Edelleen täällä

Eksyin vahingossa omaan blogiini ja hämmästyin siitä, että se on edelleen olemassa. Viimeisestä päivityksestä on kevyet kahdeksan vuotta. En tiedä voiko enää puhua päivitystiheydestä. Heh. Näin pitkän tauon jälkeen yksi asian on päivänselvä – blogi on ihan paras päiväkirja. Täältä löytyvät kadonneet ajatukset ja valokuvat, joita on vuosien jälkeen tosi hauska selailla. Kirjoitetaan siis lisää.

Kahdeksan vuoden hyppy

Mitä on ehtinyt tapahtua? Asumme edelleen Hamiltonissa. Lapsia on nyt kaksi ja kirjoja olen kirjoittanut seitsemän. Tosin tuota viimeisintä en ihan heti raaski julkaista, koska taloudellinen tilanteemme on heikompi kuin kahdeksan vuotta sitten. 

On se hyvä ettei tiedä omaa tulevaisuuttaan. Jos joku olisi silloin kertonut että tässä näin käy, olisin varmaan masentunut ihan täysin. 2016 olin juuri aloittanut uudessa työpaikassa ja asuntosäästäjänä. Säästäminen jatkui monta vuotta, jonka jälkeen meillä oli talon ostoon käsiraha ja paikallinen pankin 'pre approval' useampaan otteeseen. Markkinat kuitenkin huitelivat ylös ja sitten alan sellaista vauhtia ettei pysytty perässä. Sitten tuli pandemia ja maa meni kiinni pariksi vuodeksi. Täällä se todellakin meni kiinni, mikä alkuun tarkoitti sitä ettei ollut virusta eikä mitään rajoituksia – paitsi se ettei maasta voinut poistua.

Takaisin Suomeen

Kun rajoitukset lopulta hellittivät, päätimme lähteä Suomeen. Viime vuonna raahasimme koko perheen pohjoiseen kotimaahan. Kiersimme matkailuautolla Eurooppaa, sukuloimme ja leikimme kotia Espoossa valtavan talon talonvahtina. Lukas kävi neljä kuukautta koulua, solmi ystävyyssuhteita ja oppi kieltä. Tamas inhosi kaikkia päiväkoteja sydämensä pohjasta eikä suostunut puhumaan sanaakaan Suomea. Talon mukana tullut labradorinnoutaja oli kuitenkin iso plussa.

Reissu kesti yhdeksän kuukautta, eikä meillä ei ollut selvää suunnitelmaa takaisinpaluusta, mutta kuten monta kertaa aiemminkin, päädyimme lopulta käyttämään ne paluuliput. Eihän sitä voinut jättää kaikkia tavaroitaan kavereiden takapihan varastoon ihan loputtomasti. Se, että lähtö oli nimenomaan tammikuussa saattoi vaikuttaa asiaan. Kun 17 vuoden tauon jälkeen joutuu päivittäisiin lumitöihin, paluumuuttointo hiipuu. 

Kaikkea sitä kuvitteleekin

Ajattelin silloin reissuun lähtiessä, että löydämme jonkin uuden suunnan. Jotain tapahtuu... rakastumme Porvooseen tai johonkin satunnaiseen ranskalaiskylään ja jäämme sinne loppuelämäksemme. Tai muutamme Portugaliin, ihan muuten vaan. Mulla on taipumusta tämäntyyppiseen huikenteluun. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut. Espoossa oli mukavia ihmisiä ja matkan varrella muutenkin hienoja kohtaamisia, mutta Suomi ei tuntunut omalta. Ranskassakin oltiin aika ynseitä. Portugaliin emme edes selvinneet kun oli hirveä helleaalto. Suomen sää ahdisti sitten syksymmällä.

Suomessa ei voi olla kirjailija

Keskustelut toisten kirjailijoiden kanssa avasivat silmiä. Tajusin, etten voisi Suomessa olla ihmisarvoinen kirjailija joka julkaisee kirjoja omakustanteena. Ei varmaan saisi edes kutsua itseään kirjailijaksi. Asenteet tuntuivat jotenkin tyrmääviltä ja ihmiset passiivis-sympaattisilta kanssakärsijöiltä. Kaipasin heti ympärilleni enemmän energiaa ja uskallusta. Säätämistä. Riskinottoa. Virheidentekemistä. Kaipasin siis takaisin Uuteen Seelantiin. 

Löytyikö uusi suunta? 

