Edelleen täällä

Eksyin vahingossa omaan blogiini ja hämmästyin siitä, että se on edelleen olemassa. Viimeisestä päivityksestä on kevyet kahdeksan vuotta. En tiedä voiko enää puhua päivitystiheydestä. Heh. Näin pitkän tauon jälkeen yksi asian on päivänselvä – blogi on ihan paras päiväkirja. Täältä löytyvät kadonneet ajatukset ja valokuvat, joita on vuosien jälkeen tosi hauska selailla. Kirjoitetaan siis lisää.

Kahdeksan vuoden hyppy

Mitä on ehtinyt tapahtua? Asumme edelleen Hamiltonissa. Lapsia on nyt kaksi ja kirjoja olen kirjoittanut seitsemän. Tosin tuota viimeisintä en ihan heti raaski julkaista, koska taloudellinen tilanteemme on heikompi kuin kahdeksan vuotta sitten. 

On se hyvä ettei tiedä omaa tulevaisuuttaan. Jos joku olisi silloin kertonut että tässä näin käy, olisin varmaan masentunut ihan täysin. 2016 olin juuri aloittanut uudessa työpaikassa ja asuntosäästäjänä. Säästäminen jatkui monta vuotta, jonka jälkeen meillä oli talon ostoon käsiraha ja paikallinen pankin 'pre approval' useampaan otteeseen. Markkinat kuitenkin huitelivat ylös ja sitten alan sellaista vauhtia ettei pysytty perässä. Sitten tuli pandemia ja maa meni kiinni pariksi vuodeksi. Täällä se todellakin meni kiinni, mikä alkuun tarkoitti sitä ettei ollut virusta eikä mitään rajoituksia – paitsi se ettei maasta voinut poistua.

Takaisin Suomeen

Kun rajoitukset lopulta hellittivät, päätimme lähteä Suomeen. Viime vuonna raahasimme koko perheen pohjoiseen kotimaahan. Kiersimme matkailuautolla Eurooppaa, sukuloimme ja leikimme kotia Espoossa valtavan talon talonvahtina. Lukas kävi neljä kuukautta koulua, solmi ystävyyssuhteita ja oppi kieltä. Tamas inhosi kaikkia päiväkoteja sydämensä pohjasta eikä suostunut puhumaan sanaakaan Suomea. Talon mukana tullut labradorinnoutaja oli kuitenkin iso plussa.

Reissu kesti yhdeksän kuukautta, eikä meillä ei ollut selvää suunnitelmaa takaisinpaluusta, mutta kuten monta kertaa aiemminkin, päädyimme lopulta käyttämään ne paluuliput. Eihän sitä voinut jättää kaikkia tavaroitaan kavereiden takapihan varastoon ihan loputtomasti. Se, että lähtö oli nimenomaan tammikuussa saattoi vaikuttaa asiaan. Kun 17 vuoden tauon jälkeen joutuu päivittäisiin lumitöihin, paluumuuttointo hiipuu. 

Kaikkea sitä kuvitteleekin

Ajattelin silloin reissuun lähtiessä, että löydämme jonkin uuden suunnan. Jotain tapahtuu... rakastumme Porvooseen tai johonkin satunnaiseen ranskalaiskylään ja jäämme sinne loppuelämäksemme. Tai muutamme Portugaliin, ihan muuten vaan. Mulla on taipumusta tämäntyyppiseen huikenteluun. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut. Espoossa oli mukavia ihmisiä ja matkan varrella muutenkin hienoja kohtaamisia, mutta Suomi ei tuntunut omalta. Ranskassakin oltiin aika ynseitä. Portugaliin emme edes selvinneet kun oli hirveä helleaalto. Suomen sää ahdisti sitten syksymmällä.

