntikkamiehen hersyvä esiintyminen voitti välittömästi puolelleen. Todellinen hyvän fiiliksen leffa. Mahtava loppukuva.

Digital Beauty – Kirje – historiallinen elokuva
Kaunis, taitavasti kuvattu tarina. Pidin siitä, miten tuulessa pyörivä kirje toi toisilleen vieraat ihmiset yhteen. Tämän tyyppinen idea sopi loistavasti juuri lyhytelokuvaan, jossa kovin monimutkaisia taustatarinoita ei ehdittäisikään selvittää. Ainoa häiritsevä kohta oli pariskunnan riita, joka kuulosti vähän paperista luetulta. Loppu oli kaunis ja heleä.

PYLlismi – Tarkoitus – postmoderni tekotaide-elokuva
Nimestä huolimatta tämän hassunkurisen leffan tarkoitus jäi vähän hämärän peittoon. Erkki-Petteri herätti kuitenkin sympatiat ja olin huomaavinani henkilöhahmossa jonkilaista muutosta / kasvua elokuvan aikana. Heh.

Näytös 8 - Tampere

DayOne – EnT – tieteiselokuva
Men in Black autokorjaamolla. Näitä ei näe usein. Leffa kärsi vähän keskivaiheilla junnaamisesta, mutta oli kokonaisuutena viihdyttävä. Pisteitä foliohatuista ja muusta ufo-omistautumisesta.

Monadi-Filmi – Ihmisen luonto – ympäristöelokuva
Tyylikäs ja pelottava ympäristöelokuva, josta jäi epätodellinen fiilis. Ehkä realistinen kuvaus ja aihemaailma oli pienessä ristiriidassa Agatha Christie -henkisen sivistyneen murhamysteerin kanssa. Toisaalta koko leffassa oli jotain niin omaleimaista, että ristiriitaisuuskin oli aivan perusteltua. Hienot, vahvat henkilöhahmot. Taitavaa näyttelijätyötä. Kaikin puolin hieno kokonaisuus.

MOTHACOOLYEAH – OUJEAH! – Hyvältä näyttää – ympäristöelokuva
Herttainen poika, vähän köykäinen tarina. Kaiken tapahtuminen suht hitaasti yhdessä kuvassa koetteli kärsivällisyyttä. Pojan ilmeet ja äänet hellyttivät.

Will Smithin Pojat – Speili – postmoderni tekotaide-elokuva
Huikea suoritus, aivan omaa luokkaansa. Jo pelkästään tribuuttina Speden perinnölle aivan korvaamaton - lisäksi taide-elokuvana vertaansa vailla. Ilmaisu oli samanaikaisesti tyylikästä, kaunista ja naurettavaa, näyttelijät käsinkosketeltavan Spedejä. En tiedä ketään, joka olisi vielä pystynyt tähän. Afrikan osuus istui tähän hurlumheihin kuin kirsikka maksalaatikkoon. Aplodit.

Velaatta Filmi – Kalamiehen kosto – historiallinen elokuva
Velaatan pojat ovat kasvaneet. Kolmannessa Uneton48-leffassa on enemmän väkivaltaa kuin koskaan aikaisemmin. Myös trash talk -osastolla on tapahtunut kehitystä. Tarina on ehkä tässä kehityksessä kärsinyt, joten toivottavasti ensi vuonna turpaan mäiskimisen oheen tulee taas aiemmista vuosista tuttua kasvutarinaa ja muita oivalluksia. Pisteet kuitenkin 80-luvun herättämisestä henkiin, sekä tämän vuoden ainoasta huussikohtauksesta :)

#Risteys – Todellisuuden rajaton eksistenssi – postmoderni tekotaide-elokuva
Ajattelin ensin, että kyseessä on toisinto 70-luvun helmestä: Jonathan Livingston Seagull. Kysymys oli kuitenkin ulkopuoliseksi itsensä tuntevan opiskelijan elämänkuvauksesta. Postmodernin tekotaiteen tuntomerkit oli löydetty hienosti visuaalisine yksityiskohtineen. Tämä olisi voinut olla opettavainen TV-taide-elokuva 70-luvulta, siinä oli jotain BBC-retroa.

Aaveet – Mirror, mirror on the wall – juhlaelokuva
Surullinen tarina, joka kääntyi loppupuolella kauhuksi. En saanut oikein kiinni peilin mystiikasta, ja turhat repliikit häiritsivät. Kuvaus ja leikkaus Kokonaisuutena kunnianhimoinen.

Univirrat – Nauhat kiinni – romanttinen komedia
Jotenkin ihana, kömpelö romanttinen komedia. Huumoria ja romantiikkaa oli molempia roppakaupalla. Näyttelijätyö oli aika haparoivaa, mutta säilytti herkkyytensä. Keskivaiheilla juoksuosuus oli vähän liian pitkä ja erityisesti ohikulkijan kohdalla napakampi leikkaus olisi auttanut. Jätti kuitenkin hilpeän tunnelman, kuten genreen kuuluu. Loistava loppurepliikki lunasti tarinan.

Lelufantasia – Alcedo at this – salainen henkilöllisyys
Hieno kulttuurien välinen kohtaaminen, jonka mahdollisuuksia ei ihan hyödynnetty loppuun asti. Kauniita kuvia ja hyvät näyttelijäsuoritukset (vaikka tunteenpurkaus tulikin vähän "tyhjästä"). Pitkä alkulämmittely, ei meinannut päästä vauhtiin. Loppu toimi kivasti.

Näytös 9 - Mikkeli

Vino Mänty – Formicidae – tie-elokuva
Kunnianhimoinen tarina aloittelijan taidoilla ja välineillä toteutettuna. Sisälsi liikuttavia oivalluksia kasvamisesta ja oman minän löytämisestä - sekä muurahaisinfon että itse päähenkilön välityksellä. Tästä on hyvä lähteä kehittämään. Elokuvanteossa tärkeintä on kuitenkin se, että on ideoita ja jotain sanottavaa.

Kirkkaat Nivelet – Kukaan ei halua nukkua yksin – juhlaelokuva
Yksinkertainen, kauniisti näytelty leffa, joka kärsi hieman liiallisesta arvattavuudesta. Sarjakuvadialogi sopi hienosti aiheeseen ja kuvaustapaan. Loppurepla olisi helposti voinut liisteröityä äklöksi, mutta ei - se oli tyylikäs. Koin yhteyttä erityisesti miespääosaan, ihanan avoimet silmät ja olemus. Biisi oli omaan makuuni liian humppainen, mutta sopi hyvin leffaan.

JNZ-Flicker – Päivänäytös – tie-elokuva
Elokuva, joka nokkelasti kertoi indie-elokuvan "tylsyydestä", taituroiden itse siinä tylsyyden rajamailla. Pitkäveteiseksi venähtäminen oli siis tavallaan perusteltua, mutta ainahan se saa yleisön pyörimän penkeissään. Leffassa oli joitakin hauskoja oivalluksia ja erityisesti loppu oli jotenkin herkkä. Tylsinkin leffa voi osua hermoon, kun aihe on lähellä sydäntä :)

Pure Films – Epeli – juhlaelokuva
Näpsäkästi kuvattu leffa, jossa kikkailtiin peilielementillä oikein olan takaa. Jutun pointti jäi itselleni vähän hämärän peittoon, mutta jaksoin kyllä ihmetellä loppuun asti.

Pure Films – Pelto – juhlaelokuva
Pure Filmsin toinen tuotos (jonka olisi esitysjärjestyksessä pitänyt ilmeisesti olla ensimmäisenä?) avautui Epeliä paremmin, mutta osittain siksi, että näyttelijät selittivät asiat juurta jaksain katsojalle. Jäi mietityttämään, mihin ihmiset pellolta päätyivät - Epelin bileisiinkö? Onnittelut joka tapauksessa Pure Filmsille - ensimmäinen U48-joukkue, joka teki 48 tunnissa kaksi leffaa!

Kylmä Käki Visio – Kivenheiton Päässä – romanttinen komedia
Mikkelin näytöksen paras, minun mielestäni. Olisi aivan hyvin voinut olla finaalissakin. Romanttinen komedia, joka täytti genren vaatimukset. Hienoa tyylilajin hallintaa alusta loppuun. Sisälsi myös yhden kilpailun hienoimmista kamera-ajoista - auton alla. Ottaen huomioon, että romanttinen komedia on pohjimmiltaan "pornoa naisille", miespääosa olisi tarvinnut hiustenleikkuun ja kunnon stailauksen. Miehen näyttelijätyössä ei sinänsä ollut mitään vikaa.

Team Kahakka – Ennen ajan laskua ei voi – historiallinen elokuva
Rohkea veto - kisan ainoa esihistoriallinen elokuva. Peili oli hauskasti mukana "futuristisena esineenä" shamaanin majassa. Jotkin yksityiskohdat - kuten päähenkilön valkoiset housut - pistivät silmään, mutta kokonaisuus oli viihdyttävä.

Kieli Oppi Osaajat – tarinasi – historiallinen elokuva
Elokuvia tehdään yleensä jotenkin tavallisuudesta poikkeavista yksilöistä. Tämä leffa lähti uskaliaasti kertomaan keskiverron, tylsän tyypin elämän alusta loppuun. Ottaen huomioon päähenkilön mitäänsanomattoman tavanomaisuuden, tarina piti ihmeen hyvin mielenkiinnon yllä ja toteutus oli hauska. Ajoitus on yhden oton elokuvassa hyvin hankalaa - parhaimmillaan tällaiset tuotannot ovat kuin tanssikoreografiaa. Siihen ei aivan päästy, mutta tarina rullasi kyllä ihan hyvin.

Positiivarit/Haukivuoren lukio – Annan päiväkirja – supersankarielokuva
Hyvän mielen leffa koulumaailmasta. Aloittelijoiden jälkeä, mutta sisälsi muutamia hauskoja yksityiskohtia, kuten hifistelijä-Artun kuva kuvalta kasvavan kuulokekokoelman. Pidin siitä, että supersankari oli perinteisen viittahemmon sijaan tulkittu "näkymättömäksi ystäväksi", joka piti päähenkilön puolta. Onnellinen loppu lämmitti mieltä.

Näytös 10 - Oulu

Perhekerho – Rytmisairaus – musikaali tai tanssielokuva
Ehjä, teknisesti tyylikäs leffa. Hienoa laivatunnelmaa. Musiikin epärytmisyys - joka oli varmasti tarkoituksellista - häiritsi korvaani sen verran, ettei tunnelmaan jotenkin päässyt mukaan vaan kokemus jäi ikäänkuin ulkopuolisen tarkasteluksi (ts. sormet eivät alkaneet napsua). Mitään muuta valittamista ei olekaan. Kauniit kuvat, hulvattomat hahmot ja loppuratkaisu toimivat kuin junan vessa.

Tmi. Pienet Merenneidot – Kitaristin tango – musikaali tai tanssielokuva
Hupaisa kilpakitarointileffa, jolla ei tuntunut olevan suuria taiteellisia tavoitteita. Huumoria riitti kuitenkin ihan mukavasti. Hahmot olivat sopivan hörhöjä tähän tarkoitukseen. Pippelihevi nauratti.

Tokem – Saattue – tie-elokuva
Synkkyydessään vangitseva, karun kaunis leffa. Loppu jäi kummittelemaan, en tiedä mitä kameraan katsovat sukulaiset tarkoittivat. Nuoren pojan näyttelijätyö oli aivan mielettömän hienoa!! Se jäi ehkä päällimmäisenä mieleen.

Kolmipäinen Lohikäärme – Tule luokseni – tieteiselokuva
Kekseliäs tieteiselokuva, jossa peiliä käytettiin mielenkiintoisella tavalla. Tarina oli tähän mittaan vähän liian pitkä, olisi vaatinut parempaa pohjustusta - miksi tyttö halusi "tuonpuoleiseen", mikä tytön ja pojan suhde oli jne. Dialogia vähentämällä tästä olisi tullut parempi - erityisesti kun poika kutsui tyttöä takaisin seinän takaa. Mutta mielenkiintoisia ideoita - tästä voisi kehittää vaikka mitä.

Sig Naali – Mie, Ämmi! – supersankarielokuva
Mahtava päähenkilö ja loppuratkaisu. Keskivaiheilla leffa tosin junnasi niin ankarasti, että usko meinasi loppua. Kuvat olivat kuitenkin kauniita ja näin etelän eläjän näkökulmasta myös eksoottisia.

Tokem_2 – Yrtsi -Maailman pelastaja – supersankarielokuva
Yrtsi oli ehkä tämän vuoden supersankareista vaatimattomin, mutta nousi tarinan myötä hienosti sankaruuteen. Leffalla oli sarjakuvallisia piirteitä, joita parempi tekninen jälki olisi ehkä nostanut selvemmin esille. Optimoija oli hahmona hyvä idea, vain harva joukkue oli oivaltanut, että supersankarilla on oltava kunnon antagonisti, joka aluksi vaikuttaa ylivoimaiselta.

Kikkarekultakentän Keltakekkare Ja Kukka – Syvä pohjoinen – salainen henkilöllisyys
Teknisesti todella kaunis leffa, jossa tyylikkäitä kamera-ajoja oli ehkä jopa liikaa... Toisella katselukerralla nautin tästä enemmän. Eka kerrasta jäi hirveä pettymys, kun loppu ei lunastanutkaan lupauksia. Ajattelin, että Arttu olisi voinut ollut koira, karhu, alien... mitä tahansa, kunhan loppu olisi palkinnut odotuksen. Huumoria oli onneksi matkan varrella, joten katselukokemus oli kyllä viihdyttävä.

Karvareuhka Ry – Sankari Solutions – supersankarielokuva
Ainoa supersankarileffa, jossa supersankareita oli kokonainen iskuryhmä. Loistavia super-kykyjä - kuten "luterilainen työmoraali ja ajokortti". Kaiken kaikkiaan mainio hupipätkä, jonka tekniset puutteet annoin anteeksi tuon edellä mainitun lainin kohdalla.

Lumimiesfilmi – Pieni TV-Puoti – salainen henkilöllisyys
Leffa tulvillaan pohjoisen kieroa huumoria ja kiroilua. Joitakin hienoja hetkiä, joissa epätodellinen yhdistyi todelliseen (tai jotain muuta yhtä vaikeasti tulkittavaa). Kokonaisuus jäi hämäräksi, mutta onneksi kaikki päättyi häihin, niin kuin Lumimiesfilmiltä voi odottaa :)

Raject films – Outo kumpu – tie-elokuva
Suomen hämmentävin kiinteistövälittäjä. Uskomaton hymy ja olemus. Näitä ei voi olla kuin se yksi maailmassa :) Ihanan omalaatuinen tarina, joka ei muistuttanut mitään aiemmin näkemääni. Äidin palopuhe pojan valmistujaisissa oli hykerryttävä.

Suomi on paras maa suomalaisille

2011-05-21T21:19:00.008+12:00

Niin siinä taas kävi, että tultiin Suomeen järjestämään Uneton48-kisaa, eikä ollut enää aikaa käsikirjoittaa, tehdä mysliä, nyppiä kulmakarvoja, tanssia tai varsinkaan päivittää blogia.

Myös kipsikäsi hankaloitti elämää ensimmäiset 2-3 viikkoa. Kättä ei tarvinnut leikata, luu oli kuulemma ihan paikallaan. Sain kevyemmän kipsin ja pääsin käyttämään räpylääni ensin pieniin, sitten vähän vaativampiin juttuihin. Kun kipsin sai ottaa pois, sisältä paljastui paksu ja jäykkä ranne. Harjoittelen kiertoliikkeitä päivittäin, mutta eihän se halua mihinkään kääntyä. Optimistisesti arvioisin, että liikerata on kasvanut parissa viikossa 5mm. Hiljaa notkea tulee.

Kipsi kädessä lentäminen ei muuten ole hauskaa. Esim. kaikki lentokoneen eväät on pakattu pieniin muovipusseihin, joita ei saa yhdellä kädellä auki. Sain kuitenkin apua kanssamatkustajilta ja Aucklandin päässä Jomine hoivasi mua tauotta sekä sairaalassa että kotona ennen lähtöä. Samainen kämppis saapuu tänne Suomeen ensi viikon tiistaina, mistä olen aivan innoissani! Tehdään yhdessä dokumenttia ja sen sellaista. Siitä lisää myöhemmin...

Angus & Julia Stone

Eilen pääsimme pitkästä pitkästä aikaa viettämään vapaailtaa. Meillä oli liput Angus & Julia Stonen keikalle Tavastialle. Ihana keikka, sellainen jonka ei soisi päättyvän. Kaikki levyltä kuullut kappaleet heräsivät uuteen elämään. Aivan kuin yhtye olisi levyttäessään pitänyt vähän kynttilää vakan alla. Sami osti mulle bändipaidan, josta tuli uusi lempivaatteeni.

Suomi, mielentilat ja Suomi mielentilana

Parasta Unettomassa ovat uudet kontaktit ja syvälliset keskustelut Suomen kulttuurituotannon tilasta. Miksi verkostoituminen on niin vaikeaa? Onko raha ainoa motivaation lähde? Päivä päivältä tajuan olevani kauempana tyypillisen suomalaisen ajatusmaailmasta ja arjesta. Mulla ei ole rajoituksia, eikä oikeastaan arkeakaan.

Kun suomalainen kohtaa itseään onnellisemman ihmisen, hänellä näyttää olevan kaksi vaihtoehtoa: kiinnostua tai ärsyyntyä. Hyvin moni valitsee jälkimmäisen. Toisten onni ja mukavampi elämä on raivostuttavaa. Jos kysymys on aineellisesta hyvästä, sitä on helppo arvostella. Mutta jos kysymys on erilaisista elämänvalinnoista ja asenteesta, tilanne on vaikeampi. Olen itse pitkän linjan pessimisti, oikeassa mielentilassa keksin kyllä argumentteja joka lähtöön. Syytän onnellisia teeskentelijöiksi, amerikkalaisiksi, tyhjäpäisiksi tai ärsyttäviksi käännyttäjiksi, jotka yrittävät tunkea optimismioppejaan toisten kurkusta alas.

Onneksi suurimman osan ajasta olen nykyään siinä mukavammassa mielentilassa. Jopa täällä Suomessa :D

Suomi ON hyvä maa

Otsikko on mukailtu Ehrnroothin hokemasta "Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille." Pitkään ajattelin lauseen merkitystä käänteisesti: Suomi on paras maa suomalaisille samalla tavalla kuin sairaala on paras paikka sairaille. Ei meitä muuallekaan huolittaisi. Nyt olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että Suomi on todellakin hyvä maa - eikä välttämättä vain suomalaisille. Monet suomalaiset eivät näe oman maansa hienoutta, saati sitten omia mahdollisuuksiaan tässä maassa.

Suomi on maa, jota kestää hyvin muutaman kuukauden jaksoissa. Tämän mittaisista oleskeluista on enemmän hyötyä kuin haittaa sekä oleskelijalle että Suomelle. Mitä jos aloitetaan koko maailman laajuinen vaihto-ohjelma, jossa kierrätetään väkeä maasta toiseen, Suomi mukaan lukien. Näin saataisiin tuoreita ajatuksia joka maahan. Kun ulkomaalainen kertoo suomalaiselle, että hänen asiansa ovat hyvin, se saattaa mennä perille. Suomalaiset ovat kuitenkin vahvasti ulkopuolelta ohjautuvaa kansaa.

Sairaalaan

2011-04-10T14:13:00.002+12:00

Halusin vielä kerran ennen lähtöä ihastelemaan länsirannikon maisemia. Ihana päivä päättyi kuitenkin sairaalassa. Mt Zionin rinteillä kulkevat polut olivat sateiden jälkeen mutaisia, kengänpohjat täyttyivät töhnästä ja muuttuivat luistimiksi. Otin kaatuessani vasemmalla kädellä vastaan ja näin, miten ranneluu muljahti nahan alta esiin. Huusin NOOO! ja vaistomaisesti kiskaisin käden paikalleen. Kaverit vuolivat kepit ranteen tueksi, sitoivat paketin paidalla ja ripustivat kalsareilla kaulani ympärille. Autoille oli vielä tunnin kävelymatka, siitä reilu puolen tunnin ajo terveysasemalle, jossa otettiin röntgen-kuvat, kerrottiin että on parista kohtaa ikävästi poikki ja lähetettiin sairaalaan spesialistille.

Siitä asti lääkäreitä on riittänyt joka sormelle. Hoito aloitettiin piikittämällä ranne täyteen puudutusainetta ja kiskomalla luut paremmin kohdalleen. Ortopedi sanoi, että käden kiskominen tapahtumahetkellä paikalleen säästi sen hermovaurioilta. Olin siis onnekas että itsesuojeluvaistoni toimi niinkin automaattisesti, kiitos Luojalle hyvästä suunnittelusta!

Nyt vietän unista sunnuntaita sairaalasängyssä, odotellen tietoa leikkauksesta. Pitäisi olla huomenna. Ranteeseen täytyy ilmeisesti asentaa metallilevyt pitämään luut paikallaan. Tänään käsi vielä skannataan varmemmaksi vakuudeksi. Paljon käsikipua pahempaa on tähän mennessä ollut morfiinipohjaisen särkylääkkeen aiheuttama pahoinvointi. Kieltäydyin jatkossa lääkkeestä ja sai jotain pahoinvointia lieventävää suonensisäisesti. Buranalla pärjää.

Samin ollessa Suomessa Jomine on ollut mukana joka käänteessä. Tänä aamuna se saapui jo ennen virallista vierailuaikaa tuoden mukanaan matkalaukullisen tavaraa. Tuntuu kuin olisin muuttanut tänne.

No niin, nyt alkaa taas yrjöttää ja täytyy pyytää sitä lääkettä jos en taas nukahda ennen sitä. Huh.

Suomen vierailun lähestyessä

2011-04-09T09:20:00.002+12:00

Tietyt lopunajan merkit ilmestyvät aina ennen Suomeen lähtöä...

Ryhdyn miettimään vaatevarastoani uusiksi. Suomessa ei voi pukeutua ihan miten huvittaa, jo pelkästään sään vuoksi. Lisäksi katukuvassa liikkuu lähes identtisiä ihmisiä. Jos et halua erottua, pukeudu normin mukaisesti. Tänä vuonna ehkä haluankin, ihan silkkaa laiskuuttani ja koska vaatteet ovat täällä niin paljon halvempia. En halua ostaa Suomesta mitään.

Olen sosiaalinen. Hamuan laatuaikaa ystävien kanssa, istun illanvietoissa pidempään kuin normaalisti (yleensä lähden heti kun tuntuu vähän tylsältä). Tämä on kuin ahmimista paaston edellä. Muistan yhtäkkiä, että Suomessa ei voi soittaa ja mennä käymään. Suomessa pitää varata ystävän kalenterista aika hyvissä ajoin. Tajuan, että olen jo myöhässä. Tapaamiset olisi pitänyt sopia kuukausi sitten. Crap.

Syön kaikkea mitä Suomesta ei saa. Kotipihan puun feijoa-hedelmiä, omaa mysliä. Söisinhän sitä muutenkin, mutta nyt kaikkeen liittyy outo haikeus.

Katselen kaappeihin. Niissä on koko elämäni, omat tavarani joita en millään saa mahtumaan matkalaukkuun. Pitää valita. En ole pakannut vielä yhtäkään vaatekappaletta, mutta olen jättänyt hyvästejä useille.

Tuijotan aamulla olohuoneen verhoja, kun kirpeä kirkas aurinko nousee ja paljastaa pölyn ja paskan ikkunoissa. Tulee ikävä valoa. Sellaista kuin täällä ei ole missään muualla. Olen huomannut sen lähes joka päivä. Sateen jälkeen on niin kirkasta ettei silmiä särkee.

Herkistyn, kun ventovieraan juttelevat. Eilen kirpputorilla joku keski-ikäinen nainen tuli rupattelemaan ja ryhdyin auttamaan sitä farkkujen etsimisessä. Iloitsen, että on sosiaalisesti hyväksyttävää puhua tuntemattomille. Se tuntuu arvokkaalta.

Mietin, mitä saisin vietyä mukanani. R&J lakuja... en keksi mitään riittävän pientä. Pitää viedä vain omat muistot ja sydän siinä tilassa kuin se sattuu olemaan. Seelannin pehmentämä pääni Suomen kylmyyteen.

Eihän tässä siitä ole kysymys, että Suomi olisi jotenkin kauhea paikka. Mulla on vaan koti täällä, enkä haluaisi jättää sitä. Tulee koti-ikävä.

Kirja, joka jokaisen kristityn pitäisi lukea

2011-01-26T00:03:00.008+13:00

Harvemmin ryhdyn vaahtoamaan kirjasta ennen kuin olen edes lukenut sen loppuun. Mutta minkäs teet, kirja kiertää kämppiksen, Samin ja minun välillä kun kaikki tahtovat siitä osansa. Kyseessä ei ole romaani, eikä edes kirjallisesti ansiokas teos. Teksti junnaa hetkittäin paikoillaan ja siinä on minun makuuni aivan liikaa toistoa. Mutta...

Todellisia AHAA elämyksiä ei synny joka päivä.

99 pilkku jotain prosenttia lukemastani sopii suht kätevästi maailmankuvaani - eli käsitykseeni siitä miten maailma toimii ja miten sen pitäisi toimia. Luen mielenkiintoisia artikkeleita, katson videoita ja käyn keskusteluja. Näiden kautta saan jatkuvasti täydentävää tietoa. Tämä tieto vaikuttaa sitten siihen, miten painotan asioita. Muistutan itselleni esimerkiksi hampaidenhoidon tärkeydestä. Tai Raamatun. Tai oikean hengitystekniikan. Luomuruoka, mineraalimeikit, aurinkopaneelit, matofarmit ynnämuut trendit voivat herättää innostusta ja saada aikaan elämänmuutoksia.

Vain todella harvoin jokin saa minut tarkistamaan maailmankatsomustani. Tämä sai:

Good News for Anxious Christians: 10 Practical Things You Don't Have to Do - by Phillip Cary

Tämän kirjoituksen alku on jo saattanut johtaa harhaan jonkun innokkaan kirkostaerottajan, joka "kristitystä ateistiksi" termillä googlaillen on päätynyt tälle sivulle. Tuotan karmean pettymyksen. Maailmankatsomukseni tarkistaminen sai minut ainostaan oivaltamaan jotain Jumalan suuruudesta.

Caryn kirja keskittyy yleisiin harhaoppeihin / painotuksiin evankelisen liikkeen sisällä. Olen itse kasvanut näitä saarnoja kuunnellen, joten on vaikea tajuta, miten tuoreita jotkin näistä uusista mausteista ovat. Tässä huippulyhyesti pari ensimmäisenä kolahtanutta:

"Jumalan äänen kuuleminen omassa sydämessä"
Tätä ajatusta on viljelty niin kauan kuin muistan. Pitäisi viettää aikaa hiljaisuudessa ja oppia erottamaan Jumalan ääni sieltä muiden äänten joukosta. Pääni ja sydämeni ovat täynnä mitä sekavampia ääniä ja tämä opetus on ahdistanut ja ärsyttänyt jo pitkään. Nyt olen vapaa. Raamattua kohta kohdalta läpi käyden Cary kiskoo pohjan irti koko ajatukselta. Kaikki sydämeni äänet ovat omiani. Jumala puhuu Raamatun ja profeettojen kautta, niinkuin on historian hämäristä asti puhunut.

"Let go and let God"
Ajatus siitä, että ei saisi tehdä asioita 'omassa voimassa'. Sekavaan ja ristiriitaiseen ajatteluun johtava vaatimus, jonka saa ihmisen yhtä aikaa passivoitumaan ja hermoilemaan siitä, tekeekö nyt kuitenkin omassa vain jossain muussa voimassa. Parasta vastalääkettä tähän on tuttu leiviskävertaus. Me emme 'anna Jumalalle lupaa toimia', vaan Jumala antaa meille lahjat ja elämän käytettäväksi. Meillä on vastuu omista tekemisistämme.

Asiasta löytyy lisää myös suomeksi Nuotan sivuilta:
Jumalan äänen kuulemisesta
Omassa voimassa toimimisesta

Ja lopuksi - aloitin vuoden alussa kirjoittamaan myös englanninkielistä blogia. Se löytyy TÄÄLTÄ.

Menestyksellä vai ilman?

2011-01-04T10:34:00.003+13:00

Vuoden alussa päätyy aina tarkastelemaan elämänsä suuntaa. Kuin yrittäisi pimeässä tunnustella valonkatkaisijaa. Oman elämänsä ohjaaminen on lopulta aika vaikeaa. Joissakin elämänvaiheissa voi kokea pitelevänsä rattia, mutta se on hetkellistä ja pitkälti harhaanjohtavaa. Ajelet kuitenkin teitä, joita et itse rakentanut, maailmassa jota et itse luonut. Ja tien päätepysäkkihän tiedetään.

Tänä aamuna mietin, miksi menestyspsykologia kääntyy niin huonosti suomen kielelle. Tähän on kaksi hyvää syytä: Kirjoittajat ovat usein keskinkertaisia ja ajatukset lähtökohtaisesti aika tukevaa juustoa. Jos kapitalismi mahdollistaisi jokaisen ihmisen menestyksen ihan vain asennetta muuttamalla, meillä olisi resursseja joista emme tienneetkään. Enkä sano etteikö olisi, mutta ne ovat tämän todellisuuden ulkopuolella. Ei aarteiden kokoaminen taivaaseen kiinnosta lihaa ja verta olevaa ihmistä, joka haluaa aurinkopaneeleja, sähköauton ja luomupuutarhan.

Nuorempana ajattelin, että viimeistään kolmekymppisenä palikat ovat paikoillaan. Ainakin ammatillisesti. Ajattelin menestyväni mainosalalla, saavuttavani jotain titteleitä tai palkintoja. En tiennyt, että sellainen menestys olisi vaatinut kurinalaisempaa, rajoittuneempaa ajattelua. Nelivuotisen AMK-tutkinnon aikana ei vaadittu lukemaan yhtään kirjaa. Tämä oli vihje numero yksi. En ottanut sitä kuuleviin korviini, vaan luin, mietin, rukoilin, juttelin papille, vääntelin ranteitani, yritin ymmärtää... Ja niin jo opiskeluaikana epävarmana heilahdellut kiinnostukseni mainosalaa kohtaan hiipui. Minua ällötti ajatus turhien tuotteiden markkinoinnista, Kiinan muovituotannosta ja loputtoman kasvun filosofiasta, jota ammattikuntani ruokki. Ärsytti se, etten päässyt tuottamaan sisältöä, ainoastaan muovailemaan ulkoasua.

Löysin siis alan, joka ei kiinnosta. Oivalluksena tämä ei ollut kovin merkittävä - ottaen huomioon, että vaihtoehtoja on tuhansia. Mutta ammatit eivät ole vain ammatteja, ne edustavat elämäntapoja ja arvomaailmoja. Alaa vaihtaessani päädyin miettimään, mitä haluan olla viisikymppisenä. Kuusikymppisenä. Kuoleman jälkeen. En edes vaihtanut alaa, teen edelleen samoja hommia. Taistelen edelleen sen ajatuksen kanssa, etten halua olla graafinen suunnittelija. Ei työ sinänsä ole pahaa, en vain halua kuulua kyseiseen alakulttuuriin. En tunne yhteyttä muovipokaisiin off-beat boho corporate punk erilainen-ihan-niin-kuin-kolleganikin ihmisiiin. Identiteetti hiertää.

Mutta enemmän kuin mitään muuta, haluan kirjoittaa elokuvaa ja TV:ta. Mahdollisuuteni menestymiseen ovat tilastollisesti olemattomat. Mahdollisuuteni kehittymiseen ovat lähes rajattomat. Jos pelkkä kirjoittaminen riittää, onko menestyksellä lopulta väliä?

Päättelin, että menestyspsykologia menettää merkityksensä, jos yksilö hyväksyy ajatuksen loppuelämästään vailla maallista menestystä.

Kuvittelin siis kaiken loppuun asti, yksityiskohtia myöten. Käsikirjoituspinot, kommuunielämän, yrttiviljelmät ikkunalaudalla. Kuvittelin yhden lapsen kanssa. Kuvittelin ilman. Kuvittelin saavani lopulta toteutettua pienen budjetin pitkän leffan. Kuvittelin, ettei se onnistunut. Kuvittelin, ettei käsikirjoituksistani yksikään päätynyt tuotantoon. Kuvittelin, että julkaisin omakustanneromaanin. Kuvittelin laatikollisen kirjoja autotallin lattialla. Kuvittelin itseni itkemässä, kastellen betonilattian. Kuvittelin sukeltavani uuden projektin pariin. Kuvittelin tekeväni osa-aikatyötä siivoojana. Graafikkona. Postinjakajana. Vanhana, suonikohjuisena, pussit silmien alla. Kuvittelin Samin silti rakastavan. Kuvittelin ilman. Kuvittelin kirkon, ystäviä, yksinäisyyttä, loputtoman epätasapainon ja luonteenvirheet, jotka eivät katoa. Kuvittelin sairauden, odotushuoneet, hoidoista kieltäytymisen, jotta saan olla kotona. Luopumisen tuskan, kuoleman - irtoamisen omasta ruumiistani. Ihmisiä itkemässä, ihmisiä, joita en voi lohduttaa tai koskettaa. Kertoa, että kaikki on hyvin. Kuvittelin pimeän tunnelin, jonka päässä on valo. Kuvittelin uuden seikkailun.

Menestyspsykologia ei valmista ihmistä epäonnistumiseen, siihen että lopussa pitää luopua kaikesta. Mitä jos ns. maallinen huippu on jo saavutettu? Rukoilen, että tänä vuonna voisin nähdä edes usvaisen kuvan siitä, miten Jumala arvostaa elämää ja sisältöä jota siinä tuotamme. Jumalallinen näkökulma vapauttaa meidät sekä tämän todellisuuden onnistumispakosta (eiväthän kaikki pääse edes alkuun) että onnistumisen vääränlaisesta määrittelystä. Se, mikä kuolinvuoteella saattaa tuntua suurimmalta saavutukseltasi on ehkä taivaassa kirjattu ylös vain viitteenä.

Mitä sitä voi muuta kuin tehdä sitä mitä rakastaa. Ja lopun aikaa rakastaa minkä voi.

Sanovat, että vuoden ensimmäinen päivä näyttää suunnan tulevalle vuodelle

Ensimmäisenä päivänä pääsimme purjehtimaan Bay of Islands -saaristoon. Minun ei siis tarvinnut kiskoa köysiä joista en mitään ymmärrä, vaan sain snorklata kämppiksen välineillä, maata veneen kannella, syödä tomaattileipää ja juoda kahvia. Siitä jäi jotenkin epätodellinen olo, ja niinkuin yksi mukana reissannut balettitanssijamies asian tiivisti: "This is the sexiest afternoon you can imagine."

Jouluaatto rannalla

2010-12-25T23:10:00.003+13:00

Aurinko paistoi aattona vain hetken, mutta se oli sitäkin hienompaa. Onneksi aatonaattona oli täydellinen rantakeli ja kävin jo silloin heittämässä Seelannin talviturkin. Ei siis ollut mitään pakottavaa tarvetta uida viimassa ja tihkusateessa. Normaalisti talviturkkini lähtee vasta helmikuussa, kun rantavesi poreilee lähes ilmaa lämpimämpänä. Inhoan kylmää yli kaiken.

Joulu on nyt syöty ja juhlittu. Huomenna voin taas karata kahviloihin kirjoittamaan. Tosin en ole pitänyt päivääkään taukoa. Pakkomielle mikä pakkomielle. Tähän asti olen onnistunut vain nauttimaan kirjoittamisesta, työntäen mielestäni sen polttavan kysymyksen, että mitä tällaiselle TV-pilotille oikein pitäisi tehdä. Eihän sitä tietysti ole mikään pakko viedä pöytälaatikkoa pitemmälle, mutta kuka sitä nyt huonekaluilleen kirjoittaa.

Viimeisimmäksi lukemieni seitsemän käsikirjoitusoppaan perusteella minun pitäisi muuttaa Los Angelesiin, verkostoitua jossain huuruisissa bileissä ja yrittää saada joku agent lukemaan tekeleitäni. Jos sitten pääsisin 10 vuoden sisällä jonkin käsikirjoittajia edustavan toimiston listoille, he lähettäisivät työnäytteitäni ympäri kyliä ja saisivat ehkä buukattua mulle jonkinlaisen viikon mittaisen duunin jonkin olemassaolevan tv-sarjan käsikirjoitustiimiin - jossa sitten joisin kahvia muiden etuoikeutettujen työnarkkisten kanssa ja ideoisin uutta jaksoa johonkin CSI spinoffiin.

One can dream :)

Hyvää Joulua!

2010-12-24T13:58:00.003+13:00

Me ollaan lähdössä jouluaaton perinteiselle rantareissulle. Ulkona ripsii vettä. Viimeisen viikon ajan tässä talossa on syöty kuin viimeistä päivää. Torttuja, pipareita, taikinakuorisia ruukkuruokia, joulukalenterista päivittäin paljastuvia suklaita ja karkkeja... Leivoin Samille (salaa) joululahjaksi addiktoivia tuplasuklaa cookieseja. Eilen tein omaa cashewpähkinäpestoa. Nyt riittää. Rantapiknikille on varattu salaatteja, voileipiä ja piparkakkutalo. Tekee mieli paastota viikko.

Pahoittelut, etten ole saanut kirjoitettua tänne mitään. Sain pitää ihanan kirjoitusloman, kun Sami reissasi pari viikkoa eteläsaarella kavereidensa kanssa. Valitettavasti energia ei riittänyt käsikirjoittamisen ohella blogin päivittämiseen. Käsikirjoitus kuitenkin eteni niin pitkälle, että pääsin tekemään "Rewrite" -nimisen kirjan harjoituksia. Score!

Palaan asiaan.

Nauttikaa joulusta!

Internetin blogiähky

2010-11-01T15:38:00.004+13:00

Siitä asti kun vuoden 2006 alussa aloitin tämän blogin, bloggaaminen on muuttunut valtavasti. Pähkinänkuoressa: Kaikki kirjoittavat, ketään ei kiinnosta. Blogien määrä on moninkertaistunut. Kuin kaikki maailman päiväkirjat olisivat yhtäkkiä pelmahtaneet julkisesti luettavaksi. Ihan kaikkea löytyy: anoreksiaa, miljonäärielämää, raiskaajan päiväunia... Bloggaajat kalastavat lukijoita yksityiselämän paljastuksilla ja millä tahansa marginaalisella. Nykyään yksityisyys on sitä, että on riittävän tylsä ja tavallinen. Kaikki normivaihteluväliin mahtuva hukkuu auttamatta netin infotulvaan. Vaikka kirjoittaisit omalla nimelläsi, olet lopulta anonyymi: Kukaan ei muista nimeäsi.