Palasimme siis lähtöruutuun. Suunta ei muuttunut sillä tavalla kuin olin romanttisissa kuvitelmissani maalaillut. Asuntosäästötili saatiin kuiville. Pyöriessämme siellä Espoon lukaalissa 3D-printtereiden keskellä, mies löysi uuden tuoteidean ja ryhtyi viemään sitä eteenpäin. Itse taas perustin uuden design-yrityksen hyvän ystäväni kanssa. Seurasi kuukausien vyönkiristely että saatiin uuden yrityksen tuotto riittämään inflaation paisuttamiin elinkustannuksiin.

Yrittäjyyden mukavat puolet

Yhdessä yrittäminen on tuntunut kivalta pitkän yksin puurtamisen jälkeen. Tein koko Suomen reissun ajan lähinnä kirjankansidesignia romanttisia omakustanteita julkaiseville kirjailijoille ympäri maailmaa. Tuntuu hassulta sanoa että seksikkäiden miesten vektoripiirtäminen on vieläkin meidän bisneksen kulmakivi, vaikka ollaankin saatu rinnalle muita vähän paremmin maksavia asiakkaita. 

Kesä

Kesä on täällä juuri kuumimmillaan, eikä tämänhetkisessä vuokrakämpässä ole ilmastointia. Toimistolla onneksi on. Meillä on pieni toimistotila jaetussa toimistohotellissa, jossa voi käydä myös iltaisin kirjoittamassa ja istumassa hieromatuolissa. Seelannin kesä ei edelleenkään ole mun lempivuodenaika. Kuuma sulattaa aivot ja vetelöittää. Onneksi se pian hellittää ja pitkä, lämmin syksy ja siedettävän sateinen talvi saavat aivoni taas toimimaan.

Syyllisyydestä

Alan vähitellen tottua siihen syyllisyyteen, jota ulkomailla 'ilman hyvää syytä' asuminen aiheuttaa. En voi elää elämääni kenenkään muun mieliksi. Siitä ei tule mitään, kummallekaan osapuolelle. Anteeksipyytely ei vie mihinkään. Syyllisyyden moninaiset kerrokset lähinnä häiritsevät yhteydenpitoa. Jos en 43-vuotiaana kelpaa elämänvalintoineni jollekin niin sitten en kelpaa. Ehkä joskus vielä palaamme Suomeen pidemmäksi aikaa. Tai sitten ei.  

Mitä seuraavaksi?

Juuri nyt ärsyttää olla köyhä, joten käytän energiaani tänä vuonna tilanteen korjaamiseen. Jos vaikka löytäisin lisää ostajia kirjoille. Eihän sitä tiedä. Sain ne viime vuoden lopulla ystävän kautta Broken Arrowssa sijaitsevaan kirjakauppaan, jossa ne ovat menneet hienosti kaupaksi. Ehkä Uusi Seelanti - Suomi - Istanbul -akselille sijoittuvat romanssit ovat sen verran eksoottisia Oklahomassa. Meidän lähikirjakaupan pitäjä nyrpisti nenäänsä kun kyselin romantiikasta, joten en uskalla siltä kysyä. Omien kirjojen markkinoiminen netissä tai fyysisesti on ihan hirveää, vieläkin.

PS. Kirjoitin tämän päivityksen itselleni. Jos tulevaisuuden Enni on täällä lukemassa, terveiset 2024 kesästä. Muista että vanhentuminen on etuoikeus. Lihominenkin on merkki hengissäolemisesta. Yritä nauttia päivistä ennen kuin ne loppuu.

Työelämää Hamiltonissa

Oikealla näkyvä kuvaus kaipaisi päivitystä. Minulla nimittäin on nykyään päivätyö, oikein täysipäiväinen sellainen. Työnhakuprosessi, josta kuukausia sitten kirjoitin päättyi onnellisesti joskin vähän yllättävästi muuttoon Aucklandista Hamiltoniin. Tämä ei ollut missään vaiheessa suunnitelmissa, mutta minkäs teet kun se oikea osuu kohdalle :)