Suomessa ei voi olla kirjailija

Keskustelut toisten kirjailijoiden kanssa avasivat silmiä. Tajusin, etten voisi Suomessa olla ihmisarvoinen kirjailija joka julkaisee kirjoja omakustanteena. Ei varmaan saisi edes kutsua itseään kirjailijaksi. Asenteet tuntuivat jotenkin tyrmääviltä ja ihmiset passiivis-sympaattisilta kanssakärsijöiltä. Kaipasin heti ympärilleni enemmän energiaa ja uskallusta. Säätämistä. Riskinottoa. Virheidentekemistä. Kaipasin siis takaisin Uuteen Seelantiin. 

Löytyikö uusi suunta? 

Palasimme siis lähtöruutuun. Suunta ei muuttunut sillä tavalla kuin olin romanttisissa kuvitelmissani maalaillut. Asuntosäästötili saatiin kuiville. Pyöriessämme siellä Espoon lukaalissa 3D-printtereiden keskellä, mies löysi uuden tuoteidean ja ryhtyi viemään sitä eteenpäin. Itse taas perustin uuden design-yrityksen hyvän ystäväni kanssa. Seurasi kuukausien vyönkiristely että saatiin uuden yrityksen tuotto riittämään inflaation paisuttamiin elinkustannuksiin.

Yrittäjyyden mukavat puolet

Yhdessä yrittäminen on tuntunut kivalta pitkän yksin puurtamisen jälkeen. Tein koko Suomen reissun ajan lähinnä kirjankansidesignia romanttisia omakustanteita julkaiseville kirjailijoille ympäri maailmaa. Tuntuu hassulta sanoa että seksikkäiden miesten vektoripiirtäminen on vieläkin meidän bisneksen kulmakivi, vaikka ollaankin saatu rinnalle muita vähän paremmin maksavia asiakkaita. 

Kesä

Kesä on täällä juuri kuumimmillaan, eikä tämänhetkisessä vuokrakämpässä ole ilmastointia. Toimistolla onneksi on. Meillä on pieni toimistotila jaetussa toimistohotellissa, jossa voi käydä myös iltaisin kirjoittamassa ja istumassa hieromatuolissa. Seelannin kesä ei edelleenkään ole mun lempivuodenaika. Kuuma sulattaa aivot ja vetelöittää. Onneksi se pian hellittää ja pitkä, lämmin syksy ja siedettävän sateinen talvi saavat aivoni taas toimimaan.

Syyllisyydestä

Alan vähitellen tottua siihen syyllisyyteen, jota ulkomailla 'ilman hyvää syytä' asuminen aiheuttaa. En voi elää elämääni kenenkään muun mieliksi. Siitä ei tule mitään, kummallekaan osapuolelle. Anteeksipyytely ei vie mihinkään. Syyllisyyden moninaiset kerrokset lähinnä häiritsevät yhteydenpitoa. Jos en 43-vuotiaana kelpaa elämänvalintoineni jollekin niin sitten en kelpaa. Ehkä joskus vielä palaamme Suomeen pidemmäksi aikaa. Tai sitten ei.  

Mitä seuraavaksi?

Juuri nyt ärsyttää olla köyhä, joten käytän energiaani tänä vuonna tilanteen korjaamiseen. Jos vaikka löytäisin lisää ostajia kirjoille. Eihän sitä tiedä. Sain ne viime vuoden lopulla ystävän kautta Broken Arrowssa sijaitsevaan kirjakauppaan, jossa ne ovat menneet hienosti kaupaksi. Ehkä Uusi Seelanti - Suomi - Istanbul -akselille sijoittuvat romanssit ovat sen verran eksoottisia Oklahomassa. Meidän lähikirjakaupan pitäjä nyrpisti nenäänsä kun kyselin romantiikasta, joten en uskalla siltä kysyä. Omien kirjojen markkinoiminen netissä tai fyysisesti on ihan hirveää, vieläkin.

PS. Kirjoitin tämän päivityksen itselleni. Jos tulevaisuuden Enni on täällä lukemassa, terveiset 2024 kesästä. Muista että vanhentuminen on etuoikeus. Lihominenkin on merkki hengissäolemisesta. Yritä nauttia päivistä ennen kuin ne loppuu.