Muutama vuosi sitten vielä peloteltiin netissä julkaisevia: Varo vain, kaikki näkevät mitä kirjoitat. Nyt se on viraalimarkkinoinnin märkä uni - jos pystyt keksimään jotain minkä kaikki näkevät, olet miljonääri. Nykyään lastenkin tekemät youtube-pätkät valjastetaan kiireen vilkkaa markkinoinnin työkaluiksi. Ihmisiä on vaikeampi tavoittaa, kun monet eivät enää katso TV:ta ja valikoivat mediasisältönsä huolella. Mullakin on selaimessa 'ad block'. Vaikka teen työkseni välillä mainosbannereita, en katsele niitä vapaaehtoisesti.

Mitä merkitystä tällä on bloggaajalle? Ainakin voin kirjoittaa pienelle lähipiirilleni välittämättä sen kummemmin siitä, minne sana kiirii. Olen aina kirjoittanut sensuroimatta, vaikka välillä tietysti jätän kirjoittamatta, erityisesti aiheista jotka ovat muille arkoja eivätkä itselleni kovin merkityksellisiä/henkilökohtaisia (homous, naispappeus, abortti...). En myöskään halua kirjoittaa seksistä tai suolen toiminnasta. Olen netin konservatiivi.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on haastaa teidät ajattelemaan, mitä arvoa kaikella netissä 'jakamisella' on? Pitääkö tekstin arvo ylipäätään määritellä sen lukijamäärän mukaan? Onko bloggaus vain henkilökohtaista terapiaa?

Onko parempi hankkia lukijoita raflaavin keinoin kuin painua ajatuksineen unholaan? Ja kun keinot kovenevat, missä menee raja? Jos sananvapautta lähtee rajoittamaan, mennään helposti (kiinalaiseen) metsään. Mutta tarvitaanko sivustoja, joilla itsemurhaa harkitsevat jakavat toisilleen vinkkejä?

Any ideas?

Kesä tulee, mitäs muista

2010-10-24T08:37:00.002+13:00

Hääräsin eilen koko päivän, että saimme järjestettyä Uneton48-leffanäytöksen takapihalla. Vetämällä koko talon väen mukaan hulluuteeni, saimme ympäröityä terassin led-valoverholla ja leivottua hirveän määrän aamiaista. Tarjoilun ideana oli 'breakfast for dinner = brenner' - mysliä, jugurttia, pannukakkua, pinaattimuffinsseja, hedelmiä ja makkaraa (munat unohtuivat). Ajoitus oli vähän huono, kun on pitkä viikonloppu ja niin monet kaverit reissussa/mökeillä. Mutta sää oli aivan ihana ja on vieläkin. Nyt on kuitenkin leffanäytöksen järjestämistä takapihalla on testattu ja hyvin toimii.

Pitäisi varmaan pitää LOTR maraton täkäläiseksi kiistakapulaksi nousseen Hobbit-leffan kunniaksi. En vieläkään tiedä, kuvataanko tuo 'jatko-osa' täällä vai muualla. Kaikkien julkisyytösten, mielenosoitusten, ketjumailien ja facebook-ryhmien taustalla on useimpien mielestä näyttelijöiden etujärjestö Actors Equity. Taistellessaan palkka-asioista ja muista oikeuksistaan, he ovat pelottaneet Warner Brothersin nyt luotsaaman tuotannon pois Uuden-Seelannin maaperältä. Ammattijärjestöä voi toki syyttää, mutta muuttoaikeiden taustalla saattaa olla muitakin taloudellisia vaikuttimia. Warnerin veljet omistavat näet Englannissa ison studion, jossa on kuvattu mm. Harry Potteria. Tuottajathan ovat tunnetusti laskelmoivia, pelokkaita ja riskejä vältteleviä. Tuttu ja hyväksi havaittu menee aina uuden ja tuntemattoman edelle. Ensinnäkin jokainen haluaa tehdä sen suositun leffan jatko-osan, ei sitä ensimmäistä elokuvaa. Ja kun puhutaan jatko-osan tuotantovaiheesta, se pitää hoitaa mahdollisimman riskittömästi. Actors Equity ei varmasti ole asiaa auttanut, mutta epäilen että taustalla on myös halua varmistua sijoituksen onnistumisesta ja ehkä säästää rahaa. Jos tarjolla on oma studio ja tuttu väki joka tekee mukisematta mitä pyydetään, niin sinne sitten. Eniten harmittaa se, etten siinä tapauksessa voi edes hakea haltijaksi.

Koskien Suomessa vellovaa, loputonta homokeskustelua - kämppikseni löysi hyvän aiheeseen liittyvän videopätkän. Se sai minut miettimään tämänhetkisen keskustelun laatua. Vanhanaikainen väittelyn perinne on kadonnut. Enää ei perustella mielipiteitä tai etsitä lisätietoa tai lisää ymmärrystä. Ihmiset vain käskevät vuorotellen toisiaan häpeämään ajatuksiaan tai mielipiteitään. Ja todellakin puolin ja toisin. KAIKKI asianosaiset vaikuttavat lähes tasapuolisen kyvyttömiltä keskustelemaan. Se ei ole enää mielenkiintoista, vaan yhtä hajottavaa ja turhauttavaa kuin juorulehtien 'artikkelit' jos olet koskaan erehtynyt niitä lukemaan.

Kaikista muualla kiihtyvistä kiistoista huolimatta mulla on kivaa ja huoletonta. Aurinko paistaa, kesä tulee. Työt vähenee ja saan kirjoittaa. Ja nyt lähden tanssimaan :)

Kun työt tyrehtyy

2010-10-13T22:30:00.001+13:00

TEAR Fund on löytänyt uuden in-house designerin. Ajatus ainoan asiakkaan menettämisestä pitäisi olla pelottava, mutta en vain osaa pelätä. TEAR Fundin kannalta tilanne on hieno. Talossa ei ole ollut graafista suunnittelijaa sen jälkeen kun minä lähdin omille teilleni tammikuussa 2007. Ja vaikka meidän yrityksen hinnat ovat alhaiset, kaiken tarvittavan ostaminen meikäläiseltä tulee kuitenkin kalliimmaksi. Täälläpäin palkkakustannukset ja yritysverotus ovat alhaisempia ja TEAR Fundin kokoinen organisaatio tarvitsee koko ajan jotain.

Ainoan tulonlähteen tyrehtyminen tietää minulle ainakin jonkinlaista taukoa loputtomaan fundraising-materiaalin tuottamiseen. Hyväänkin asiaan kyllästyy, erityisesti jos sitä touhuaa viidettä vuotta putkeen. Tähän saumaan päätimme sitten vihdoin pystyttää yrityksemme nettisivut. Sitä varten piti myös lopulta pohtia liikeideaa. En ole vieläkään varma, mikä erottaa meidät tuhansista muista. Oivalsin kuitenkin, että haluan toteuttaa projekteja, joihin uskon. Välillä se on grafiikkaa, välillä elokuvaa, välillä jotain muuta. En halua tehdä mitä tahansa rahasta, varsinkaan markkinoida ja myydä tuotteita ja palveluja. Päädyimme siis ajatukseen "not motivated by money". Niin taloudellisesti tyhmää kuin se onkin, noiden sanojen kirjoittaminen tuntui hyvältä. Rahan puute motivoi hankkimaan lisää, mutta kun sitä on riittävästi, kiinnostus loppuu. Pitää olla jotain tärkeämpää. Sivusto löytyy täältä.

Outoa kyllä olen viime aikoina nauttinut eniten copy-hommista. En edes virallisesti tarjoa sellaisia palveluita - englantia toisena kielenä puhuvana se tuntuisi röyhkeältä. Ideoin kuitenkin mieluiten konseptin kokonaisuutena, teksteineen päivineen. Jos pyydän niitä asiakkaalta, saan usein pitkiä, käyttökelvottomia rimpsuja, joiden todellinen merkitys hukkuu raamatullisiin adjektiiveihin ja sekaviin lauserakenteisiin. Tyypillisesti minulle toimitetaan artikkeli, jossa ei ole yläotsikkoa, väliotsikkoja eikä kuvatekstejä; toisinaan ei edes kappalejakoa. Jos pyydän niitä lähettäjältä, kuluu kaksi päivää ja lopputuloksena on taas niitä edellämainittuja rimpsuja. Kirjoitan siis itse. Lauseiden hiominen on kivaa.

Ehkä edelliseen liittyen olen riemuissani siitä, että minulla on pian enemmän aikaa kirjoittamiseen. Työstän parhaillaan TV-sarjan konseptia ja pilottijaksoa. Kyseessä on sellainen elämää suurempi tarina, jonka juonikuvioiden ja maailman luominen pistää pään sekaisin. Ihanaa. Neljän viikon käsikirjoituskurssini päättyi tämän viikon maanantaina ja olen opetuksen puolesta taas omillani jatkokurssiin saakka. Kirjoittajaryhmämme on kuitenkin päässyt vauhtiin ja kokoontuu seuraavan kerran ensi viikon torstaina. Meitä on lopulta vain kolme, mutta määrä tuntuu ihan hyvältä. On aikaa lukea kaikkien tuotokset ja palaute on monipuolista. Kokoonnumme yhden ryhmäläisen työpaikalla, joka humisee iltaisin tyhjyyttään - mitä nyt joku työntekijä soittaa flyygeliä aulassa.

Niille, jotka tuntevat Uuden-Seelannin mediamaisemaa - tuo työpaikka on TVNZ. Viime päivinä kyseinen kanava on saanut suuresti huomiota. Aamu-TV:n rääväsuuna tunnettu juontaja Paul Henry irtisanoutui aiheutettuaan taas yhden - tällä kertaa kansainvälisen - rasismikohun. Ne, joita asia kiinnostaa, voivat lukea siitä täältä.

Lopuksi - koska blogiini on aiemmin toivottu enemmän kuvia - ohessa kuva, jossa yritän esitellä vaaleanpunaiseksi värjättyjä hiuslatvojani. Valitettavasti efekti jäi aika latteaksi ja puolittain hävisi ensimmäisessä pesussa.

Siis ei TO-dellakaan oo hauskaa...

2010-10-10T00:09:00.010+13:00

Vähän vajaa vuosi sitten lupauduin näyttelemään apokalyptisessa musiikkivideossa, jossa sain kuolla hopean-sinisenä ihottumana kasvoilleni kasvavaan futuristiseen virustautiin. Ajatus oli ihan jees, mutta kuvausten aikana projekti alkoi epäilyttää. Itselleni ja muulle kuvausryhmälle kävi vähitellen selväksi, että ohjaaja otti sekä itsensä että majesteettisen melodramaattisen teoksensa haudanvakavasti. Enkä tarkoita mitään sellaista yksisilmäistä taiteellista intohimoa, vaan aivan lääketieteellisen mitattavaa huumorintajun puutetta.

Huumorintajun puutteessa on jotain pelottavaa. Ehkä siksi, että tuo piirre liitetään usein psykopaatteihin, kyborgeihin ja itsensä huippuvakavasti ottaviin hirmuvaltiaisiin. Kun tapaa uuden ihmisen, huumoria kannattaa hyödyntää ainakin sen verran, että vastapuoli voi sulkea pois kyseiset vaihtoehdot.

Päädyin siis näyttelemään suurta tuskaa, kärsimystä, kuolemaa ja toki myös leijuvaa, onnellista tanssia veden päällä. Tein tietysti mitä pyydettiin, ja ohjaaja oli tyytyväinen. Viimeisen kuvauspäivän päätteeksi otin pienen 'kulukorvaus' shekkini, ajoin kotiin ja toivoin mielessäni etten koskaan näkisi lopputulosta.

Kuvausten aikana kuiskailimme aina tilaisuuden tullen kahden maskeeraajan ja vastanäyttelijäni kanssa tuotannon tahattomasta koomisuudesta. Vaikka ehdimme siinä samalla tutustua ihan hyvin, tajusin myöhemmin, etten tullut vaihtaneeksi kenenkään kanssa yhteystietoja. Luulen, että jokainen meistä halusi vähintään alitajuisesti pyyhkiä kokemuksen ja kaiken siihen liittyvän muististaan.

Muistinpyyhintä jatkui siitä eteenpäin niin huolellisena, että en tänään muistanut mennä kyseisen musiikkivideon ensinäytökseen. Olin merkinnyt tapahtuman kalenteriini, mutta jotenkin en muista nähneeni sitä, vaikka muistan katsoneeni kalenteria. Kun leikkaaja tänä aamuna kysyi, pääsenkö jatkamaan meidän lyhärin työstöä, vastasin 'tottakai' ja ajelin muina naisina Orakeihin. Matkalla muistin jopa pysähtyä äänestämään pormestarin- sekä kaupunginvaltuuston vaaleissa. Minkälainen ihminen muistaa äänestää vaaleissa, mutta ei muista mennä omaan ensi-iltaansa?

Puolituntia näytöksen virallisen alun jälkeen ohjaaja sitten soitti. Pyysin hädissäni anteeksi ja sopersin jotain kiireestä ja aikatauluista. Se sanoi, että jos nyt lähdet ajelemaan, ehdit vielä mukaan. Me odotetaan. En mennyt. Vetosin leikkaajan tiukkaan ja alati muuttuvaan aikatauluun, joka tekee leffan työstöstä hankalaa. Tämä on kaikki totta. Miten olisin voinut sanoa, että lisäksi vatsaani vääntää pelkkä ajatus suurellisesta valkokangaskuolemasta kirkon alttarilla, progerock-goottikuoromusiikin ulvoessa.

Olen kyllä muutenkin huonovatsainen omalle näyttelijätyölleni. Vaivoin kestän katsoa itseäni edes tämän työn alla olevan lyhärin kohtauksissa, jotka olen sentään itse kirjoittanut. Kun Sami katsoi ensimmäistä kertaa edellisen lyhytelokuvani (sen, jossa roikuin pää alaspäin), minun piti mennä siksi aikaa vessaan. Onneksi sen elokuvan vei libanonilainen ohjaaja mukanaan Beirutiin, ja ajatus siitä että naamani päätyi sikäläiselle TV-kanavalle on pelkästään huvittava.

Huonojen elokuvien piina

2010-09-23T22:31:00.004+12:00

Olen viimeisen parin viikon aikana päässyt kämppiksen TV-suhteiden avulla kahden paikallisen elokuvan ennakkonäytökseen. Ilmaista popkornia, karkkia, currya... ja aivan hirveitä elokuvia. Sisäinen tasapainoni, joka raastavan lomamatkan jälkeen yllättäen palasi, on taas näissä tilanteissa koetuksella. Miksen pysty suhtautumaan pienen budjetin pitkiin elokuviin kannustavasti? Aion kuitenkin jonain päivänä itse tehdä saman - kerätä 500 000 dollaria ja venyttää sen niin pitkälle kuin mahdollista. Minulla pitäisi olla myötätuntoa toisia elokuvantekijöitä kohtaan. Minun kuuluisi taputtaa äänekkäästi ja hymyillä leveästi. Painaa epäilyt ja vaistonvaraiset reaktiot villaisella. Minun kuuluisi, ja haluaisinkin.

Edellämainitun sijaan istun turtana teatterin penkissä, yrittäen karistaa kahden tunnin kuva-ääni-kidutuksen mielestäni. Mietin, miten pahalta muista mahtaa tuntua. Hetken päästä ohjaaja ja käsikirjoittaja tuodaan salin eteen, valmiina vastaamaan yleisön kysymyksiin. Jähmetyn. Odotan väittelyä, odotan filosofisia kompakysymyksiä, röntgensäteitä jotka paljastavat näkemyksen puutteen. Mutta ensimmäinen kysyjä avaa suunsa ja yhtäkkiä muistan, että tämä on Uusi Seelanti - rohkaisevien ympäripyöreyksien luvattu maa. Kaikki rakastavat tätä elokuvaa. Elokuvaa, jonka epämääräinen tarina polveilee mielisairaiden karikatyyrien, hienostolähiön asuntopolitiikan, pedofiilin itsemurhan ja naisen syrjähypyn välillä kuin loputon 10-henkinen pingisottelu pöydän alla. Päähenkilön motivaatio ei selviä katsojalle missään vaiheessa. Päähenkilö jää itse asiassa kevyen tuttavuuden tasolle ohjaajan tehdessä tilaa kodittomien mielenvikaisten piereskelevälle ja ryöhtäilevälle kavalkaadille. Elokuvan romanttiseksi helmeksi suunniteltu seksikohtaus tuntuu tuskalliselta, päähenkilön kuolema helpottavalta. Jos katsoja ei halua päähenkilön elävän, eikä leffan pääparin koskevan toisiinsa, jotain täytyy olla vialla.

Jostain syystä ohjaajan ja käsikirjoittajan kohtaaminen huonon elokuvakokemuksen jälkeen on usein pahempaa piinaa kuin itse elokuva. Valkokangasoksennusta seuraavat tarinat vastoinkäymisistä ja niiden voittamisesta. Vihjaukset siitä, miten 'jotkut' eivät uskoneet projektiin ja luopuivat. Mutta toiset jaksoivat. Toiset maksoivat! Elokuvan huonouden valossa inspiraatio-tarinat kuulostavat irvokkailta: Niin paljon rahaa valui kaivoon. Vain muutama harva pääsi kuiville; ui rantaan ennen kuin laiva upposi. Mietin, keitä he ovat. Voisinko tehdä heidän kanssaan elokuvia. Haluaisin niin löytää tekijöitä, joiden arvostelukykyyn voin luottaa.

Ja ennen kuin jätän aiheen, täytyy varmaan kertoa yllä käsitellyn elokuvan nimi: Insatiable Moon. Toinen henkisen arven jättäneistä oli fidjiläis-seelantilainen bollywood-musikaali Pump up the Mandali. Sen en tosin usko mitä luultavimmin puhelimella nauhoitettuine ääniraitoineen päätyvän Suomen leveyksille, joten lieneekö tuolla väliä.

Onneksi olen päässyt omalla tielläni parempien elokuvien tekijäksi taas pari askelta pidemmälle. Menin käsikirjoituskurssille virkistämään muistiani perusasioista ja sain koottua neljä halukasta kirjoittajaryhmään. Kokoonnumme ensimmäistä kertaa tänä lauantaina tutustumaan toistemme projekteihin ja luemme sitten jatkossa toistemme käsikirjoituksia, annamme tukea ja palautetta. Kyllä, minä kykenen myös tukemaan toisia elokuvantekijöitä! Muiden menestys ei ole minulta pois. Haluan nähdä hyviä elokuvia ja hyviin elokuviin tarvitaan hyviä käsikirjoituksia.

Huomenna menen tukemaan näyttelijäystävääni käymällä teatterissa. Lupasin etukäteen, etten kävele ensimmäisen puoliajan jälkeen pihalle niinkuin jotkut ovat tehneet. Sitä paitsi viimeaikaisten leffakokemusten karaisemana voin istua lähes minkälaisen kakkelströmmin läpi tahansa. Suljen vain välillä silmäni, tai sujautan sormet korviin hiusten alla. Ajattelen Magnoliaa, American Beautya, mitä tahansa 30 Rockin jaksoa... Ja jos teatteriin saa viedä viiniä, niin sitä sitten molempiin käsiin.

Joskus tulee ikävä Suomea ihan siksi, että siellä taiteilijat vielä ruoskivat itseään ja joutuvat kohtaamaan ihan oikeaa, karvasta arvostelua. Mutta kun sekään malli ei toimi. Suurin osa masentuu ja päätyy tuottamattomaan tilaan johonkin Käpylän nuhruiseen kuppilaan, syyttämään apurahajärjestelmää oman luonteensa heikkoudesta. Vain Spede jaksoi hautaan asti, mutta se mies kuuluikin ehkä elokuvantekijänä kvantitatiiviseen koulukuntaan.

Matka mielen sokkeloihin

2010-07-26T13:41:00.004+12:00

Matka Amerikan halki on nyt taitekohdassa. Paikannimillä, maisemilla tai muilla nähtävyyksillä ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Ne vaikuttavat kyllä tunnelmaan ja herättävät aistimuksia, mutta ensisijaisesti olen matkalla oman mieleni syvyyksiin.

Parempi näin, vaikka jossain pohjalla tuntuu vielä heikko häpäsignaali siitä, etten ole toiminut kunnon turistin tavoin, juossut museoissa ja näyttelyissä tai edes jaksanut tutustua kunnolla paikalliseen tarjontaan.

Olen käynyt matkan aikana läpi kaikkea sitä, mitä olen aina pitänyt luonteeni heikkouksina. Olen kysellyt itseltäni ja Jumalalta, miksi minun pitää olla niin paljon muita kehnompi, herkkänahkainen, sekopäinen ja hankala. Kaipaan kyllä virikkeitä ja uusia kokemuksia, mutta tarvitsen samalla enemmän yksityisyyttä, omaa aikaa ja itsenäisyyttä kuin budjettimatkaillessa on mahdollista. Ahdistun, reagoin ärhäkästi kaikkeen minkä koen arvosteluna, loukkaan muita vimmoissani ja sitten itkeskelen sitä ja pohdin tuntikausia, mikä on vikana, pyytelen anteeksi. Karkailen ahkerasti ties minne, että voisin olla omissa oloissani. Sami suuttuu, kun en ota muita huomioon liikkeissäni ja sanoissani.

Kun olin taas vellonut häpeässä ja itsesyytöksissä jonkun tunnin, ryhdyin tutkimaan asiaa summan mutikassa googlaillen. Päädyin ensin lukemaan kaikenlaisista persoonallisuuden häiriöistä, joihin oli tarjolla jos jonkinlaista luita rappeuttavaa pilleriä. Näillä lääkkeillä minustakin saataisiin vihdoin tasainen, vahva ja helppo. Sellainen kuin tässä yhteiskunnassa pitäisi olla.

Jossain vaiheessa päädyin sitten lukemaan 'yliherkästä persoonallisuudesta' (highly sensitive personality). Jonkin tutkimuksen mukaan 15-20% koko maailman väestöstä kuuluu tähän oikulliseen ryhmään. Taiteilijoista huomattavasti suurempi osuus. Arvelin koko jutun olevan taas yksi höpönlöpö persoonallisuusteoria, mutta asiasta löytyi sen verran neurologista tutkimustietoa, että siinä saattaa olla perää. Ehkä aivoni ovat todellakin erilaiset.

Asiaan ensimmäisenä perehtyneen amerikkalaislääkäri Elaine Aronin mukaan yliherkkyys ei siis ole sairaus tai ongelma, johon tarvittaisiin lääkkeitä. Yliherkkä ihminen vain tarvitsee usein enemmän tilaa ja omaa aikaa aistiärsykkeiden käsittelyyn. Visuaalinen aivolohko on voimakkaampi ja informaatiota tulee helposti ahmittua yksityiskohtiaan myöten enemmän kuin pitkälliseen pureskeluun taipuvainen mieli jaksaa työstää. Yliherkät ovat alttiita vaikutteille, olivat ne sitten kuvia, ääniä, hajuja, korjaavaa palautetta tai hienovaraisia vihjeitä toisten käytöksessä. Noin 70% yliherkistä on introvertteja, loput 30% ekstrovertteja. Jälkimmäiseen kuuluvana voin vahvistaa, että yhdistelmä on kovin hämmentävä. Kaipaa jännitystä ja seuraa, mutta helposti tukehtuu virikkeisiin ja erityisesti omalle reviirille tunkeviin ihmisiin. Sitä mitä on hetki sitten kaivannut, kohta jo vihaa.

Se, että tukalissa tilanteissa toimii väärin, on tietenkin oma vika. Ketään ei ole oikeutta loukata vaikka olo olisi miten paha. Ymmärrän, että ihminen joka ei tunnista itsessään edellä mainittuja piirteitä, voi helposti pitää tätä selittelynä, jolla yritetään oikeuttaa väärät toimintamallit. Siitä ei ole kysymys, eivätkä vähemmän herkät ihmiset välttämättä edes ymmärrä sen syyllisyyden määrää, jonka herkempien ihmisten erilaisuus heissä itsessään herättää. Nyky-yhteiskunta on luotu vahvoille ja paksunahkaisille. Herkempien täytyy näytellä, ettei mikään tunnu missään. Ja kun ei jaksa näytellä, saa hävetä.

Olen kuitenkin huomannut, että voin stressitilanteessa estää itseäni toimimasta tyhmästi vain puuttumalla asiaan riittävän ajoissa. Tilan tarve ja aivojen kuormitus täytyy tunnistaa jo paljon ennen kuin otsasuoni alkaa tykyttää. Sekin auttaa, että ymmärtää mistä on kyse. Pahinta on itsensä ahtaminen vääränlaiseen muottiin - se että yrittää väen väkisin toimia niin kuin muut. Olen pitkään rukoillut, että Jumala muuttaisi persoonallisuuteni erilaiseksi, että olisin helpompi ja suurpiirteisempi niin Samin ei tarvitsisi kestää minua tällaisena.

Herkkyyteen liittyy myös positiivisia puolia, joista voi lukea lisää alla olevista linkeistä. Niistä en kehtaa tässä mainostaa, sillä vaikka olenkin muuten innoissani uusista oivalluksista, tuntuu silti nololta myöntää olevansa yliherkkä. Vaikka en enää tunnekaan olevani aivan yksin, olen silti enemmistön näkökulmasta viallinen. En voi edetä urallani (no mulla nyt ei mitään uraa edes ole, mutta teoriassa), en viihdy seurakunnassa enkä muutenkaan tunnu sopivan mihinkään toisten sorvaamaan malliin, joka tekisi minusta helpomman ja siten rakastettavamman muiden silmissä.

Onneksi voin purkaa luovuuttani erinäisiin asioihin. Jos olen tarpeeksi hyvä, minut hyväksytään lopulta "luova hullu" kategoriaan.

Elaine Aronin sivusto
www.highlysensitivepeople.com
Kristityn herkkiksen sivusto
Artikkeli taiteilijoiden hulluudesta

Puolimatkassa

2010-07-25T04:13:00.006+12:00

Road trip jatkuu. Tuntikausien yhtäjaksoisen autoilun päätteeksi olemme vihdoin Denverissä. Minun vaatimuksestani otimme Samin kanssa hotellihuoneen ja Chris meni perhetuttunsa luokse. Tavallaan hävetti olla hankala, mutta olen kaikin puolin hankala muutenkin niin mitäpä tuo pisara meressä. Onneksi hotelli on tosi halpa ja hyvä ja sain lopulta nukuttua. Pää alkoi mennä ajomatkalla aika vahvasti sekaisin. Tiet ovat sellaisia loputtomia pitkiä suoria, joissa saa parin minuutin välein ohittaa rekan. Oikeastaan parempi ajaa ohituskaistaa, varsinkin kun alkaa laiskottaa.

Denver on mukava kaupunki, mukavampi kuin New York tai DC mun mielestä. Täällä on siedettävämpi ilmakin, sellainen sopivan lämmin. Ei siinä että lämpimässä mitään vikaa olisi. Alla muutama kuva New Yorkista. Kuvien purkamisessa menee oma aikansa, joten Denverin kuvat tulevat sitten vähän myöhemmin.

PS. Pahoittelut edellisen kirjoituksen poistamisesta ja kiitokset kaikista kommenteista! Ne lohduttivat kovasti, vaikka tuntui etten mitään sellaista ymmärrystä ansaitsekaan. Paha mikä paha.

Kesäloma

2010-06-25T05:29:00.003+12:00

Mikä siinä on kun ihminen ei osaa lomailla? Leffakilpailu saatiin tehtyä ja oli tarkoitus vetää vähän henkeä. Heti alkuu piti tietysti siivota ja järjestellä tavaroita, palauttaa laina-auto ja sitten... sähköpostissa odottivat Seelannin asiakkaani TEAR Fundin työt. Sielläpäin ei tietysti ole kesälomaa, juhannusta eikä muutakaan hiljaiseloa vaan töitä tehdään täysi höyry päällä. Pienellä tuskailulla ja itkuraivareilla säestettynä sain ensimmäiset leiskat tehtyä ennen ns. lomille lähtöä. Nyt istun Samin äidin kesäpaikassa ja hyödynnän nettiä etsiäkseni sopivaa wordpress-pohjaa seuraavalle duunille.

Ulkona on lämmintä ja aurinkoista. Ihana kesä. Ei vaan tunnu missään. Olen kyllästänyt itseni Seelannin lämmöllä ja kauniilla väreillä ja sen päälle Suomen kesä kauneimmillaankin näyttää jotenkin 70-lukulaiselta, retrolta. Luonnossa on vain pari vihreän sävyä ja kukat ovat niin pieniä että niitä pitää oikein kumartua katsomaan. Ihanan vaatimatonta. Jos ei oli AIVAN TUHOTTOMASTI hyttysiä, sitä suorastaan nauttisi olostaan. Mulla on jo valmiiksi erityisesti jalat täynnä kaikenlaisia arpia ja naarmuja. Itikanpuremat lisänä siihen saavat raajani näyttämään jotenkin pilaantuneilta. Olen jo hyväksynyt sen, että palaan juhannuksenvietosta pari verilitraa kevyempänä ja paiseilla. Miksi lomailu sitten on niin hienoa? Miksi mökkeily on hienoa? Miksi koko Suomi ahtautui tänään nelostielle päästäkseen jussiksi mökeilleen?

Nyt sitten juodaan kahvia ja syödään pullaa. Sen päälle kuitenkin ymmärrän kesät talvet joten adios!

Leffantekoa, lyttäystä ja politiikkaa

2010-05-23T05:02:00.012+12:00

Uneton48-viikonloppu on käynnissä. Se tarkoittaa sitä, että saamme Samin kanssa ihan vähän levähtää. Tänä aamuna, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, sain herätä vasta kun halusin herätä. Mutta eihän sitä kovin pitkään malta nukkua, kun hiljalleen sängyssä maatessaan tajuaa, että siellä ne rehkivät ympäri Suomea, meidän lapset - niin kuin Sami sanoi. Mua nauratti. On siellä paljon meitä vanhempiakin mukana kuvioissa, mutta jotenkin niihin suhtautuu sillä tavalla... jännittää kaikkien osallistujien puolesta ja toivoo, että ne saisi tehtyä hienoja leffoja, ettei kukaan satuttaisi itseään eikä myöhästyisi ja joutuisi pettymään. Ollaan katseltu netistä making of -pätkiä ja luettu päivityksiä facebookissa ja twitterissä. Tän vuoden kisassa on sosiaalinen media ihan eri tavalla läsnä, mikä sopii mulle oikein hyvin. Olen niin kovin utelias :)

Perjantain avajaisissa oli hieno fiilis. Siitäkin huolimatta, että mulla oli vielä vähän flunssan viemä ääni ja aikataulu kiristyi ennen tilaisuuden alkua äärimmilleen. Juuri ja juuri saatiin palikat paikalleen, power pointit testattua ja korjattua ja itsemme kasaan. Hyvä kun vessassa ehti käydä. Onneksi, koska mun pitää edelleen niistää jonkun litran verran räkää kerran tunnissa. Sisko Aini on valtavaksi avuksi, ja kun päätettiin pakollisia elementtejä varttia ennen tapahtuman alkua, kuinka ollakaan pakollinen roolihahmo on tänä vuonna Sisko tai Veli, auttaja. Tajusin symboliikan vasta jälkikäteen, urpo kun olen :)

Oli kiva juontaa, vaikka en mikään ammattilainen ole. Ihmispaljouden edessä seisominen ei kuitenkaan tunnu pahalta, ja tällä kertaa se oli vielä tavallista mukavampaa kun sai nähdä sieltä käsin kaikki innostuneet naamat. Avajaisten jälkeen tuli palautetta siitä, miten hieno energialataus tapahtumassa on. No niin on! Uneton48 on jotenkin niin epäsuomalainen, samalla tavalla kuin koen itse näinä päivinä olevani. Eikä sillä, ettei perussuomalaisuudessa voisi olla hienoa energialatausta. Tässä kilpailussa fiilis vaan on jotenkin erilainen, käsinkosketeltavan kannustava.

Irti lyttäyksestä

Suomalaisuudessa on paljon sellaista, mistä en pidä ja yksi erityinen inhokkipiirre on sellainen yleislyttäävä asenne. Se herää jossain sielun pohjalla, kun näkee jonkun vaikka hymyilevän vähän liikaa, tai olevan vähän liian onnellinen. Toisten menestys aiheuttaa samaa närästystä. Tunnistan tuon asenteen itsessäni, sellaisena vanhana, nyt jo haaleampana piirteenä. Siitä poisoppiminen oli kova koettelemus, jossa nousi pintaan ties minkälaista henkistä vastarintaa. Välillä tuntui, että minua vaaditaan teeskentelemään. Haukuin mielessäni kaikki ihmiset, heidän persoonansa ja tekemisensä. Puolustin oikeuttani kriittisyyteen. Kuljin äärimmilleen viritetty teeskentelytutka päällä. Jos sain jonkun kiinni tekohymystä tai itsekehusta, taputtelin omaa selkääni tyytyväisenä.

Jotain on kuitenkin muuttunut, ja ilman mitään near-death-experience -kokemusta olen Luojan kiitos oppinut nauttimaan toisten menestyksestä ja kannustamaan aidosti muita ihmisiä. Voin lämpimästi suositella tätä parempana tapana elää. En valitettavasti ole elämäntapaguru, eikä minulla ole tarjota 10 askeleen tietä onneen. Jollain lailla ajatusten avartuminen liittyy armon oivaltamiseen. Kun elää armon varassa, ei tarvitse taistella oman pärjäämisensä puolesta. Elämä on lahja ja kaikki sen mukana tuleva on lahjaa. En voi pisteitä keräämällä tai muiden pisteitä riistämällä saavuttaa itselleni mitään todella arvokasta.

Voiko politiikka kiinnostaa?

Katsoin pitkästä aikaa telkkaria - netistä. YLEN Pressiklubilla oli vieraana Mikael Jungner. Koko haastattelun / keskustelun / väittelyn aikana tuntui, että osapuolet puhuivat eri kieltä ja eri asioista. Suomessa tyypilliset, kriittisyydestään ylpeät toimittajat yrittivät löytää tapaa lytätä Jungnerin ajatukset. Ovelia vetoja ja tavallaan hyvää viihdettä. Mutta jotenkin tuli sellainen olo, että juuri tällä tavalla Suomi torjuu uudet mahdollisuudet ja uudenlaiset ajatukset. Jungnerin rohkeus oli jotenkin pysäyttävää. Mennä nyt moiselle lyttäysareenalle puhumaan rakkaudesta ja uusista näköaloista. Asetelma oli lähes marttyyrimainen, Jungner otti turpaan kaikkien meidän puolesta. Jotta minun ei tarvitse kuolla Kaarina Hazardin sanansäilään.

Rupesin ohjelman jälkeen miettimään sitä, miksei politiikassa voisi olla intohimoa. Miksei näitä kahta sanaa oikein osaa yhdistää edes samaan lauseeseen? Olen aivan varma siitä, että monet poliittiset päätökset syntyvät lopulta intuition perusteella. Intuition, jota peitellään viimeiseen asti faktojen savuverholla. Näinhän päätökset syntyvät muutenkin. Faktoihin ei kertakaikkiaan voi suhtautua täysin neutraalisti tai puolueettomasti (politiikassa tuo sana on aika ironinen) ja käsitellä irrallaan omasta persoonastaan tai elämästään. Ihminen lukee, kuuntelee, unohtaa, keskustelee, miettii, käy kakalla, syö, unohtaa, nukkuu ja lopulta sitä vain varmistuu jostain. Muodostaa mielipiteen. Miksei tätä prosessia saa paljastaa?

Pitkästä aikaa politiikka alkoi kiinnostaa vähäsen. Kiitos Mikael!

PS. Siitä meidän 48HOURS-viikonlopusta voi lukea Uneton48-sivuilla. Itse leffan voi katsoa YOUTUBESSA.

Virheiden pelosta

2010-05-10T01:56:00.004+12:00

Tulimme Suomeen jo kuukausi sitten, mutta aikaa blogin päivitykseen ei vain ole. Ei ole nytkään, mutta pistänpä kuitenkin rivin kaksi, kun on tuo otsikossa esitetty aihe mielessä.

Niin... virheiden pelosta: Suomessa tähän törmää jatkuvasti. Tanssitunnilla ohjaaja pyytää osallistujia moneen kertaan olemaan hermostumatta, vaikka virheitä tulisikin. Ympäriltä kuuluu tuskainen ähinä, vaikka kaikki tekevät liikkeet lähes täydellisessä synkronissa. Ihmiset ovat valtavan ankaria itselleen. Virheitä ei saa tulla.

Olemme viime viikot yrittäneet innostaa ihmisiä (lue tehneet markkinointia lakunauhabudjetilla) osallistumaan Uneton48-kilpailuun. Moni vastasi, ettei osa vanhasta tiimistä ole enää kasassa, joten eivät pääse mukaan. Joku jopa sanoi, ettei uskalla jos vaikka ei synny yhtä hyvää kuin viimeksi. Tai jos ei tule hyviä ideoita. Taustalla on ikäänkuin ajatus, että kilpailussa pitäisi välttämättä onnistua, kokemus ei ole sinänsä arvokas.

Suomalaiset eivät halua ottaa riskejä, eivät edes hauskanpidossa. Ei saa tulla virheitä. Se kuulostaa niin surulliselta, varsinkin kun olen itse ennen ajatellut samalla tavalla. Ja juuri siitä syystä en Suomessa uskaltanut mennä tanssitunneille, enkä hakea elokuvakoulutukseen. Nyt teen virheitä jatkuvasti... ja pääsen tekemään niitä koko ajan lisää uusissa yhteyksissä. Näistä tilaisuuksista lisää seuraavassa postauksessa. Täytyy kertoa teille meidän 48HOURS-viikonlopusta ja muistakin kuvioista.

Pyydän lopuksi apua teiltä - 14 lukijaani: Voisitteko mainostaa Uneton48 -kilpailua eteenpäin tutuille ja kavereille? Löytyy myös Facebookista: U48 Pitäisi saada tieto kaikille halukkaille osallistujille, ja kisaan on enää pari viikkoa aikaa! Kyllähän Suomesta niitäkin täytyy löytyä, jotka uskaltavat yrittää meni syteen tai saveen ? Täytyy löytyä!

Leffa purkissa ja lentoliput...