Uusi työpaikkani Wise Group – Uuden Seelannin suurin mielenterveysalan kattojärjestö. Sen alla on kymmenisen organisaatiota, jotka työskentelevät ympäri maata mielenterveys- ja päihdeongelmien, asunnottomuuden, hyvinvoinnin, työttömyyden ja kyseisten alojen työvoiman täydennyskoulutuksen parissa. Nämä organisaatiot ovat kattojärjestön sisäisen 'mainostoimiston' asiakkaita eli minun asiakkaitani. Mulla meni ainakin kolme kuukautta ennen kuin aloin hahmottaa tämän palveluiden kaoottisen verkoston, jossa valtion rahoituskierrokset seuraavat toistaan ja erilaisia brändejä luodaan rahoitushakemusten tueksi ja tarvittaessa savuverhoksi kun rahoitettua työtä siirretään alihankkijalta toiselle. Ja ihan monimutkaisuuden maksimoimiseksi seassa on myös kaupallista softaa kehittävä ja myyvä organisaatio, jolle pääsin tänään järjestämään kuvaukset. Hyvien valokuvaajien kanssa on kyllä tosi kiva tehdä töitä!

Työsuhde-etuja

Parasta mielenterveysalan työnantajassa on se, että työntekijöistä huolehtiminen on jonkinlainen kunnia-asia. Vuosilomaa saa heti alusta asti 5 viikkoa, ylitöitä ei tehdä (niitä tehdään Seelannissa rutiininomaisesti ja usein palkatta, erityisesti luovilla aloilla) ja kaikenlaisia lisäetuja riittää. Ensimmäisen puolen vuoden aikana olen päässyt jo kahteen oman alani koulutukseen, toisella kertaa työnantaja maksoi hotelliyön jota hyödynsimme koko perheellä. Tämä saattaa kuulostaa tavallisesta työssäkäyvästä ihan tavalliselta touhulta, mutta entiselle kädestä-suuhun-yrittäjälle ero on aikamoinen.

Kahvittelua

Parasta työssäkäymisessä muuten ovat tietysti työkaverit. Joskus yksin kotitoimistossa istuessa olisi riittänyt ihan se, että joku muukin on olemassa ja hengittää samaa ilmaa. En edes osannut haaveilla aamupäiväkävelyistä läheisiin kahviloihin, palkallisella työajalla. Ensimmäisinä viikkoina auringonpaisteessa köpöttely ja ties mistä työasioihin liittymättömästä rupattelu tuntui jotenkin väärältä mutta kaikkeen tottuu, jopa laiskotteluun :) Laiskottelin kyllä ihan yhtä paljon yrittäjänäkin, omaan laskuuni.

Säästöä

Parasta ennustettavassa ansiotulossa on helppo ja automatisoitu rahan säästäminen. On jotenkin noloa, että 36-vuotiaana säästän ensimmäistä kertaa elämässäni rahaa - lukuunottamatta jotain ihan pikkusummia. Tällä menolla meillä on pian varaa rakentaa tiny house trailerin päälle. Mitään normaalikokoista taloa meillä ei ole varaa rakentaa tai ostaa vielä pitkään aikaan, mutta en minä sellaista haluaisikaan. Täällä odotellaan kyllä kiinteistömarkkinoiden romahdusta ja siitä voisi olla jotain iloa jos tontteja tulee pakkohuutokaupattavaksi pilkkahintaan. Mutta sen varaan tuskin kannattaa laskea.

Hamiltonia

Parasta Hamiltonissa on se, ettei kukaan Hamiltonin ulkopuolella ikänsä asunut ymmärrä sen päälle mitään. Kaupunki on ehkä Tampereen kokoinen, mutta sillä on Pieksämäen maine. Joen varrella sisämaassa on vähän kylmempää, mutta joka suuntaan on suhteellisen lyhyt matka. 1.5 tuntia Aucklandiin, 40min Raglanin ihanaan merenrantakylään, tunti ja vartti Taurangaan. Ennen työhaastattelua en ollut käynyt Hamiltonissa kuin kerran, ja silloinkin jossain kaupungin ulkopuolella ihmettelemässä sittemmin takaisin Aucklandiin muuttaneen ystäväni maaseutuelämää. Vasta muuton jälkeen löysimme kaupungin keskustan, huikean kaupunginpuutarhan, vähemmän huikean kaupunginkirjaston ja useamman luksustason leikkipuiston. Hamiltonissa kaikki kaupungin rajojen sisällä sijaitseva on maksimissaan vartin ajomatkan päässä, joten elämänpiiri tuntuu jotenkin isommalta kuin länsi-Aucklandin perällä. Tämän kokoisia kaikkien kaupunkien pitäisi olla!