Työelämää Hamiltonissa

Oikealla näkyvä kuvaus kaipaisi päivitystä. Minulla nimittäin on nykyään päivätyö, oikein täysipäiväinen sellainen. Työnhakuprosessi, josta kuukausia sitten kirjoitin päättyi onnellisesti joskin vähän yllättävästi muuttoon Aucklandista Hamiltoniin. Tämä ei ollut missään vaiheessa suunnitelmissa, mutta minkäs teet kun se oikea osuu kohdalle :)

Uusi työpaikkani Wise Group – Uuden Seelannin suurin mielenterveysalan kattojärjestö. Sen alla on kymmenisen organisaatiota, jotka työskentelevät ympäri maata mielenterveys- ja päihdeongelmien, asunnottomuuden, hyvinvoinnin, työttömyyden ja kyseisten alojen työvoiman täydennyskoulutuksen parissa. Nämä organisaatiot ovat kattojärjestön sisäisen 'mainostoimiston' asiakkaita eli minun asiakkaitani. Mulla meni ainakin kolme kuukautta ennen kuin aloin hahmottaa tämän palveluiden kaoottisen verkoston, jossa valtion rahoituskierrokset seuraavat toistaan ja erilaisia brändejä luodaan rahoitushakemusten tueksi ja tarvittaessa savuverhoksi kun rahoitettua työtä siirretään alihankkijalta toiselle. Ja ihan monimutkaisuuden maksimoimiseksi seassa on myös kaupallista softaa kehittävä ja myyvä organisaatio, jolle pääsin tänään järjestämään kuvaukset. Hyvien valokuvaajien kanssa on kyllä tosi kiva tehdä töitä!

Työsuhde-etuja

Parasta mielenterveysalan työnantajassa on se, että työntekijöistä huolehtiminen on jonkinlainen kunnia-asia. Vuosilomaa saa heti alusta asti 5 viikkoa, ylitöitä ei tehdä (niitä tehdään Seelannissa rutiininomaisesti ja usein palkatta, erityisesti luovilla aloilla) ja kaikenlaisia lisäetuja riittää. Ensimmäisen puolen vuoden aikana olen päässyt jo kahteen oman alani koulutukseen, toisella kertaa työnantaja maksoi hotelliyön jota hyödynsimme koko perheellä. Tämä saattaa kuulostaa tavallisesta työssäkäyvästä ihan tavalliselta touhulta, mutta entiselle kädestä-suuhun-yrittäjälle ero on aikamoinen.

Kahvittelua

Parasta työssäkäymisessä muuten ovat tietysti työkaverit. Joskus yksin kotitoimistossa istuessa olisi riittänyt ihan se, että joku muukin on olemassa ja hengittää samaa ilmaa. En edes osannut haaveilla aamupäiväkävelyistä läheisiin kahviloihin, palkallisella työajalla. Ensimmäisinä viikkoina auringonpaisteessa köpöttely ja ties mistä työasioihin liittymättömästä rupattelu tuntui jotenkin väärältä mutta kaikkeen tottuu, jopa laiskotteluun :) Laiskottelin kyllä ihan yhtä paljon yrittäjänäkin, omaan laskuuni.

Säästöä

Parasta ennustettavassa ansiotulossa on helppo ja automatisoitu rahan säästäminen. On jotenkin noloa, että 36-vuotiaana säästän ensimmäistä kertaa elämässäni rahaa - lukuunottamatta jotain ihan pikkusummia. Tällä menolla meillä on pian varaa rakentaa tiny house trailerin päälle. Mitään normaalikokoista taloa meillä ei ole varaa rakentaa tai ostaa vielä pitkään aikaan, mutta en minä sellaista haluaisikaan. Täällä odotellaan kyllä kiinteistömarkkinoiden romahdusta ja siitä voisi olla jotain iloa jos tontteja tulee pakkohuutokaupattavaksi pilkkahintaan. Mutta sen varaan tuskin kannattaa laskea.