2010-04-03T18:04:00.004+13:00

Rakkaat kolmetoista lukijaani,

Leijailen. Saimme viime maanantaina kuvattua viimeisen kohtauksen Chrisin ja Bean kanssa kirjoittamaani lyhytelokuvaan. Olemme nyt käyneet läpi lähes kaiken kuvatun materiaalin ja näyttää siltä, että kykenimme tekemään ennätyspienellä budjetilla todella hyvää jälkeä. Eihän näin pitäisi mennä sanomaan, varsinkin kun itse näyttelee... mutta ainakin teknisesti ajatellen jälki on todella hyvää. Tämä kaikki oli mahdollista lähinnä siksi, että saimme REDin, linssit, valot, jib arm:n (mikä se on suomeksi?) ym. ilmaiseksi yhdeltä kaverilta, joka kaiken hyvän päälle on vielä aivan ihana tyyppi. Lisäksi meillä oli loistava puvustaja ja maskeeraaja sekä hämmästyttävä lavastaja - 20-vuotias tyttö, joka ensialkuun vaikutti niin häröltä, etten ollut ollenkaan varma mitä tuleman pitää. Mutta miksi sen pitäisi vähentää kenenkään uskottavuutta, jos pitää sukkahousuja ilman kenkiä? Tyttö hankki meille 60-luvun laboratorio-välineet, painoi kultavärillä kirjojen nimikkeitä sekä toi kuvauksiin oman valkoisen lemmikkirottansa, Rattyn. Aivan ihania, sekä rotta että tyttö. Tuntui aivan uskomattomalta, että sai tehdä töitä niin hienojen ihmisten kanssa!

Kuvausten aikana sattui vain yksi takaisku - iäkkään rouvan raivokohtauksen muodossa. Olimme sopineet vanhan parin keittiön käyttämisestä kuvauspaikkana, mutta rouva oli käsittänyt ajan väärin. Vanha mies päästi meidät sisään. Juuri kun valot alkoivat olla paikallaan, vaimo saapui kotiin huutaen tulipunaisena, ettei hän olisi koskaan antanut lupaa kuvata sunnuntaina! Kuinka kukaan nyt kuvaa elokuvaa SUNNUNTAINA! Saimme naisen rauhoiteltua ja kuvasimme kohtauksen ennätysnopeasti. Seuraavana päivänä kävin tapaamassa pariskuntaa kukkapuskan kanssa, meidän piti nimittäin saada vielä pari kohtausta kuvattua talon kellarissa. Nainen oli leppynyt ja edellisestä viisastuneena kirjoitin tulevat kuvauspäivät (sunnuntai ja maanantai) seinäkalenteriin sekä paperille. Tällä kertaa sunnuntai ei ollut mikään ongelma. Kävimme yhdessä päiväajelulla myymässä kellarista löytyneen kaapelikelan metallipajalle. Pajaa piti seelantilainen Elvis. Pihalla oli kaksi kylttiä: Scrap metal service ja Elvis impersonator. Kaveri näytti siltä kuin Elvis olisi saattanut näyttää, jos olisi elänyt pitkään ja jatkanut rankkaa juhlimista. Vanha pari sai kaapelikelasta 75 dollaria, ja pysähdyimme matkalla ostamaan rouvalle kukkamultaa. Mitäpä sitä ei elokuvantekijä tekisi tehdäkseen elokuvan :)

En malttaisi millään odottaa, että saadaan leffa leikattua kasaan...

Torstai-iltana pidimme wrap partyn, jossa syötiin wrappeja. Heti alkuun kuvausryhmästä muovautui bändi, kun Sami työnsi kengättömän tytön ja tuotantoassarin käsiin kitarat. Assarilla oli mielettömän kaunis ääni, Sami haki basson ja kameramies tunnusti olevansa rumpali. Ne soitti koko illan ja päättivät jatkaa soittelua sitten elokuussa, kun minä ja Sami tulemme Suomesta.

AIVAN NIIN, SUOMESTA.

Tiistaina lähdemme kolmeksi kuukaudeksi Suomeen järjestämään Uneton48:a. Minua hirvittää. Pelkään, että kevät on liian kylmä ja ihmiset yrmeitä. Tämä perustuu edellisen reissuni ensivaikutelmiin lähes päivälleen kaksi vuotta sitten. Epäilen myös, ettei minulla ole enää Helsingissä ystäviä. Tai ainakaan sellaisia, joilla on kalenterissaan tilaa seuraavan kolmen kuukauden sisällä. En ole tajunnut sopia tapaamisia ajoissa. Suomi on siitä erikoinen maa, että siellä tehdään hirveästi töitä sosiaalisen elämän kustannuksella. Lisäksi kuvitellaan että tämä työnteko vie elämässä eteenpäin, että sen kautta saavutetaan jotain erityistä. Sitten jonain päivänä pääsee eläkkeelle tai kuolee. Jos kuolee saappaat jalassa, ei tarvitse havahtua siihen, ettei kenelläkään ole aikaa sinulle - edes eläkepäivillään.

Kaiken elokuvanteon ihanuuden jälkeen tuntuu, kuin pitäisi repiä juurensa irti päästäkseen liikkeelle. Tulee hirveä ikävä Jominea, Chrisia, Beaa ja kaikkia... Kirjoitin eilen Jominelle kortin, ensimmäisen sellaisen. Se on kirjoittanut mulle ties kuinka monta täynnä mitä hienompia ylisanoja. Laitoin ne kaikki seinälle niin että kaikki meillä vierailevat voisivat nähdä miten lämpimästi joku minusta ajattelee ;) Jomine tykkäsi mun pienoisnovellin mittaisesta kortista ja halasin sitä pitkään keskellä törkyistä kylppäriä, jaloissani kaikki purkit ja pullot jotka piti lajitella ennen lähtöä. Vihdoin tuntuu, että on koti. Ja jos on koti, tuntuu pahalta lähteä. En tiennyt, että lähteminen voisi tuntua näin pahalta.

Onneksi kesäkuussa Chris, pieni pala Seelantia, tulee Suomeen. Tämä saattaa olla jännittävämpää Chrisin kuin meidän näkökulmasta. Jos ei ole koskaan käynyt Euroopassa, Suomesta ja erityisesti Helsinki-Vantaalta aloittaminen on varmasti mielenkiintoinen vaihtoehto. Suunnitelmissa on kuitenkin kiertää kesäistä juhannusyrjön täyttämää maaseutua, katsella maisemia (koivuja, tuulipukuja, kävelysauvoja, mustia nahkatakkeja ja hevitukkia), saunoa ja juosta alasti järveen.

Heinäkuussa lähdemme kaikki kolme takaisin kotiin, mutta pysähdymme matkalla ajelemaan 16 päivässä USA:n halki. ROAD TRIP!!! Tästä luonnollisesti lisää myöhemmin...

Paljon muutakin on tässä viimeisten viikkojen aikana tapahtunut, mutta ei tätä tekstiä voi enää enempää venyttää. Wrap it up, wrap it up.. now that's a wrap :)

Sinkkuelämää

2010-02-18T23:43:00.004+13:00

Viime perjantaiaamuna Samin äiti soitti Suomesta, sanoi heränneensä sellaiseen visioon, että Samin pitäsi tulla käymään. Sunnuntaina oli veljen lapsen kastajaiset. Sami yritti selittää, ettei millään ehdi ja matka tulisi liian kalliiksi. Äippä ei kuitenkaan luovuttanut, vaan tarjoutui maksamaan. Lentokin löytyi, eikä Samilla ollut enää mitään syytä perääntyä. Kun samalla pääsi hoitamaan Uneton48-kisaan liittyviä tapaamisia, niin jotenkin se päätös siinä syntyi. Sitten juostiin hakemassa lippuja, vaatteita, tuliaisia ja ties mitä. Eikä tullut edes kiire.

Samin lähdettyä olin vähän aikaa ihan ihmeissäni. Viimeksi olimme erossa kolme yötä ennen joulua, kun kävin Waiheken kirjoitusreissulla. Mutta nyt olen itse kotona, kolme viikkoa. Jomine ja sen veli ovat vielä seurana, mutta pian nekin lähtevät Australian reissulle. Samittomuus on outoa. Astun työhuoneeseen, eikä Sami olekaan siellä kyyristelemässä koneen ääressä. Astun makuuhuoneeseen, eikä Sami olekaan lukemassa peiton alla. Eikä kukaan ryntää ovelle jos vaihdan paitaa. Eikä kukaan ryntää vetämään verhoja ikkunaan. Eikä siellä ikkunan takanakaan ole ketään. Elämä on aika yksinkertaista.

Nyt olen jo tottunut itsenäisempään elämään. Se on tylsempää ja helpompaa. Enää viikko, niin alan kuvitella olevani parempi ihminen. Voin sanoa minkä tahansa ajatuksen ääneen, eikä mistään kuulu vastalausetta. Voin tehdä asiat typerässä järjestyksessä tuntematta itseäni typeräksi. Jos kukaan ei huomaa, sitä ei tapahdu. Ostin puolen kilon pussillisen paahdettuja manteleita, kun en löytänyt kilon pussia. Seuraavana päivänä löysin sen kilon pussin, ja ostin senkin. Se oli tarjouksessa. Nyt kun kaapit ovat täynnä manteleita ja mattoa ei ole imuroitu päiväkausiin, voin keskittyä lukemaan kirjoja ja ompelemaan hameesta mekkoa. Välillä autan tietysti Samia apurahahakemuksissa ja käyn näyttelemässä.

Mulla on nyt kaksi erilaista scene group'ia viikossa, molemmat omalla tavallaan hienoja. Toisessa on ihan oikea opettaja, ja vielä todella hyvä sellainen. Ehkä yksi maailman parhaita. Maailman parhailla opettajilla on pieni ego, suuri sydän ja valtava palo paremman taiteen puolesta. Yksi kurssilainen sanoi olleensa eri ihmisten opissa ympäri maailmaa ja pitävänsä Elenan opetusta parhaana. Olisi hienoa, jos voisin itse verrata sitä tuolla tavalla. En tiedä muuta kuin että jokaisen illan aikana koen oloni hetkittäin epämukavaksi, pelkään, voitan pelkoni, nauran ja itken. Lähden kotiin ilman painoisena ja ehkä jotain oivaltaneena. Näytteleminen on tietyllä tavalla ikuinen mysteeri: Kuinka olla oikea ihminen kuvitteellisessa todellisuudessa? Ja eihän se siihen lopu, mutta siihen pitää aina palata. Voi opetella kaikki maailman temput, mutta jokainen ihmisten välinen kohtaaminen on aina uusi ja siihen pitää lopulta heittäytyä kuin sillalta veteen. Vaikka on käsikirjoitus, vaikka on blokattu koko juttu viimeisen päälle.

Lyhäriprojekti on saanut oikean tuottajan, ystäväni Julien. Asiat luistavat heti paremmin ja kuvauspaikkoja on alkanut löytyä. Jännittää, mitä tästä saadaan kasaan. Kaveri lupasi REDin ja oheisromppeet kahdeksi viikonlopuksi, mutta pitäisi vielä löytää kamera pariksi lisäpäiväksi. Älkääkä nyt urputtako, ettei redin materiaalia voi sekoittaa minkään perus-hoodeen kanssa. Kyseessä on eri tyylilajissa tehtävä kohtaus, jonka kuulukin näyttää erilaiselta.

Aucklandissa rikotaan tällä viikolla lämpöennätyksiä. Samaan aikaan sataa tihuttaa. Kun ilmastoidun auton oven aukaisee, sisään löyhähtää turkkilaissaunan höyryn kaltainen ulkoilma. Paikalliset valittavat, että sää on pahin pitkään aikaan. Mun mielestä tää on eksoottista ja ihanaa. Ainoa haittapuoli on se, ettei varsinkaan keskipäivällä jaksa hirveästi touhuta. Ei jaksa edes suihkussa käydä kun kohta on taas hiki. Ah kesää.

Uni

2010-02-13T20:26:00.002+13:00

Noin viikko sitten näin unta, jossa olin rakastunut King Kongin tyyppiseen hahmoon. Puoliksi mies, puoliksi gorilla. Se oli hyvin älykäs. Ymmärsi kaiken mitä sanoin, muttei pystynyt tuottamaan puhetta, jotain urahtelua vaan. Muut haukkuivat sitä eläimeksi, mutta minä tiesin ettei se ollut. Opetin sitä lukemaan ja kirjoittamaan. Unessa menimme käymään elokuvateatterissa, joka oli 3D:sta askel eteenpäin. Elokuva oli hologrammin tapaista keinotodellisuutta, sitä saattoi koskea ja sen keskellä liikkua. Pieni sänky leijaili ilmassa ja vei meitä tarinan halki, roikuin sen ulkopuolella ja pidin kiinni sen päädystä. Jossain vaiheessa sänky tiputti meidät keinotodellisuuden laidalle, josta meidän käskettiin kävellä takaisin. Olimme Perussa, jyrkällä rinteellä jossa kasvatettiin jotain bataatin tapaista ja paljon punaisia kukkia. Apinamies katosi välillä jonnekin, kiipesi puuhun ja taisteli puolestani pahiksia vastaan. En tiedä olivatko ne elokuvan pahiksia vai jotain muita. Lopussa elokuva ei ollut enää elokuvaa, eikä Perun rinteiltä päässyt pois. Mutta King Kong hankki mulle ruokaa ja raivasi tietä viidakon läpi.

Freud? Freud?!!

Herätessä nauratti ihan hervottomasti, mutta oli samalla ikävä Kongia. Pyörähdin Samin kainaloon ja kokeilin sen rintakarvoja.

Loputon, ihana kesä!

2010-02-01T23:01:00.005+13:00

Hiki. Joka päivä on hiki. Urheillessa hiki lisääntyy. Se valuu pitkin ohimoita, selän kaarretta, rintojen välistä ja jopa sisäreisiä myöten, kertyen kaikkiin vartalon notkelmiin. Aucklandin helmikuu on vasta alkanut, mutta lämpö ja ilmankosteus ovat jo kietoneet meidät syleilyynsä. Samilla on ikävä Suomen talvipakkasiin, mutta minulla ei. Palellutin lapsena poskeni, nuorena korvani ja vähän vanhempana varpaani kun piti aina valita ne kauniimmat talvisaappaat. Paleleminen sattuu, pelkkä kylmässä hengittäminen sattuu. Se nostaa mieleen vihan ja väärydentunteen. Lapsuuden loppupuolella ymmärsin, ettei palelemisen tarvitse kuulua elämään. Että maailmassa on paikkoja, joissa voi lähteä ulos ympäri vuoden ihan spontaanisti, pukeutumatta puolta tuntia. Paikkoja, joissa auringonpaisteesta ei tarvitse tehdä numeroa vaan se kuuluu asiaan. Ymmärsin, että olin syntynyt väärään maahan. Luonteenikaan ei sopinut normaaliin suomalaiseen vaihteluväliin. Oli siis tapahtunut hirveä virhe.

Ei ole suuri yllätys, etten asu enää Suomessa. Sillä ei sinänsä ole mitään tekemistä sään kanssa. Uudessa Seelannissa on talvisin rasittavan kylmä, mutta eihän sitä voi ilmaston perusteella asuinpaikkaansa valita. Kuka nyt niin pinnallinen olisi?

Uuden Seelannin kesä on kuitenkin ihana. Se on niin pitkä, että siihen suorastaan kyllästyy. Joka päivä on aurinkoa ja välillä sadetta. Kaikkea juuri sopivasti. Minä, joka kykenin Suomessa tappamaan minkä tahansa ruohon parissa viikossa - lannotteista ja kukkalampuista huolimatta, pystyn kasvattamaan tomaatteja! En tosin tiedä, voiko sitä kasvattamiseksi kutsua. En ole tehnyt juuri mitään sen jälkeen, kun istutin kahden dollarin taimet aivan liian lähekkäin, rehottavan minttupuskan viereen. Pari päivää sitten virittelin metrin mittaiset kasvinroikaleet naruilla ylös maasta ja niissä roikkui jo lattekupin kokoisia pihvitomaatteja.

Parasta kauniissa kesäpäivissä on se, että niitä voi tuhlailla. Voi piileksiä auringolta, viettää koko päivän sisällä koneen ääressä, tuulettimen alla. Ja aina kun vilkaisee ulos, näkee että siellä se vieläkin on - KESÄ. Jos menee rannalle, ei tarvitse uida. Ei tarvitse edes syödä jäätelöä. Kaikki rituaalit on hoidettu jo kesän alussa. Lomakin on jo hoidettu, rannalla saa tehdä töitä, kirjoittaa ja ideoida. Ei tarvitse hankkia rusketusta tai ottaa valokuvia puolilavastetuista 'hauskoista' hetkistä. Voi istua pitkähihainen paita päällä ja syödä niitä hedelmiä jotka sattuivat olemaan tarjouksessa. Ja saa lähteä kotiin ennen kuin tulee pimeä. Saa lähteä, että ehtii tehdä asioita. Ehtii kuntosalille ja ehtii pesemään pyykit. Aurinko jää silti paistamaan. Tiedän, että Suomessa on nyt kylmä, ja tällainen fiilistely on varmasti äärimmäisen ärsyttävää. Minkäs teet. Kirjoitan lähinnä itselleni, että voin talven kylmyydessä sitten lukea ja muistella kesän ihanuutta. Ellen sitten ole talven tullen Suomessa, nauttimassa taas kesästä, jota en ansaitse.

Uneton48 - yleisön pyynnöstä, kaikesta huolimatta

2010-01-30T11:31:00.005+13:00

Sami on saanut päähänsä, että tänä vuonna Uneton48 onnistuu, tavalla tai toisella. Viime vuosi jäi väliin, kun rahoitusta ei löytynyt. Kaiken materiaalin suunnittelu, soittokierrokset ja loputtomat apurahahakemukset veivät minulta kaiken innon. Puhisin, etten mene enää koskaan Suomeen tekemään yhtään mitään. Kun eivät kerran halua. No, mulla on taipumusta heittäytyä melodramaattiseksi. Onneksi Sami ei kääntänyt hankkeelle selkäänsä, sillä nyt näyttää taas paljon paremmalta.

Yritysten ja organisaatioiden suhtautuminen uuteen hankkeeseen on parhaimmillaankin aina vähän varauksellista. Siksi en kai odottanut, että kilpailun 2008 osallistujat olisivat sen innostuneempia. Kisasta on kuitenkin jo 1,5 vuotta ja kaikenlaista on tapahtunut tässä välissä. Mutta kun Sami avasi Uneton48-sivustolle vetoomuskaavakkeen, sen kautta alkoi virrata toinen toistaan painokkaampia kommentteja. Yksi kuvasi Uneton48-viikonloppua parhaaksi kokemuksekseen viimeisen kymmenen vuoden aikana. Mietin, miten moni kulttuuritapahtuma pystyy jättämään samanlaisen muistijäljen. Homman hienoushan on siinä, että tämä muistijälki ei ole meidän järjestäjien aikaansaama. Mikään meidän tai edes James Cameronin (hehheh) tarjoama spektaakkeli ei pääse lähellekään sitä elämystä, minkä itse osallistuminen ja itsensä voittaminen saa aikaan.

Samalla palasivat mieleen omat kokemukseni osallistumisesta. Kyllä niiden jättämä muistijälki on syvä, ja hämmästyttävän yksityiskohtainen. Suurin syy hetkittäiseen nihkeyteeni Uneton48:n järjestämisen suhteen on se, että ajattelin sen estävän minua tänä keväänä (siis Seelannin syksynä) osallistumasta sekä Uuden Seelannin kisaan että Unettomaan - no jos ollaan rehellisiä en voisi koskaan osallistua Unettomaan, joten sen harmittelu on aika epäloogista. Niinpä Sami keksi, että voisimme osallistua Uuden-Seelannin kisaan Suomesta käsin, kun olemme järjestämässä Unetonta. Meillä on Seelannin pysyvät oleskeluluvat, ja tätä nykyä 48 HOURS -kilpaan voi osallistua myös ulkomailta käsin. En tiedä, miten tämä käytännössä onnistuisi, mutta olen aivan täpinöissäni. Hetkittäisistä epätoivon alloista huolimatta lähes mahdottomalta kuulostavien asioiden yrittäminen on lähellä sydäntäni.

Mistä tuleekin mieleen Suomen apurahapolitiikka.

SES vastasi, etteivät tue amatöörituotantoa. AVEK vastasi, että festivaali ei ole valtakunnallisesti merkittävä (ensimmäisenä vuonna 1 500 osallistujaa, 40 000 TV- ja teatterikatsojaa), ja kohderyhmä on väärä. Kun TKT antoi kolmannella hakukerralla 5 000 euroa, juhlimme ja hypimme tasajalkaa, vaikka tiesimme ettei se vielä riitä. Opetusministeriö sanoi, että kysymys on elokuva-alan tapahtumasta ja siten asia kuuluu edellämainituille organisaatioille. Sami valmistelee vielä hakemuksia SKR:n maakuntarahastoihin ja Aatos Erkon säätiölle.

Kirjoitinkin jo Uneton-sisäpiiriläisille, miten kummalliselta jako amatööreihin ja ammattilaisiin tuntuu Uuden-Seelannin näkökulmasta. Toisin kuin Suomessa, täällä on mahdollista hakea valtion tukea myös talkootyönä tehtäviin omarahoitteisiin projekteihin. Näissä projekteissa on usein mukana myös koulutettua väkeä, joilla on paljonkin työkokemusta. Ovatko he ammattilaisia vai amatööreja? Lähes kaikilla on nykyään jonkinlainen alan koulutus, mutta kuten kaikki tietävät, itse Peter Jackson aloitti elokuvanteon paistamalla kuminaamareita äitinsä keittiönuunissa ja roiskuttelemalla itse tehtyä tekoverta kotinsa takapihalla.

Suomi on mielenkiintoisessa tienhaarassa. Jäykkä apurahajärjestelmä puolustaa ammattilaisten pientä joukkoa ja samanaikaisesti mm. Anni Sinnemäki toteaa luovasta taloudesta:

- Luova talous luo jo nyt ja luo jatkossa uusia työpaikkoja, lisää tuottavuutta ja kilpailukykyä. Silti sen kehittäminen on ollut meillä paljon muita Pohjoismaita vaatimattomampaa. Tarvitaan monen toimijan yhteistyötä.

Kulttuuriviennin Tukiverkko -sivulla Saara L. Taalas toteaa:

Luovan talouden kehittämisen keskeisenä tavoitteena on parantaa Suomen kilpailukykyä. On olennaista tunnistaa luovien alojen yritysten synnyttämiä uusia liiketoimintakonsepteja ja pystyä hyödyntämään niitä kannattavasti.

Sivulla puhutaan kehityshankkeista, joilla eri tuotannonaloja voitaisiin tuoda yhteen tulevaisuudessa. Kaikki on vielä suunnitelman asteella - kuten luovan talouden aloite LUUTA (mistä nämä ihan-jotain-muuta-tarkoittavat muka-leikkisät lyhenteet oikein tulevat? - TUPAS tunnistautuminen, kansalaisosallistumisen KAMPA-hanke...)

Olen ensimmäinen myöntämään, etten ymmärrä mitä luova talous oikeastaan tarkoittaa. On kapeampia määritelmiä, jotka viittaavat kulttuurialalla työllistäviin hankkeisiin ja sitten niitä, jotka niputtavat kaikki taivaanrannanmaalarit ja jotain uutta alallaan kehittävät samaan kategoriaan. Miten tahansa, Uneton48:lla on paikkansa tässä palapelissä.

Uneton48-viikonloppu ei tarjoa palkallista työtä Suomen työttömille media-alan osaajille, mutta se tuottaa aivan uutta kulttuurisisältöä, oppimiskokemuksia ja kohtaamisia. Tästä kaikesta vapautuu energiaa, joka oikein kohdennettuna edistää työllistymistä, verkostoitumista ja kansainvälistymistä. Niin luova talous kuin kaikki muukin lähtee lopulta luovan ihmisen korvien välistä. Jossain täytyy syttyä idea, joka sytyttää tulen takapuolen alle ja antaa voimaa kestää apurahajärjestelmän ja kovan yritysmaailman potkut. Luovaa taloutta ei voida auttaa auttamatta ensin luovaa ihmistä. Mikään poliittinen kehittäjätoiminto ei auta, jollei se laskeudu riittävän alas, kosketa yksittäistä ihmistä ja herätä intohimoa.

Sanokaa mitä sanotte, parhaan kulttuurisisällön takaa löytyy aina suurta intohimoa.

Internet-terapiaa?

2010-01-30T10:33:00.004+13:00

Peloton rehellisyys, omalla nimellä ja internetissä, on tunnetusti vaarallista. Valveutuneet ystävät, jotka esiintyvät facebookissakin salanimellä, pyörittelevät päätään pahaenteisesti. Minä olen jo menettänyt pelin, näin avoimesta blogikirjoittelusta ei voi enää perääntyä anonymiteetin suojaan. Kuitenkin anonymiteetti on ilmiö, joka on syntynyt vasta suurkaupunkien myötä, jälkiteollisena aikana ja oikeastaan kasvanut täyteen merkitykseensä vasta kun internet sen mahdollisti.

Jos puhut kenelle tahansa kasvotusten, joudut suodattamaan sanojasi. Perinteinen kommunikaatio ja kasvonilmeiden tulkitseminen on hienoviritteistä touhua. Niin hienoviritteistä, että siitä tietokoneen ääressä istuessaan vieraantuneille on nykyään tarjolla kursseja: (Artikkeli Men's Health-lehdessä) Armollisinta suorassa ihmiskontaktissa on, että molemmat ottavat vaikutteita toistensa reaktioista ja säätävät siten viestinsä voimakkuutta, pyöristävät kulmia ja pehmittelevät tylympiä kommenttejaan.

Kun internet mahdollisti anonyymin kirjoittelun näppärine sukupuolen- ja nimenvaihdoksineen, monilla lähti sokka irti. Suomen kaltaisessa pahan olon yhteiskunnassa tämä synnytti suomi24:n kaltaisia palstoja, jotka ovat täynnä yksinäisyyden, alemmuudentunnon ja muiden riivausten aikaansaamaa oksennusta. Suoran ihmistenvälisen kommunikaation tuloksena päästään usein jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, johon meillä on sisäänrakennettu tarve. Internetin palstoilla tämä tarve ei tyydyty. Oksennuksen jälkeen jää kurkku kipeäksi, ja lisäksi oksennus haisee.

Ihminen ei ole pohjimmiltaan hyvä, ja siksi suodattimia tarvitaan. Parhaimmillaan kasvokkainen kohtaaminen herättää kyvyn empatiaan, joka auttaa ymmärtämään toista vaikka mielipiteet olisivat aivan eri seiniltä. Oksennuksenkin voi siivota pois ja jättää omaan arvoonsa, kun ymmärtää että toinen on sairaana.

Tähän kaikkeen liittyen, olen valtavan iloinen nettikommenteista, joita olemme saaneet Uneton48-kisan vetoomuskaavakkeen kautta. Välineenä on täysin tekninen tekstiloota, mutta viesteistä (LUE JOS KIINNOSTAA) välittyy paljon persoonallisuutta ja vilpittömyyttä joka on kai sittenkin mahdollista myös netissä. Lisää Unettomasta ja sen järjestämisen haasteista seuraavassa kirjoituksessa (hyvin pian).

Lomaa ja juhlaa

2010-01-18T11:20:00.005+13:00

Viimeiset viikot ovat olleet yhtä lomaa ja juhlaa. Eihän moista normaali-suomalaisen psyyke kestäisi, mutta minä olen marinoitunut täällä rennonletkeässä ilmapiirissä jo niin pitkään, että pystyn viihtymään ja nauttimaan elämästä pitkiäkin aikoja kerrallaan. Ja silti olen loistavassa fyysisessä kunnossa, ruokavalioni on monipuolisempi kuin Kiinan muovituotanto, enkä ole edes polttanut edes nenääni auringossa. Eikö olekin ärsyttävää.

Kahdeksan suomalaisen voimin tehty eteläsaaren matka alkoi Christchurchista, eteni suunnitelmien mukaan Tekapon ja Pukakin kautta Queenstowniin, sieltä Manapouriin ja Milford Soundiin, sitten Wakana-järvelle ja takaisin Christchurchiin. Puolet näistä olimme nähneet jo edellisellä reissulla. Maisemat olivat jylhiä, mutta jätimme Samin kanssa valokuvaamisen siihen hurahtaneille (isälleni) ja tyydyimme ottamaan vain tuhmia kuvia toisistamme kylpyammeessa. Kyseisiä ei julkaista tässä blogissa. Ohessa on sen sijaan kuva minusta Wanakan majapaikan keittiössä. Maisemiahan te kaikki olette nähneet, mutta ette minua huuhtelemassa persikoita.

12 päivän reissua seurasi minun ja Samin 10-vuotishääpäivä. Vuokrasimme sitä varten talon Pihan rannalta. Käytin talon valitsemiseen tuhottomasti aikaa, sillä halusin komeat maisemat ja muutenkin kivan paikan. Talo oli kuviensa veroinen ja juhlista tuli ihanan pienet ja hauskat. Kaikki pukeutuivat kykyjensä mukaan sirkushahmoiksi, vaikka moni ei edes ollut nähnyt esikuvana toiminutta Carnivale TV-sarjaa. Jominelle tehtiin parta peruukista ja kaksipuoleisesta teipistä. Koska talo oli varattu kahdeksi yöksi, ehdimme myös viettää päivän rannalla. Vesi oli lämmintä ja body boardeilla oli huippuhauskaa ratsastaa aallonharjalla. Korviin meni niin paljon vettä että sitä on siellä vielä näin parin viikon jälkeenkin.

Viime perjantaina piti juhlia Chrisin muuttoa Taurangaan puoleksi vuodeksi. Eihän siinä mitään juhlimista ole, Tauranga on ärsyttävän kaukana ja lyhytleffan järjestelyt jäävät nyt lähes 100-prosenttisesti minun harteilleni. Menetimme kuvaajamme Hyphenin, kun aikataulut eivät onnistuneet ja nyt pitäisi löytää sekä kamera että kuvaaja. Aamu alkoi pitkällä rukoustuokiolla ja nyt luotan taas hetken siihen, että kaikki järjestyy.

Koko tulevan vuoden suunnitelmat ovat niin auki, että en tiedä voiko niitä nyt oikein suunnitelmiksi kutsua. Jätimme perjantaina hakemuksen DOCNZ:lle, että pääsisimme Dreams-projektilla mukaan Pitching Forumille. 12 tiimiä valitaan esittelemään ideansa kansainväliselle paneelille, joka sitten saattaa päättää rahoittaa jotakin näistä projekteista. Minua ei vaivaa se, että mahdollisuudet rahoitukseen ovat noin promillen luokkaa. Jumalalle nämä ovat pikkuasioita, kun sillä on taivaassa kadutkin kultaa. Tai jotain hienompaa materiaalia.

Kolmen päivän kirjoitusloma

2009-12-26T11:03:00.006+13:00

Lähdin juuri ennen joulua kolmeksi yöksi Waiheke-saarelle. Halusin kirjoittaa kaikessa rauhassa, eikä joulua kohti täyttyvä talomme tarjonnut parasta mahdollista ympäristöä. Kun työt oli tehty, varasin siis mökin asumattomimmasta päästä Waiheke-saarta. Saari on tuossa kaupungin edustalle ja sinne on yli puolen tunnin lauttamatka. Lautan jälkeen minun piti vielä istua puoli tuntia bussissa ja kävellä kuusi kilometriä rinkka selässä. Yritin pakata mukaani vain kevyttä kuivamuonaa, mutta kyllähän siitä aika painava lasti tuli. Aurinko paistoi ja pilvet vaelsivat kukkoloiden yli. Ympäristön kauneus vei aluksi huomion fyysisistä ponnistuksista, mutta viimeisessä ylämäessä olin jo niin henkihieverissä, että otin kiitollisena vastaan paikallisen tarjoaman kyydin.

Perillä odotti pieni mökki, puucee ja ulkokeittiö - kaikki tarpeellinen. Koko paikka toimi suoralla aurinkoenergialla, mutta aurinkoisesta säästä johtuen työtä ei tarvinnut keskeyttää virran puutteeseen. Yhtenä päivänä kävelin parin kilometrin päässä olevalle viinitilalle, joka oli tietenkin kiinni. Poimin sitruunan ja kävelin takaisin. Se oli ainoa hedelmä kolmen päivän aikana. Lopun aikaa vain kirjoitin, makoilin sängyllä miettimässä mitä kirjoittaa, ja sitten taas kirjoitin. Viimeisenä päivänä käsikirjoitus alkoi sujua ja seuraavana aamuna pitikin lähteä kotiin. Oli hienoa elää kolme päivää omassa mielikuvituksessa, jossa kaikki tapahtui juuri niin kuin halusin. Pystyin luomaan tilanteita, henkilöitä, kokonaisen maailman, jota ei muuten olisi.

Lähtöpäivän aamuna digestive-keksit ja nuudelit eivät enää menneet alas, joten olin pullon vettä ja lähdin kävelemään. Rinkka oli vähän kevyempi, ja alkumatka alamäkeä. Kello oli seitsemän, eikä ainuttakaan autoa missään. Näin kolme värikästä rozella-papukaijaa ja auringonnousu teki maisemasta maalauksellisen. Rukoilin, että pääsisin nopeasti takaisin kotiin näkemään siskoani, joka oli juuri saapunut maahan. Mutkan takaa tuli avolavapakettiauto ja paikallinen maorisetä tarjosi kyytiä. Se ajoi hirveää vauhtia lähimpään kylään. Lautalle menevä bussi oli juuri lähdössä. Se starttasi ja katosi juuri mutkan taakse. Maorisetä ajoi sen kiinni renkaat vinkuen ja ehdin seuraavalla pysäkillä kyytiin. Lautta lähti heti kun bussi saapui, ja Sami haki minut kaupungista. Olin varautunut neljään niin kuin tullessa, mutta paluumatkaan meni yhteensä vain kaksi tuntia.

Nyt rento rantajoulu on vietetty (minä sain eniten lahjoja!! :) ja valmistaudumme eteläsaaren matkaan. Kahdeksan suomalaista yhteisellä kiertueella. Saas nähdä...

Lisää kuvia matkan varrelta:

välitilassa...

2009-12-12T10:05:00.005+13:00

Tämän vuoden työt alkavat olla pulkassa. Näin ei pitäisi koskaan sanoa, kun freelancerin hommista ei tiedä ja aina voi tulla jotain. Mutta kun ainoa asiakas viettää viikonloppua, voi ainakin hetkeksi hengähtää.

Mua on alkanut vähitellen vaivata se, etten tiedä mitä ensi vuonna tapahtuu. En siis tarkoita, että normaalisti näkisin tulevaisuuteen, olen vain yleisesti ymmälläni. Suurin osa ihmisistä tuntuu tietävän, mitä työtä ja missä aikovat seuraavat kolme kuukautta tehdä, missä asua ja mitä muuta harrastaa. Toiset tietävät jo sosiaaliset rientonsakin.

Olemme viimeiset pari viikkoa odotelleet apurahapäätöksiä kaikkiin työn alla oleviin hankkeisiin. Suurin osa on vielä hämärän peitossa, mutta muutama hylky on jo tullut. Rahaa annetaan vain julkkiksille. Ehkä se on tavallaan reilua. Julkisuus tuntuu mädättävän ihmisiä sisältäpäin ja apurahat ovat tavallaan korvausta tästä vapaaehtoisesta syövästä.

Kaikesta epävarmuudesta huolimatta olen aloittanut joulusiivouksen vessasta ja kylppäristä, leiponut sago-palleroista hirveää limavelliä (jota Jomine syö!), tehnyt punaisesta huovasta maailman hienoimman joulukalenterin (kuvassa), koristellut kuusen ja käynyt kahden viikon aikana kymmenellä tanssitunnilla sekä yhdellä kampaajalla. Tänään tanssitunnilla olisi joulun kunniaksi mansikoita ja samppanjaa sekä pukeutumissuositus: black & sparkles. Saas nähdä. Tänä iltana olisi myös cokiksen järjestämä Christmas in the park, jossa en ole käynyt kolmeen vuoteen. Jos ei sada vettä, siellä voisi olla tosi hienoa. Kun 300 000 ihmistä tungeksii samaan puistoon ja osa heistä tuo mukanaan olohuoneensa sisustuksen niin kyllä siinä on jo näkemistä - saati sitten itse ohjelmassa.

Hääpäiväpippaloiden järjestelyt eivät ole edenneet mihinkään. Kävimme kyllä katsomassa yhtä mahdollista rantapaikkaa, mutta sen reissun saldo oli lähinnä tulomatkalla auton ikkunasta bongattu värikäs papukaija. Pysäköimme vaarallisesti tiensivuun ja lähdin innosta täristen hiippailemaan kohti pusikkoa. Linnusta ei näkynyt enää jälkeäkään.

Nyt taidan lähteä siivoamaan olohuonetta ja keittiötä, korjaamaan lempipaitani vetoketjua ja lyhentämään juuri ostamaani kympin kirppishametta. Elämä on tavallaan jännittävää silloinkin kun mitään ei tapahdu. Pitää vaan haaveilla itsensä ruvelle.

Majatalon elämää ja juhlajärjestelyjä

2009-12-01T08:25:00.004+13:00

Viimeisen pari kuukauden aikana meillä on ollut jatkuvasti yövieraita, yhteensä seitsemän eri ihmistä. Osa on ollut minun ja Samin, osa Jominen tuttuja. Kaikista on tullut yhteisiä tuttuja, kun aikansa ovat pyörineet nurkissa. Vieraista ja kämppiksestä johtuen meillä on myöskin talossa tällä hetkellä seitsemän tietokonetta.

Vaikka ilmaisen majatalon pitäminen on ihan kivaa, se käy kukkarolle ja tilan puute hetkittäin rasittaa. Nyt on onneksi tiedossa yhden yön tauko - pääsee edes siivoamaan vierashuoneen. Sami kaipaa huonetta omaan käyttöönsä, että pääsisi rakentamaan nauhoituskoppia.

Olen viime aikoina todennut, että vierasetiketti vaihtelee hyvin paljon sekä yksilöittäin että kulttuureittain. Osa ei siivoa jälkiään, osa siivoaa sekä muuta taloa että omaa makuupaikkaansa. Osa maksaa omat kulunsa, osa ostaa kukkia. Osa ostaa omat ruokansa, osa täydentää meidän kaappeja. Osa leipoo ja kokkaa kaikille, osa syö tonnikalaa yksin huoneessaan. En ole sen tyyppinen ihminen, että ottaisin näistä asioista suuresti paineita. Jos väsähdän siivoamaan keittiötä, annan sen rehottaa vähän aikaa ja joku muu siivoaa. Meillä ei oikeastaan puhuta siivoamisesta, sitä vain tapahtuu tai ei tapahdu. Sotkua pahempaa ovat mielestäni siivousvuorolistat ja yleinen vahtaaminen.