Puutumista

Pahinta viimeisen puolen vuoden aikan on ollut jalkojen ja käsien pistely ja puutuminen. Verikokeista selvisi, että B12 ja rautavarastot olivat alhaisissa lukemissa, joskin labran normaalin vaihteluvälin sisällä. Intensiivisen googlettamisen kautta aloin ymmärtää enemmän näistä luvuista ja rupesin napsimaan isoa methyl-b12 annosta ja rautaa. Puutuminen ja pistely hävisi vähitellen kokonaan - mitä nyt huonossa asennossa istuessa tai nukkuessa tulee jotain hetkellisiä vaivoja. Ensimmäisten vaivojen perään tuli kuitenkin pian jalkojen kuumotus, joka sai kengät tuntumaan tuskallisilta. Olen nyt ollut toista viikkoa gluteenittomalla ruokavaliolla (vältellen entiseen malliin sokeria) ja se tuntuu auttavan vähän. Maidostakin varmaan pitäisi luopua. Muuten ei haittaisi, mutta en haluaisi elää ilman juustoa. Tosin ilman leipää (en usko gluteenittomiin leipiin) sillekään ei ole niin paljon käyttöä. Ilmeisesti b12:n kanssa pitäisi lisäksi ottaa foolihappoa ja muita b-vitamiineja, joten tilasin niitä ja katsotaan pääsisikö niillä vihdoin ihan 100% terveen kirjoihin. En voi kyllä hirveästi valittaa, kun oireet ovat nyt niin lieviä etteivät ne oikeastaan rajoita elämää millään tavalla.

Minitalounelmia

Rahaa säästellessämme olemme alkaneet tutkia tosissaan erilaisia rakennusvaihtoehtoja. Pikkutalon rakentaminen trailerin päälle tuntuu tällä hetkellä tosi hyvältä vaihtoehdolta. Meillä on jo alustava suunnitelma, johon sisältyy neuvotteluja paikallisen peräkärryvalmistajan kanssa. Tästä aiheesta tulee varmasti oma päivityksensä vielä.. tai perustan erillisen tiny house blogin, se tuntuu olevan suosittu harrastus. En tiedä, onko kukaan kirjoittanut näistä minitaloista suomeksi, mutta jos aihe kiinnostaa niin tiny house -hakusanoilla löytyy pilvin pimein lisätietoa / ihania pinterest-kuvia. Meillä on jo valikoima kaikenlaisia työkaluja ja eilen ostimme Trademesta halvan ja hienon liesituulettimen, joka Samin pitäisi hakea torstaina Aucklandista. Sami on ajellut sinne välillä asiakkaita tapaamaan ja välillä mennään koko porukalla ystävien luo.

Yhteisö ja ystävyyttä

Pian muuton jälkeen Aucklandista tuttu pastori perusti Hamiltoniin pienen Wesleyan Methodist -seurakunnan. Se tuntui tosi sopivalta meille, sellaiselta karismaattisen vauhkokirkon vastakohdalta. Seurakunnan koko näyttää lähinnä pienentyneen viime viikkoina, mutta olemme sitä kautta tutustuneet mukaviin ihmisiin. Yhdet niistä lähtivät sittemmin kuukausiksi ulkomaille - juuri niin kuin mekin männävuosina. Ei ole hauskaa. Uusien ystävyyssuhteiden rakentaminen kaupungissa, jossa kaikki ovat tunteneet toisensa kouluajoista lähtien on aikamoinen homma. Työpaikalla syntyy tietysti omat ihmissuhteensa, mutta jotenkin ei jaksa niiden samojen ihmisten kanssa viettää vapaa-aikaansa. Ainakaan niiden, joiden kanssa höpisee päivät pitkät. Välillä, varsinkin Aucklandissa vieraillessa, tulee sellainen olo että olisi niin paljon helpompi vain muuttaa takaisin ja nauttia kaikista kymmenen vuoden aikana (poissaolojaksoista huolimatta) syntyneistä kontakteista. Onneksi sinne kuitenkin pääsee niin nopeasti jos ikävä yllättää. Lukaksellakin on ollut ikävä parasta kaveria Semiä. Viime sunnuntaina ilo oli ylimmillään kun pääsivät leikkimään yhdessä. Kotiinlähdön kynnyksellä Lukas istui ystävänsä viereen, asetti käden tämän olkapäälle ja selitti rauhalliseen, vakavaan sävyyn että nyt pitäisi sanoa 'bye bye' – "I need to go home, back to Hamilton but we play together on the weekend". Sem ei tykkää hyvästeistä eikä suostunut sanomaan 'bye bye', pyyhki vain kyyneleitä nurkassa. Jännä miten vivahteikasta voi kommunikaatio olla alle neljän vuoden iässä.