Hamiltonia

Parasta Hamiltonissa on se, ettei kukaan Hamiltonin ulkopuolella ikänsä asunut ymmärrä sen päälle mitään. Kaupunki on ehkä Tampereen kokoinen, mutta sillä on Pieksämäen maine. Joen varrella sisämaassa on vähän kylmempää, mutta joka suuntaan on suhteellisen lyhyt matka. 1.5 tuntia Aucklandiin, 40min Raglanin ihanaan merenrantakylään, tunti ja vartti Taurangaan. Ennen työhaastattelua en ollut käynyt Hamiltonissa kuin kerran, ja silloinkin jossain kaupungin ulkopuolella ihmettelemässä sittemmin takaisin Aucklandiin muuttaneen ystäväni maaseutuelämää. Vasta muuton jälkeen löysimme kaupungin keskustan, huikean kaupunginpuutarhan, vähemmän huikean kaupunginkirjaston ja useamman luksustason leikkipuiston. Hamiltonissa kaikki kaupungin rajojen sisällä sijaitseva on maksimissaan vartin ajomatkan päässä, joten elämänpiiri tuntuu jotenkin isommalta kuin länsi-Aucklandin perällä. Tämän kokoisia kaikkien kaupunkien pitäisi olla!

Puutumista

Pahinta viimeisen puolen vuoden aikan on ollut jalkojen ja käsien pistely ja puutuminen. Verikokeista selvisi, että B12 ja rautavarastot olivat alhaisissa lukemissa, joskin labran normaalin vaihteluvälin sisällä. Intensiivisen googlettamisen kautta aloin ymmärtää enemmän näistä luvuista ja rupesin napsimaan isoa methyl-b12 annosta ja rautaa. Puutuminen ja pistely hävisi vähitellen kokonaan - mitä nyt huonossa asennossa istuessa tai nukkuessa tulee jotain hetkellisiä vaivoja. Ensimmäisten vaivojen perään tuli kuitenkin pian jalkojen kuumotus, joka sai kengät tuntumaan tuskallisilta. Olen nyt ollut toista viikkoa gluteenittomalla ruokavaliolla (vältellen entiseen malliin sokeria) ja se tuntuu auttavan vähän. Maidostakin varmaan pitäisi luopua. Muuten ei haittaisi, mutta en haluaisi elää ilman juustoa. Tosin ilman leipää (en usko gluteenittomiin leipiin) sillekään ei ole niin paljon käyttöä. Ilmeisesti b12:n kanssa pitäisi lisäksi ottaa foolihappoa ja muita b-vitamiineja, joten tilasin niitä ja katsotaan pääsisikö niillä vihdoin ihan 100% terveen kirjoihin. En voi kyllä hirveästi valittaa, kun oireet ovat nyt niin lieviä etteivät ne oikeastaan rajoita elämää millään tavalla.

Minitalounelmia

Rahaa säästellessämme olemme alkaneet tutkia tosissaan erilaisia rakennusvaihtoehtoja. Pikkutalon rakentaminen trailerin päälle tuntuu tällä hetkellä tosi hyvältä vaihtoehdolta. Meillä on jo alustava suunnitelma, johon sisältyy neuvotteluja paikallisen peräkärryvalmistajan kanssa. Tästä aiheesta tulee varmasti oma päivityksensä vielä.. tai perustan erillisen tiny house blogin, se tuntuu olevan suosittu harrastus. En tiedä, onko kukaan kirjoittanut näistä minitaloista suomeksi, mutta jos aihe kiinnostaa niin tiny house -hakusanoilla löytyy pilvin pimein lisätietoa / ihania pinterest-kuvia. Meillä on jo valikoima kaikenlaisia työkaluja ja eilen ostimme Trademesta halvan ja hienon liesituulettimen, joka Samin pitäisi hakea torstaina Aucklandista. Sami on ajellut sinne välillä asiakkaita tapaamaan ja välillä mennään koko porukalla ystävien luo.