Vieraista on se hyöty, että joku on lähes koko ajan kotona. Olen tuntenut oloni vähän haljuksi automurron jälkeen, eikä tietokoneita ja muuta elintärkeää haluaisi jättää tyrkylle tyhjään taloon - varsinkaan tällaiseen taloon, johon itsekin pystyisin lähes käsipelillä murtautumaan.

Kaiken kaikkiaan nautin seurasta ja vaihtelusta. Haluaisin vain isomman talon ja enemmän rahaa, niin että vieraiden pitäminen olisi vähän helpompaa. Samassa paikassa nukkuminen on helpoin tapa viettää sosiaalista elämää. Ei tarvita puhelinsoittoja, kalenterimerkintöjä tai muuta aikataulutusta. Sen kun nousee vuoteesta ja menee juttelemaan sille, joka on ensimmäisenä hereillä. Illalla voi katsoa leffoja, syödä ja höpistä taas niin kauan kuin jaksaa, eikä kenenkään tarvitse ajaa kotiin tai vahtia bussiaikatauluja.

Meidän kahdeksan hengen perheväen voimin toteutettava joulun jälkeinen reissu eteläsaarelle on nyt kutakuinkin suunniteltu ja maksettu. Joka yöksi on majoituskin, jopa uuden vuoden yli. Lentoja varatessa emme lainkaan tajunneet, miten hankalaa majoituksen etsiminen voisi olla. Mutta nyt voin sanoa, että vietämme Uuden Vuoden järven rannalla Queenstownissa! Jos olisimme lähteneet kahdestaan reissuun, majoituksista olisi tullut paljon kovempi hinta. Ison talon vuokra jaettuna kahdeksalla tulee yllättävän edulliseksi, jopa ruuhka-aikaan.

Mun olisi korkea aika ryhtyä järjestelemään meidän kymmenennen hääpäivän viettoa. Olen saanut jo Samin suostumaan siihen, että tapausta ylipäätään juhlitaan. Nyt pitäisi vain löytää juhlapaikka, rekrytoida lähipiiri askartelemaan lyhtyjä, suunnitella ruokalista ja tehdä facebook-kutsu. Jomine haluaisi askarrella oikeat kutsut, mutta mulla on niin huonosti ihmisten katuosoitteita, etten osaisi lähettää niitä mihinkään. En tiedä pitäisikö juhlissa olla jotain ohjelmaa. Musiikkia ainakin. Voi kun saisi jostain elävää musiikkia... Ehkä siellä voisi pelata sanapeliä. Ja ehkä vilkkua pimeässä, jos ostaa monta taskulamppua :) Hääpäivä on mukava juhla, siihen ei liity mitään pakkoja niinkuin häihin. Voi tehdä mitä huvittaa, mikä nyt vain on kivaa. Tylsimpiä juhlia ovat ne, joissa ei ole mitään tekemistä eikä tunne ketään kunnolla. Sitä vain ottaa ruokaa, syö, juo, katselee ympärilleen, vaihtaa pari turhaa sanaa jonkun kanssa, keksii tekosyyn ja lähtee.

Kysyn siis teiltä, harvat lukijani: Mikä olisi kivaa juhlissa?

Vanhemmat-uni-teatteri-pakettiauto...

2009-11-22T07:09:00.004+13:00

On vihdoin tullut aika kertoa kuulumisia. Niitä on niin paljon, että ne täytyisi oikeastaan jakaa kategorioihin. Nääh, kappalejako saa riittää.

Noin kuukausi sitten vanhempani saapuivat Uuteen-Seelantiin. Ensimmäiset kaksi viikkoa olimme kaikki viisi saman katon alla, eikä se nyt mitenkään ahdistanut. Jonain päivänä mulla on valtava talo ja ainakin kymmenen ihmistä saman katon alla. Pitäisi varmaan perustaa motelli... paitsi että haluan tuntea kanssa-asukit, mikä saattaisi ehkä haitata liiketoimintaa.

Nyt vanhemmillani on oma asuntonsa, joka on (kuten rukoilin) edullinen, siisti, 2-huoneinen, hyvällä paikalla, lähellä meidän asuntoa ja siinä on puutarha. Näköalaa ei varsinaisesti tullut, mutta ilta-aurinko paistaa erkkeri-ikkunoista ruokapöytään ja siellä on toimiva takka. Isi ja äiti lenkkeilevät kuitenkin tuossa tulivuorella, jossa maisemia piisaa.

Tällä viikolla yritin unikokeilua. Koska olen vapaa kuin taivaan lintu, nukun usein 9-10 tuntia yössä. Nukkuminen on vaan kivaa. Tässä tietysti haaskautuu aikaa, eikä ylimääräinen uni virkistä mitenkään erityisesti. Chris oli puhunut meille jo pari viikkoa polyphasic-unirytmeistä ja siirtyi itse tällä viikolla kokeilemaan uberman -nimistä aikataulua. Siinä nukutaan vain 20-30 minuutin päiväunet neljän tunnin välein, mistä siis kertyy 2-3 tuntia unta vuorokaudessa. Viikon totuttelun jälkeen päiväunien pitäisi tehostua niin, että niiden aikana ehtii vajota siihen elintärkeään REM-uneen. Niinpä niin.

Me päätimme kuitenkin Samin kanssa kokeilla everyman-nimistä unirytmiä, jossa nukutaan 3-4 tuntia yöllä ja kolmet 30min päiväunet pitkin vuorokautta. Ajoitus toimi, sillä mulla oli enemmän design-hommia lautasellani ja lisätunnit tuli käytettyä tehokkaasti. Päiväunien ottaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Mulla ei ole sellaisia unenlahjoja, että pystyisin nukahtamaan parissa minuutissa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Neljän päivän kuluttua olin jo univelasta ihan sumea, ja silti nukuin vain 5-10 minuuttia puolen tunnin päikkäreistä. Palasin takaisin pitempään yöuneen, mutta en kuitenkaan aikaisempaan unirytmiini, ainakaan vielä. Opettelen heräämään aamulla aikaisin ja nukkumaan iltapäivällä yhdet päiväunet kun vireystaso lopahtaa.

Polyphasic-rytmin ongelma on juuri se, että sen harrastajat ovat koko ajan pienessä univelassa. Tähän liittyvä suurin ongelma itselleni on, että univelka hämärtää luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Luin myöskin jostain, että REM-unen jälkeen tulevat syvän unen vaiheet ovat tärkeitä mm. spatiaalisen hahmottamisen ja fyysisten taitojen oppimisen kannalta. En halua, että ainakaan unen puute estää minua tanssimasta. Olkoon mieluummin syynä vaikka synnynnäinen lahjattomuus :)

Tanssimisesta puheen ollen, kävin eilen koe-esiintymässä tanssiteatteriin. Kyseessä oli kaksituntinen workshop, jossa tehtiin ryhmissä ja pareittain pieniä improharjoituksia ja pikapikaa valmistettuja esityksiä. Ideoiminen oli hauskaa ja itse esittäminenkin, vaikka en mikään erityinen tanssija ole. Viittä paikkaa teatterissa hakee yhteensä sata henkeä, joille järjestettiin kaksi koe-esiintymistä noin 30 hengen erissä. Tämän kuultuani mietin, pitäisikö vain lähteä kotiin. Eihän mulla ole mitään realistia mahdollisuuksia olla niiden viiden joukossa. Päätin kuitenkin ottaa tilaisuudesta kaiken irti. Tanssissa ja näyttelemisessä on jotain samaa. Tanssikin tuntui luontevalta heti, kun lakkasi ajattelemasta itseään ja kohdisti huomionsa toiseen ihmiseen. Pitää uskaltaa olla lähellä ja olla avoin, reagoida. Tässä mielessä tanssin ja teatterin yhdistäminen on loistava juttu. Tanssi koskettaa aivan eri tavalla, jos esiintyjät keskittyvät toisiinsa eivätkä pelkästään tekniseen suoritukseen.

The van story

Kävin eilen edustamassa Samia ja itseäni suhteellisen tylsissä kihlajaisjuhlissa. Tylsissä siksi, etten tuntenut siellä juuri ketään ja keskustelu kuivui heti sen jälkeen kun vastapuoli oli kertonut lomasuunnitelmistaan ja minä olin kertonut pakettiauton tarinan...

Olipa kerran pakettiauto. Sen osti ostanut saksalainen lääketieteenopiskelija Lucas, joka halusi kiertää Uutta-Seelantia ja pohtia elämän tarkoitusta. Pojalla oli pellavanväriset kiharat ja antiikin kreikkalaisen patsaan piirteet. Aucklandin pohjoispuolisella leirintäalueella Lucas kohtasi Jominen. Älkää käsittäkö väärin, Lucasin tyttöystävä oli matkalla Seelantiin ja Jomine - olkoonkin sinkku, nuori ja kaunis - on rakastunut vain Jeesukseen. Jomine palasi reissultaan jonkin sortin sikaflunssan kourissa ja nukkui pari vuorokautta putkeen. Pari viikkoa myöhemmin Lucas saapui Aucklandiin ja tarvitsi yöpaikkaa. Pakettiauto parkkeerattiin viereiselle poikkikadulle ja meidän moottoroitu ilmapatja pumpattiin Lucasille. Kun tyttöystävä saapui Saksasta seuraavana päivänä, pakettiauto oli viety. Lucasilla ei ollut vakuutusta ja auton mukana meni myös kameran linssejä ja muuta arvokasta, itse asiassa koko saksalaisen omaisuus. Jomine ryhtyi rukoilemaan.

Onneksi meillä majaili ylimääräinen auto, Hyphenin subaru Waldorf. Hyphenilla on hetkittäin yksinuottisesta ulkokuoresta huolimatta kultainen sydän, ja se lainasi Suomesta käsin autonsa tuntemattomille saksalaisille. Saksalaiset lainasivat rahaa kotoa ja lähtivät Coromandeliin.

Viikon päästä Lucas soitti ja kertoi, että poliisi on löytänyt auton. Se pitäisi käydä hakemassa Hendersonista, länsi-Aucklandista. Ajoimme Samin kanssa poliisiasemalle ja yritimme selittää asiamme. 20 minuutin säätämisen jälkeen, huolimatta siitä ettemme tienneet Lucasin sukunimeä, saimme lapun jolla auton sai hakea varastosta. Sami kysyi, oliko auto tutkittu ja tyhjennetty. Perinpohjaisesti, poliisi vakuutti. Auto oli löytynyt isomman jengi/huumepidätyksen yhteydessä.

Varasto osoittautui hinaus- ja romutusliikkeeksi. Sami oli lievästi huolestunut siitä, että autossa näytti olevan vielä varkaan tavaroita ja virta-avaimessa itse taotun näköinen avain. Kotona pysäköimme edellisestä viisastuneina aivan talon eteen. Tässä vaiheessa autosta löytyi vaatteiden lisäksi pari varastettua luottokorttia, huumepiippu ja sushia. Sami laittoi poliisille viestiä, mutta mitään ei kuulunut.

Parin päivän päästä - eli eilen - samaan aikaan kun minä kävin koe-esiintymässä sinne teatteriin, autoon murtauduttiin uudestaan. Sami oli kotona ja huomasi pian auki törröttävän takaluukun. Auton etupenkit oli käännetty nurin, ikäänkuin sieltä olisi etsitty jotain. Osa vaatteista oli kadonnut, mutta luottokortti ja piippu olivat sisällä talossa. Kun minä palasin kotiin, tien toisella puolella nökötti edelleen parkissa saarelaismies, lippis syvällä päässä ja aurinkolasit silmillä. Sami oli tarkkaillut ukkoa ja kävi ottamassa valokuvat autosta.

Kaikesta draamasta huolimatta päätin keskittyä elämässäni muihin asioihin, kuten nukkumiseen. Kihlajaisjuhlien jälkeen kävin eilen nukkumaan yhdeksältä illalla, ja heräsin ilman herätyskelloa kuudelta. Kerrankin!

Seuraavassa jaksossa:

Meillä on työn alla kokeellinen lyhytelokuva, jossa mennään aikakaudesta ja genrestä toiseen 13 minuutissa. Näyttelemme siinä itse Bean ja Chrisin kanssa...

Eteläsaaren reissu on suunnitteilla - kahdeksalle hengelle, koska perhettä on maisemissa niin valtavasti joulun aikaan (JEEE). Lentojen varaamisen jälkeen kävi kuitenkin ilmi, että majoituspaikkoja ja vuokra-autoja on tuskin lainkaan jäljellä...

Apurahapäätöksiä julkistetaan joulukuussa...

(kattokaa nyt miten meikä osaa käyttää teasereita!! :D)

Uusia projekteja ja muuta hääräystä

2009-10-08T20:21:00.004+13:00

Elämme jännittäviä aikoja. Vanhempani ovat muutaman intensiivisen viikon ja ylimääräisen kilon jälkeen siirtymässä Kanada-USA -tourneelta Seelantiin. Roikun Trademessa aamuin illoin etsien heille sopivaa asuntoa seuraavaksi kuudeksi kuukaudeksi. Vaatimukset ovat kovat, maallisessa mielessä, sillä asunnon pitäisi olla kävelymatkan päässä omastamme, kävelymatkan päässä kaupasta, siisti, suurehko, osittain kalustettu, halpa ja kauniilla näköalalla varustettu. Kuten sanoin, maallisessa mielessä tämä kuulostaa utopialta, mutta asia on rukouslistallani ja odotan silmät kirkkaina ihmettä :-)

Uusi dokumenttiprojektimme Dreams on saatu käyntiin, useilla apurahahakemuksilla ja kotisivuilla ryyditettynä. Projektiin voi tutustua osoitteessa http://www.dreamsfilms.org. Yhteydenotot erityisesti rahoittajilta ovat tervetulleita. Projekti on niin laaja ja pioneerihenkinen, että hetkittäin hirvittää. Tämä on nyt viimeistään sellainen haukkapala, jota ei ilman taivaallista apua saa nieltyä. Uneton48-kisa vielä meni puoliksi sekopäisenä rehkien, mutta tämä ei mene.

Unettomasta puheen ollen, sillekin on nyt haettu apurahaa ja haetaan lisää, jos vaikka saataisiin se taas pystyyn ensi keväänä. Mutta tällä kertaa en kyllä valvo yötä päivää kahta kuukautta vaan otan koko jutun eri asenteella. Teen parempaa jälkeä vähemmällä vaivalla, mulla on siihen salainen resepti. Hehheh.

Meillä on toinenkin uusi nettisivu, T-paitakauppa nimeltä Coffee or Tee. Se löytyy osoitteesta: http://www.coffeeortee.com. Oma osuuteni on tuottaa kauppaan silloin tällöin uusia designeja, aina kun jotain mieleen pälkähtää. Kauppapuolen, painatuksineen ja postituksineen hoitaa jämpti saksalaisfirma Spreadshirt. Ainoa harmi on, etteivät toimita Uuteen-Seelantiin. Joten jos olet niin onnekas, että asut Euroopan alueella, eikun ostoksille! Häpeämätöntä markkinointia, mutta pitäähän sitä vähän yrittää, kun on vaivalla väkertänyt sivugrafiikat ja kaikki. Sami rakensi ne sitten Wordpress-pohjalle, uskomattomalla koodauskärsivällisyydellä, jota mulla ei kyllä olis. Mulle tulee CSS:n tuijottamisesta ihan fyysistä pahoinvointia.

Hankin viime viikolla uudet kynnet, rakenne-sellaiset. Ne eivät ole kovin pitkät, eivätkä edes punaiset, mutta silti paljon hienommat kuin omani. Luojanluomat kynteni ovat paperimaista materiaalia, joka taipuu, murenee ja liuskottuu (eikä siihen mitkään piit tai muut yrittipuristeet auta, ei auta!). Uusine kynsineni tunnen itseni 50% elegantimmaksi, enkä enää taivuttele sormiani kippuraan tai muuten piilottele käsiäni katseilta. Uskomatonta, miten pieni, 35 dollaria maksava puolen tunnin toimenpide voi saada aikaan niin ison muutoksen.

Muutakin mainitsemisen arvoista on toki tapahtunut: Samin kössimailan on hajonnut, olemme tilanneet Trademesta Frendien 10 tuotantokautta sisältävän dvd-paketin, olen jaksanut jo viikon ajan pitää ruokapäiväkirjaa ja selvinnyt lähes naarmuitta ikävästä limaflunssasta. Saattoi olla possuflunssa, vaikea sanoa. Täällä se on levinnyt joka maan kolkkaan. Hassuinta on se, että muuten terveillä aikuisilla tuo pelätty tauti on usein lievempi kuin se jokavuotinen A-influenssa.

Kolmas näyttelijäkurssini saatiin päätökseen viime viikolla. Samoihin aikoihin pidettiin myös vihdoin kakkoskurssin viimeinen ilta ja jaettiin "todistukset". Sain "Most dedicated actor" arvonimen, ystäväni Bea oli "Most promising actress". Nyt tekeillä on pari lyhyelokuvaa, joissa näyttelen naispääosaa. Toiseen piti oikein koe-esiintyä, joten olen hyvin tyytyväinen että sain napattua kyseiset roolit.

Jokainen näyttelijä - ainakin täällä - tarvitsee show reel:n (mikä se nyt suomeksi on - näytenauha?). Studio111, jossa olen tähän asti käynyt, tarjoaa tähän tarkoitukseen oman kurssinsa, jota vetää pitkän uran tehnyt ohjaaja. Kurssilla tuotetaan muutama kohtaus, yleensä tunnetuista Hollywood-elokuvista, joissa opiskelijat näyttelevät ja saavat siitä sitten näytemateriaalia nauhalleen. Kurssi on sinänsä hyvä idea, mutta konseptissa on kolme isoa ongelmaa: Tuttujen elokuvakohtausten uudelleentekeminen tuottaa pääsääntöisesti platkuja plagiaatteja, kurssin ohjaaja on paskantärkeä paskanjauhaja ja kurssi maksaa 900 dollaria. Konseptiin ja tyypilliseen show reel -malliin tyytymättöminä kehittelimme Bean kanssa uuden idean: Itse käsikirjoittamamme lyhytelokuva, joka hyppii genrestä toiseen ja jossa itse näyttelemme useita erilaisia osia. Toisin sanoen tarinassa mennään tulevaisuudesta kauas menneisyyteen, sitten fantasiamaailmaan ja taas nykyhetkeen... tai jotain sellaista. Haasteena on saada mukaan mahdollisimman erilaisia hahmoja, sitoen tarinan kuitenkin jollain lailla yhteen. Homma on vielä käsikirjoitusvaiheessa, eikä ole mikään ihan helppo juttu. Uskon kuitenkin, että se saadaan toimimaan.

Jatkoa seuraa taas jossain vaiheessa...

Hyvä on sitten - Arjesta...

2009-09-16T15:41:00.009+12:00

Niinhän siinä kävi, että kolme lukijaa halusi kuulla lisää arjesta. ARJESTA! Jotenkin niin nauratti, kun aina olen koko ikäni vältellyt arkea, rutiinia, tuottavuutta, suvunjatkamista ja muuta sellaista normaalielämään liittyvää. Kysyin Samilta, millaista meidän arkemme sen mielestä on. Se nauroi, että eihän meillä ole arkea, pelkkää juhlaa vaan.

Kun tarkemmin ajattelee, meidän arki on kyllä yhtä juhlaa. Tällä ei ole sinänsä mitään tekemistä Uuden Seelannin kanssa, vaan ihan muiden elämänvalintojen. Lähes joka aamu herään ilman herätyskelloa tai muita apuvälineitä. Käväisen koneella katsomassa, onko tullut postia asiakkailta tai muuta tärkeää. Tämän jälkeen keittämään puuroa ja kahvia, valitsemaan jokin Friends-DVD tai muu tv-sarja, jota voimme katsoa syöden aamupalaa olohuoneen sohvalla. Aamulla on aikaa tehdä myös munakasta tai leipoa voisarvia, jos mieli tekee. Raamatunluvun ja vessanpöntöllä haaveilun jälkeen siirryn työhuoneeseen ja teen jonkin aikaa töitä. Kun olen lähettänyt asiakkaalle jonkin pdf:n tai pari (yleensä uusia versioita meneillä olevista töistä), vaihdetaan pyjamat johonkin soveliaampaan, pakataan kuntosalikamppeet kassiin ja lähdetään kahville. Tällä hetkellä istun kahvilassa ja ryystän pehmeänmakuista flat white-lientäni, huitoen välillä cityvarpusia kauemmaksi. Kahvilassa on kiva kirjoittaa, täällä en viitsi tehdä mitään design-hommia. Istun, rukoilen ystävien, perheen ja kaikkien mieleen pälkähtävien asioiden puolesta, juttelen Jumalalle ja välillä Samille. Kirjoitan hölmöjä kommentteja ihmisten facebook-sivuille ja skypettelen Dachin tai Petrinan kanssa. Pysyy ainakin päivittäinen yhteys Mumbaihin yllä :)

Kahvila ei tietysti kuulu jokaiseen päivään, mutta aina välillä on päästävä kotitoimiston ulkopuolelle. Kuntosali taas kuuluu lähes jokaiseen päivään, kuten myös kuuma poreallas ja sauna. Tänään teen ihan tavallisen kuntosalitreenin ja nyt otin mukaani myös nappikuulokkeet, niin voin katsoa tv:tä kuntopyörän päällä. Kotonahan meillä ei tavallinen tv näy, kun ei ole antennia. Kuntopyörää enemmän nautin kyllä joogasta, pilateksesta ja tanssista. Tanssitunnilla mulla on koko ajan hymy naamalla, sellainen hölmö virne, ihan tahattomasti. Siitäkin huolimatta, että välillä toikkaroin siellä hyvinkin vapaalla tyylillä.

Illalla työnteko jatkuu kotona tilanteen mukaan. Jos on vieraita, esimerkiksi entinen kämppiksemme Chris, katsotaan elokuvaa, arvostellaan elokuvaa, kokataan, syödään... Tuntuu siltä kuin näkisin entistä kämppistä enemmän nyt, kun se ei enää asu meillä. Jos se nyt on mahdollista. Joskus se jää yöksikin. Onneksi meillä on nyt raivattu iso, mukava vierashuone, kun olohuone saatiin siirrettyä toiseen päähän taloa.

Eihän tämä mitään arkea ole. Olen sitä paitsi esittänyt vain tapahtumien raamit, niiden sisällä tapahtuu kaikenlaista. Suunnitellaan tulevaa dokumenttiprojektia, haaveillaan ja intoillaan, riidellään, unohdetaan viedä roskikset tienvarteen maanantai-iltana, rikotaan Petrinan viinilaseja, unohdetaan pyykit koneeseen, yritetään vähentää kahvinjuontia, pelataan sanapeliä scrabble-namikoilla, otetaan pilakuvia Jominen (uusi kämppis) kameralla, Sami säveltää musiikkia ja nauhoittaa mielenkiintoisia ääniä, minä maalaan keltaista tauluani, etsin Trademesta halpaa huoneenjakajaa, unohdan aina ottaa ekokassin mukaan kauppareissulle, käyn itkemässä ja nauramassa näyttelijäkurssillani ja etsin kadonneita lohikäärmetohveleita huonekalujen alta.

Mutta eikös arki ole juuri sitä, mikä tapahtuu juhlapäivien välillä, oli se sitten mitä tahansa?

Yläpuolella olevissa kuvissa näkyy: Öinen palmu lähipuistossa, lohikäärmetohvelit, toinen työhuoneemme eli Esquires-kahvila, Sami, Chris ja sanapeli, näkymä kadulta (meidän talo on tosin puskien takana), onnistunut neljän kirjaimen block (ei ole muuten ihan helppoa), meidän lähiristeys yöllä ja hieno hetki rannalla Mt Maunganuissa (Sami halaa Chrisia, Jomine seisoo keskellä). Yritän mennä vielä erikseen kuvaamaan pyydetyistä aiheista, nämä ovat vain arkistojen uumenista - mitä nyt sattui löytymään tähän hätään.

Episode 200 - toivekonsertti

2009-09-13T17:41:00.003+12:00

Tämä on kahdessadas kirjoitukseni, joten sen kunniaksi kirjallis-kuvallinen toivekonsertti. Vastaa seuraaviin kysymyksiin:

1. Mistä asiasta haluaisit lukea?

2. Mistä haluaisit nähdä valokuvan?

Jos kolme ihmistä pyytää kuvaa tai kirjoitusta samasta aiheesta, lupaan toteuttaa sen. Muussa tapauksessa toimin oman fiiliksen mukaan. Saatan kirjoittaa tai sitten en. Aina kannattaa kokeilla! Kuva- ja tekstitoiveen ei tarvitse olla samasta aiheesta. Meikä ei ole mikään journalisti, joten kaikki on mahdollista :)

Kiitos kaikille mukana roikkuneille viimeisistä kolmesta ja puolesta vuodesta! Luv ya!

Rääppeitä

2009-08-30T17:35:00.003+12:00

Tämä päivitys on koottu hajanaisista ajatuksista, niinsanotuista rääppeistä. Kun välillä herää sellaisia kysymyksiä ja ajatuksenpuolikkaita, jotka eivät omillaan riitä pitemmäksi pakinaksi. Joko ole aiheesta enempää sanottavaa, tai sitten ei jaksa jatkaa ajatusta pitemmälle ja se pyyhkiytyy uuden tieltä. Nyt sukellan siis lähipäivien arkistoihin ja siivoan sieltä esiin... Tämä on aika jännittävää, sillä en itsekään tiedä, mitä sieltä löytyy.

Rääpeaatoksia:

Afrikkalainen Watoto -lapsikuoro tulee vuotuiselle Uuden-Seelannin kiertueelle ja kämppiksen aloitteesta tarjouduimme majoittamaan kaksi kuorolaista sekä heidän huoltajansa viikonlopun ajan. Saatekirjeessä luki: "Please provide all three billets with breakfast on the Sunday morning. They eat anything that is set before them apparently." Hymyilytti.

Maalasimme perjantaina työhuoneen persikanväriset seinät vaaleanharmaiksi. Maalausvaihe kesti noin 1,5 tuntia, sitä edeltävä teippaaminen, huonekalujen siirto ja siivous ainakin 6 tuntia.

St Paul's anglikaanikirkossa oli tänä aamuna keskustelupaneeli aiheesta: Is Christianity a moral straightjacket?

Maalaan isoa keltaista taulua, jonka aihe on "epäselvä mielikuva". Ruokailuhuoneessa ja keittiössä leijuu pysyvä tärpätinhaju. Työhuonekin haisee vielä maalille.

Juttelen Jumalalle usein vessanpöntöllä. Valaistuneita ajatuksia ja hirsipuun pelaamista varten meillä on pöntön vastaisella seinällä liitutaulu.

Kun menee tanssitunnille ja pelkää olevansa kaikkein huonoin, sitä yleensä etsii paikan takarivistä, osuu jonkin tolpan taakse eikä näe mitä ohjaaja tekee.

Luin eilen illalla Jaakobin kirjeen ja masennuin siitä puoleksi tunniksi. Rukoilin ja rahoituin ja myöhemmin löysin vanhan kunnon Olavi Peltolan kotisivut ja Jaakobin kirjettä käsittelevän tekstin: http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/ut/ut4b.html

Meillä on ruokailuhuoneessa kaksi isoa ruokapöytää, kuusi tuolia, baarijakkara ja kaksi sohvaa. Syömme kaikki ateriat olohuoneen sohvalla.

Pidän muotoonleikatuista pensaista, jotka näyttävät kaukaa vihreiltä pehmoleluilta.

Minulla ei ole ollut kunnon työpaikkaa kahteen ja puoleen vuoteen. Elämäni on jännittävää. Mitä enemmän olen rahallisesti kusessa ja vailla minkäänlaista varmuutta tai tulevaisuudensuunnitelmaa, sitä enemmän rukoilen ja sitä paremmin minulla menee. Hengellisesti, taloudellisesti ja kaikin puolin.

Rakastan sitä, miltä upouudet sukat tuntuvat jaloissa. Jostain syystä ne eivät tunnu samalta enää myöhemmin, taika häviää heti ensimmäisessä pesussa.

Nyt saa riittää, tähän voi onneksi lisätä mitä tahansa myöhemmin. hehhee

Oivalluksia Taurangassa

2009-08-23T16:11:00.006+12:00

Teimme viikko sitten neljän päivän mittaisen reissun Taurangaan, mukana sekä nykyinen että entinen kämppis. Pidän suunnittelemattomista reissuista, joihin ei kohdistu suuria odotuksia. Koko viikonlopun satoi vettä, mutta meillä oli kivaa. Päätimme kiivetä tihkusateessa ja tuulessa Mt Maunganuin huipulle ja mennä sen jälkeen lillumaan vuoren juuressa olevaan kylpylään. Kylpylä tässä tapauksessa tarkoittaa lämminvesiallasrykelmää, pihalla tihkusateessa, eikä mitään saunoja. Silmiä piti räpytellä, mutta koska vesi oli suolaista, siinä saattoi kellua silmät kiinni miten kauan tahansa. Makeassa vedessä en ole koskaan pystynyt kellumaan.

Ensimmäiset pari yötä nukuimme entisen kämppiksen vanhempien talossa. Pelasimme takkatulen lämmössä korttipelejä, tai siis muut pelasivat ja minä räpsin valokuvia. En tiedä juuri mitään niin tylsää kuin korttipelit. Oikeastaan mikä tahansa tuuriin ja/tai matemaattisiin kykyihin perustuva seurapeli tuudittaa minut uneen. Tässä tapauksessa peli piti kuitenkin hereillä, sillä mukana oli uusi kämppiksemme, pelihullu eteläafrikkalainen tyttö jota kutsumme Flight of the Conchordsia lainaten J-dogiksi.

Seuraavat kaksi yötä vietimme J-dogin tuttavaperheen äidin uudessa talossa, joka oli rikkaan ihmisen näkökulmasta avioeron jälkeinen kiva pikkuasunto ja meidän näkökulmasta viimeisen päälle sisustettu valtava hotelli - tosin viihtyisämpi kuin paremmatkaan hotellit yleensä ovat. Söimme herkkuja, joimme viiniä, rukoilimme yhdessä ja puhuimme tulevaisuudesta. Se alkoi näyttää kirkkaammalta. Emäntä kävi hakemassa meille dvd:n, joka oli naapurilla lainassa. Se oli Joseph Prince -nimisen singaporelaisen saarnaajan luento, nauhoitettu isossa Hillsong-konferenssissa jossain päin Australiaa. Kun lakkasin nauramasta miehen nimelle, aloin oivaltaa jotain tärkeämpää puheen sisällöstä. Haluaisin nähdä videon uudestaan, jos siitä irtoaisi jotain muuta toisella katselukerralla. Ensimmäisellä kerralla mieleen jäi päällimmäisenä tämä: Jos sanomme, että "Jumala rakastaa maailmaa" tai "Jumala rakastaa meitä kaikkia", rakkaus ei koskaan mene perille. Aloin ymmärtää, että Jumala rakastaa juuri minua, henkilökohtaisesti, myös niinä hetkinä kun olen äksy tai ärsyttävä - tai molempia. Ja kun avaan mieleni tälle ajatukselle, en ole enää niin äksy. Lisäksi muistan ajatuksen siitä, että Jeesus maksoi meistä ylihinnan, josta riittää pelastuksen lisäksi muihinkin juttuihin. Eikä meidän tarvitse kuin lakata yrittämästä omin voimin ja istahtaa ottamaan vastaan - lahjoja, yllätyksiä, uusia haasteita... Ja heti kun istuu ja avaa kätensä, niihin tupsahtaa kaikkea kivaa ja hetket joita elän ovat mielekkäämpiä. Eivät helpompia, mutta jännittävämpiä. Jumalan suunnitelmat ovat suurempia kuin meidän.

Kun osaisikin lakata yrittämästä. Aina välillä se onnistuu, ja sitten taas alkaa se pakertaminen, minkä hyvänsä asian kimpussa. Minusta tuntuu, että Jeesus välillä katsoo meitä niinkuin 3-vuotiaita lapsia, jotka haluavat itse kuoria perunansa. Puolet perunasta on lattialla ja pitkin naamaa, veitsi heiluu pelottavasti silmien korkeudella ja ruoka jäähtyy ennen kuin palaakaan menee suuhun. Mutta itse pitää saada tehdä, kukaan ei saa auttaa. Koska me pienestä pitäen haluamme kunnian itsellemme.

"Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maan päällä rauha ihmisten kesken, joita kohtaan Hänellä on hyvä tahto!" Luuk. 2:14

Totuuden teeskentelijät

2009-08-09T23:15:00.004+12:00

Joskus nuorempana minua pyydettiin kolumnistiksi kristilliselle sivustolle. Kirjoitin yhden jutun, jonka aihetta en edes muista. Mieleen painui vain palaute: Tää on ihan kiva, mutta voisitko tehdä jotain vähän kevyempää? Kirjoituksestani tuli ilmeisesti lukijalle hankala olo. Sivuston muiden kolumnistien jutut olivat sellaisia feel-good -tyyppisiä "eilen kun vein autoni katsastukseen, mietin että näin on myös usein meidän hengellisessä elämässämme...". En tietenkään muokannut tekstiäni vaan käskin lässynlässyn sivustonpitäjiä suksimaan kuuseen. Mulla ei koskaan ole ollut palautteen vastaanottamisen armolahjaa.

Minusta tuntuu usein, että kristityt teeskentelevät. Niin tietysti monen muunkin maailmankatsomuksen edustajat, humanisteista rahanpalvojiin ja mitä niitä nyt on... Mutta kristittyjen teeskentely on jotenkin monimutkaisempaa. Kun välillä on aikoja, jolloin Jumalan hyvyys ja läheisyys, Jumalan olemassaolosta puhumattakaan on sanomattakin selvää ja sitten kaikki taas hämärtyy. Synkkinä aikoina yrittää ravistella uskoaan, ja vaikkei siitä pääsisi eroon, ilo ja luottamus katoavat. Ja silloin tekee mieli teeskennellä, ettei tarvitsisi näyttää epäilyksiään. Tähän liittyy se pelko, että jos epäilyille antaa päivänvaloa, ne kasvavat - ties vaikka tarttuisivat muihin. Ja sehän on kuin ruttoa levittäisi. Ja näin kristittyjen teeskentely tuntuu siltä, kuin sokea mies osoittaisi taivasta ja väittäisi sitä siniseksi, kun kuka tahansa näkee että niinhän se on. Jos siis epäilee totuutta, ja kertoo sen itselleen kuin valheen, voi olla tietämättään oikeassa ja johtaa muut harhaan - sillä eihän kukaan usko sinua, ellet usko itsekään itseäsi. Eikö ole jännää? Ja tämä kaikki vain siksi, ettei epäilyksistä uskalleta puhua, eikä niitä sovi näyttää.

Minä uskon, että usko ja epäilykset asuvat kaikissa meissä samanaikaisesti, epäilyksen vahvuus vain vaihtelee. Tunteet eivät ole totuuden mittari ja epäilys on tunne siinä missä ilo, harmi tai voitonriemu. Epäilys on epämukavaa, mutta niin on roskaämpärin pesu ja aamuyöllä kuukautiskipuihin herääminenkin. Ja niistä selviää. Epäilys on siitä hieno kokemus, että sen nostamat kysymykset herättävät usein uskon uinumasta. Vaihtoehdot ovat masentavia. En halua maailmaa, jonka Luoja ei ole persoonallinen ja luoduistaan kiinnostunut. En halua darwinistien maailmaa, en halua epämääräistä henkiolentojen maailmaa, enkä maailmaa joka toistaa itseään vailla alkua tai loppua. Jos Luojani ei ole viisas, kaikkivoipainen ja rakasta minua, sama sen millään on väliä. Siinä tapauksessa minut saa saman tien ampua avaruuteen. Pelkkä ajatus maailmasta ilman Jumalaa on masentavampi kuin ajatus helvetistä. Huijaan itseäni? Niin sinäkin. Ja koska olemme kaikki yhtä sokeita, kuka tietää vaikka olisin lopulta oikeassa.

Vaivannäön kulttuurierot

2009-07-18T12:52:00.004+12:00

Leikitäänpä ajatusleikkiä. Otetaan stereotyyppinen suomalainen ja samalla tavalla keskiverto uusiseelantilainen. Annetaan molemmille korkeat tavoitteet, vaikka jotain puolimahdotonta niinkuin oman täyspitkän elokuvan tekeminen (jopas sattui!).

Tyypillinen suomalainen katselee kaukaisia haaveitaan ja laskeskelee vuosia, tekee töitä ja säästää rahaa. Seelanninpoika kerää kaverit kokoon ja tekee vähillä rahoillaan jotain hirveää paskaa. Yrittää editoida paskasta konvehtia, antaa periksi. Ryhtyy suunnittelemaan uutta projektia. Suomalainen on tässä vaiheessa istunut pari vuotta neljän seinän sisällä, käsikirjoittaen jotain, mitä ei uskalla näyttää vielä kenellekään. Seelantilainen verkostoituu pössyttelemällä kavereidensa kuisteilla Aucklandin lähiöissä. Taas löytyy parikymmentä kaveria tekemään seuraavaa "elokuvaa". Heitetään kolikkoa siitä, kuka joutuu vääntämään käsikirjoituksen. Tehtävä annetaan eurooppalaiselle vaihtarille, koska paikalliset inhoavat työtä ja vaivaa. Suomalainen hakee Taikkiin seitsemännen kerran ja uskaltautuu puhumaan toiselle elokuvista haaveilevalle koulun aulassa. He vaihtavat yhteystietoja, mutta kumpikaan ei lopulta ota yhteyttä. Eihän sitä tiedä, jos se toinen ei ymmärrä mun ideoitani. Tai varastaa ne. Tässä kilpaillaan kuitenkin samasta opiskelupaikasta. Seelanninpojan kolmas elokuvaprojekti on nyt käynnissä. Jostain syystä kaksi ensimmäistä saivat youtubessa yksi ja puoli tähteä, yhteensä. Mutta tästähän ei lannistuta. Kyllä joku jossain vaiheessa näkee tuotannollisten seikkojen ohi, tajuaa seelanninpojan taiteellisen nerouden ja antaa pari miljoonaa seuraavaa projektia varten. Suomalainen saa käsikirjoituksen valmiiksi ja lähettää sen isoon tuotantoyhtiöön. Mitään ei kuulu. Taikista tulee hylkykirje. Seelanninpojan äiti kehuu pojan elokuvaa, myy lauman lampaita ja lainaa pojalle rahat rediin. Elokuvanteko jatkuu.