PS. olen aika varma ettei tätä blogia lue enää kukaan, joten jos eksyit tänne, luit tänne asti ja olen siten väärässä, jätä kommentti.

Työnhakua Titirangista käsin

Jouluaattona ystävät lähtivät vuorokauden varoitusajalla käymään kotimaassaan Hollannissa ja meistä tuli talonvahteja ja neljän kanan hoitajia. Kolme viikkoa Titirangin pusikossa on tuntunut yllättävän pitkältä ajalta - josta on vielä melkein viikko jäljellä. Aluksi vastustin ajatusta. Olin valmistautunut makaamaan ainakin viikon riippukeinussa kirjoja lukien, maalaamaan taulua (jota en kanvaksen koosta johtuen voi kuljettaa minnekään) ja puuhastelemaan ihan muiden asioiden kuin kanankakan parissa. Muutamassa päivässä uuteen kuvioon kuitenkin tottui ja täällä on ihan hauskaa. Kun Lukas sai Uuden Vuoden kunniaksi oksennustaudin, olin todella kiitollinen isosta talosta jossa suurin osa lattiapinnoista on helppoja siivota ja pyykit voi kuivata kuivausrummussa.

Yrittääkö vaiko ei

Viimeiset pari kolme kuukautta ovat menneet bisnesten uudelleenarvioinnin ja työnhaun merkeissä - jälkimmäinen lähinnä minun osaltani. Sami jatkaa omien projektien, erityisesti Filmsourcingin, merkeissä. Vuokranmaksun kannalta olisi kuitenkin järkevämpää, jos edes toisella meistä olisi jokin tasainen tulonlähde. Tämä kävi syksyllä erityisen selväksi, kun osa sovituista projektipalkkioista jäi saamatta ja koko loppuvuosi uhkasi mennä miinukselle. Kriisi antoi kuitenkin sysäyksen työnhaulle

Toki meillä on oma design-putiikkikin, mutta sen bisneksen kasvattaminen vaatisi tosi kovaa työtä - ja lisää taloudellista epävarmuutta. Osa minusta haluaisi pitää sen vapauden, josta olen nauttinut viimeiset 8 vuotta kaikenlaisia projekteja tehden. Osa minusta haluaisi huokaista ja keskittyä siihen, missä olen hyvä. En ole erityisen hyvä asiakashankkija enkä kirjanpitäjä. Pienten asiakkaiden laskuttaminen tuntuu pahalta, vaikka oma toimeentulo olisi vaakalaudalla.

Parasta vakiduunissa olisi se, että voisi säästää rahaa. Sekä se, että olisi sekä työ- että vapaa-aikaa. Juuri nyt minulla ei ole kumpaakaan. Työ ei periaatteessa lopu koskaan, sen äärestä vain jatkuvasti karkaillaan leikkimään lapsen kanssa, syömään, ulkoilemaan tai mitä nyt ikinä. Kaikki muu kuin työn ääressä vietetty aika on periaattessa varastettuja hetkiä, joihin minulla ei oikeastaan ole varaa, mutta – what the hell! On sinänsä käsittämätöntä, että ihminen jolla on näinkin epäterve suhde työhön ja vapaa-aikaan on onnistunut toimimaan yrittäjänä viimeiset 8 vuotta. En ole konkurssissa, veloissa, näännyksissä tai muutenkaan vaikeuksissa. Navigoin vain päivittäin työn ja vapaa-ajan hämärässä välimaastossa. Uusi "vapaa-ajanviettotapani" on tehdä markkinointikursseja Coursera-sivustolla. Kyllä, lasken tämän vapaa-ajaksi. Vähän kuin pelaisin tietokonepelejä. Same difference.