Yhteisö ja ystävyyttä

Pian muuton jälkeen Aucklandista tuttu pastori perusti Hamiltoniin pienen Wesleyan Methodist -seurakunnan. Se tuntui tosi sopivalta meille, sellaiselta karismaattisen vauhkokirkon vastakohdalta. Seurakunnan koko näyttää lähinnä pienentyneen viime viikkoina, mutta olemme sitä kautta tutustuneet mukaviin ihmisiin. Yhdet niistä lähtivät sittemmin kuukausiksi ulkomaille - juuri niin kuin mekin männävuosina. Ei ole hauskaa. Uusien ystävyyssuhteiden rakentaminen kaupungissa, jossa kaikki ovat tunteneet toisensa kouluajoista lähtien on aikamoinen homma. Työpaikalla syntyy tietysti omat ihmissuhteensa, mutta jotenkin ei jaksa niiden samojen ihmisten kanssa viettää vapaa-aikaansa. Ainakaan niiden, joiden kanssa höpisee päivät pitkät. Välillä, varsinkin Aucklandissa vieraillessa, tulee sellainen olo että olisi niin paljon helpompi vain muuttaa takaisin ja nauttia kaikista kymmenen vuoden aikana (poissaolojaksoista huolimatta) syntyneistä kontakteista. Onneksi sinne kuitenkin pääsee niin nopeasti jos ikävä yllättää. Lukaksellakin on ollut ikävä parasta kaveria Semiä. Viime sunnuntaina ilo oli ylimmillään kun pääsivät leikkimään yhdessä. Kotiinlähdön kynnyksellä Lukas istui ystävänsä viereen, asetti käden tämän olkapäälle ja selitti rauhalliseen, vakavaan sävyyn että nyt pitäisi sanoa 'bye bye' – "I need to go home, back to Hamilton but we play together on the weekend". Sem ei tykkää hyvästeistä eikä suostunut sanomaan 'bye bye', pyyhki vain kyyneleitä nurkassa. Jännä miten vivahteikasta voi kommunikaatio olla alle neljän vuoden iässä.

PS. olen aika varma ettei tätä blogia lue enää kukaan, joten jos eksyit tänne, luit tänne asti ja olen siten väärässä, jätä kommentti.

Työnhakua Titirangista käsin

Jouluaattona ystävät lähtivät vuorokauden varoitusajalla käymään kotimaassaan Hollannissa ja meistä tuli talonvahteja ja neljän kanan hoitajia. Kolme viikkoa Titirangin pusikossa on tuntunut yllättävän pitkältä ajalta - josta on vielä melkein viikko jäljellä. Aluksi vastustin ajatusta. Olin valmistautunut makaamaan ainakin viikon riippukeinussa kirjoja lukien, maalaamaan taulua (jota en kanvaksen koosta johtuen voi kuljettaa minnekään) ja puuhastelemaan ihan muiden asioiden kuin kanankakan parissa. Muutamassa päivässä uuteen kuvioon kuitenkin tottui ja täällä on ihan hauskaa. Kun Lukas sai Uuden Vuoden kunniaksi oksennustaudin, olin todella kiitollinen isosta talosta jossa suurin osa lattiapinnoista on helppoja siivota ja pyykit voi kuivata kuivausrummussa.

Yrittääkö vaiko ei

Viimeiset pari kolme kuukautta ovat menneet bisnesten uudelleenarvioinnin ja työnhaun merkeissä - jälkimmäinen lähinnä minun osaltani. Sami jatkaa omien projektien, erityisesti Filmsourcingin, merkeissä. Vuokranmaksun kannalta olisi kuitenkin järkevämpää, jos edes toisella meistä olisi jokin tasainen tulonlähde. Tämä kävi syksyllä erityisen selväksi, kun osa sovituista projektipalkkioista jäi saamatta ja koko loppuvuosi uhkasi mennä miinukselle. Kriisi antoi kuitenkin sysäyksen työnhaulle

Toki meillä on oma design-putiikkikin, mutta sen bisneksen kasvattaminen vaatisi tosi kovaa työtä - ja lisää taloudellista epävarmuutta. Osa minusta haluaisi pitää sen vapauden, josta olen nauttinut viimeiset 8 vuotta kaikenlaisia projekteja tehden. Osa minusta haluaisi huokaista ja keskittyä siihen, missä olen hyvä. En ole erityisen hyvä asiakashankkija enkä kirjanpitäjä. Pienten asiakkaiden laskuttaminen tuntuu pahalta, vaikka oma toimeentulo olisi vaakalaudalla.