Eihän se nyt näin mene, mutta juuri tänä aamuna tuntui siltä, että piti tuottaa kappaleen verran kärjistettyä pakinaa... Totta toinen puoli. Täälläpäin vältellään työtä ja ponnistelua enemmän kuin Suomessa. Miksi valmistautua ja nähdä vaivaa, kun voi vain heivata jotain kokoon hauskanpidon lomassa? I'll just wing it. Pienessä maassa on helpompi loistaa... Tämän pitäisi tietysti päteä myös Suomeen, mutta jostain syystä ei. Ainakin asenne on Suomessa erilainen. Opin jo aikaa sitten, ettei ilman vaivannäköä synny mitään hienoa. Täällä olen vielä 30% maanisempi hikipinko kuin Suomen mittakaavassa. Eikä mua edes hävetä. Niiden pitäisi hävetä, jotka eivät anna parastaan kaikessa mitä tekevät. Siinäs kuulitte.

Kahvilahjan riemusta ja esikuvallisista naisista

2009-07-09T15:58:00.000+12:00

Tänä aamuna hypin tasajalkaa keittiöön, jossa Sami keitti puuroa. Sillä oli hattu päässä ja liina kaulassa niin kuin aina, koska keittiössä on kylmä. En kuitenkaan hyppinyt pelkästään lämmitelläkseni, vaan siksi että olin yön aikana saanut 10 dollarin kahvilahjoituksen!!! On se kumma juttu. Jos olisin saanut 10 dollarin alennuksen jostain satasen tuotteesta, olisin vain nyökäyttänyt päätäni. Mutta kahviraha on jotain ihan muuta. Se on odottamaton, ylimääräinen, täynnä riemastusta... ja koska en tunne lahjoittajaa, se todistaa maailman paremmaksi paikaksi. Olin riemuissani myös pikkusiskon aikaisemmasta lahjoituksesta, mutta se ei vielä todistanut maailmasta mitään. Tiesin jo entuudestaan, että siskoni on antelias ja rakastaa minua.

Eilen näyttelijäkurssilla puhuttiin toimistoista... vai miten se agency nyt pitäisi kääntää. Tässä maassa on vain viisi suurta, "hienompaa" agencya ja koko joukko pienempiä. Hienoimpien listoille olisi tietysti hienompi päästä, mutta epäilen että mulla on mitään jakoa hassuine aksentteineni. Pitäisi opetella generic American accent. Lisäksi tunnen itseni juuri nyt aivan liian lihavaksi mahtuakseni ruudulle... en ole lihonut yhtään, mutta silti. Sen lisäksi vielä epäilen, että draamaopettaja ei pidä minusta. Siinä ei välttämättä ole mitään kovin henkilökohtaista. Opettaja on yli nelikymppinen nainen, joka on eronnut, lapseton ja lihonut viimeisen kolmen vuoden aikana noin 15 kiloa. Hetkittäin inspiroiva, hauska ja aidosti itsevarma, mutta toisinaan pakonomaisesti höpöttävä, ailahteleva ja sekava. Loputtomasta puheenvirrasta syntyy helposti vaikutelma epätoivoisesti hyväksyntää hakevasta ihmisestä. Miten muuten suomentaisit sanan "needy"? Kaikenkaikkiaan tuntuu siltä, että opettaja suhtautuu suopeammin miespuolisiin näyttelijöihin. Ehkä naiset ovat aina jonkinlaisessa kilpailu- tai ainakin vertailuasemassa.

On vaikea löytää naispuolista esikuvaa, joka olisi rohkea, itsestään huolehtiva, viisas ja menestynyt. Niitä löytyy, jotka ovat luovuttaneet kokonaan ulkoisten asioiden suhteen ja keskittyneet elämän henkiseen puoleen tai lapsiinsa - kuten myös niitä, jotka pitelevät kynsin ja hampain kiinni nuoruutensa rippeistä. Naistenlehdet ovat pullollaan imartelevia juttuja viisikymppisistä, nuorekkaista menestyjistä, jotka omien sanojensa mukaan "rakastavat vanhenemista". Kuvattuna sopivassa valossa ja meikissä he näyttävät 20 vuotta ikäistään nuoremmilta. Kuka nyt ei pysty yhden haastattelun ajan ylläpitämään sisäistä tasapainoa ja säteilemään mielenrauhaa? Kun vielä haastattelija on tällaista esikuvaa etsivä romantikko niin avot! Jos nämä naiset olisivat niin viisaita ja harmonisia kuin haastattelu antaa ymmärtää, olisin varmasti jo tavannut yhden tällaisen. Mutta kun ihmiseen tutustuu, rivien välistä löytyy aina pelkoa, epävarmuutta ja suoranaista hätää.

Itse haluaisin olla viisikymppisenä kuuntelija - ihminen, joka tuntee itsensä ja pitää itsestään niin paljon, ettei tarvitse haltioitunutta yleisöä vaan voi halutessaan antaa huomionsa täysin toiselle ihmiselle. Tuntuu, että miehillä on paremmat mahdollisuudet kasvaa tähän pisteeseen. Miksei olisi, eihän miehen viehätysvoima katoa samalla tavalla kuin naisen. Miehestä tulee ajaton, karismaattinen ja elämänkokemusta huokuva. Naisesta tulee rusina. Seksikäs? Kaunis? Tyttömäinen? Forget it. Koko identiteetti menee uusiksi. Tämä täytyy olla erityisen vaikeaa, jos ei alun perin ollut jylhä, kotkannenäinen 180-senttinen yritysjohtaja, joka hallitsi alaisiaan pienellä pelolla. Ja sellaiseksi on vaikea yhtäkkiä tulla - vaikka ei se elämä taida olla helppoa kotkanaisillekaan. Vanhenemisen ristiriidasta johtuu ehkä sekin, että moni nainen uppoutuu niin totaalisesti äidin rooliinsa - se kestää loppuun asti. Äitiyttä ei tarvitse uudelleenarvioida.

Brian

2009-07-03T12:20:00.005+12:00

Meidän 48+ tunnin elokuva on nyt netissä: Klikkaa tästä youtubeen niin pääset katsomaan sen!

Kahville...

2009-06-29T18:28:00.002+12:00

Vasemman puolen sivupalkissa on uusi nappi! Sen kautta voi tarjota mulle kahvit!!! En kuvittele saavani tällä tavalla edes sellaista tuottoa kuin ostarin nurkilla huuliharpun läpi hengittävät, toisesta suupielestä kuolaavat maorit. Mutta kahvittelu on kivaa, eikä mulla ole varaa käydä läheskään niin usein kuin haluaisin. Jos tällä tavalla saan parin kupillisen hinnan kasaan, lupaan myös tarjota kahvit jollekulle lajitoverilleni. Eihän sitä koskaan tiedä - ja ainakaan ei saa jos ei pyydä :) Itse lahjoittelen aina silloin tällöin jotain... ja vaikka antaminen onkin kivempaa, ei se saaminenkaan harmita.

FYI: Kahvikupillinen maksaa täällä noin 3-4 NZD (euroissa noin puolet). Kiitos etukäteen!

Noihin ostarin huuliharpisteihin liittyen - viime viikolla Foodtownin edessä soitti oikea viulisti. Soitti niin hienosti, että en millään olisi halunnut lähteä kaupasta kotiin. Tyhjensin lompakkoni vähäisen sisällön viulukoteloon ja seisoin vain siinä tuijottaen sitä. Kotiin tultuani itkin hitusen, kun muistelin miltä se kuulosti. Sami jätti viulistille käyntikorttinsa ja kirjoitti toiselle puolelle, että haluaisi nauhoittaa sen soittoa. Siitä ei ole kuulunut mitään, liekö osasi englantia. Valkoharmaasta ihosta ja itäeurooppalaisesta vaateparresta päätellen ei ollut paikallinen.

Hyviä päiviä ja vielä parempia unelmia

2009-06-22T10:40:00.004+12:00

Viime viikkoina olen yrittänyt ystävystyä naisten kanssa. Suurin syy on se, että elämässäni ei ole tällä hetkellä juurikaan naispuolisia ystäviä. Lisäksi asun kahden (välillä kolmen ja hetkittäin jopa neljän) miehen kanssa, ja pyörin muutenkin enimmäkseen miespuolisten elokuvantekijöiden kanssa. Ja kuten Sami välillä muistuttaa, miehen kanssa ei voi olla vain ystävä. Vaikka itse ajattelisin sitä kuinka veljenä tai ystävänä, mies näkee naisen aina potentiaalisena panona. Sanavalinta on siis Samin, ei minun.

Lauantai-iltana lähdin katsomaan näytelmää yhden näyttelijäkaverin kanssa. Käsikirjoitus oli loistava, mutta näyttelijät pilasivat siitä suurimman osan teatraalisuudellaan. Kummallinen paradoksi: Suurieleisyyden on tarkoitus peittää epävarmuutta, mutta se lopulta korostaa sitä. Näyttelijä katsoo yleisöä ja miettii, mitä yleisö mahtaa ajatella hänestä. Yleisö katsoo näyttelijää ja miettii, että näyttelijä miettii, mitä yleisö mahtaa ajatella. Ja niin kukaan ei ajattele itse näytelmää ja illuusio särkyy. Huono tai ei, näytelmän jälkeen oli ihana istua alas analysoimaan sitä ja höpöttämään ties mistä. Menimme rakennuksen toiselle puolelle Comedy Clubin baariin, koska siellä saa olla rauhassa kun niillä on show käynnissä. Tietenkin juuri sitä ennen ja sen jälkeen paikka kuhisi polttari-iltaa viettäviä keski-ikäisiä... Kyllä, keski-ikäisiä. Sellaisia, jotka tulevat "juttelemaan", mutta puhuvat humalassa omista lapsistaan ja sunnuntain eläintarhareissusta. Yksi kaatoi vesilasin pitkin pöytää ja pyyhki sen sitten omalla paidallaan, kun rätti kädessä menetti taas tasapainonsa.

Olen nyt näytellyt kahdessa opiskelijalyhärissä, joita en ole kumpaakaan vielä nähnyt. Odotukset eivät ole korkealla, jo pelkästään tuotannon laadun vuoksi. Meidän 48-tunnin elokuva Brian sen sijaan on saanut suurta suosiota lähipiirissä. Näyttelijäkurssin opettaja näki sen ja halusi näyttää kurssilaisille, jotka ovat nyt kaikki kovin kiinnostuneita työskentelemään kanssani. Suhtaudun tosin ristiriitaisesti siihen, että näyttelijäkaverit ajattelevat minua ohjaajana. En osaa ohjata itseäni, enkä takuuvarmasti ketään muutakaan samaan aikaan kun itse näyttelen. Ohjaaminen vaatii pientä etäisyyttä tilanteesta, vähintään sitä, että näkee jokaisen oton nauhalta jälkikäteen. Eikä siinä olisi mitään järkeä, kun tarkoitus on vain opiskella näyttelijäksi. Ulkopuolinen näkee paljon helpommin, mikä toimii ja mikä ei. No, pistän tänne linkin, kun saadaan Brian (kyllä, nimi on tarkoituksella korni) nettiin.

Lähes kaikki vapaa-aikani työn ohella menee kirjoittamiseen - siis käsikirjoittamiseen. En osaa lopettaa, en halua mennä nukkumaan... joskus vessassa käyminenkin tuntuu ajan haaskaukselta. Tosin pöntöllä saa välillä hyviä ideoita. Odotan koko ajan, että jään työn kanssa jotenkin jumiin. Tällä kertaa tarina on suunniteltu hyvin etukäteen ja kohtauslista koko ajan mukana, mutta silti. Jumi tulee aina jossain vaiheessa, ja nyt on hirveä kiire kirjoittaa ennen kuin se iskee. Ja ennen kuin rupean inhoamaan koko ideaa.

Samista on tullut tässä samalla hämmästyttävän taitava graafinen suunnittelija. Se on katsellut mun nyherrystä vuosia, lainannut kirjoja ja lehtiä ja ruvennut leikkimään kuvilla ja fonteilla. Ja sitähän se on. No rocket science. Kun sillä on jo valmiiksi hyvä ymmärrys markkinoinnista ja bisneksestä yleensä, odotan innolla että voin ruveta kirjoittavaksi kotirouvaksi, jonka aviomies hoitaa leivän pöytään... Mulla on jo valkoinen froteeaamutakki, mäkki, töppöset ja kahvikuppi. Kirjoittajan elämä olis niin kivaa... Ja sitten välillä pynttäytyisin ja menisin näyttelemään. Niin ja kahvittelisin Mt Edenissä naispuolisten ystävieni kanssa! Olis niin kivaa!

Kirjainten värit

2009-06-21T12:14:00.005+12:00

Ennen ihan oikeaa päivitystä, jos täällä on vielä joku lukija jäljellä, jätän teille haasteen: Jos ajattelet jotain numeroa tai kirjainta, minkä värinen se on? Olen kuullut, että muillakin kuin itselläni on ollut lapsesta asti tapana kuvitella tietyt kirjaimet ja numerot tietyn värisiksi. En tiedä onko kirjaiden värittelystä erityistä hyötyä, muuta kuin ehkä oppimisvaiheessa. Numeroiden kohdalla värit auttavat vieläkin. Suomen puhelinnumeroni on puna-sininen ja Uuden-Seelannin numero enemmän vihreä ja vaalea. Kokeilin, miten hyvin muistan lapsena päättämäni värit ja sain aikaan oheisen värikartan. Jostain syystä tuntuu paremmalta nähdä kirjaimet "oikeissa" väreissä ja rupesin miettimään, vaikuttaako tämä jollain lailla työhöni. Jos teen grafiikkaa, jossa vilisevät tietyt kirjaimet tai numerot, valitsenko alitajuisesti niille kuuluvat värit? Numeroiden ja kirjainten lisäksi väritän mielessäni myös ihmisiä (eikä kyse ole mistään auroista!), elämänvaiheita, tunteita, asuinpaikkoja, asiakkaita... Huomaattehan että ihmiset ja asiakkaat piti mainita erikseen :) Vaikka kuinka ajattelisi tekevänsä pienen, siistin päivityksen, tulee aina sanoneeksi jotain. Parempi lopettaa ajoissa.

Myöhässä

2009-05-11T11:37:00.003+12:00

Miksi tämän hienon viikonlopun pitää aina päättyä näissä tunnelmissa? Tänä vuonna hoidin itkemisen yksinäni, etten häiritsisi sillä muita. Kai tähän alkaa tottuakin. En ole koskaan ehtinyt ajoissa mukaan kilpailuun (ensimmäistä vuotta ei lasketa, kun en ollut kunnolla mukana), joten en tiedä miltä se edes tuntuisi. Luulen kuitenkin, että paremmalta.

Nyt syitä myöhästymiseen oli vaikka muille jakaa - pieniä asioita, jotka hidastivat jokaista työvaihetta. Koneiden kaatuilua, kasettien katoilua... sellaisia synkän tonttumaisia temppuja. Väkipakolla väännettiin eteenpäin, mutta aika ei riittänyt millään. Olin myös huono tuottaja, joka ei jaksanut huutaa ja hoputtaa tarpeeksi. Kun ei ole luontainen rooli, pakon edessä vain siihen ajauduin.

Lopulta leffasta saatiin paskalaatuinen versio kasetille ja vietiin se ennen kello kymmentä perille. Näin päästään siis leffateatteriin, vaikka en ehkä kehtaakaan mennä sitä itse katsomaan.

Itse elokuvasta tuli hieno, ja yritän kuumeisesti keksiä sille muita areenoja - lähettää festivaaleille tai jotain. Tällä hetkellä kaikki muut vaihtoehdot tuntuvat vielä tappioilta, mutta luulen että ajatukset kirkastuvat kun aikaa kuluu eikä kilpailua muista enää kukaan. Palkinnot katoavat ahneisiin suihin ja aiheuttavat riitoja joukkueen jäsenten välille, mutta elokuvat jäävät elämään.

Pahinta olisi ajatella, että kaikki vaiva oli turhaa. Erityisesti muiden ihmisten vaiva, omallani nyt ei niin väliä.

Sami nukkui kuin tukki valvottuaan koko 48 tuntia ja lähti tänä aamuna ensiapukurssille. Mun pitäisi palata töiden ääreen ja siivota viikonlopun jäljet ympäriltäni. En halua kuulla sanaakaan siitä, miten hienosti muilla tiimeillä on mennyt. Toivon vain, että joku haluaisi puhua jostain ihan muusta ja että jotain tarpeeksi valtavaa tapahtuisi, joka hukuttaisi alleen koko eilispäivän. Eläinflunssaepidemia, lottovoitto, maanjäristys tai "my all time favourite" - juna suistuisi kiskoilta ja törmäisi meidän taloon. Olis aika yllätys, kun ei ole junarataa lähimaillakaan.

Coming up... 48 HOURS of well prepared fun

2009-05-07T23:47:00.003+12:00

Huomenna se alkaa... Tietokoneet on viritelty pitkin työpöytää editointiprosessin vaatimalla tavalla, valot testattu, ruosteinen mutteri irrotettu, puhelinnumerot printattu seinälle ja kaverin isältä kerjätty kuvauspaikkoja... On myös käyty kaupassa yli 200 dollarin ruokaostoksilla, pesty jääkaappi ja järjestelty sen sisältö uudestaan, siivottu ja kaunisteltu keittiö (myös kuvausmielessä, jos tarve herää), siivottu oman koneen työpöytä, katsottu googlemapsista paras reitti Freemans Bayhin ja pesty kaikki vaatteet, joille saattaa olla käyttöä. On myös lähetelty kymmeniä sähköposteja, tarkiteltu aikatauluja, harjoiteltu tarinoiden ideointia tuntikaupalla, kauhisteltu mahdollisia genrevaihtoehtoja ja ajeltu pitkin Mt Roskillia, jossa on parhaillaan epäorgaanisen jätteen keräysviikko ja tienvarret täynnä hyödyllistä jätettä kuten vanhoja lastenvaunuja (joissa työnnellä kameraa) ja valoa heijastavia joskin kissanpissaisia styroksilevyjä.

Kaikki on valmista. Let the 48HOURS begin.

Vanhanajan ystävät

2009-03-14T22:49:00.003+13:00

Täytän ensi keskiviikkona 29 ja tänään päätin, etten pidä syntymäpäiväjuhlia. En yritä pitää matalaa profiilia tai väheksy syntymäpäivien juhlimista. En myöskään ole niin tuskissani vanhenemisesta, että yrittäisin juhlimattomuudella pyyhkiä tapahtuman mielestäni. Pidän syntymäpäivistä, ilmapalloista, paperihatuista ja kermakakuista. Syy on tämä: Syntymäpäivään on aikaa neljä päivää, eikä kenelläkään lähipiirissäni ole enää tilaa kalenterissaan. Minulla on lähipiiri, mutta ei ystäviä. Ystävät ovat jotain elokuvista tuttua, nostalgista ja lämmintä. Ystävät ovat ajalta, jolloin ihmisillä oli aikaa käydä naapurissa kahvilla. Ajalta, jolloin tehtiin yllätysvierailuja ilman verkostomarkkinointimotiiveja. Tuo aika on ohi.

Toisinaan kuvittelen, että olen ainoa, jota tämä aika kolhii. Vain minä päädyin yksin lauantai-iltana ihmettelemään, miksi kenelläkään ei ole aikaa. Miten olen niin lyhytnäköinen, etten ole täyttänyt kalenteriani kolme viikkoa etukäteen? Vain minulta puuttuu se läheisten ystävien pysyvä rinki, joka kaikilla muilla on. Jennifer Aniston sanoo haastattelussaan, että oli mielenkiintoista esittää roolihahmoa, jolla ei ollut läheisiä ystäviä. Hän ei pystynyt kuvittelemaan elämäänsä ilman. Herranjumala.

Olen kuullut monen haikailevan vanhan kahvittelukulttuurin perään, sekä täällä että Suomessa. Jos voisikin vain soittaa ja mennä käymään. Tai vaikka vain mennä käymään. Jos tuntisikin ystävänsä niin hyvin, että muistaisi jääkaapin sisällön ja naapureiden nimet. Ja osaisi sitten ostaa matkalla piimää tai jotain. Sanoa Sepolle hei.

Elämme elektronisen yksinäisyyden aikaa. Yksi sen kanavista on Facebook, jossa rakastettavat ja kiireiset ihmiset ehtivät käydä vain harvakseltaan - ladatakseen viimeisimmät kaverikuvansa ja nähdäkseen linjoilla aina samat luuserit, ne jotka ovat ravintoketjussa alapuolella, ystävien ulottumattomissa. Eihän kenenkään elämä olisi loistokkaampaa, jos se ei muilla olisi vähemmän loistokasta.

Yksinäisyydessa on jotain hävettävää. Jos myöntää olevansa yksinäinen, avaa oven kaikenlaisille heikkouksille. Täytyyhän siihen olla hyvä syy, jos ei ole tuohon ikään mennessä löytänyt läheisiä ystäviä. Tavoiteltavimmat ystävät ovat niitä, joiden kalenteri on täynnä. Yksinäisten kanssa ei kannata ystävystyä, saattavat olla aivan sekopäitä, säälittäviä ja lisäksi takertuvia. Olen itse ajatellut samalla tavalla, ja muistan juosseeni karkuun muutamaakin epätoivoiselta vaikuttavaa ihmistä. Se on kuin refleksi - tuntosarvet nousevat pystyyn ja puhelinnumero unohtuu, joskus jopa koko puhelin. Kalenteri täyttyy tekosyistä.

Mikä siinä on, että haluaa löytää ystäviä muttei kestä ihmisiä?

Jossain vaiheessa katsoessani Frendien kymmentä tuotantokautta viidettä kertaa läpi, ymmärsin miksi sarja aiheutti minussa riippuvuutta. Noilla kuudella ihmisella oli jotain epätodellista: Aikaa toisilleen. Halusin kipeästi elää niin. Täytyihän sen olla mahdollista. Tavallaan ajatus pelotti, sillä työkiireet peittävät niin näppärästi sosiaalisten suhteiden pinnallisuutta ja vähyyttä. Muuntautumiseni Frendien hahmoksi on kuitenkin jo hyvässä vaiheessa. Olen freelancer ja minulla on aikaa. Päivällä, illalla, viikonloppuna. Ei suunnitelmia. Tosin ei vielä todellisia ystäviäkään. Siihen asti katson videoita.

Nuoruuden viimeisiä huokauksia

2009-02-24T20:11:00.002+13:00

Tänään tuntuu, että olen saanut jonkinlaisen otteen näyttelemisestä. Kuinka olla samanaikaisesti tietoinen kamerasta, omista kasvoistaan, käsistään, jaloistaan ja rekvisiitasta ja kuitenkin täysin sisällä fiktiivisessä tilanteessa? Virheet on helppo nähdä kameran toiselta puolelta, mutta näyttelijän täytyy kehittää kyky nähdä itsensä ulkopuolelta. Vähän kuin pistäisi sellaiset silmälasit päähän, jotka kääntävät näkökentän ylösalaisin. Niillä tehtiin muistaakseni jotain tieteellisiä kokeita. Lopulta koekaniinit oppivat liikkumaan ja toimimaan normaalisti. Piti vain oppia, mikä fyysinen liike vastasi mitäkin näkymää lasien läpi. Vertaus ehkä ontuu, mutta tavallaan itsensä näkeminen ulkopuolelta on oppimisen tulos. Hymyilet tosi leveästi - näytät valokuvassa hölmöltä. Ensi kerralla hymyilet kapeammin ja yrität pitää silmäsi auki. Uskon, että ihmisen valokuvauksellisuus on pitkälti oppimisen tulos. Minä en ole koskaan opetellut, missä asennossa kannattaa seisoa, miten pitää käsiään ja millä tavalla hymyillä. Näytän valokuvissa valaistuksesta riippuen apinamaiselta tai alaikäiseltä. Välillä näytän masentuneelta, vaikka en kuvaushetkellä ollut lainkaan allapäin. Valokuvat Oscar-gaalasta ovat täynnä hienoja esimerkkejä pitkälle hiotuista poseeraustyyleistä.

On aika treenata naamani liikkeet vastaamaan päänsisäistä maailmaani. Se voi olla jo liian myöhäistä, mutta oppivathan ihmiset joskus uimaankin aikuisiällä - miksei sitten hallitsemaan kasvojaan? Lihaksillahan se nassukin toimii.

Näistä itsekeskeisistä mietteistä muihin itseeni liittyviin aiheisiin. Olen työstämässä taas uutta kolmenkympin kriisiä. Tämänkertainen liittyy siihen hirvittävään tosiasiaan, että ihmisen elämä koostuu vain muutamasta vaiheesta, joiden jälkeen se on ohi. On jännittävä lapsuus, nuoruus täynnä rakastumisia, sitten vain hirveästi töitä ja jossain vaiheessa lapset. Takaisinpäin ei pääse, vaikka moni yrittää. Pidin lapsuudesta, pidin aivan erityisesti nuoruudesta ja hullu työnteon vaihekin oli ihan ok, koska siihen liittyy niin paljon mahdollisuuksia. Mikään ei ollut lopullista. Mutta mitä sitten seuraa? Onko nainen vielä perheen perustamisen jälkeenkin nainen? Itsenäinen, kunnianhimoinen, älykäs, mielenkiintoinen, kaunis? Vai pelkästään äiti? En saa pienessä päässäni näitä asioita mahtumaan saman katon alle. Näen ympärilläni äitejä, jotka eivät ole enää mitään muuta. Joidenkin persoona tuntuu muuttuneen. He katsovat taakseen ja ihmettelevät, miten ovat joskus menneisyydessä voineetkin välittää mistään muusta - näistä vähäpätöisistä asioista, jotka kuluttavat lapsettomien ihmisten mieltä. He eivät enää muista, millaista oli rakastua. Kukaan ei enää vihellä kun kävelet shortsit jalassa kauppaan. Nuoruus on lopullisesti ohi.

Tämä kirjoitus ei ole tarkoitettu äideille. Elämäntapaäidit voivat vapaasti kysyä, mitä minä heidän tyydyttävästä elämästään tiedän. En mitään. Yhtään mitään. Tuskailen vain oman vanhenemiseni kanssa ja mietin elämänvalintoja. En halua päästää irti nuoruudestani. Nuoruudessa on jotain raakaa, hienoa ja huumaavaa. Kertokaa minulle, mitä hienoa on keski-ikäistymisessä? Mitä hienoa on siinä, kun oma lapsi oppii seisomaan? Lapsi on vain yksi miljardeista, jotka oppivat tuon saman asian kukin vuorollaan. Kun lapseen kohdistetaan toiveita, ne liittyvät yleensä ammattiin ja kykyihin. Lapsesta voi tulla tutkija, joka kehittää lääkkeen maailman pahuuteen. Näin ollen osa kunniasta kuuluu vanhemmille, jotka ruokkivat pientä maailmanparantajaa seisomaharjoitusten välissä. Mutta sehän tarkoittaa, että lopullisena mittarina on kuitenkin menestys tässä maailmassa. Tuhansien tai miljoonien ihmisten tavoittaminen. Jos kasvattaa lasta vain, jotta tämä voi sitten vuorostaan kasvattaa seuraavaa lasta, on vain osa sukupolvien ketjua. Kuka haluaa olla osa ketjua? Minä haluaisin mieluummin pidellä sitä ketjua, tehdä sillä jotain. En tiedä, miksi ajattelen näin. Tuntuu vain siltä, että mikään ei riitä. Minulle on annettu yksi elämä. Vain yksi elämä ja hirvittävä määrä unelmia. Haluan rakastua tuhat kertaa, elää tuhat elämää tuhannen hienon ihmisen kanssa, tehdä tuhat elokuvaa, parantaa tuhat maailmaa ja kasvattaa tuhat lasta. Aika ei riitä.

Kolme kuvaa edelliseen juttuun

2009-02-11T00:55:00.000+13:00

Uuden vuoden touhuja

2009-02-01T20:23:00.003+13:00

Uusi vuosi alkoi jotenkin varkain ja kelasi itsensä suoraan tammikuun lopulle. Myönnän kyllä tällä välin tehneeni yhtä jos toista, mutta touhusta puuttuu vielä se punainen lanka. Otin vastaan työtä ja kauhuissani siitä, että elämäni jämähtäisi taas tietokoneen ääreen päätin mennä kurssille. Joka maanantai-ilta tapaan siis kaksikymmentä eri ikäistä ja eri tavoin elämässä kolhittua ihmistä, jotka kaikki haluavat oppia näyttelemään. En ole ihan varma, mitä itse haluan. Ainakin sitä jännitystä, jonka esiintyminen tuo. Vatsan kuumotusta ja otsasuonten tykytystä. Haluan nähdä itseni niin kuin muut näkevät ja oppia hallitsemaan tuota kuvaa. Käyttää itseäni välineenä. Rakastan mahdottomalta tuntuvia tilanteita yhtä paljon kuin liian tulista ruokaa. Elämän pitää tuntua. Tylsiin avustajan töihin olen kyllästynyt lopullisesti.

Viimeisin avustajankeikkani oli lammasfarmilla. Hikoilin villakaukalossa ja erottelin hyvää villaa huonosta. Hymyilin, huusin, nauroin, taputin käsiäni ja hypin tasajalkaa käskystä. Mitäpä en tekisi, kun ohjaaja käskee. Kuvausryhmä oli suurimmaksi osaksi saksalainen ja tekeillä oli Saksassa ensi-iltansa saava TV-elokuva. Huomasin ihmeekseni, että koin enemmän yhteyttä jopa maoreihin kuin toisiin eurooppalaisiin. Saksalaiset olivat sanalla sanoen omituisia. Puhuivat omituisesti, sihisivat, puhisivat ja ryydittivät pisteliäät kommenttinsa muodollisilla kohteliaisuuksilla. Maorit, jotka olivat tietysti suurimmaksi osaksi extroja kuten minäkin, eivät saksalaisten hermoilusta juuri välittäneet. Joka tauolla laulettiin, soitettiin kitaraa ja pelleiltiin lapsinäyttelijän kanssa. Kulttuuritörmäykset kuvauspaikalla olivat herkullista seurattavaa. Kuvausryhmän uusiseelantilaiset vahvistukset eivät voineet käsittää saksalaisten hidasta, pedanttista työskentelytapaa ja (kuulemma) joka päivä yliajalle venyviä työpäiviä. Ohjaajan tyyli tuntui itsestäni erityisen vieraalta. Sen sijaan, että näyttelijää olisi pyydetty tekemään jotain eri tavalla, tälle kerrottiin mikä meni pieleen. Viesti tuntui kyllä menevän perille, eihän kysymys ollut kuin eri näkökulmasta. Saksalaiset ovat kai tottuneet tuohon toruvaan sävyyn, sillä kukaan ei tuntunut loukkaantuvan. Saksankielentaitoni on hyvinkin ruosteessa ja olin kiitollinen, että kuvauspaikalla puhuttiin suurimmaksi osaksi englantia.

Viimeiset kolme viikkoa meillä oli väliaikainen kämppis, joka lähti nyt kiertämään maata antiikkisella subarullaan. Viimeiset pari viikkoa myöskin ystäväni Petrinan aviomies Dach oli työmatkalla Intiasta ja majaili toisessa olohuoneessamme. Dach jätti jälkeensä valtavan television, mikron, piirongin ja läjän astioita. Tavarat ovat meillä hoidossa, kunnes Petrina ja Dach palaavat Aucklandiin. Voi kun palaisivat pian... Kämppisten jättämän tyhjiön täyttää parin viikon päästä meille muuttava entinen opiskelukaverini Chris. Mietin jo kiivaasti tapoja, joilla voin hyödyntää saman katon alla olevaa editoijaa. Olisi mahtavaa saada jokin leffaprojekti taas käyntiin.

Lupasin kirjoittaa tänä viikonloppuna STT:lle jutun Aucklandin kahviloista. Keskityin lempikaupunginosani Mt Edenin tarjontaan ja sain erinomaisen syyn käydä kahvilla kyllästymiseen asti. Huomisaamuna vielä viimeiset sumpit ja valokuvat Frasersissa, jossa muinoinen Jutta-kämppis raatoi muutaman kuukauden täällä ollessaan. Paikan omistaja kuulosti todelliselta kahvidiktaattorilta, mikä tietysti tekee kahvilasta piirun verran kiinnostavamman.

Kuntosaliharrastukseni on äitynyt viimeisten viikkojen aikana niin, ettei päivääkään voi oikein jättää väliin. Olen alkanut kiusata itseäni enemmän kuin ennen ja kyllä se toimii. Joka kerta jaksaa vähän enemmän. Tänään juoksin viisi kilometriä 25 minuutissa puolen tunnin sijaan. Tämähän nyt ei ole mitään oikeille urheiluharrastajille, mutta minulle salilla käyminen on ollut lähinnä juorulehtien selailua cross-trainerissa roikkuen. Nyt odotan ensi viikon nyrkkeilytreenejä. Haluan nähdä, saanko lyöntiin yhtään voimaa, varsinkin pakollisten juoksujen ja punnerrusten jälkeen.

Yhtä jos toista ystävyydestä

2009-01-07T11:11:00.005+13:00

Eilen suostuttelin Samin lähtemään outojen ihmisten kanssa rannalle. Ilma ei voisi olla kauniimpi. Päivästä toiseen aurinko paistaa, merivesi lämpenee ja hento tuulenvire liikuttelee pensaita ikkunan ulkopuolella. Me istumme keskimäärin 95% päivästä sisällä, joko toimistossa, keittiössä tai autossa matkalla kuntosalille. Kolmannen luokan opettajani tempoi verhot aina rivakasti auki, jos aurinko vähänkään paistoi. "Jos sitä ei päästä sisälle, se suuttuu ja lakkaa paistamasta". Meidät opetettiin tuntemaan pientä pelkoa ja kunnioitusta hyvää säätä kohtaan, koska se saattoi loppua koska tahansa – viikkokausiksi.

Rannalla oli todella kaunista ja oudot ihmiset tulivat vähitellen tutummiksi. Ihmisiin tutustuminen on tavallaan työlästä ja tavallaan mukavaa. Mitä ne ajattelevat minusta? Mitä minä ajattelen niistä? Kuin aloittaisi maalaamaan uutta taulua. Aluksi kuvittelen, että voin vaihtaa tyyliä, tehdä jotain aivan erilaista. Parin maalikerroksen jälkeen työn kuitenkin aina tunnistaa minun tekemäkseni. Ja sitten onkin enää kysymys siitä, pidänkö lopputuloksesta. Jos tämä juustoinen vertauskuva ei täysin auennut, älä huoli. Yritän vain sanoa, etten pysty täysin hallitsemaan sitä, minkälaisen kuvan annan itsestäni. En tiedä, pystyvätkö muut.

Läpinäkyvä persoonallisuus ei välttämättä ole huono asia uusiin ihmisiin tutustuessa. Se nopeuttaa työlästä prosessia, johon kuuluu molemminpuolista itsensä toistamista, tuttujen kysymysten toistamista ja pienten päänsisäisten postit-lappujen kirjoittamista. Jostain syystä se ensimmäinen lappu, johon tallennan henkilön nimen usein katoaa ja missaan osan elämäntarinasta plärätessäni sisäisiä muistiinpanoja. Ettei vain tarvitsisi sanoa "Hey you".

On myös hauska seurata, minkälaisen kuvan muut antavat itsestään. Useimmat ovat ensitapaamisella yltiöpositiivisia, ihan varmuuden vuoksi. Tilkasta aurinkovoidetta, keksistä tai mansikasta tulee kiittää kolmella vuolaalla sanaryöpyllä. Ajattelen aina mielessäni: rentoudu. rentoudu. Mutta ei se toimi niin. Menisi viikkoja opetella toistemme tavoille, tietää miten toinen suhtautuu elämään, mansikoihin, hiusharjan lainaamiseen... ja uskaltautua vain olemaan. Eikä yltiömäisessä positiivisuudessa ole mitään vikaa, en inhoa hymyilyä tai yritä muuten vain levittää pahaa tuulta. Hymyilen takaisin, en vain pysty vastaamaan samalla mitalla. En kykene suitsuttamaan tukehduttavia määriä kauniita sanoja ja ajatuksia poikkeamatta hämmentävällä tavalla oman persoonani ulkopuolelle. Pohjimmiltani haluan, että sanoilla on jotain merkitystä. Muistatteko tarinat vanhoista hyvistä ajoista, jolloin lasta piestiin kahdesti ja kiitettiin kerran vuodessa ja kun joulupukki toi välillä risuja? No joo, jotain sinne päin.

En ole itse kovin varovainen, Samin arvion mukaan englanniksi vielä pahempi kuin suomeksi. Vitsini keikkuvat hyvän maun rajoilla ja sanavalintani ovat välillä vähintäänkin arveluttavia. Suomen kielen suodattimeni ovat hienostuneemmat. Pakkohan niiden on olla. Ulkomaalaisena voin olla rauhassa erilainen, minulla on siihen lupa ja syy. Suomalaisena Suomessa erilaisuus ei toimi. Se tarkoittaa pelkkää sopeutumattomuutta. Helsingin bussissa vieraille ihmisille puhuvat ovat joko humalassa tai yksinkertaisia. Säännöt ovat tiukat.

Jotkut lakkaavat pelkäämästä minua nopeammin. Kuten ystäväni Petrina. Nainen on kuin hurmaava jyrä, jonka tielle et halua joutua. Kun vain asuisimme vielä samassa kaupungissa. Tai edes samassa maassa. Petrinalla oli tapana kävellä ovesta sisään ilman mitään ennakkovaroitusta, käydä jääkaapilla hakemassa lasillinen soijamaitoa ja kiskoa minut irti tietokoneen äärestä. Se toimi. Loppujen lopuksi arvostan ihmisiä, jotka eivät pelkää minua ja joille minun ei tarvitse esittää olevani mitään. Varsinkaan kiireinen, tärkeä ja sosiaalinen. Olen nörtti, ja minut löytää päivästä toiseen tietokoneen äärestä. Mistäs muualta.

Olen oivaltanut, että minulla ei voisi koskaan olla julkisuuskuvaa. Sellaista kuningatarmaista olemusta, jonka tuon näytille tärkeissä tilaisuuksissa ja jota kiillotan erilaisilla projekteilla. Olen blogiaikakauden itsensäpaljastaja, jonka epätäydellisyys paistaa jokaisesta kirjoituksesta. Toisaalta minun ei tarvitse kuusikymppisenä kirjoittaa "TELL-ALL"-tyyppistä paljastuskirjaa tai kaunistelevaa omaelämäkertaa jossa "oikaisen huhuja". Yksi tuskallinen omakustanne vähemmän.