Työnhausta

Olin aivan unohtanut miten raskasta ja hidasta työnhaku onkaan. Samalla energialla, jonka olen pistänyt portfolion ja CV:n kasaamiseen, potentiaalisten työnantajien etsimiseen ja sähköpostien muotoiluun - haastatteluista puhumattakaan - olisin tehnyt jo ainakin pari isompaa duunia ja pistänyt laskun perään. Kaikkein eniten inhoan haastattelupäiviä. En osaa keskittyä mihinkään ennen haastattalua enkä heti sen jälkeen. Tähän mennessä haastattelut ovat tosin menneet hienosti, eikä mieleen ole jäänyt mitään ikävää. Päässä vain surisee kun yrittää miettiä, onko tämä nyt sellainen paikka jossa oikeasti haluaisin ja jaksaisin olla. Onko tuo tai tuo kauhea mulkero työkaverina ja mitä reittiä tänne voi ajaa niin ettei juutu liikenteeseen... Haastattelun aikana on yleensä ainakin yksi tai kaksi hetkeä, jolloin jonkun haastattelijan suojamuuri pettää ja alta paljastuu hitunen totuutta paikan ilmapiiristä, asiakkaista tai ylitöiden määrästä. Jotta tuo hetki ei menisi ohi, olen harkinnut salaa haastattelun nauhoittamista.

Pakon voima

Vakiduunissa on myös se etu, että on pakon edessä. Kun on pakko, tulee tehtyä. Tsekkasin vuoden aluksi viime vuoden alussa ylös kirjoittamani tavoitteet, jotka olin kauaskantoisesti tallentanut tekstitiedostona työpöydän yläkulmaan. Yhtä lukuunottamatta kaikki tavoitteet olivat toteutumatta tai 'vaiheessa'. Se ainoa toteutunut oli firman nettisivujen uusiminen. Sen tekee, mikä on pakko tehdä. Siksi duunissa saa enemmän aikaan kuin ns. vapaa-ajalla. Kirjoittajaryhmän uudelleen aloittaminen auttoi kyllä viemään projekteja eteenpäin, mutta ilman taloudellista pakkoa edistyminen on hidasta.

Edellisestä viisastuneena kirjasin uudet vapaa-ajan tavoitteet muotoon "jatka kirjoittamista" ja "tee jotain muutakin luovaa". Näitä en voi kovin helposti feilata. Pelkkä tavoitteiden laskeminen ei kuitenkaan takaa, että onnistun siinä, missä todella haluaisin onnistua: Käyttämään vapaa-aikani oikein. Jos joku vain maksaisi näistä ihanista puuhista ja pakottaisi siten minut hommiin, ongelma olisi sillä ratkaistu.

Lukas Turns 3!

Bagel-making

 

When you have little money, paying over a dollar for a round piece of bread that consists of flour, yeast and water seems excessive. Granted, there's a lot of cheaper bread to choose from but we got a bit hooked on bagels in Vancouver so I decided to find out why they're so expensive. 

This is my third batch, with a different recipe that didn't actually claim to be 'easy'. It was not. It took all night and it's past Lukas's bedtime now. Here they are! I always love it when you can turn cheap and accessible ingredients with a bit of elbow grease into something special or valuable. It makes me feel like I'm surprisingly well off. I must be, with these luxuries...

Another luxury we've had available lately is raw milk. It's very creamy and nice, though I can't tell much difference to the non-homogenised stuff from the supermarket, other than it's cheaper without the packaging, marketing and the insane overeads of the Australian food conglomerate.

So there you go. Luxuries don't have to mean spending more money. You only have to put in a little effort. Now excuse me as I'm going to split one of my luxuries, toast it lightly and apply some cream cheese and jam.

A New Year's Resolution

Since we arrived back home, many things have happened. I've acquired a feather down jacket, signed up for a 3-month gym membership, joined a raw milk ring and stopped picking at my nails. I've also organised a creativity workshop, during which I had not one but TWO creative ideas that required acting on.

After the workshop and some furious writing down of ideas, I realised I needed to restart my old writers group to get some feedback that doesn't kill me (never ask the husband). So I texted my dear writer friends I hadn't talked to in about 3-4 years. Forgot to say 'hi how are you', there didn't seem to be enough time. I just wanted to know if they were keen to start up again. And they were!

All of the above is actually part of the New Year's resolution I just made *to participate*. I know it's July, so what? It took me a few months to decide what I wanted. And here it is. I want to start participating, WITHOUT being asked to. I'm sure it will annoy some people, but the alternative - waiting at home to be invited to stuff - annoys ME, so this is how I'll do it from now on. I've also decided I don't HAVE TO do everything I'm invited or asked to do. So I've said no to some work that doesn't excite me or isn't taking our business to where it needs to go. When you work for peanuts, it's surprisingly easy to be choosy :)

All the while Auckland has been sub-zero freezing and then wet. I prefer the wet. Scraping car windows with a Subway card reminded me of Finland - and not in a good way.