Parasta vakiduunissa olisi se, että voisi säästää rahaa. Sekä se, että olisi sekä työ- että vapaa-aikaa. Juuri nyt minulla ei ole kumpaakaan. Työ ei periaatteessa lopu koskaan, sen äärestä vain jatkuvasti karkaillaan leikkimään lapsen kanssa, syömään, ulkoilemaan tai mitä nyt ikinä. Kaikki muu kuin työn ääressä vietetty aika on periaattessa varastettuja hetkiä, joihin minulla ei oikeastaan ole varaa, mutta – what the hell! On sinänsä käsittämätöntä, että ihminen jolla on näinkin epäterve suhde työhön ja vapaa-aikaan on onnistunut toimimaan yrittäjänä viimeiset 8 vuotta. En ole konkurssissa, veloissa, näännyksissä tai muutenkaan vaikeuksissa. Navigoin vain päivittäin työn ja vapaa-ajan hämärässä välimaastossa. Uusi "vapaa-ajanviettotapani" on tehdä markkinointikursseja Coursera-sivustolla. Kyllä, lasken tämän vapaa-ajaksi. Vähän kuin pelaisin tietokonepelejä. Same difference.

Työnhausta

Olin aivan unohtanut miten raskasta ja hidasta työnhaku onkaan. Samalla energialla, jonka olen pistänyt portfolion ja CV:n kasaamiseen, potentiaalisten työnantajien etsimiseen ja sähköpostien muotoiluun - haastatteluista puhumattakaan - olisin tehnyt jo ainakin pari isompaa duunia ja pistänyt laskun perään. Kaikkein eniten inhoan haastattelupäiviä. En osaa keskittyä mihinkään ennen haastattalua enkä heti sen jälkeen. Tähän mennessä haastattelut ovat tosin menneet hienosti, eikä mieleen ole jäänyt mitään ikävää. Päässä vain surisee kun yrittää miettiä, onko tämä nyt sellainen paikka jossa oikeasti haluaisin ja jaksaisin olla. Onko tuo tai tuo kauhea mulkero työkaverina ja mitä reittiä tänne voi ajaa niin ettei juutu liikenteeseen... Haastattelun aikana on yleensä ainakin yksi tai kaksi hetkeä, jolloin jonkun haastattelijan suojamuuri pettää ja alta paljastuu hitunen totuutta paikan ilmapiiristä, asiakkaista tai ylitöiden määrästä. Jotta tuo hetki ei menisi ohi, olen harkinnut salaa haastattelun nauhoittamista.

Pakon voima

Vakiduunissa on myös se etu, että on pakon edessä. Kun on pakko, tulee tehtyä. Tsekkasin vuoden aluksi viime vuoden alussa ylös kirjoittamani tavoitteet, jotka olin kauaskantoisesti tallentanut tekstitiedostona työpöydän yläkulmaan. Yhtä lukuunottamatta kaikki tavoitteet olivat toteutumatta tai 'vaiheessa'. Se ainoa toteutunut oli firman nettisivujen uusiminen. Sen tekee, mikä on pakko tehdä. Siksi duunissa saa enemmän aikaan kuin ns. vapaa-ajalla. Kirjoittajaryhmän uudelleen aloittaminen auttoi kyllä viemään projekteja eteenpäin, mutta ilman taloudellista pakkoa edistyminen on hidasta.

Edellisestä viisastuneena kirjasin uudet vapaa-ajan tavoitteet muotoon "jatka kirjoittamista" ja "tee jotain muutakin luovaa". Näitä en voi kovin helposti feilata. Pelkkä tavoitteiden laskeminen ei kuitenkaan takaa, että onnistun siinä, missä todella haluaisin onnistua: Käyttämään vapaa-aikani oikein. Jos joku vain maksaisi näistä ihanista puuhista ja pakottaisi siten minut hommiin, ongelma olisi sillä ratkaistu.

Lukas Turns 3!