Sanoin aiemmin, ettei minulla ole paljoa ystäviä. Se on totta, ja täysin oma vikani. Suurin ongelma on, että koen puolivillaiset kaveruussuhteet ja muut ajantappamiseksi solmitut sosiaaliset kontaktit turhauttavina. Katselen kelloa, mietin miten paljon töitä olisin saanut tehtyä samassa ajassa. Tai sitten käytän tilaisuutta hyväkseni ja kirjoitan mielessäni tarinaa, johon sijoitan nämä ihmiset. Kuvittelen heidän pahimmat pelkonsa ja suurimmat haaveensa. Kaiken se, mitä he eivät missään nimessä sano ääneen. Arvaukseni ovat todennäköisesti aivan pielessä, mutta kunhan viihdytän itseäni...

Koulukavereiden kanssa jaksan hengata enemmän, koska kontakteilla on työulottuvuus. Vaikka en etsisi työtä, haluan tietää mitä muut tekevät ja mitä kentällä tapahtuu. Seurakunnan ihmisten kanssa en jaksa pyöriä paljoakaan. Kaikki, jotka ovat olleet seurakuntien järjestämissä sosiaalisissa riennoissa tietävät, ettei samantyyppinen arvomaailma ja usko luo yliluonnollista veljeyttä ja sisaruutta ihmisten välille. Pitää jaksaa puhua ja kuunnella mukavia: Mitä puuduttavuuksia ihmiset tekevät työkseen, miten ihmeellisiä heidän lapsensa ovat, missä he olivat lomalla... Suurin osa ihmisistä ei ole stand-up koomikkoja, joiden jutut viihdyttäisivät loputtomasti ja pitäisivät kiinnostuksen yllä (Tähän väliin hatunnosto Bill Baileylle ja Dylan Moranille).

Mutta mutta... aina silloin tällöin tapaa ihmisen, jonka kanssa voisi oikeasti ystävystyä. Ja siinä vaiheessa kaikki on vaivan arvoista. Olen menettänyt elämäni aikana noin 20 ystävää, osa muutti pois, osa sai lapsen. Osa sai lapsen JA muutti pois. Tai sitten itse muutin pois. Alusta aloittaminen käy aina raskaammaksi. Haluaisi vain harpata kaiken sen kepillä jään tökkimisen yli ja tuntea toisensa. Olla tuttu. Ikävöin Petrinaa. Ikävöin siskoa. Ikävöin Paulaa. Eilen puhuimme lukiosta ja ikävöin Terhiä.

Joskus toivon, että näyttelisin tv-sarjassa. Sellaisella kuin Frendit, joka jatkuisi seuraavat kymmenen vuotta. Työkavereihin tutustuisi väkisinkin, eikä kukaan voisi häipyä elämästäni noin vain. Kymmenien miljoonien sopimukset velvoittavat :)

Kuoleeko bloggaus?

2009-01-05T17:28:00.002+13:00

Kun oma bloggaukseni hiipuu kuoleman rajoille, tuli mieleen että tämä saattaa olla osa yleistä trendiä. Miksi kirjoittaa vuolaita kuvauksia omasta elämästään, kun voi minuutissa tiivistää ajatuksensa Facebookin statukseen? Luulen, että ajatuksilleni on siellä enemmän lukijoita kuin täällä, vaikka yleisö onkin rajoitetumpi. En itsekään lue pitkiä lätinöitä, ellei niissä ole heti alusta asti mukaansatempaavaa draivia. Ja kenellä on?

Sain joululahjaksi mp3-soittimen, jolla voi sulkea maailman ulkopuolelle. Tänään sain hankittua minikokoiset nappikuulokkeet, joilla voin tulpata pääni lopullisesti. Umpeen. Korvani eivät ole normaalit, niihin mahtuvat vain pikkusormeni. Kätenikin ovat erityispienet. Todellisuudessa umpikuulokkeet toimivat vain urheillessa, jolloin korvien ja lihasten tukaluus on suurin piirtein samaa luokkaa.

Minua kuvaillaan toisinaan sanoilla "ilkeä" tai "mean". Haluaisin puolustautua, mutta pelkään sanovani jotain ilkeää. Minulla on tapana refleksinomaisesti ampua alas itseään onnittelevia ihmisiä. Luulen, että se liittyy osittain suomalaisuuteen. Kovin moni suomalainen ei kuvailisi itseään erityisen lahjakkaaksi ja väittäisi pystyvänsä milloin tahansa säveltämään listahitin, mutta ei vain viitsi. Tarvitaan näyttöä. Olen oppinut, ettei koskaan pidä hyväksyä ihmisen omaa arviota itsestään – varsinkin jos se on epäilyttävän myönteinen. Ihmiset valehtelevat itselleen, ja etsivät rikostovereita läheisistään.

Johtuen edelläkuvaillusta ominaisuudesta yhdistettynä korkeaan vaatimustasoon, minulla ei ole paljoakaan ystäviä. Kirjoittaisin aiheesta lisää, jos en olisi lähdössä YMCAn legendaariseen rääkkäysjumppaan. Jos sormeni sen jälkeen toimivat... no katsotaan sitten.

Bloggaus on saattanut jo kuolla.

Long way home

2008-11-21T21:37:00.008+13:00

Siirtymäaikaa Suomesta Seelantiin kertyi kaikkine välivaiheineen yli kaksi viikkoa. Matkalla vietimme päivän Helsinkiäkin kylmemmässä Amsterdamissa ja viisi yötä Vancouverissa nukkuen mukavassa hotellihuoneessa ja tuijottaen USAn presidentinvaaleja BBC:n kieron brittihuumorin ryydittämänä. Ulkona satoi. Aucklandiin saapuessa meillä ei ollut kuin 92kg roinaa ja turvonneet jalat. Nyt meillä on puoliksi kalustettu koti, juomalaseja, vedenkeitin, auto ja sen sellaista. Huomenna menen hakemaan trademesta huutamani maalaustelineet ja saan toivottavasti pian valmiiksi olohuoneeseen tekeillä olevat oudot sipuliaiheet. Sisustaminen on rankkaa, erityisesti kun sitä yrittää tehdä mahdollisimman halvalla.

Onnistuimme löytämään keskimääräistä edullisemman neljän makuuhuoneen talon keskimääräistä mukavammalla alueella, lähellä kaupunkia ja aivan keskeisimmän kulkutien varressa. Sijainti tietää kyllä vähän lisämeteliä, mutta myöskin halpoja kiinalaisia ravintoloita tien toisella puolella.

Kiivaan etsintävaiheen aikana kävimme katsomassa toistakymmentä asuntoa, joista suurin osa oli rivi- tai kerrostalomallisia, pieniä ja usein myös pahoinpideltyjä ja sottaisia: "Kokolattiamatossa on reikä (halkaisija 30cm), mutta sen päälle voi laittaa vaikka huonekasvin", "Tuohon on kaatunut jotain (matto näyttää siltä, kuin siihen olisi kuollut joku), mutta ei sitä huomaa kun huonekalut ovat paikallaan".

Uusi koti löytyi lopulta myöhään illalla, kun huomasin trademe-sivulla taas yhden asuntoilmoituksen ja soitin taas yhden toiveikkaan puhelun - mitä ilmeisimmin kaksi minuuttia ilmoituksen julkaisun jälkeen. Pyyhälsimme katsomaan asuntoa. Talo näytti ulkoapäin valtavalta, joten vuokranantajaa odotellessa kiertelimme ja arvailimme, kuka toisessa päässä mahtoi asua. Vuokra oli niin halpa, että mukana täytyi tulla vähintäänkin pihan perällä asuva vaari ja kolme vihaista koiraa. Kävi kuitenkin ilmi, että koko talo oli tarjolla ja sitä vuokraava vanhempi pariskunta oli juuri remontoinut sen yltä päältä. "Mikä tässä sitten on vikana?" Sami kysyi. Vikaa ei löytynyt, joten muutimme parin päivän päästä sisään. Siihen mennessä viimeisimmätkin remonttitavarat olivat hävinneet keittiöstä ja pääsimme hankaamaan lattiaa puhtaaksi.

Nyt jopa nettiyhteys on pystyssä ja työhuone kalustettu auttavasti valtavalla valkoisella pöydällä ja runsaalla kaappitilalla. Nukumme edelleen 40cm korkealla ilmapatjalla, jonka piti olla aivan kuin oikea sänky mutta ei ole. Samin mielestä se on hieno ja välttää hyvin seuraavat kolme kuukautta. Minä räplään läpi nettihuutokauppoja löytääkseni oikean sängyn, jonka pinta ei pullistele allani ja jota ei tarvitse pumpata sähköisesti joka ilta.

Nyt on lähdettävä ostamaan maitoa huomiseen aamukahviin, joten laitan nyt vain yhteen pötköön valikoituja kuvia viimeiseltä kahdelta viikolta. Kertokoon oman tarinansa:

Amsterdam

Arvaa mikä kaupunki...

Vancouver hotellin ikkunasta

Syksy

Pieni retki metsään.

Uusi koti.

Kotipihan kukkia.

Matkalla kotoa kotiin

2008-11-03T02:34:00.003+13:00

Lähtö kävi nopeasti ja melko kivualiaasti. Viimeisenä iltana Sami teki apurahahakemuksia leffakilpailulle ja samalla siivosimme, pakkasimme ja heitimme roskiin hävettäviä määriä tavaraa. Kirjat kannoin rappukäytävään "saa ottaa" -lapulla varustettuna, kun tuntui pahalta heittää niitä roskien sekaan. Lento lähti aamulla kuudelta, joten huhkimme asunnon kimpussa tiukasti siihen asti, että taksi tuli ovelle. Pää tuntui huuruiselta ja lentokentällä oli epätodellinen olo. En käsitä, mitä kaikkea ihminen saa itsestään irti pakon edessä.

Nukahtelin koko matkan Amsterdamiin. Kentällä oivalsimme nopeasti, ettei unia voinut jatkaa seuraavaa lentoa odotellessa ellei ollut jonkin paremman väen kultakerhon jäsen. Meillä oli seitsemän tuntia aikaa joten väsymyksestä huolimatta navigoimme ulos ja lähijunalla kaupungin keskustaan. Siellä oli järjettömän kylmä. Sami muisteli vanhoja paikkoja ja kävelytti meidät puolivahingossa punaisten lyhtyjen alueelle, jossa pornokuppilat ja huumekaupat olivat heräilemässä alkavaan aamuun. Tuhti pössyttelyn haju ja tuhannet polkupyörät seurasivat kujalta toiselle. Omituista, miten uusi kaupunki välittömästi joko torjuu tai ottaa vastaan. Amsterdam oli kylmä ja tyly. Jonotimme 15 minuuttia kauppakeskuksen avautumista kädet kohmeessa ja kävimme Tussaudin vahamuseossa, joka sisälsi hämmentävän kummitustalo-osuuden. Söimme paikallisessa baarissa hollantilaista aamiaista ja platkua edam-juustolla kuorrutettua lettua.

Kymmenen tunnin lento Vancouveriin meni kohtuullisen hyvin. Koneen takaosassa oli nousun ja laskun aikana niin kova meteli, ettei elokuvien katselusta tullut mitään, mutta sain silti katsottua neljä. Mitään ei jäänyt mieleen.

Vancouverin lentokenttä tuoksui tutulta. Joskus kymmenen vuotta sitten kun olin kesän jenkeissä, siellä oli tuo sama haju: Kostean ummehtunut ja jollain ilmanraikastimella aromatisoitu. Kenttä oli pehmeä, nuhjuinen ja kaiuton. Ystävällinen pakistanilainen taksikuski vei meidät nopeasti hotellille samalla kun pimeys laskeutui. Kaupungin valot olivat mykistävän hienot. Hotelli osoittautui paljon 2,5 tähteään paremmaksi. Kaaduimme sänkyyn ja nukuimme 15 tuntia, läpi Halloween-juhlien, ilotulitusten ja yleisen hulabaloon. Lauantaiaamuna lähdimme tutkimaan kaupunkia. Ero Amsterdamiin oli valtava. Ilma tuntui lämpimältä ja kadut kodikkailta. Kävelimme rantaan, josta näkyi pohjoispuolen kaupunki ja sen takana nousevat vuoret. Joka puolella oli kahviloita ja kauppoja. Miten kaupunki voi tuntua yhtä aikaa niin isolta ja pieneltä?

Iltapäivällä seikkailimme bussilla sillan yli toiselle puolelle kaupunkia ja pitkän harhalenkin jälkeen löysimme mäkkikaupan. Siellä oli supertarjous, jonka ansiosta kirjoittelen nyt uudella, ihanalla, nopealla koneella. Kaikkein uusin macbook pro -malli oli saanut hirveän kiiltävän näytön joten olen vielä onnellisempi tästä lähes uusimmasta mattapintaisesta, johon ostimme samalla toiset 2 gigaa työmuistia. Tosin en itse uskalla niitä tänne sisälle viritellä. Ja terveiset kotiin: Tässä koneessa on sisäänrakennettu webcam - nähdään sitten sen välityksellä.

Vancouver on siis ensinäkemältä miellyttävä, vaikka vettä välillä sataakin. Heräsimme tänä aamuna aivan liian aikaisin - en niinkään minä vaan Sami. Se on maannut tuossa sängyllä uusissa lököhousuissaan tuntikaupalla ja selannut läpi kymmeniä tv-kanavia. Täällä uutiset ovat hilpeitä ja ohjelmat vielä hilpeämpiä. Ei jälkeäkään jenkkien pelkoa lietsovista tiedotteista. Eilen katsoimme innostavaa dokumenttia auton puskureiden korjaamisesta. Nyt odottelemme kuntosalin ovien avautumista. Odottelua tuli tunti lisää, kun teeveessä kerrottiin että kelloja pitää siirtää tunti taaksepäin.

Laitan valokuvia, kun tänään toivottavasti muistan ottaa kameran mukaan kaupungille. Kuvia Amsterdamista en epätasapuolisuuden vuoksi viitsi julkaista. Tai ehkä vertailumielessä sitten myöhemmin.

Pelkoa ja inhoa internetissä

2008-09-29T05:01:00.004+13:00

Vihdoin saan muutaman rivin aikaan... Uneton48-kisan vauhti kiihtyy tasaisesti ja samalla paluu Seelantiin lähestyy, mutta tänään oli aikaa oikein kävellä kirjastoon ja takaisin ja katsoa hämmentävä elokuva Untracable - jonka epäilemme olevan jenkkifirmojen suunnitteleman tulevaisuuden maksullisen ja valvotun internetin markkinointivideo. Internet on täynnä pahuutta eikä meistä kukaan ole turvassa ellei amerikkalainen cyber-poliisi valvo verkkoa, niinkö? Viime viikolla opin lehdestä, että google tietää minusta kaiken. Missä vaiheessa internetistä tuli paha? Vai onko pelon lietsominen vain pohjatyötä tulevalle valvonnan ajalle? Valvottu verkko tarkoittaa paremmin tuottavaa verkkoa, eikö niin? Kaikesta voidaan pitää kirjaa - kaikesta voidaan laskuttaa...

Olen viime viikkoina uponnut johonkin outoon tapahtuman järjestämisen suohon. Se on kuin läpinäkyvää raskasta ainetta, joka pitää minut paikoillani. Minulla ei ole elämää Uneton48:n ulkopuolella. Jos joku yrittää puhua asiasta joka ei liity kilpailuun, kuulen pelkkää sirinää. Tämän pitäisi hellittää viikon päästä, kun kaikki näytökset ja after-party ovat takanapäin. Tunnen itseni sen verran hyvin, että osaan jo varautua projektin päättymisen jälkeiseen pudotukseen. Asioiden valmiiksi saamisen pitäisi tuntua hyvältä ja vapaa-ajan vielä paremmalta, mutta minut on rakennettu puurtamaan voimieni äärirajoilla. Mikään muu ei tee minua onnelliseksi. Haluaisin tehdä niin paljon ja aikaa on niin vähän.

Nautin olostani, mutta univelasta on tullut osa olemustani. Silmien alla on löysää ihoa. En saa nukkumisesta tarpeekseni, nukun missä tahansa ja miten pitkään tahansa. Pelkään vanhuutta, koska se näkyy minussa jo. Se ei ole enää tulevaisuudessa häämöttävä musta aukko, joka jonain päivänä imee kosteuden ihostani, kuluttaa soluni, haurastaa luuni ja avaa tien vapaille happiradikaaleille. Olen pian kolmekymmentä ja minun on tehtävä tuttavuutta kuoleman esiasteen, keski-ikäistymisen, kanssa.

Olen päätellyt, että paras tapa kohdata oma vanhenemisensa on käydä läpi kuolemaansa valmistautuvan viisi vaihetta: denial, anger, bargaining, depression and acceptance. Toivon, etten jää jumiin kolmanteen vaiheeseen, joka tuntuu tuottavan kosmetiikkateollisuudelle suuresti voittoa. Jotenkin ajattelen, että mitä pikemmin selvitän tieni näiden vaiheiden läpi, sitä aikaisemmassa vaiheessa voin päästää irti ja vielä nauttia jäljellä olevista vuosista. Voihan tämä toki olla vähän aikaista, mutta jos olen jo nelikymppisenä periaatteessa valmis kuolemaan, en ainakaan tuhlaa elämääni keinotekoiseen nuoruuden pitkittämiseen liian lyhyiden hameiden, salarakkaiden ja botoxin maailmassa.

Tänään Helsingissä tuuli syksyn lehtiä pitkin katuja. Niiden hapertuneet reunat raapivat kasvoja osuessaan. Mulla ei ollut pipoa ja kylmä ilma sai korvani sykkimään kivusta, vuorotellen kuumaa ja kylmää. Kaipasin Aucklandiin. Haaveilin kaikista niistä taloista, joita olen Trademen sivuilta katsellut. Matkalaukkuelämä riittää jo. Haluan kodin, johon saan itse valita värit. Ja tietysti kalusteet Trademesta. Vaikka amerikkalaisittain pitäisi nyt pelätä netin kautta ostamistakin. Hullu sarjamurhaaja siellä vaan houkuttelee keski-ikäistyvää nuorta naista ansaan kauniilla sohvakalustolla.

Toscanan auringon alta

2008-08-23T09:17:00.015+12:00

Maanantaina lähdimme Italiaan pienelle lomalle. Siitä oli loma kaukana. Kun saavuimme Tampereen takametsiin Ryanairin lähtöselvitykseen, se oli juuri mennyt kiinni. Meillä ei ollut mitään kokemusta ns. halpalentoyhtiöistä ja koko homma tuntui aivan käsittämättömältä. Sääntöjen mukaan lähtöselvitys on tehtävä 40 minuuttia ennen lennon lähtöä, mutta 45 min aiemmin tiski oli jo suljettu. Epäuskoni vaihtui tyrmistykseksi kun selvisi, ettemme todellakaan pääsisi enää lennolle. Köyden takana seisoi iso lössi lähtöselvitettyjä matkustajia, jotka matelivat kohti turvatarkastusta. Meillä ei ollut matkatavaroita. Olisimme tarvinneet vain boarding pass -tulosteet ja mars jonon jatkoksi. Mutta ei. Virallisesti olimme henkilökunnan mukaan 3 minuuttia myöhässä - aika katsottiin koneelta siinä vaiheessa, kun Sami oli seisonut tiskillä noin kymmenen minuuttia selvittämässä asiaa. Ymmärsin, että kolmen minuutin myöhästyminen johtui minusta, sillä kävin vessassa ennen kentällelähtöä. Purskahdin itkuun ja vannoin, etten enää koskaan käy vessassa. Itkin koko iltapäivän, kunnes väsyin niistämiseen ja jäin auton takapenkille makaamaan.

Sami yritti pelastaa lomamme etsimällä vaihtoehtoja. Kun majoitus ja vuokra-auto oli jo maksettu, piti ainakin yrittää päästä matkaan. Blue1 halpisyhtiöltä löytyi kohtuuhintaiset menoliput seuraavaksi aamuksi. Jäimme Pyynikille odottelemaan lähtöä. Aamulla taksi vei meidät hyvissä ajoin kentälle. Blue1:lla homma toimi moitteettomasti ja pääsimme Köpiksen kautta vihdoin Milanoon, eri kentälle kuin Ryanair. Sami sai siirrettyä vuokra-auton varauksen tälle kentälle ja lähdimme huristelemaan etelää kohti tutulla Puntolla.

Loppupäivä meni majapaikan etsimiseen Toscanan vuorilta. Meillä oli asuntoa vuokraavan brittipariskunnan laatimat sanalliset ohjeet ja jonkinlainen kartantapainen. Pikkukylä toisensa jälkeen vilisti ohi ja kapeaakin kapeammat kujat johtivat Samin taidokkaisiin peruutusnäytöksiin. Paikalliset ajoivat kuin tuli olisi irti. Jännitin vatsalihaksia joka kaarteessa ja sain mahani kipeäksi. Kun vihdoin pääsimme perille, päätä särki niin paljon että silmissä vilkkui tähtiä. Oksetti. Olin aina kuvitellut, ettei minulla ole taipumusta migreeniin, mutta seuraavat kolme tuntia hourin vuoteen pohjalla rätti silmilläni. Sillä välin Sami kävi paikallisessa kaupassa ja laittoi ihmeellisen pasta-aterian. Kun heräsin, pää alkoi olla käyttökunnossa ja ruoka maistui paremmalta kuin pasta koskaan ennen.

Samana iltana kävimme vielä rannikkokaupunki La Speziassa toteamassa, että koko kaupunki meni silmiemme edessä kiinni kello yhdeksältä illalla. Palasimme vuorille. Seuraavana aamuna lähdimme rannalle ja etsimään nettikahvilaa. Se oli virhe. Emme vielä tienneet, ettei Italiassa ole nettikahviloita. Sellaisen perustamiseen tarvitaan nimittäin jokin elämää suurempi lisenssi, jota kukaan täysijärkinen ei lähtisi hakemaan paikallisen byrokratian uumenista. Tätä selvitellessä tulimme haravoineeksi piskuisen Aullan, uneliaan tylsän Massan, hotellien täyttämän Massan sataman ja turismin runteleman Viareggion. Kävimme myös Pisassa todistamassa tornin vinouden sekä sen ympärillä hyörivän poliisin ja laittomien rihkamakauppiaiden piirileikin.
Kuvassa yksi yllätetty arskamyyjä pötkii pakoon pahvirakennelmansa kanssa. Lopulta ainoa nettikahvila löytyi ironista kyllä juuri lähimmästä pikkukaupungista Aullasta, jossa parin korttelin päässä oleva turisti-info väitti kiven kovaan ettei sellaista ole. Liekö sitten laiton paikka, mene ja tiedä. Turisti-infon kaveri tarjosi kuitenkin äärimmäisen ystävällisesti oman koneensa käyttöömme. Oli käynyt Suomessakin ja osasi sanoa "Lapin Kulta" (hyvät ihmiset, miettikää nyt vähän mitä sanoja niille turisteille täällä opetatte).

Mukavan uimarannan löytyminen oli samanlaista tuuripeliä kuin nettiyhteyden kohdalla. Ajelimme puolivahingossa jotain loputtomalta tuntuvaa pikkutietä luonnonsuojelualueen läpi. Sen päässä avautui pitkä ranta, täynnä paikallisia lomailijoita. Ei maksullisia aurinkotuoleja eikä hotelleja. Uuden-Seelannin biitseihin tottuneena ihmisten paljous tuntui kuitenkin hurjalta, puolialastonta lihaa makasi vieri vieressä kuin suvun juhannusgrillissä ja moni näyttikin jo hyvin käristyneen.

Seuraavana päivänä nousimme vuorelle. Se oli kirjaimellisesti reissun kohokohta. Näimme marmorilouhokset, joista aikanaan lohkottiin tarpeet Michelangelon David-patsasta varten ja paljon parittelevia perhosia. Lyllersimme auringon paahteessa parin tunnin matkan ylös - ensin lähes vuoren harjalla olevalle majatalolle, sitten ylös harjanteelle. Sieltä näkyi alas kyliin ja kaupunkeihin, merelle asti.
Meidän jälkeemme näköalapaikalle nousi 71-vuotias pappa, joka kertoi käyneensä kaikilla ympäröivillä huipuilla. Sillä oli ihan kapeat tikkujalat ja kävelykeppi. Alas tullessa omat rimppakinttuni olivat jo ihan muusia. Illalla haimme pitsan Aullan takakujalla olevasta pikkuliikkeestä, jossa oli valtava kiviuuni. Sen ostaminen oli kielitaidottomalle mahtavan hauskaa, varsinkin kun pitserian omistajien noheva pikkupoika esitti pantomiimina "syöttekö täällä vai otatteko mukaan" -fraasin. Itse pitsa oli tainnuttavan maukas ja suonet seisauttavan tuhti.

Kaikkein aidointa Toscanaa oli ehkä kuitenkin majapaikkamme, jonne piti kulkea Gassanon kaupunginportista, ylös kapeaa jyrkkää kujaa. Matkan varrella Bongiornot tuoleissaan kiikkuville mummoille ja papoille, laihat kissat jalkojen juuressa pyörien ja sitten ylös pikku portaita omaan studioon. Puolen tunnin välein kellotornista kumahteli paikallinen aika ja seinien läpi raikui italiankielisten keskustelujen intensiivinen, jankkaava nuotti.

Tietullit tulivat kalliiksi, kun ajoimme kerran vahingossa väärälle kaistalle ja meille lyötiin seuraavassa maksupaikassa käteen viidenkympin sakko. Eikä sakon suuruus sinänsä ollut vielä ongelma, mutta sen maksaminen oli paikan päällä lähes mahdotonta: Menkää tietullipisteeseen, eikun siniseen Punto-pisteeseen - vasen, sitten suoraan, sitten oikealle ja suoraan... eikun postiin. Mutta posti on auki vain aamupäivällä, jos silloinkaan... Tuolla se kuitti on edelleen kassissa. Saa kuulemma maksaa Suomen postissa. Öhöm... totta ihmeessä maksetaan :)

Tänä aamuna piti herätä jo varttia vaille neljä, ettemme vain myöhästyisi Ryanairin paluulennolta. En nukkunut ennen herätyskellon soittoa silmällistäkään. Pyörin hikisenä vuoteessa ja laskin puolen tunnin välein kellon kumahteluja - kaksi, puoli kolme, kolme... Autoa pakatessa astuin aamun hämärässä lehmänlantaan. Autossa haju yltyi sietämättömäksi. Kun paska ei irronnut kengänpohjista, heitin ainoat sandaalini toscanalaisen talon seinään ja matka jatkui. Nukuin ohi Parman. Bergamossa löysimme vihdoin lentokentän ja suuren vaivan jälkeen myös parkkipaikan, johon vuokra-auto piti palauttaa. Pääsin ilman kenkiä koneeseen. Vain turvatarkastuksessa virkailija katsoi hetken lantaisia varpaitani ja totesi "no shoes" johon minä että "no, I stepped in shit". Kukaan muista 'asiakaspalvelijoista' ei vaivautunut edes hakemaan katsekontaktia - olisin varmaan voinut kävellä lennolle vaikka pingviinipuvussa. Mutta mitäpä väliä matkustajien vaatetuksella sinänsä olisikaan... voisikohan lentokoneeseen nousta bikineissä, tukka märkänä?

Siinä se oli, lyhyt ja pyörryttävä Italian reissu. Voisi sanoa, että ensi kerralla olen paljon viisaampi, mutta rehellisyyden nimissä ensi kertaa tuskin tulee. Tehty mikä tehty - ei kaduta, mutta seuraavalla kerralla täytyy valita lomakohde niin, ettei lomasta toipumiseen mene kauemmin kuin itse lomaan.

Tässä vielä kuvasatoa:

Gassano

Rannalta

Tehdäänkö tällaisilla lipuilla nyt sitten kunniaa millekään maalle?

Jugurttia vauvoille Pisassa...

Turismin kauneutta:

Vuorilta:

Vieraana sumussa

2008-08-16T02:30:00.002+12:00

Minut pyydettiin vieraaksi tiettävästi Suomen ainoaan elokuva-aiheiseen podcastiin. Sen nimi on Sumua perjantaina ja sitä tehdään todelliseen pioneerihenkeen teekkarikylän opiskelija-asunnon makkarista. Mutta pojissa on ainesta. Onnittelin itseäni, että olen näin aikaisessa vaiheessa tutustunut tuleviin elokuvamoguleihin. Vähän kuin olisi asunut lapsena Woody Allenin naapurissa ja ansainnut oikeuden kutsua sitä aikuisena Woody-sedäksi.

Suloista haastatteluääntäni voi kuunnella täällä: Sumua perjantaina

Iloinen jälleennäkeminen!!!

2008-08-12T08:58:00.004+12:00

Bongasin juuri puolivahingossa oman lyhytfilmini youtubesta:

Lightning Guy: http://www.youtube.com/watch?v=9EOa6CKJ374

(Jos nettiyhteytesi on kohtuunopea, suosittelen "watch in high quality" -linkkiä)

Koulu oli niitä sinne laittanut. Olin onnesta mykkyrällä, kun näin pitkästä aikaa oman rakkaan tarinani. Se on niin herttainen - niin täynnä pieniä virheitä ja silti niin kaunis. Elokuvalla on itseni lisäksi ainakin yksi fani: koulun editoinnin opettaja, keski-ikäinen perheetön kanadalaisnainen, supatti korvaani pitäneensä siitä enemmän kuin mistään muusta sen vuoden päättötyöstä. Tiedän siis yleisöni eikä se mitään haittaa. Uskoisin, että Kanadasta löytyy lisää varttuneempia sinkkunaisia katsomaan tulevia elokuviani.

Katsokaa ja kertokaa mitä pidätte!

Error - Google Anal

2008-08-07T19:05:00.003+12:00

Olen viimeiset kolme minuuttia kliksutellut Google Analyticsin sivulaskuria, joka ei jostain syystä päivity. Koko virheviesti ei mahdu välilehden nimiriville, siitä tuo hassu otsikko. Syy innokkaaseen klikkailuun on nähdä, vaikuttiko Uneton48-tiedotustilaisuus ja sitä seurannut pieni medianäkyvyys sivuston kävijämäärään.

Uneton48-kisan infotilaisuus oli oikein viihtyisä ja leppoisa - osittain siksi, että toimittajat olivat vähemmistönä :) Se piti järjestää tällä hiljaistakin hiljaisemmalla viikolla, jotta tieto kilpailusta saataisiin ennen elokuun loppua halukkaille osallistujille. Saa nähdä, miten onnistuttiin. Aamupäivän parasta antia itselleni oli joukkueiden jäsenten tapaaminen. Kutsuimme paikalle edustajia parista poppoosta, jotka lähtevät kilpailemaan. Eri ikäisiä eri alojen ihmisiä, mikä todistaa sitä mitä olen koko ajan toitottanut: Lyhytelokuva sopii kaikille ja yhden viikonlopun lyhäri sopii vielä useammalle. Visioin, että jonain päivänä lyhytelokuvaa harrastetaan Suomessa kuin jääkiekkoa - kaikissa ikäryhmissä kesät talvet, huippu-urheiluna ja ihan harrastelijoiden puuhasteluna, jossa ainoa päämäärä on pitää kuntoa yllä ja tehdä jotain kivaa porukalla. Vuonna 2015 vanhempani siis ottavat anorakin taskuun mahtuvan videokameran mukaan marjareissulle ja tekevät evästauolla minuutin mittaisen musikaalin "Mustikat vastaan Puolukat". Marjoja putsatessaan he purkavat kuvamateriaalin kotinsa keskustietokoneelle supersinihammas-teknologialla ja editoivat pätkän valmiiksi hologrammilasitaululla, jossa kuvia voi liikutella suoraan mustikkatahraisilla sormilla. Sitä voi sitten piirakkakahvien kyytipoikana katsella jostain youtuben jälkeen syntyneestä metubesta, joka pyörittää videon simultaanisesti sukulaisten ja ystävien seinillä. Ennen kymppiuutisia äiti saa esiintymiskutsun meksikolaisille etnomusiikin festareille ja isi tallinnalaiseen marjasymposiumiin. Uutisten jälkeen he molemmat kieltäytyvät kunniasta, sillä marjoja on vasta 400 litraa ja seuraavana päivänä on mentävä taas metsään.

Olen kilpailun nimen mukaisesti valvonut viimeiset viikot töitä tehden aina aamuyön tunneille. Parasta tässä raatamisessa on se, että kokee vaivannäkönsä mielekkääksi. Jos tekisin töitä vain saadakseni rahaa, päätyisin varmasti jossain vaiheessa 20-kerroksisen talon parvekkeelle miettimään, kuinka pahasti kasvoni murskautuisivat maahan osuessaan ja pitäisikö sittenkin ottaa OD:t että arkun kannen voi hautajaisissa avata.

Sami on tulossa kotiin taas yhdestä tapaamisesta ja minun pitäisi saada jotain järkevää tehtyä ennen sitä. Lopetan siis tältä erää ja toivon jotain virkistävän sekalaisia kommentteja kaikilta, jotka ovat päässeet tälle riville asti. Antaa nyt kuulua jotain!

L'Ombelico del Mondo

2008-07-29T06:34:00.006+12:00

Yksi bloggaamisen häiritsevimpiä puolia on jatkuva itsestään puhuminen. Ei siksi, että en haluaisi puhua itsestäni. Rakastan itseäni ja olen itsestäni loputtoman kiinnostunut. Se mikä häiritsee, on itsekiinnostukseni ja arvomaailmani ristiriita. Toimiakseni epäitsekkäästi minun on kaivettava katseeni omasta navastani ja keskityttävä toiseen ihmiseen. Pelkkä hiljaa oleminenkaan ei riitä. Minun on osattava kuunnella niin hyvin, että oma egoni hiljalleen kutistuu pienemmäksi ja menettää osittain merkityksensä. Yllättävää kyllä tällaiset utopistiset ohikiitävät hetket ovat antoisia, juuri siksi että niissä ei ole kysymys minusta.

Itsestäni puhuminen ruokkii ensisijaisesti turhamaisuuttani. Eikä vaarana ole vain parhailla puolillaan pullistelu, sillä oma haukku haisee vielä kehuakin enemmän. Keinotekoinen itsensä solvaaminen, läskiensä puristelu, heikkouksiensa paisuttelu, epätäydellisyyden epätoivo ja sitten tämän tilan lääkitseminen ulkopuolisilla kehuilla on sosiaalisesti hyväksytty mutta sairas piirileikki, joka vain kääntää katseeni ja korvani yhä tiukemmin sisäänpäin.

On aika vetää pää pois perseestä (suora käännös uusiseelantilaisesta sanonnasta) ja suunnata huomio muihin ihmisiin.

Heitän siis haasteen: Ajattele ihmistä, jonka kanssa olet viimeksi jutellut ja vastaa seuraaviin kysymyksiin:
1. Minkälaiset kasvot hänellä on?
2. Miten hän puhuu?
3. Miten hän liikkuu?
4. Mikä hänen mielentilansa oli?

Ollakseni reilu, vastaan itse samoihin kysymyksiin. Ja koska siskoni soitti kesken tämän blogipäivityksen, hän pääsee ruodittavaksi:

1. Siskolla on pyörehköt kasvot ja jostain sukupolvien takaa periytynyt kaunis suppusuu. Hänen hammasrivinsä on aikuisiällä täydelliseksi oiottu ja valkaistu, nenä rauhallisen suora ja hieman kulmikas. Vihertävissä silmissä on tarkkaavainen katse ja kulmat ovat voimakkaat. Kasvoissa on mielenkiintoisena sekoituksena herkkyyttä ja vahvuutta. Kokonaisuutena piirteet ovat sopusuhtaiset ja kunnioitusta herättävän uljaat, kuin kaunis laiva tai patsas. Jos jokin asia liikuttaa siskoani suuresti, hänen niskansa jännittyy, sieraimet alkavat väristä ja silmiin syttyy kiiltävä loimu.

2. Siskoni puhuu tuumailevan pehmeästi, kiirehtimättä hengityksensä edelle. Hän ääntää sanat kauniisti loppuun asti, vältellen kausiluontoisia muoti-ilmauksia. Sisällöltään puhe on täsmällistä ja ilmaisevaa. Tunnetilojen vaihtelu kuuluu taustalla, mutta hän ei korosta niitä venyttelemällä vokaaleja tai suhauttelemalla ässiään. Siskoni ei kiroile. Hän myötäilee puhettani usein sanomalla "niin" tai pelkästään suu kiinni "mmmm", kuin hengittäisi tuon keskimatalan tasaisen äänen jostain kurkunpään ja nenäontelon kohtauspaikasta.

3. Siskoni elekieli on korutonta ja olemuksesta henkii tiettyä kurinalaisuutta ja tyyneyttä. Kädet vaikuttavat hiukan raskailta ja olkapäät kääntyvät aavistuksen sisäänpäin. Sisko korjaa kuitenkin ryhtiään usein pienellä rintakehän liikkeellä eikä anna leukansa pudota kovin alas. Hänen askelensa on kevyt, paino tavallista enemmän päkiöillä. Jalkaterät osoittavat hiukan ulospäin.

4. Siskoni vaikutti väsyneeltä mutta tyytyväiseltä. Äänensävy tavoitteli huoletonta vaikka siitä kuulsi pieni varovaisuus. Suomalainen yksityisyyden kunnioittaminen ja perhesiteiden läheisyys olivat ristiriidassa: Ettei vain häiritsisi. Toisaalta puheessa oli lämmin päättäväisyys. Siskolleni läheisten rakastaminen ei ole pelkkä tunne vaan selviä valintoja. Aina kun on mahdollista, täytyy antaa aikaa. Ja tietysti päivittää vaatekaapin sisältö vaihtelemalla päittäin kaikkea mihin olemme kyllästyneet.

Sommaren är här, jee jee jee

2008-06-26T18:45:00.002+12:00

Juhannus... vanhan viinan hajuiset perheenisät, hermostuneet kaupunkilaiset pikkukylien kauppajonoissa ja tietysti perheriidat, tauoton saunominen, makkaranpaisto ja verille raavitut itikanpuremat. Tästä idyllistä ei paljoa puuttunut, vaikka Sami oli juhannuksen töissä. Työ, eli neljän lapsen huoltovastuu, siirrettiin Samin äitin mökille ja minä seurasin perässä. Samalla selvisi, etten sopisi mielentasapainoni, kärsivällisyyteni tai muidenkaan ominaisuuksieni puolesta lastensuojelutyöhön. Onneksi itsetuntemukseni oli jo nuorempana sillä tasolla, ettei tarvinnut mennä mihinkään alan soveltuvuuskokeisiin tätä asiaa toteamaan. Nuorten kanssa voi kyllä hetkittäin olla hauskaa ja satunnaisista taidokkaista täsmäloukkauksista voi päätellä, että niiden edellyttämän itsen ulkopuolelle suuntautuvan havainnointikyvyn ansiosta myös tekniset edellytykset empatiaan ovat olemassa. Kysyvät vielä, miksei meillä ole lapsia! Tämänhetkinen työni on huomattavasti iisimpää kuin Samin työn ohessa vietetty vapaa-aika. Onneksi pääsin juhannuksen jälkeen uutistoimistoon lepäämään.

Suomen kesä on osoittautunut niin kylmäksi, etten viitsi juuri ulkona oleskella. Töihin lähtiessä pukeudun ratikka-metro-matkaa varten paksuun samettitakkiin ja huiviin. Ennen työvuoron alkua käyn talon kellarissa hikoilemassa 20 minuuttia soutulaitteessa ja stepperissä, jotta saisin veren kiertämään. Kevään loputon kuivuus ja pöly on vaihtunut kuitenkin rankkoihin kuurosateisiin ja muuhun tihutukseen. En edelleenkään käytä sateenvarjoa, koska on tullut todistettua jo useampaan otteeseen, että unohdan sen aina matkalla jonnekin.

Nyt kun katsoo ikkunasta ulos, voisi melkein kuvitella itsensä aurinkoiselle nurmelle lukemaan italialaista sarjamurhaajadekkaria. Voisi melkein kuvitella ostavansa latten kahvilasta ja käärivänsä housunlahkeet ylös. Voisi kuvitella sulkevansa silmänsä auringonvalossa ja näkevänsä sen häikäisevän sinipunakirjavana luomiensa läpi. Kun auringossa makaa kyljellään ja avaa silmänsä vuorotellen, se auringonpuoleinen näyttää kaiken sinertävämpänä ja vaaleampana kuin toinen. Silloin on vaikea kertoa, kumpi on oikeassa. Otsan takana tuntuu silmää liikuttaessa pieni hermosärky ja tekisi mieli painaa 'auto levels' -nappia photoshopissa. Mutta aivot eivät enää tiedä, mikä väri on totta. Tässä tarinassa ei ole vertauskuvallista opetusta.

Rahalla saa ja kiitoksella pääsee

2008-06-03T07:18:00.005+12:00

Olen viettänyt kyseenalaisen illan yrittäen vastailla kysymyksiin Uneton48-kilpailun tekijänoikeuksista. Elokuvantekijöistä tuntuu, että heitä yritetään riistää ja sehän ei ole koskaan hyvä. Alkuperäisenä ajatuksena oli vain laatia suhteellisen yksinkertaiset ja selkokieliset tuotantopaperit, erityisesti verrattuna jenkkikilpailun monisivuisiin pikkupräntteihin. Liian helppoa ollakseen totta. Sopimus on ihan toimiva siinä tapauksessa, että elokuvat ovat akselilla ihan kivaa - täyttää paskaa. Mutta mitä jos joukossa on laadukas ja ihmeellinen cineman helmi, jonka kaikki haluavat ostaa? Eihän olisi reilua, että järjestäjät saisivat myyntivoitot jostain tällaisesta työstä. Työstä, jota emme ole tehneet. Ei tietenkään. En edes kuvittele saavani jotain palkkaa siitä työstä, jota olen tehnyt ja teen: Nettisivujen ja muun markkinointimateriaalin suunnittelusta, tilojen varauksista, myyntityöstä, sponsorisopimusten tekemisestä, kymmenistä tapaamisista ja puhelinsoitoista, valvotuista öistä, ideapalavereista, vapaaehtoisten rekrytoinnista, sivuston ylläpitämisestä ja päivittäisista tarkistuksista, tarjouspyyntöjen lähettelystä, apurahahakemusten rustaamisesta, yhteistyökuvioiden suunnittelusta... Ja tätä ei pidä käsittää valituksena, olen tehnyt kaiken omasta halustani ja täynnä intoa.

Raha on minulle toissijaista. Olen nimittäin kissa ja elän pelkällä kiitoksella. Ihan totta. Mitä Suomi saisikaan minusta irti, jos osaisi kiittää. Mutta kirjoituksista henkii syvää tyytymättömyyttä ja uhmaa. Aivan kuin niissä olisi jo lähtöajatuksena se, että emme voi saavuttaa yhteisymmärrystä. Miksei asioita voi lähestyä toiveikkaasti, muutokseen uskoen? Yritän katsoa kiivailun ohi ja keskittyä itse asiaan. Tyyli ei muuta faktoja, mutta minua väsyttää ja ystävällisempi sävy voisi pelastaa päiväni.

Joka soluni ikävöi Uutta-Seelantia. Se maa opetti minulle, ettei rahalla ole mitään väliä. Lähdin matkaan stressaten siitä, miten rahamme riittävät. Suoritin päässäni ala-asteen matikantehtäviä tulevasta toimeentulostamme. Tiesin, että tulotaso olisi alhaisempi. Tiesin, että asuminen olisi kallista. Ruokakin olisi kallista. Jotain kuitenkin tapahtui matkalla ja tänä keväänä palasin Suomeen vähät välittäen siitä, miten paljon saisin rahaa ja tulisinko toimeen. Pystyn pienentämään kulutustani loputtomasti. On valtavasti asioita, joita ilman tulen toimeen. Antakaa minun vain pitää uusi, kiristämätön piponi. Ja sanokaa joskus 'kiitos, kiva kun yrität'.

Roots bloody roots

2008-05-31T22:58:00.002+12:00

Sain Kelalta samana päivänä kaksi kirjettä. Ensimmäisessä sanottiin, että en ole Suomen sosiaaliturvan piirissä, sillä muutin pois maasta vuoden 2006 alussa. Toisessa sanottiin, että olen Suomen sosiaaliturvan piirissä, sillä muutin takaisin tämän vuoden huhtikuussa. On se mukavaa, että kansalainen pääsee näin osallistumaan viraston työntekijän ajatusprosessiin, ei pelkästään kuulemaan sen lopputuloksen. Näitä kahta edeltävässä kirjeessä todettiin, että sosiaaliturvaan kuulumiseni oli epäselvää, joten olen onnellinen että viranomainen on nyt löytänyt rauhan ja varmuuden.

Ulkona on kaunis ilma, mutta en koe mitään entisestä elämästä tuttua pakkoa rynnätä ottamaan aurinkoa. Suomalaisten kesästä nauttimisessa on pieni epätoivon pohjavire: Se loppuu ihan kohta! Mitä jos lomani aikana sataa? Onko matka varattu? Ehditäänkö varmasti tarpeeksi monta kertaa mökille? Ehdinkö ruskettua? Ehdinkö varmasti uimaan ennen kuin Jaakko viskaa kylmän kiven tai tulee sinilevää? Juhannuksen jälkeen päivä alkaa taas lyhentyä...

Mulla on kivaa, koska auringonpaiste on vain toissijainen asia. Se on mukava näyttämö, mutta olen täällä vain talvea paossa. Harmittaa, etten pääse Seelantiin yhtään aiemmin. En ehdi nähdä magnoliapuiden kukkivan elokuussa. Mutta ensi jouluna käristän taas varpaitani mustalla hiekkarannalla ja tuskailen kuumuutta. Kuumuuden tuskaileminen on ihanaa. Niin syvällä on kuitenkin se suomalainen lyhyen kesän hätä minussakin, että tuskailu ei ole kovin vakavaa. Suomalaisena kasvaa koko elämänsä sellaisessa lämmmön ja lauhkean ilman puutteessa, ettei siitä saa enää koskaan tarpeekseen. Suomihan asutettiin alun perin vain siksi, että etelän ja idän uppiniskaisimmat yksilöt tarvitsivat omaa tilaa eikä muualle enää mahtunut. Sieltä se kansan luonnekin siivilöityi näiden erakoituvien uudisraivaajien noustessa aina pohjoisemmaksi. Nämä ihmiset valitsivat mieluummin pitkän kylmän talven ja karun maan kuin elivät sukujensa keskellä leudommassa ilmastossa: sovussa, sosiaalisesti ja henkilökohtaisesta tilantarpeestaan tinkien.

Sanokaa nyt ettei se näin mennyt. Tämä nerokas teoria saa minut tuntemaan entistä suurempaa vieraantumista omista juuristani. Minua ärsyttää, että nämä esi-isät tekivät päätöksiä, jotka vaikuttavat minunkin elämääni. Itse olisin voinut valita toisin.

Almost summer

2008-05-29T06:17:00.003+12:00

To all friends out there - this is Finland at its best... I'll add some city photos to be fair - Helsinki is quite beautiful right now. But here's from the countryside:

Elämän tarkoitusta ummikoille

2008-05-28T22:28:00.004+12:00

Menin maanantai-iltana vihdoin kuntosalille vain kuullakseni, että korttini oli jo vanhentunut edellisenä päivänä. Lasikopissa istuva työntekijä näki kuitenkin ahdinkoni ja päästi minut vielä yhden kerran kuntoilemaan. Soudin vimmaisena, mutta salin ahtaudesta johtuen en viihtynyt kovin kauaa. Huoneesta ei löytynyt edes sen vertaa vapaata lattiatilaa, että olisin voinut levittää kumimaton alleni venyttelyä varten.

Lasken jo päiviä STT:n töiden alkamiseen. Tavallinen duuni ja varsinkin ruuhka-aikaan ratikoissa ja metroissa pyöriminen tuntuu jotenkin tosi vieraalta. Kuinka nopeasti väsymys ja rutiini turruttavat naamani samanlaiseksi nahkakuoreksi, joka muillakin tukanrajasta roikkuu? Taistelen vastaan. Yritän katsoa vastaantulijoita silmiin ja nähdä heidän sielunsa.

Eilen lueskelin pitkästä aikaa Philip Yanceyta. Olen lievästi allerginen ns. hengelliselle kirjallisuudelle. Yanceyn rehellinen, tutkiskeleva tyyli on kuitenkin jotain aivan muuta. Yancey avaa Jumalan ja maailman rakkaus-vihasuhteen, lain ja armon ehdottomuuden ja monet asiat tarinoiden ja erityisesti katkeransuloisten elämäntarinoiden kautta. Sivistymättömänä moukkana olen kiitollinen sellaisten historian henkilöiden tarkoista ihmiskuvauksista, joista en muuten tietäisi kuin nimen. Nyt minäkin tiedän, miten onneton lakihenkinen fakiiri oli Tolstoi, ja miten surkeasti Dostojevski luotsasi omaa elämäänsä. Tänä aamuna tutustui myös Gandhin elämäntarinaan, josta huomasin unohtaneeni lähes kaiken.

Freudin mielestä elämän tarkoituksen pohtiminen oli jo itsessään oire mielenterveyden järkkymisestä. Olen Yanceyn kanssa samaa mieltä siitä, että näiden asioiden sivuuttaminen vailla minkäänlaista reaktiota on oireena aivan toista luokkaa. Monet meistä näyttävät kuin olisivat elossa, mutta lähempää tarkasteltuna paljastuvat kuolleiksi. Tämä tyhjäkatseinen välinpitämättömyys on minusta pelottavampaa kuin saatananpalvonta. Kuinka voi kulkea elämän alusta loppuun miettimättä kertaakaan, mitä varten olemme täällä?

Öinen aivokaasu

2008-05-19T09:39:00.003+12:00

Koko päivän olen istunut koneella luuduttaen selkärankani ehkä uuteen muotoon. Kävin nimittäin läpi koko Suomen koulutusjärjestelmät - amiksesta yliopistoon - ja etsin oikeat vastaanottajat Uneton48-tiedotteelle. Täytyy nyt jakaa teille, kun törmäsin kansanopistojen sivuilla pariin hauskaan yksityiskohtaan... En nyt mainitse opiston nimeä, mutta eräässä oli esimerkiksi luonnontieteissä Selkärangattomien peruskurssi, toisessa Askarruttajan ammattitutkinto ja kolmannessa Luovan elämäntaidon linja. En tiedä miksi nuo nyt niin nauratti. Johtunee virikkeiden puutteesta :)

Nite nite!

Kaikenkukertavia keskeneräisiä ajatuksia

2008-05-17T07:56:00.004+12:00

Kiitos... yleisön pyynnöstä jatkan siis kirjoittamista. Toinen hyvä syy on Suomi-Venäjä peli, jota en pysty katsomaan kun Suomi on häviöllä. Saan rytmihäiriöitä punapaitojen joka hyökkäyksestä enkä usko kestäväni enää yhdenkään tappiomaalin näkemistä muuten kuin jälkikäteen hidastettuna. Jääkiekko tuo primitiiviset tunteet pintaan - Suomi vastaan Venäjä on kuin talvisota pienoiskoossa ja kaikki pelivaiheet ovat vertauskuvallisia. Valelaukaus, puolustus, hyökkäys, koukkaus, ylivoima...

Suomen kesä ei ole varsinaisesti alkanut ja tulppaanien auettua tulossa on jälleen räntäsadetta. Koivunlehdet ja kukat ovat herkän kauniita, mutta olin unohtanut että Suomessa ei ole kesää. Siis sitä sellaista määrättömältä tuntuvaa aikaa, jolloin kenkiä ei tarvitse kuin rumien varpaankynsien peitoksi. Täällä kylmä tulee aina jostain - mereltä nousevasta tuulesta, varjoisalta kujalta tai viimeistään auringonlaskun jälkeen savimaa huokuu kuin ikirouta. Suomi tuntuu erilaiselta. Ilman kuivuus saa ihon ja hiukset tuntumaan paperisilta ja tuuli nostattaa kadulta pölyä silmiin. Lisäksi sain viime viikolla flunssan, joka tuntuu parantuvan paljon hitaammin ja olevan muutenkin erityisen 'limainen'. Suomessa ihmiset niistävät todella paljon - julkisilla paikoilla ja mihin tahansa rättiin. Monella vastaantulijalla on sama räkäyskä kuin itselläni.

Kauneinta Suomessa on ehkä anopin mökki. Soudimme peilityynellä lammella ja paistoimme makkaraa. Minä yritin onkiakin. Käänsin multapaakun, jonka alta löytyi paljon kastematoja. Vähän värisytti puhkaista madon pää ongenkoukulla ja tuntea sen hurja kiemurtelu. Edellisestä kerrasta on aikaa. Sami ja Petteri heittivät keihästä sänkisellä pellolla. Minä yritin, mutta keihäs ei lentänyt ja olkapääni tuntui rusahtavan sijoiltaan.

Kävin torstaina tulevan ja samalla vanhan tutun kesätyöpaikkani STT:n järjestämässä kesätoimittajapäivässä. Siellä kuunneltiin taas pitkiä puheita yrityksen arvoista ja toimintatavoista, tavoitteista ja uudistuksista. Minua huvitti päätoimittajan päätöslause "olen todella innostunut tästä asiasta" - naama täysin peruslukemilla, vailla minkäänlaista innosta kielivää elehdintää tai edes hymyä. Aivan kuin katsoisin vieraskielistä tv-sarjaa, jossa on väärä tekstitys. STT:n päätoimittaja on vaihtunut jo kaksi kertaa sen jälkeen kun aloitin ensimmäisen kesäni grafiikkaosastolla. Muu väki on pysynyt tiukasti talossa, samoja nimiä ja naamoja joka puolella.

Nyt Venäjä on löylyttänyt Suomen lähes loppuun asti ja täytyy lähteä hakemaan jotain videovuokraamosta pyyhkiäkseen tämän ottelun muistijäljet mielestään. Sami, joka nykyään reissaa puolet viikosta töissä Orivedellä, on taas ajelemassa takaisin kotiin. Aucklandissa elimme kuin siamilaiset kaksoset, samassa rytmissä - työ, kuntosali, kahvinkeitto, Scrubs-dvd:t, subin sämpylät ja välillä työntekoa kahvilassa istuen. Tuohon aikaan kaipasin välillä omaa aikaa. Nyt kun sitä on, tylsistyn aivan mahdottomasti.

Uneton48-kisan nettipäivitys saatiin lopulta tehtyä, noin viisi päivää myöhässä. Nyt on kuitenkin uusia yhteistyökumppaneita ja muutama joukkuekin on jo rekisteröitynyt. Olisin odottanut vähän mielikuvituksellisempia nimiä, mutta ehkä niitäkin vielä tulee :)

Tänään istuin metrossa vastapäätä kaunista keski-ikäistä naista, joka alkoi hakaniemen kohdalla itkeä spontaanisti. Sitten se pureskeli kynsiään niin että veri tirskahti. Olisin halunnut lohduttaa, mutta en tiennyt mitä sanoa. Kaikkein kauheimmalta tuntui, ettei kukaan ympärillä reagoinut asiaan mitenkään.

e-katugallup

2008-05-16T21:24:00.004+12:00

Olen ihan kiikunkaakun siitä, pitäisikö jatkaa kirjoittamista täältä Suomesta vai palata asiaan vasta 5 kuukauden päästä kun palaamme Aucklandiin. Koko blogin idea oli alunperin kirjoittaa Uuden-Seelannin kokemuksista, mitä se on tähän asti enemmän tai vähemmän ollutkin. Nyt olen Suomesta kirjoittava suomalainen, voiko sen tylsempää enää olla?

Valitse siis seuraavista vaihtoehdoista:

1. Jatka kirjoittamista Suomesta.
2. Muistele Uuden-Seelannin aikoja tai ole hiljaa.
3. Palaa asiaan, kun olet taas Seelannissa
4. Lopeta internetin informaatiokaaoksen ruokkiminen ja sulje koko blogi.

Haluaisin jääviytensä vuoksi kieltää vastaamisen ystäviltä ja sukulaisilta, mutta pelkään, että siinä tapauksessa kukaan ei vastaa ja tuuleen huutamisen tuoma turhautuminen kuihduttaa proosasuoneni kokonaan.

Helsingissä

2008-04-17T20:00:00.003+12:00

Teille, jotka olette asuneet pitkään maailmalla: Paluu kotimaahan on kuin kylmä suihku, jonka vesi jäätyy ilmassa ennen iholle osumistaan. Alkujärkytyksen jälkeen Helsingistä löytyy kyllä paljon hyvää, sen esiin kaivaminen vain vie energiaa ja saa elämän tuntumaan kaksin verroin työläältä. Oliko se näin työlästä ennen ulkomaille muuttoa? Onko Suomi muuttunut raaemmaksi vai onko oma pääni pehmentynyt? En tiedä.

Jo lentokentällä katosivat hymyt ja avoimet katseet. Sieltä ulos astuessa huomasimme auringonkin kadonneen. Huhtikuun kylmyys tuntui siltä, kuin olisimme asuttamassa elinkelvotonta planeettaa, jolla kuolema on vain ajan kysymys. Se hetki avaruudessa, kun happisäiliö irtoaa selästä ja astronautti kelluu hetken painottomuudessa ennen kuolemaa. Asiakaspalvelija ei katsonut silmiin. Kurottelin kasvojen suuntaan, kun en meinannut uskoa. Meidät suljettiin kokonaan ulkopuolelle.

Jaksoimme hymyillä yhden päivän - vastaantulijoille ja tyhjille katseille busseissa. Humalainen vastasi hymyyn. Lapsi katsoi vihaisesti. Autoilijat katsoivat vihaisesti. Mutta ratikassa vanha nainen hymyili huonoilla hampaillaan ja valitti Helsingin joukkoliikenteestä. Kerroimme Aucklandin liikenteestä ja saimme naisen vakuuttumaan siitä, että täällä asiat ovat hienosti. Nainen nousi ratikasta hymyillen leveämmin.

Eilen pääsin näkemään, minkälaista on suomalaisen kokoillan elokuvan kuvauspaikalla. Yllätys oli aikamoinen. Kukaan ei huutanut. Ihmiset puhuivat varovasti, jos lainkaan. Kukaan ei juossut edestakaisin tai läksyttänyt ketään. Kukaan ei nauranut tai liimaillut gaffer-teippiä kenenkään selkään. 'Action!' ja 'Cut!' olivat olkaa hyvä ja kiitos. Ihmiset eivät myöskään mielellään delegoineet. Suomalainen siirtää vaikka vuoren ennen kuin pyytää apua. Assareiden täytyy siis ymmärtää rientää väliin, kun joku kantaa kolmea laatikkoa eikä saa omin avuin ovea auki. Kun en osannut muuten olla avuksi, lupauduin tankkaamaan maskeeraajan auton. Tämä tarkoitti ajamista Helsingin liikenteessä kolmen vuoden tauon jälkeen, oikealla puolella tietä ja manuaalivaihteilla. Selvisin hengissä.

Tänään on tiedossa tapaamisia Uneton48-kilpailuun liittyen ja sitten assarihommia ilta/yö -kuvauksissa. Tajusin tänään, että tarvitsisin kipeästi ainakin yhden markkinointihenkisen avustajan mukaan tiimiin. Jos satut tietämään jonkun Helsingissä asuvan TV- ja elokuva-alaa tuntevan ihmisen, jolla on jonkin verran vapaa-aikaa - pistä viestiä!

Sami lähti tänään ajelemaan Tampereelle päin ensimmäiseen työvuoroonsa lastenkodissa. Tuli kamala haikeus kun jäin itsekseni asuntoon ja suklaakin oli loppunut.

Taidan keittää teetä ja lähteä sitten kaupungille hoitamaan pankkiasioita ennen tapaamisia. Niin paljon on tapahtunut, että täytyy jatkaa seuraavassa numerossa.

10 viimeistä päivää

2008-03-31T21:00:00.003+13:00

Suomeen paluu lähestyy, ja vaikkei kysymys olekaan lopullisesta muutosta, se vähän pelottaa. Joka päivä keksin uusia asioita, joita tulee täältä lähtiessä ikävä. Osa niistä on ihan hassuja, mutta yli kahdessa vuodessa sitä vaan tottuu joihinkin juttuihin. Niinkuin vaniljasoijamaitoon, jatkuvaan auringonpaisteeseen ja siihen, miten hiukseni kihartuvat ilmankosteudesta. Tulee ikävä aasialaista asiakaspalvelua, sitä miten naapurit tervehtivät kadulla ja tuovat meille ruokaa ja sitä, miten voin käyttää suomea salakielenä Samin kanssa. Tulee ikävä sitäkin, että täällä maailmankolkassa saa olla erilainen ja eksoottinen. Suomessa kaikki ovat samannäköisiä blondeja... Tulee ikävä ystäviä ja niitä kaikenmaailman persoonallisuuksia, joiden kanssa saa pyöritellä silmiään filmiprojekteissa.

Samin olkapäähän putosi tällä viikolla avokado naapurin puusta. Se oli tosi iso ja kypsä ja olemme siivuttaneet siitä leivän päälle jo monta päivää. Pidimme koko viikonlopun garage salea, autotalli täynnä hyvinkin huokeasti hinnoiteltua tavaraa. Muutama naapuri kävi ostamassa huonekaluja ja hakemassa viinilaseja 'ilmaiset' -korista. Suurimman osan ajasta tarjosimme viikon parasta viihdettä naapuruston pikkupoikien fillarijengille, jotka ravasivat hakemassa lisää rahaa vanhemmiltaan ja ostivat mitä ikinä pystyivät. Ostosterapiassa ei selvästikään ollut kysymys itse tavaroista vaan ostamisen riemusta. Sami käytti tilaisuuden hyväkseen kasvatuksellisessa mielessä - joka tuotteelle oli hinta, josta osa maksettin meille ja loput piti poikien käydä lahjoittamassa jollekulle apua tarvitsevalle. Laupeudentyön harjoittelu ja lisäostosten suunnittelu piti pojat liikkeessä niin, että varmaan viiden minuutin välein jonkun fillari rullasi autotallin ovesta sisään. Mulla alkoi jo päässä tykyttää. Yritä nyt siinä tehdä töitä samalla, kun joku pikku samoan-intialainen kauppamiehen alku tinkaa kahden dollarin maalauspohjaa puoleen hintaan... Autotallimyymälä aukeaa taas ensi viikonloppuna lopulliseen tyhjennykseen. Samalla näemme, minkälaisen taideteoksen naapurin pojat ovat luoneet - annoin taulupohjan puoleen hintaan sillä ehdolla, että se käytetään luovaan ilmaisuun.

Kävin viime viikolla hoitamassa meille paluuviisumit kuntoon niin, että niitä ei tarvitse erikseen Suomesta käsin hakea. Viisumit syntyivät odottaessa ja maksutta, mutta paluuaikaa annettiin vain vuosi eteenpäin. Systeemi on hiukan hämärä, mutta ymmärsin sen verran, että kun palaamme maahan vuoden sisällä ja sen jälkeen seuraavan kerran anomme samaa viisumia, se annetaan ns. loppuelämäksi. Sitten ei menekään enää pitkään, kun voi hakea kansalaisuutta.

Yritämme ennen maasta lähtöä haalia taskut täyteen kaikenlaista täällä halpaa ja jokapäiväistä, joka Suomessa tuntuisi eksoottiselta ja siten alkuperäistä hintaansa arvokkaammalta. Sama toimii tänne palatessa toisinkin päin - jos olisin alun perin Suomesta lähtiessäni tajunnut, miten kovassa kurssissa henkkamaukan ja ikean kamat ovat täälläpäin maailmaa... no, Aasian kautta lentäessä ei saa viedä kuin sen 20kg / hlö joten mitäpä tuosta. Mutta paluulento tänne on varattu Vancouverin kautta ja rahtia saa olla sitten enemmän. Ikea, here I come...

Memory prints of the life outside

2008-03-07T10:37:00.007+13:00

Elämässäni tapahtuu enää vähän asioita, jotka eivät ole työtä tai muuten tietokoneella tapahtuvaa. Tässä viimeisimmät:

Viime perjantaina kävimme pohjoisessa kaupunginosassa katsomassa viimeisimmän Bourne-elokuvan puhallettavalta valkokankaalta. Ilma oli mukavan lämmin ja kuiva. Kaivoimme pyykkikorista esiin matkalla ostettuja herkkuja ja makoilimme pyyhkeillä.

Lauantaiyönä listasimme arvokkaimmat tavaramme myyntiin nettihuutokauppaan. Sohvat menivät heti, samoin vierashuoneen sänky. Sänkyä tulivat hakemaan neljä kaunista teini-ikäistä, kaksi tyttö ja kaksi poikaa, jotka virittivät sen kiikkerästi liinoilla autonsa katolle. Naapurin lapsi lauloi pienellä äänellä "no river wide enough..." ja teinit liittyivät kuoroon niin että kortteli raikui. Hymyilin niin että poskiin koski ja haaveilin olevani taas nuori.

Sunnuntai-iltana menimme Samin, Petrinan ja Wannan kanssa South Seas -leffateatterinäytökseen. Näytös oli virheellisesti nimetty S'Oscarseiksi, vaikkei siellä mitään pystejä jaettu - katsottiin vain edellisen vuoden lopputyöfilmejä ja kalkkunakaulainen kurssinjohtaja kehuskeli oppilaitaan ja itseään. Mutta hyvin ne kehut upposivat viinilasillisen jälkeen. Lightning Guy oli edelleen yhtä ihana. Ei täydellinen, mutta jotenkin ne virheet eivät haittaa kun eläytyy tarinaan ja se on aika paljon. Jos nyt jonakin näistä päivistä saan sen luvatun DVD-kopion koululta, voin lähettää lyhäriäni eteenpäin. Sami lupasi tehdä tänään post soundin myös siihen meidän iän kaiken hyllyllä seisoneeseen lyhäriin, että voidaan järjestää näytös ennen Suomeen tuloa.

Onneksi on tuo Uneton48 -kisa, että voin tuntea tekeväni edes jotain elokuva-alaan liittyvää kaiken graafikan väännön lomassa.

Keskiviikkona Nikki ja Graeme saivat kauan odotetun poikavauvansa, joka sain nimen Felix. En malttanut olla kertomatta, että Felix on myös Suomen parasta ketsuppia. Olemme harjoitelleen Samin kanssa laulamaan 'herkkuja ruokapöytään!', jonka voimme esittää Felixille lähipäivinä, kun vauva on valmis tapaamaan ulkopuolisia (ja -maalaisia) hörhöjä.

Eilen sain soiton ekstroja välittävästä toimistosta, jonka lähettämänä kävin aiemmin koe-esiintymässä Iso-Britannian markkinoille menevään kakkumainokseen. Pääsin toiselle kierrokselle! Myös mainoskuvausten puvustaja soitti ja kyseli mittojani johonkin pukuun, jota hän on ompelemassa. Jos saan homman, kuvaukset ovat ensi viikon keskiviikkona. Jännittää! Parasta hommassa on se, että syömällä hymyillen kakkua voi saada rahaa. Muuten olen koko jutusta vähän hämmentynyt. En ollut koskaan ennen käynyt koe-esiintymässä mihinkään, enkä ajatellut että mulla olisi mahdollisuuksia. En koskaan unohda, miten esiintymiseni kuvannut nainen sanoi: "Obviously you have some acting experience?". Ei siis väliä, vaikka en saisi osaa. Olen jo päässyt ekstra-urallani pitemmälle kuin koskaan ajattelin :)

Nyt täytyy palata varsinaisiin töihin, joista voin blogata sitten myöhemmin...

Syksyn ja kevään rajalla

2008-02-26T10:52:00.003+13:00

Viikonloppuna olimme ystävien häissä. Katrin blogista voi käydä katsomassa, miltä siellä näytti. Koko seremonia ja juhla tapahtui yhdessä paikassa ja tunnelma oli tiivis, koska ulkona satoi koko päivän. Sain tapojeni vastaisesti Katrin hääpuvun valmiiksi hyvissä ajoin ennen häitä, eikä meikin ja puvun silittämisten kanssakaan tullut hääaamuna mitään kummempia ysköksiä. Oli kyllä mukava siivota ompelupöytä ja tuhannet langanpätkät pois kun puku oli paketissa. Ompelutyö kun venyi sen verran pitkäksi, että Sami ehti jo hengittää jonkin verran lankaa.

Tulevan 6 kk Suomen vierailun yksityiskohdat alkavat selvitä. Viime viikolla löysimme tutuntutun kautta kämpän Vallilasta, 15.4. alkaen. En ole koskaan asunut niin idässä pk-seudulla, mutta paikka vaikuttaa ihan mukavalta. Olimme valmistautuneet survomaan itsemme johonkin tyypillisistä 14 neliön yksiöstä, mutta löysimmekin 50m2! Nyt yritämme vuokrata Aucklandin asuntoamme puoleksi vuodeksi kalustettuna eteenpäin. Halusin mennä asiassa oikeaa reittiä, joten vuokravälittäjä lähetti viestini omistajalle, joka nyt pohtii asiaa sanakirjan kanssa (koska ei osaa Englantia). Jos alivuokralaisuus tai muu järjestely ei onnistu, pistämme kaikki tavarat myyntiin ja palaamme maahan taas nomadeina lokakuussa. Sami on jo tyytyväisenä myymässä kaikkea. Ei mullakaan tähän tavaraan mitään tunnesuhdetta ole. Lähinnä harmittaa aloittaa taas ihan alusta - sisustaminen voi olla kivaakin, mutta kattiloiden, vessaharjojen ja tyynyliinojen hankkiminen vain aikaa vievää juoksentelua. Puhumattakaan niistä eroon pääsemisestä...

Tuntuu mukavalta ajatella tulevaa Suomen kesää, vaikkei sirkkojen siritys ole hiljennyt vielä täälläkään. Yöt ovat kuitenkin jo satunnaisesti kylmempiä, joten syksyn voi tavallaan haistaa. Katsoin jotain ajankohtaisohjelmaa netistä, ja jotenkin hätkähdin Suomen maiseman värittömyyttä (ja lumettomuutta). Kun on yli kaksi vuotta katsellut jatkuvaa vihreyttä ja vuorotellen kukkivia puita ja pensaita, kotimaan harmaanruskea taajama tuntuu kuin ahdistusta käsittelevältä tilataideteokselta - ikäänkuin sillä olisi vertauskuvallinen merkitys ja koko juttu olisi suunniteltu säväyttämään julmuudellaan.

Aloitin viime viikolla taas kuntosaliharjoittelun. Kun liittyy parin vuoden aikana kolmannen kerran samalle salille (neljännen kerran kuntosalille), tuntuu jotenkin pöljältä kiertää niitä laitteita läpi ja kuunnella opastusta. Aaaa, täällä ovat siis pukuhuoneet. Juu, verenpaine on hyvä, ei ole lääkitystä eikä sydämeni todennäköisesti vielä vanhuuttaan jätätä. Piirsin raksit samoihin ruutuihin kuin edelliselläkin kerralla ja mietin, että työntekijä on ollut talossa vähemmän aikaa kuin minä - siis on/off, mutta kuitenkin. Ensimmäisellä kerralla liittyessäni kuntosaliohjaaja oli Latviasta, toisella kerralla taisi olla samoalainen. Tämänkertainen argentiinalaistyttö oli oikein mukava ja täyttelen hänen mielikseen harjoituskorttia ja keikun mahdollisimman paljon jumppapallon päällä. Sain YMCA:n jäsenyyden tällä kertaa lahjana Samilta, kun olin hinkunut liittymistä kalliille hienostelusalille, jossa on kylpylä. YMCA:ssa on kyllä sauna, mutta sinne pitää kulkea pimeää käytävää seiniä hapuillen, ellei joku ole jo vaihtanut lamppua. Eikä missään ole peilejä, ettei silkkipuseroissaan 'urheileville' mummoille tule paha mieli, kun huomaavat hikitahrat kainalossaan. Mutta toisaalta voin läpsiä aviomieheni takapuolta kun se hölköttää juoksumatolla.

Loppuhuomautuksena - ellei teistä uskollisista lukijoistani joku ole vielä liittynyt Uneton48 Facebook-ryhmään, tehkää se pikimmiten. Yritämme saada niin paljon nimiä hankkeen taakse kuin mahdollista ja jokainen uusi liittyjä piristää päivääni aivan uskomattoman paljon. Pienestä se on kiinni :)

Tarpeeton lauantaipäivitys

2008-02-09T23:21:00.000+13:00

Pääsin tänään pitkästä aikaa kuntosalille, kun Petrina vei minut tutustumaan kaupungin kalleimpaan liikuntakeskukseen, johon oli juuri liittynyt. Myöhästyimme jumpasta ja päädyimme hiljaiselle naisten kuntosalille, jossa oli aivan tuoreita juorulehtiä. Niiden lukeminen juoksumatolla on tosin hyvin hankalaa, kun kirjaimet pomppivat tärykalvolla - eikun verkkokalvolla askelten tahtiin. Olo oli jälkikäteen niin hyvä, että harkitsin taas jollekin salille liittymistä. Hankalaksi asian tekee se, että olemme tulossa kesäksi Suomeen. Kuntosalien jäsenyydet ovat ovat nykyään niin sitouttavia, että liittymistä on syytä harkita kauemmin kuin naimisiinmenoa. Mihin ovat kadonneet vanhat hyvät kuukausimaksut tai jopa kohtuulliset kertamaksut. Täällä jopa YMCAn kaltaisten peruskuntosalien kertamaksun hinnalla saa konserttilipun.

Päivä on ollut muilta osin raukean lauantainen. En selvinnyt edes kirpputorikierrokselle, kun aika meni yöhousuissa koneen ääressä istuessa. On kätevää tehdä bisnesjuttuja koneella ja hoitaa yhteyksiä sähköpostilla, mutta jos joku kysyy mitä olen puuhannut, yritän aina keksiä jotain konkreettisempaa. Joinakin päivinä vain kaikki tapahtuu virtuaalisesti eikä ole mitään kerrottavaa. Jostain syystä sohvan siirtäminen kuulostaa isommalta jutulta kuin sähköpostien vaihtaminen erinäisistä asioista. Huomenna täytyy siirtää sänkyä niin on jotain kerrottavaa. Tiedä vaikka saisi imuroitua sen takana olevia alueita, jotka ovat saavuttaneet aarniometsä-tyyppisen koskemattoman olotilan.

Uneton48!!!

2008-02-05T23:57:00.000+13:00

Aihetta pieneen juhlaan - Uneton48-lyhärikisan nettisivu on vihdoin julkaistu: www.uneton48.com

Homma on vielä yleisön näkökulmasta aivan alkumetreillä, mutta nyt tuntuu että jonkinlainen rajapyykki on saavutettu. Olen tullut siihen tulokseen, että vaikka matkalla olisi kuinka hankaluuksia, tämä viedään kunnialla loppuun asti. Ei sillä tavalla 'läpi harmaan kiven' vaan täysin hyvillä mielin.

Olen edelleen täysin vakuuttunut ideasta. 48 tunnin elokuvantekoon jää koukkuun. Innostus, oppiminen, riitely, yhdessä nauraminen, tutustuminen itseensä ja toisiin - kaikki on potenssiin 10 tuon viikonlopun aikana. Ne kaverit, joiden kanssa on kilpaillut, tuntee aivan eri tavalla kuin muut. Se leikkaaja joka nukkui sängyssäni, se tuottaja joka lohdutti kun itkin myöhästymistä. Ja tietysti niiden elokuvien katsominen. Haluaisin osallistua Uuden-Seelannin kilpailuun tänäkin vuonna, ettei yhtään kertaa jäisi väliin.

Joten rakkaat ja uskolliset lukijani, jos joku teistä istuu joutilaan rahan (markkinointibudjetin) päällä, haluan lähestyä teitä Uneton48 -sponsoripaketilla! Pahoittelut äkillisestä mainoskatkosta...

Miksi kukaan täysijärkinen lähtisi toteuttamaan moista jättiprojektia? Täällä auringonpaisteessa pää pehmenee ja sitä alkaa kuvitella, että asioita voi ihan oikeasti tehdä - sen sijaan että arvostelisi muiden yrityksiä kotisohvalta. En syytä enää Suomea. Jostain syystä vain kävi niin onnellisesti, että pipo lakkasi kiristämästä kun pääsin sieltä pois. Vähän hirvittää, ilmestyykö pipo takaisin paikalleen kun tulen Suomessa käymään. Jotenkin sitä ajattelee, että Suomessa on se 'oikea' todellisuus. Täällä etelässä kaikki nurkat on pyöristetty, elämän karvaat totuudet makeutettu kohteliaisuuksilla ja jotenkin elämä on 30% lomaa vaikka tekisi töitä vuorokauden ympäri. Ja kuitenkin tilastojen valossa Suomi ei ole juuri sen tuotteliaampi. Ehkä pipon kireydellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä.

Tänään oivalsin bisneksiä miettiessäni jotenkin käsitteen tasolla, miten kaikki ovat vain ihmisiä. Ja toisaalta koko maailma pyörii ihmisten ympärillä, meitä varten. Asiat ovat olemassa vain ihmisten kautta. Asiat eivät keskustele, vaikka joku poliitikko niin haluaa väittää. Jos ihmiset katoavat, ei tänne jää asioita pyörimään. Kaikki menettää merkityksensä, jos sitä ei rakasta kukaan. Joskus suljen silmäni ja voin kuvitella Jumalan katsovan meitä pitkällä linssillä. Ympäristöllä ei ole mitään merkitystä, se saa olla sumea. Kasvit ja eläimet ovat ihan kivoja, mutta vasta luotuaan ihmisen Jumala päätti pitää maailman. Kasveihin se olisi kyllästynyt, eläimiinkin ajan mittaan ja varmaan aloittanut alusta. Luominen on kuitenkin tosi kivaa. Mutta Jumala rakastui ihmiseen ja antoi meidän olla. Halusi nähdä miten käy, rakastaako ihminen takaisin vai ei.

Kämppis lähtee tänään reissuun ja olo vähän haikea kun ei tiedä milloin taas nähdään. Tällä hetkellä meitä on väliaikaisesti neljän suomalaisen pieni siirtokunta Aucklandin yläluokkaisessa lähiössä - minä, Sami, Jutta ja Jutan kaveri Antti. Huomenna jäämme vain minä ja Sami. Söin tänään Fazerin sinistä, luin MeNaisia ja tajusin osaavani ekan säkeistön jostain kotiseutulaulusta, joka alkaa 'Suloisessa Suomessamme...'.

Kaunis kesä koneen ääressä

2008-01-19T09:42:00.000+13:00

On lauantaiaamu ja olisin vielä nukkumassa, jos ei kärpänen olisi suristanut naamallani puolta tuntia. Mitä kärpäset haluavat nukkuvan ihmisen naamasta? En siellä ole sokeria eikä mitään muutakaan elämän eliksiiriä. Ei mulla ainakaan. Olen väsynyt, laiska ja hitusen kiukkuinen.

Bisneksen perustaminen ei ole herkkua. Vaiheet saattavat olla jännittäviä, mutta loppujen lopuksi kysymys on siitä, että teen töitä kotona vuorokauden ympäri. En osaa erottaa vapaa-aikaa työajasta. Aina jos pidän vapaata, tekemättömän asiat kolkuttavat olallani. Ja koska työ tapahtuu tietokoneen ääressä istuen, se ei tunnu oikealta työltä. Ei sillä että jaksaisin päivääkään jotain suota kuokkia, mutta jotenkin puutunut takapuoli ja pieni kipu lapaluiden välissä ei riitä.

Useimmat työvaiheistani vievät niin kauan aikaa, etten näe viikkoihin mitään valmista. Kärsimättömälle ihmiselle tämä ei sovellu. Tuntuu kuin olisin nimennyt itseni hommaan, johon minua ei normaalioloissa koskaan palkattaisi. Pystyn kyllä tekemään itse työn, mutta kaikki muu sen ympärillä ottaa päähän. Keskustelimme eilen siitä, että pitäisi saada mulle työkaveri. Yllätyin siitä miten paljon toivoa pelkkä ajatus herätti. Olisi mahtavaa jakaa sekä työt että graafisen suunnittelijan taistelu ruman tyylitöntä maailmaa vastaan jonkun kanssa. Vaikea kuvitella, että kukaan haluaisi mukaan bisnekseen, joka ei tuota vielä moneen kuukauteen. Mutta saahan sitä toivoa. Jostainhan ovat löytyneet nämä tämänhetkiset yrityskumppanitkin, vaikkei kenellekään makseta vielä palkkaa.

Onneksi on ektrahommat. Hauska, että työntäyteisen elämän voi tasapainottaa tekemällä lisää työtä. Niin se vaan on. Sitä paitsi ekstratyöt eivät tunnu työltä. On vaan mukava olla kuvauspaikalla, jutella ihmisille, syödä hyvää ruokaa ja seurata 3rd AD'ta kuin lammaslauma paikasta toiseen. Ja siitä saa vielä rahaa.

Sami on tänään Rotoruassa, auttamassa ystävää muuttamaan perintöhuonekaluja tänne Aucklandiin. Ulkona on aurinkoista, kohta kuukauden kestänyt hellesää ilman sateisia jaksoja. Viime yönä kävin yhden aikaan kävelyllä. Ei ollut viileä, mutta vähän miellyttävämpi ilma. Ihan kiva olla yksin kotona.

Ensi viikonloppuna lähden etelään, kohti Hamiltonia. Viime sunnuntaina joku keski-ikäinen kirkossakävijä voitti arvonnassa lipun Parachute-festivaalille ja antoi sen minulle. Olin ihan ymmyrkäisenä hämmästyksestä. Festari on nelipäiväinen tapaus, joka vastaa ehkä Suomen Maata näkyvissä-hulinoita. Lipun hinta olisi ostettuna 160 dollaria. Hinnasta ja kiinnostuksen puutteesta johtuen Sami ei halua lähteä mukaan, mutta yritän järjestää treffit entisen työkaverini Rachelin kanssa, joka muutti viime vuoden lopulla sinne Hamil-holeen. En omista telttaa, mutta ajattelin nukkua makuupussissa jokun puun alla. Täytyy vaan löytää muutama muu tyyppi, jotka ovat lähdössä noille festareille. En ole vuosiin käynyt missään vastaavassa ja olen varmaan ihan kädetön järjestämään matkani tai pakkaamaan mitään järkevää mukaani. Saas nähdä.

Ilman mitään tuloja kaikki pienemmätkin menot aiheuttavat hirveää päänvaivaa. Lainassa ollut jääkappi täytyy antaa takaisin, joten yritän huutaa Trademe:sta jotain halpaa ja toimivaa sen tilalle. Kampaajalla käynnin yritän säästää laittamalla itselleni raitoja Petrinan antamasta hiusväristä. Uusien vaatteiden sijaan hankin käytettyjä sillä rahalla, jonka sain entisten myynnistä. Kuntosalille liittymisen sijaan kiipeän välillä vuorelle, tosin liian harvoin. Ilma on niin kuuma, että urheiluun löytyy halua lähinnä öisin. Kävimme tällä viikolla Jutan kanssa uimahallissa, jonka vesi oli ärsyttävän lämmintä. Meri olisi vielä viileähkö, jos jaksaisi rannalle asti.

No, jos rahaa olisi, olisin varmaan tuhlannut sen aivan typeriin asioihin. Pahinta on vaan se, ettei voi ostaa lahjoja, järjestää juhlia tai muuten ilahduttaa muita ihmisiä. Nihkeileminen ei sovi luonteeseeni, ei lainkaan. Olen vakuuttunut, että minut on luotu jakamaan suurehkoa omaisuutta hövelisti joka suuntaan. Jonain päivänä...

Musta joulu

2007-12-25T10:28:00.000+13:00

Viime vuoden perinnettä noudattaen vietimme jouluaaton Karioitahin mustalla hiekkarannalla, tällä kertaa kämppäkaverin ja kahden muun ystävän kanssa. Ranta oli lähes tyhjä muutamaa moottoripyörää lukuunottamatta. Raahasimme eväskorit samaan notkelmaan kuin viime vuonnakin. Vesi oli juossut hiekkamuodostelmien välistä ja muuttanut luonnonmuotoja, joten Samin viimevuotinen lukukuoppa oli kadonnut. Tilalla oli kuitenkin hauska kaareva pukuhuone ja kiipeilyrinne.

Valitsimme joulupuuksi korkean kaislaryppään, heitimme sen päälle koristenauhaa, suihkutimme tekolunta ja asettelimme lahjat ympärille. Siitä tuli aika outo. Ruoka oli hyvää, mutta auringonpaiste niin kuuma että osa siitä ehti pilaantua ennen syömistä. Kävimme pari kertaa meressä uimassa. Vesi oli niin lämmintä, että siellä kesti pulikoida. Odotimme isoja aaltoja ja yritimme ratsastaa niillä rantaan päin. Sain Samilta lahjaksi makuupussin ja kesäpaidan, jonka se oli tuttuun tapaan piilottanut tyhjäksi kaivertamaansa kirjaan. Paketissa oli myös Samin ihana runo.

Uuden Seelannin paras vuodenaika on nyt virallisesti alkanut. Tästä eteenpäin ihmiset pitävät lomiaan, matkustelevat ympäri maata, grillaavat joka ilta ja ovat yhtenään rannalla. Grillijuhlakutsuja on tullut joulun alla lähes joka päivä, vaikka samaan paikkaan kolmena iltana peräkkäin. En kyllä jaksa makkarankäryä ihan niin usein, eikä tästä jatkuvasta syömisestä muutenkaan mitään hyvää seuraa. Lähdemme huomisaamuna ajamaan kohti pohjoista, Paihiaa. Meillä on siellä parin kaverin kanssa jonkinlainen asumus varattu kahdeksi yöksi, kolmas ystävämme on varannut veneen. Sami lainasi eilen bändikaveriltaan ongen niin voimme pyydystää snapperia siinä missä muutkin. Jos ottaa ihan urheilun kannalta, voi hyvinkin syödä kalaa monta päivää putkeen. Kala syö kuulemma nyt hyvin. Plenty of fish in the sea, ei kai siinä mitään ihmeellistä ole. Aivan ihana päästä reissuun, tuli kalaa tai ei. Rakastan kesää, lämmintä ilmaa ja kukkien tuoksua. Ulko-ovi unohtuu usein auki kun ilma on sisällä ja ulkona yhtä lämmin. Itikoita ei ole näkynyt, asumme nyt vähän kuivemmalla alueella ja niillä ei varmaan ole kutupaikkaa.

Jos kiwit ovat keskimäärin rennompaa väkeä (varmasti ovat, jos vertaa suomalaisiin) niin kesällä elo muuttuu entistä rennommaksi. Posti ei kulje ja kiinteistönhoitaja antaa nurmikon rehottaa. Jos menee yöllä kauppaan (joka on siis auki 24/7), kassatytöt nukkuvat pöytiään vasten. Asiakkaat kävelevät ilman kenkiä, lasten rinnukset täynnä erivärisiä jäätelötahroja. Jostain syystä ympäristöstä huokuva rentous ei vaikuta omaan tahtiini sen enempää kuin Suomesta henkivä tehokkuuden mielikuva. Kun ryhdyn työhön, teen sitä aina oman suorituskykyni mukaan. Löysäily tekisi vain työstä tylsää. Toisaalta suomalaiset maneerit - nopeutettu puherytmi, pieni hengästyneisyys ja pään tärinä eivät ole tarpeen, kun ei tarvitse esittää kenellekään olevansa aikaansaava. Toisin sanoen ympäristöni tarjoaa luovalle työlle täydelliset puitteet. Saa nähdä mitä tästä vielä syntyy...

Joulu on ovela

2007-12-18T10:01:00.000+13:00

Tajusin ihan äskettäin, että ensi viikolla on joulu. Eilen ryhdyin hankkimaan joululahjoja netistä. Ajattelin, että kun kaikki tuotteet kuitenkin tulevat Kiinasta, sama kai se on mitä kautta ne päätyvät perheelle Suomeen. Valitettavasti suomalaiset nettikaupat eivät kaikki toimineet kovin jouhevasti merten yli. Anttilanet oli niin hidas, että jokaista linkkiä painettuaan piti palata hetkeksi muihin hommiin. Kun lopulta sain tilaukseni valmiiksi, istuntoni vanheni ja kaikki katosi. Se siitä. Onneksi löytyi pari muuta kauppaa, joiden käyttö vielä onnistui.

Viime viikolla sain päätökseen parin viikon freelance design urakan. Päädyin työskentelemään eri lehden kanssa kuin oli tarkoitus, kun toisen lehden materiaalit eivät saapuneet ajoissa. Työ oli aika puuduttavaa, ja oli kiva palata sen jälkeen omiin projekteihin vaikka ne eivät vielä rahaa tuokaan. Lyhytfilmini (joka siis ei varmasti tuo rahaa) uusi editoija Ned on huomattavasti luotettavampi kaveri, joten eiköhän se tällä kierroksella saada valmiiksi. Huomenna jatketaan.

Sunnuntaiaamuna heräsin puoli kuudelta, pakkasin mukaani kaikki tummat vaatekappaleet jotka löysin ja matkasin Power Rangersin kuvauspaikalle. Ekstran työt ovat leppoisia. Ei tarvitse kuin syödä ja viihdyttää itseään. Aina välillä ohjattiin sisään leffateatteriin, jossa kuvattiin karaokelaulukohtausta. Meidän piti yleisönä taputtaa, hurrata, buuata, nauraa ja huutaa. Siinä kaikki. Työstä maksetaan sen vaikeustasoon nähden todella hyvin. Puolen päivän keikasta saa jo sata dollaria, hyvän aamiaisen, hyvää kahvia ja lopuksi monipuolisen lounaan. Lisäksi suurimman osan ajasta voi käyttää miten lystää, kunhan pysyy kuvausalueella. Pahin ongelma on pitkästyminen. Seuraavalla kerralla otan jotain lukemista tai ainakin paperia ja kynän. 1st AD osoittautui tutuksi mieheksi - naimisissa täällä asuvan suomalaisen kanssa. Tavattiin joskus alkuvuodesta suomalaisten kokoontumisessa. Tiesin kyllä, että se oli töissä Power Rangersissa, mutta en arvannut törmääväni kun ohjaajia on niin monta.

Background talentin listassa luki, että seuraavia mahdollisia töitä olisi tiedossa heti tammikuun alussa - lähinnä mainoskuvauksia. Toisessa oli kysymys jostain juhlista, joihin tarvitaan paparazzeja, toisessa haettiin vaan blondeja. Toivottavasti kutsuvat noihin, olisi hauska nähdä mistä niissä on kysymys. Näiden lisäksi yritän tietysti löytää ihan oikeitakin kuvaushommia, ekstran työt eivät kovin pitkälle elätä. Täytyy vaan suunnitella ajankäyttönsä niin, etten viivästytä bisnestouhuja. Pitäisi saada niin monta asiaa valmiiksi ihan lähiaikoina. Onneksi on joulu. Täällä se tarkoittaa hyvää työskentelyaikaa - kun ei ole sukulaisia eikä traditioita. Suurin osa ystävistä vetäytyy perheidensä pariin. Meillä on muutaman hengen porukka, jolla yritetään järjestää oma jouluateriamme. Kirkollakin olisi jouluohjelmaa ja kaikenlaista, mutta haluan mieluummin oikeasti läheisiä ihmisiä ympärilleni.

Kirkon kävijäkoostumus on muuttunut hyvin korealaiseksi. Vaikkei minulla ole mitään korealaisia vastaan, tuntuu aina vaan vieraammalta kävellä sisään. Ongelma on se, että monikulttuurisuuden sijaan alkaa olla kyse vain siitä, että olen ainoana muukalaisena aasialaisyhteisössä. Koska omaa väkeä on mistä valita, korealaiset eivät vaivaudu tutustumaan ulkopuolisiin, saati sitten puhumaan englantia (monet eivät osaakaan). Minkäs teet, seurakunnanhan on otettava avosylin vastaan kaikki halukkaat. Siellä sitten palkataan korealainen pastori, pidetään korealaispäiviä ja lauletaan koreaksi. Täällä on vähän sama vaiva kuin Suomessa, pienen maan anteeksipyytelevä asenne. Maassa maan tavalla? Suomalaisen täytyy ulkomaille lähtiessään opetella vieras kieli ja kulttuuri, sopeutua paikalliseen elämänmenoon. Jostain syystä sama ei toimi toisin päin. No, eihän ulkomaalaisen voi olettaa sopeutuvan Suomeen - suomalaiset ovat hädin tuskin itse sopeutuneet Suomeen. Sitä paitsi sopeutuminen on Suomessa vähän nurinkurista. Aito suomalainen vähättelee kotimaataan, masentuu talvisin ja säästää päästäkseen teneriffalle. Ja jos säästää oikein kauan, saattaa päästä Thaimaahan. Eikä suomalainen sinne päästessään kuvittele voivansa puhua suomea. Mutta meitä onkin niin vähän.

--------Seuraa loppukevennys---------------------------

Minulta kysytään jatkuvasti, puhutaanko Suomessa englantia.
"So what's the language in Finland... Finland...ish?"
"Finnish"
"Oh? Can YOU speak Finnish?"
"Yeah."
"But Finland's like an English speaking country, right?"
"Not really."
"So people don't speak English?"
"It's not like in India."
"So do you speak Finnish or English at home?"
"Well, my husband is Finnish and I'm Finnish. What do you think?"
"I honestly don't know (???)"

Suomi ja Skandinavia ovat myöskin sama asia:
"So where're you from?"
"Finland"
"Oh... Scandinavia! I've always wanted to see Sweden & Norway... and Iceland!."

Kiwien maantieto on jenkkejä huomattavasti parempaa, mutta Suomen sijainti on monille hyvin epäselvä.
"Finland... that's in Eastern Europe, isn't it? Close to Poland?"

Ilmasto on myös hämmästyttävää:
"I saw this picture from Norway, where people were lying on the beach in bikinis! I had no idea they have warm days like that."

Koulu loppuu ja loppuelämä alkaa

2007-12-09T10:23:00.001+13:00

Olen jo viikkotolkulla lupaillut kuulumisia ja niitähän riittäisi jos olisi aikaa naputella. Miehestäni on tullut nyt myös esimieheni, joka innokkaasti kertoo kuinka minun kuuluisi aikani käyttää. Nyt se on kuitenkin vakuuttunut, että blogin kirjoittaminen edistää bisneksessä tarvittavaa verkostoitumista ja yhteisöajattelua, joten siihen täytyy irrottaa aikaa. Kun vain voisin perustella kirppiskierrokset ja käsikirjoitusten väsäämisen kahviloissa samalla tavalla.

Pari viikkoa sitten loppui koulu. Lightning Guy saatiin valmiiksi ja sai suuren suosion koulussa ja lähipiirissä. Laittaisin sen Youtubeen, mutta haluan ensin lähettää parille festareille ja etikettiin kuuluu, ettei sitä levitetä netissä ennen teatterinäytöksiä - jos nyt siis huolivat sitä mihinkään festareille. Koulun näytöksessä jokaisen filmin ohjaaja nousi lätisemään jotain omasta tuotoksestaan ennen sen katsomista. Aavistelin, että puheestani tulisi väkisinkin tukala tai hölmö joten ostin pieniä suklaapatukoita. Nousin siis penkistä ja ilmoitin ettei mulla ole mitään sanottavaa ja nakkelin hymyillen suklaata yleisölle. Riemu oli valtava. Luulen että katsojien mielikuva filmistä värittyi vähän suklaan myötä, mutta sehän on vain hyvää markkinointia. Jonain päivänä mun varmaan täytyy oppia puhumaan järkeviä, kun ihan joka tilanteesta ei selviä snackseja viskomalla.

Ajattelin, että koulun jälkeen aikaa jäisi ns. elämälle, mutta mitä vielä. Koska olin jo aikaisemmin päättänyt viedä täkäläisen 48 tunnin lyhytelokuvakilpailun Suomeen, upposin sen järjestelyihin. Lisäksi meillä on toinen myös Suomeen kohdistuva internethanke, josta voisin kertoa teille mutta "If I told you I'd have to kill you". Avoimena ja spontaanina ihmisenä kaikenlaisten salaisuuksien pitäminen (varsinkin ystäviltä) on yhtä tuskaa. Leffakisasta on se ilo, että pääsen takaisin Suomeen ihan tekemään jotain. Pelkäsin, että päädyn istumaan käsieni päällä laiturin nokassa. Ja tietysti oikeisiin töihin - tosin niihin joudun varmaan joka tapauksessa kun näitä muita bisneksiä pitää edistää.

Koulun jälkeen päätin, etten palaa täysin graafisen suunnittelun pariin. Vain sen verran mitä rahan takia on pakko. Nyt olen ollut viikon freelance-hommissa ja päänsärkyähän siitä vain seuraa. Graafikkoahdistuksessani ilmoittauduin jopa paikallisen ekstroja välittävän firman listoille, kävin valokuvattavana ja ensi sunnuntaina pääsen taustahahmoksi Power Rangersien kuvauksiin. Noissa hommissa on se kiva puoli, että niistä maksetaan. Ei nyt älyttömästi, mutta aina on se mahdollisuus että saan jostain kaksi vuorosanaa ja hintaa nousee :)

Ensi viikolla on koulu valmistujaisjuhla ja täytyy lähteä kirpparille etsimään päällepantavaa. Koulukavereilla alkaa olla nyt jo hirveä ikävä toisiaan. Koulun postilaatikko täytyy kaikille osoitetuista 'love you all, miss you all' viesteistä. Mulla on vähän ikävä muutamaa ihmistä, mutta suurin osa 130 opiskelijasta jää kyllä hyvinkin vieraiksi. Osaan en koskaan edes halunnut tutustua sen kummemmin, mikä tietysti helpottaa asiaa. Facebook on hiljalleen täyttynyt koulukavereista, jotka ikävissään kutsuvat listoilleen ihmisiä joita eivät juurikaan tunne - kunhan ovat samasta koulusta.

Eilen kävimme Aucklandin vuoden suurimmassa juhlassa, Christmas in the Park. 200 000 ihmistä kuhisi keskuspuistossa ison lavan äärellä. Taivas näytti tummalta, mutta vettä ei satanut. Vähän ripsi kun lähdettiin pois. Tapahtuman lopussa ykkössponsori coca-cola ampui ilmoille valtavat ilotulitukset. En ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon rahaa taivaalla. Parasta koko tapahtumassa oli nähdä täkäläiseen tyyliin kaikki ikäluokat kokoontuneena yhteiseen hauskanpitoon ilman älytöntä viinankäyttöä. Pikkulapset tanssivat musiikin tahtiin ja teinit ölisivät taustalla omaan tyyliinsä. Täällä joulupukki saa vielä sanoa 'ho ho ho' ja olla niin pulska kuin ikinä. Ilmeisesti sama ei enää käy ainakaan jenkeissä.

Meidän yrityksen ydinporukka kokoontui eilen villiin brainstorm-sessioon. Tajusin siinä samalla, että olen kuuden ihmisen joukossa ainoa naispuolinen. Poikien harmiksi minusta ei ole mitään iloa kahvinkeittäjänä tai emäntänä. Unohdan ruokaan liittyvät velvollisuuteni saman tien ja tarjoilu muuttuu itsepalveluksi. Onneksi Sami on etevä keittiössä. Täytyy myöhemmin kertoa lisää bisneskumppaneista, ovat aivan mainio porukka. Parasta on se, ettei joukossa ole yhtään ns. jarrua. Kaikki ovat avoimia ideoille, kekseliäitä, optimistisia ja kannustavia. Uskon, että yritystoiminnassakin sitä saa mitä tilaa. Jos ei itse usko omaan ideaansa, on turha yrittäkään.

Lightning Guy

2007-11-13T01:26:00.000+13:00

Koulun lopputyönä toimivan lyhytelokuvani kuvaukset ovat nyt pulkassa. Neljä päivää meni todella nopeasti. Sateen takia täytyi vähän vaihdella aikatauluja viime tingassa, mutta muuten kaikki kulki sulavasti. Olen valtavan kiitollinen hyvästä kameramiehestä ja omistautuneista näyttelijöistä - erityisesti nerokkaasta lapsinäyttelijästä, joka oli gafferin suloinen pikkuveli. 1st AD (mikä se nyt on suomeksi?) osoittautui aivan karmeaksi natsiksi, joka huusi että turpa kiinni silloinkin kun kukaan ei edes puhunut, mutta ainahan mukaan täytyy yksi 'extra grace required' mahtua. Lavastaja/puvustajani ei hoitanut hommiaan juuri lainkaan, joten jouduin itse vastaamaan vanhalla rutiinilla siitäkin puolesta. Muutaman jutun kanssa tuli kyllä kiire - siinä sitten aamutuimaan ajelin ostamaan sopivaa lipastoa, samalla kun pyöritin kuvalistaa mielessäni. Muilta osin keskityin siihen, että työryhmälläni oli kylliksi ruokaa ja suklaata ja saivat riittävästi kannustusta. Lopulta 1st AD'kin alkoi rentoutua, neljäntenä päivänä näin jo hymyntapaisen.

Huomenna alkaa editointi, sitten nähdään mitä tästä vielä tulee... Lisää myöhemmin.

Kalaan - inside the fish

2007-10-23T10:39:00.000+13:00

Eihän meillä mitään vapoja ollut tai muita vermeitä, mutta lähdimme mukaan kun kanadalainen kaveri kirkolta pyysi. Kuvittelin, että kyseessä oli muutaman seurakuntalaisen virkistysreissu johonkin lähimmälle sillalle. Pian kävi ilmi, että meitä oli lähdössä 20, neljällä autolla kohti pohjoista. Mietin, miten jaksaisin koko päivän uppo-outojen ja osittain aika kielitaidottomien korealaisten kanssa. Päivästä tuli kuitenkin mainio. Shakespearen kansallispuistossa oli aivan mahtavat maisemat (unohdin kameran...), pelasimme jalkapalloa, söimme hyvä pihviä, pahaa makkaraa ja aina yhtä järkyttävää korealaista viinietikka-kaalisörssöä. Näimme tappajavalaan aika lähellä rantaa ja kiljuimme riemusta. Kiipeilimme kallioilla pitkin murentuvaa vulkaanista kiveä ja orjantappuran tapaista pusikkoa. Kalastimme muutamalla vavalla ja yksi tarpeeksi iso snapper leikeltiin ja jaettiin sushimin muodossa halukkaiden kesken. En varmaan ole koskaan saanut niin tuoretta kalaa. Luulen, että sen samean silmän takana pyöri vielä elämän filminauha, kun kastoimme pyrstönpalasia soijakastikkeessa. Sami istui kalliolla kitara kädessä ja sävelsi kaverin kanssa uutta laulua.

Oli hienoa viettää kokonainen päivä ilman tietokonetta. Ei tullut edes ikävä, vaikka pitikin lukea Dan Brownin Digital fortress'ia siellä matkan varrella. Ei rannalle voi lähteä ilman kirjaa. Kun välillä nostin etutukkani irti kirjasta, mietin miten paljon täällä maailmassa saa ihan ilmaiseksi - loputtoman vihreät nummet, kirmaavat pikkulampaat, sinisen meren ja vulkaaniset kivimuodostelmat, palmut, valaat ja delfiinit.

Yötä päivää

2007-10-06T10:28:00.000+13:00

Vuorokausirytmini on sekaisin. Kun koulussa ei ole mitään muuta kuin 'valmistautumista' kuukauden päästä kuvattavaan lyhytfilmiin, kaikki aikani kuluu omissa projekteissa. Koneen ääressä istuessa ajataju katoaa täysin ja menen yleensä nukkumaan kolmelta, kun huomaan että on myöhä. Eilen sain apua meidän filmiin yhdeltä tutulta editoijalta, joka on enemmänkin käsikirjoittaja-editoija-ideapankki. Siinä menikin sitten iltapäivä yöhön asti, kun kehiteltiin juonikuvioita elokuviin ja yritettiin pelastaa otoksia, joissa valaistus vaihtuu radikaalisti. Opin liittämään taustan toisesta kuvasta, hirveän tarkkaa ja hidasta hommaa, mutta pystyn pelastamaan muuten käyttökelvottomat pätkät.

Lähetin jokunen päivä sitten Facebook-kutsun kaikille vanhoille tutuille ja ystäville, joiden sähköpostiosoitteet olivat vielä tallessa. En tiennyt, että asiasta puhutaan Suomessa nyt niin kovasti. Täällä se on vain yksi nettifoorumi muiden joukossa. Olen jo aikoja sitten luovuttanut taistelun näitä villityksiä vastaan. Kaikki, mikä auttaa yhteydenpidossa ja laajentaa elämänpiiriäni on tervetullutta. Filmintekijäksi olen surkean huonosti verkostoitunut. En odota, että kaikki kutsun saaneet liittyvät mukaan. Jos Facebookin, Bebon, Flickrn ja Linked'n vastustaminen on osa olemustasi tai muuta yhteiskunnallista agendaa, kunnioitan sitä. Olin itse ihan samanlainen... Jos taas et ole saanut kutsua, lähetä kommentti / sähköposti.

Tähän loppuun suosittelu: Jos ette vielä ole löytäneet uusi-seelantilaista komediaa, käykää katsomassa Flight of the Conchords'n lauluja Youtubesta. Suuria suosikkejani ovat Humans are dead, Issues, Albi the racist dragon, If you're into it ja Business time

Jotkut varsinaisen komediasarjan jaksotkin ovat mainioita.

Lomaviikon hommia

2007-09-19T20:12:00.000+12:00

Maanantaina lähdimme Muriwain rannalle kuvaamaan liitovarjoilua. Ilma oli lämmin ja seesteinen. Koko päivä oli yhtä kiipeämistä ja odottelua (para-waiting :), kun piti vaihtaa kuvauspaikkaa tuulen suunnan mukaan ja käydä aina välillä hakemassa Ned takaisin ylös lähtöpaikalle. Onneksi kuvausporukka oli niin mukava, ettei aika käynyt pitkäksi. Opin puhdistamaan ja valmistelemaan varjon oikeaan muotoon ilmaannousua varten. Olisi ollut hienoa lennellä itsekin, mutta yksin lentämiseen tarvitsee ainakin päivän kestävän koulutuksen, eikä siihen ollut aikaa. Sitä paitsi varjon ohjaaminen ei vaikuttanut kovin helpolta.

Tiistaina luin dekkaria, jonka isi jätti jälkeensä melkein vuosi sitten. Oli kiva lukea suomen kielellä ja jäin kirjaan niin koukkuun, että pääsin sohvalta ylös vasta kolmelta iltapäivällä. Kiipesin taas Mt Edenille. Löysin kauniin valkoisen kioskirakennuksen, vähän jo töhrityn ja tyhjillään olevan, mutta siinä oli jotain tosi viehättävää. Illalla kävin katsomassa Samin squash-peliä, ensimmäistä kertaa sitten 1998. Myöhemmin haettiin Samin kanssa pari elokuvaa ja saatiin niistä toinen katsottua. Se oli kirpeä ihmissuhdekomedia Trust the man. Ei ihan huono. Kyllä sitä lomalla ehtii...

Tänään lähdin Jezin kutsusta Hendersoniin (läntinen kaupunginosa) auttelemaan Back of the Y - tv-sarjan studiosetin rakentamisessa. Pääsin muotoilemaan kiviä styroksista. En ollut ikinä ennen käyttänyt sellaista kuumaleikkuria, kaikki muu oli ihan tuttua maalaamista, leikkaamista ja suunnittelua. Apulaisina oli Jezin lisäksi pari muutakin luokkakaveria. Varsinaiset BOTY-kaverit olivat sottaisia ja äänekkäitä kolmekymppisiä ja työpaja kuin pommin jäljiltä. TV-sarja itsessään on ilmeisesti aivan ala-arvoisen typerä, mutta eipä minun tarvitse siitä huolehtia, varsinkin nyt kun ei ole telkkariakaan. Joka tapauksessa on kiinnostavaa pyöriä oikealla studiolla ja nähdä miten tv-ohjelmaa tehdään pienellä budjetilla - koulun nollabudjetin sijaan. Huomenna menen uudestaan. Kun tulin tänään kotiin, lähdettiin Samin ja Katrin kanssa Mt Edenille. Vuori on alkanut tulla jo tutuksi. En katsonut enää kunnolla eteeni ja astuin lehmänlantaan.

Perjantaina en varmaan viitsi enää styroksihommiin. Alanan pitäisi tulla auttamaan meidän lyhytfilmin editoimisessa, kun Brad ei pääse. Jännitän myös, pääsenkö ilmaiseksi kampaajalle. Läheisen kampaajan edessä oli maanantaina ilmoitus, jossa etsittiin hiusmalleja. Jonkun uuden työntekijän piti päästä harjoittelemaan raitojen tekemistä. Kävin ilmoittautumassa ja sanoivat soittavansa, jos tarvitsevat perjantaina harjoitustukkaa. Niin, ja perjantaina täytyy myös soittaa uudelle tuttavuudellemme Tarxille ja kysyä, josko meitä tarvittaisiin Gisbornen kuvausreissulla. Olisi kiva päästä ilmaiseksi reissuun...

Kyllä sitä selvästi jo pärjäisi ilman kouluhommiakin. Ei käy aika pitkäksi ja ehtii vielä ulos liikkumaan. Kun vain saisi jostain rahaa elämiseen... vaikka se olisi ehkä jo liian täydellistä.

Lomakuume

2007-09-13T20:03:00.000+12:00

Kohta alkaa parin viikon loma ennen viimeistä lukukautta. Loman alkaessa mulla on ollut tapana sairastua, jos ei nyt ihan vuoteen omaksi niin sellaiseen perusräkätautiin. Eilen aloin hikoilla viimeisen studioshown aikana aivan älyttömästi. Studiossa on aina kuuma, ei siinä mitään uutta, mutta tällä kertaa tuntui kuin silmät olisivat kiehuneet päässä. Olin koko päivän art directorina ja aamulla Petrina patisti vielä haastateltavaksi, kun joku vieras oli jättänyt saapumatta. Esitin sisustussuunnittelijaa. Mitään ei ehditty harjoitella, joten kuulin kysymykset ensimmäistä kertaa kameran edessä ja jauhoin paskaa minkä kerkesin. Kehotin esimerkiksi pimeässä eläviä hankkimaan valoja, koska ne tekevät sisätilasta huomattavasti viehättävämmän. Viimeisen shown alkaessa luokkakaverit lupasivat hoitaa hommat ja pääsin kotiin. Sami peitteli minut vuoteeseen ja heräsin viisi tuntia myöhemmin iltapalalle. Sitten taas nukkumaan vielä 10 tuntia ja pää tuntui paljon paremmalta tänä aamuna. Kaikkein hienointa oli välttää viimeistä showta vääjäämättömästi seuraava paikkojen siivoaminen, johon kuuluu aina hermoja raastava 'tavarat-oikeille-omistajilleen' ralli.

Viimeisen lukukauden lyhytfilmi on nyt tekemistä vaille valmis, mutta tuottajani Petrina lähti pariksi viikoksi hommiin Queenstowniin eikä asia varmaan etene loman aikana mihinkään. Koulun ulkopuolinen filmi odottaa viimeisen kohtauksen kuvauksia. Sää näyttää hyvältä sunnuntaina, mutta taaskaan ei ole kameramiestä käytössä. Editoija pääsee kuitenkin loman aikana työstämään jo kuvattua materiaalia, joten eiköhän siitä jotain synny.

Viime viikonloppuna olimme Samin kanssa yhden samoalaisen kaverin lyhytfilmin kuvauksissa. Tänä lauantaina pitäisi taas mennä auttelemaan. Sami pitelee boomia ja minä teen maskeerausta/meikkiä. Viimeksi sain meikata kymmenen 'jengiläistä' kameran eteen. Kokemus oli useimmille hyvin uusi ja irvistelivät vaikeina. Ohjaajan mielestä ei tarvittu kuin perusmeikkiä, vaikka yhdessä kohtausessa on jengitappelu ja päähenkilöä lyödään pullolla päähän. Oli se kuitenkin hankkinut jotain arpivahaa ja tekoverta, joilla sain loihtia haavan otsaan. Pitäisi hankkia kunnon väripaletit mustelmien tekoon ja sellaista mahtavaa verimömmötahnaa hyytymäkohtiin. Haavasta tuli kuitenkin ihmeen vakuuttava. Voi sanoa että on CSI'n katsomisesta jotain hyötyä.

Vaikea uskoa, että vuosi on näin pitkällä. Sami puhuu jo Suomeen paluusta, mua hirvittää pelkkä ajatus mutta ei kai sille mitään voi. Olen jo päättänyt, että seuraan sitä joka tapauksessa. Ennen maaliskuuta täältä ei kannata lähteä, jos aikoo koskaan palata. Siihen mennessä pitäisi olla pysyvän oleskeluluvan ehdot täyttyneet, eikä lupaa voi enää menettää maasta poistumalla.

Maassa pysymisen ja Suomeen paluun suhteen keskustelu Samin kanssa on jatkuvaa köydenvetoa. Samin mielestä mielekkäitä, syviä ihmissuhteita ei voi rakentaa kuin äidinkielellään - sen parhaat ystävät ovat edelleen Suomessa eikä täällä ole kuin märkää, kylmää ja teennäisiä ihmisiä. Olen ihan samaa mieltä märästä ja kylmästä, mutta mulla ei ole Suomessa mitään muuta kuin perheeni. Jos haluaisin nähdä vanhempiani joka päivä, pitäisi muuttaa samaan kylään ja työskennellä Siwan kassalla (tosin ei sieltä töitä saisi). Jos haluan tehdä mitään omaan ammattiini liittyvää, edes siihen edelliseen, pitäisi asua Helsingissä, jossa ei ole mitään sosiaalista verkostoa. Kysymys ei ole siitä, että ystäväni olisivat kaikonneet jonnekin viimeisen kahden vuoden aikana. Minulla ei koskaan ollutkaan Suomessa mitään sosiaalista elämää. Samilla oli. Nyt osat ovat jossain määrin vaihtuneet, enkä millään haluaisi jättää täältä löytämiäni ystäviä ja yhteisiä projekteja. Parasta nykyisissä ympyröissä on ehkä se, että ne liittyvät filmialaan ja ihmiset ovat jotenkin mukavampia kuin mainospuolella. Pienen tai olemattoman budjetin leffoja ei tehdä rahan takia, eikä tätä stressiä kestä kuin rakkaudesta lajiin. Monet ovat jättäneet hyväpalkkaisen työn hypätäkseen tyhjän päälle ja luodakseen jotain. Olen aina halunnut sellaisia ihmisiä ympärilleni. Turvallisuushakuinen tai rahakeskeinen elämänasenne on masentava.

Nälkämaan laulussa sanotaan: 'Raukat vain menköhöt merten taa'. Välillä on huono omatunto siitä, että mieluummin asun ulkomailla kuin Suomessa. Suomi masentaa ja tekee minusta epäsosiaalisen. Pidän Suomesta, mutta en pidä itsestäni Suomessa. Pienenä leikin ajatuksella, että olin vahingossa syntynyt väärään maahan. Suostun palaamaan Samin kanssa Suomeen, mutta en lopullisesti. Ehkä muutan vielä mieleni... Juttelimme viime sunnuntaina kanadalaisen miehen kanssa, jonka mielestä meidän kannattaisi ehdottomasti asua kesät Suomessa ja talvet Espanjassa. Itse se aikoi rakentaa talon Kanadaan ja asua talvet Kaliforniassa. Siinähän asuu. Mies vaikutti yksinäiseltä, avioliitto oli hajonnut ja se valitti $100,000 vuosipalkkaansa liian heikoksi. En itse viitsisi muuttaa ympäriinsä pelkästään sään takia. Ei elämä ole välttämättä auvoista vaikka ilmasto-olosuhteet olisivat täydelliset. En koskaan halunnut asua ulkomailla vain jännittävän kulttuurikokemuksen takia. Halusin löytää oman paikkani. Asua niin kauan, että kulttuuri tuntuu omalta, kieli jollain lailla omalta ja näen asiat paikallisen silmin. Siinä voikin mennä loppuelämä.