Ensimmäinen vuorokausi Kanadassa

Yllä olevan kuvan on ottanut kanadalainen bylaw officer. Se on ensimmäinen Vancouverin lomakuvistamme. Käydäänpä läpi nuo loman ensimmäiset 24 tuntia...

Rattaat

Ensimmäinen kömmellys oli ihan omaa syytämme. Lastenrattaat unohtuivat matkatavarakaruselliin. Juoksin autovuokraamolta takaisin lentokentän infotiskille ja kysyin, mitä pitäisi tehdä. No, soittaa jollain mustalla puhelimella Lufthansalle ja yrittää saada joku hakemaan rattaat jostain. Mustalla puhelimella notkui paksu ja punakka australialainen. Hän kertoi olleensa jo parikymmentä minuuttia jonossa, eikä tiennyt milloin pystyisi vapauttamaan luurin.

Kävelin takaisin tiskille ja kysyin, voisinko soittaa jostain muualta. Asiakaspalvelija soitti puolestani lentoyhtiölle pariin otteeseen ja kertoi että joku oli nyt hoitamassa asiaa. Parinkymmenen minuutin seisoskelun jälkeen kävin kysymässä uudestaan. Joku on tulossa. Seisokaa nyt vain siinä oven edessä. Kymmenen minuutin päästä sama juttu. Siinä vaiheessa tajusin, että olimme myöhässä AirBnB-majapaikan isännän tapaamisesta. Ilmoitin infotiskille että minun oli pakko lähteä. Jääköön rattaat. Aikuinen ihminen ei seisoskele 20 euron lastenrattaiden takia tunnin verran tuijottamassa liukuovea.

Kellarimaja

Kiipesimme siis portaat ylös pienimpään tarjolla olleeseen vuokra-autoon nimeltä Dodge Journey, tuttavallisemmin Monstrosity 2000, ja yritimme pysyä hereillä loputtoman ajomatkan kaukana Vancouverin keskustasta sijaitsevalle vuokrayksiölle. Saavuimme tunnin myöhässä. Omistaja oli tummahko, keski-ikäinen maahanmuuttajamies. Hän oli myöhästymisestämme hyvin närkästynyt, vaikka selvästikin asui kellarikämpän yläkerrassa. Kun avaimet oli luovutettu, mies häippäsi ja tajusin katsoa ympärilleni kämpässä, jota en olisi netti-ilmoituksen perusteella lainkaan tunnistanut. Parikymmentä neliötä nuhruista hämärää, jonka 35 asteen lämpötilaan nurkassa täysillä tärisevä tuuletin ei vaikuttanut millään tavalla. Sen äänen jätti kuitenkin metrin leveä vanha jääkaappi, joka kuulosti tyhjäkäynnillä pörisevältä rekka-autolta.

Aikaerosekavuudesta huolimatta selvisimme vielä illalla paikalliselle huoltoasemalle ostamaan ylihintaisia aamiaistarvikkeita. Kahvinkeitintä ei asunnosta löytynyt, mutta ainakin murukahviin saatiin oikeaa maitoa. Sitten nukkumaan vuodesohvalle, joka olisi ollut istumiseenkin vähän liian kova - sellainen odotushuoneen pinkeä, linjakas nahkalaveri.

Aamulla asunnosta oli luonnollisesti päästävä pois, katselemaan Kanadaa ja erityisesti pientä Maple Ridgen kaupunkia, johon olimme AirBnB-arvalla itsemme iskeneet. Sami hankki paikallisen prepaid-liittymän internetillä. Löysimme ruokakaupan ja totesimme, että huoltoaseman hinnat edustivat paikallista normitasoa. Halvimmalla söisimme hampurilaispaikoissa. Paikallinen ketju mainosti 6 dollarin ateriaa, joka ei tosin ollut annoskooltaan isoimmasta päästä. Mitäköhän amerikkalaiset tuumaisivat kämmenelle mahtuvasta, sentin paksuisesta tortillawrapista?

Älä koskaan pysäköi panttilainaamon eteen

Päivän suurin yllätys odotti kuitenkin, kun palasimme autolle. Meitä lähestyi paikallinen bylaw officer, joka kertoi, että oli tapahtunut onnettomuus. Automme eteen parkkeerannut avolava-auto oli repinyt mennessään Dodgen etupuskurin osittain irti. Poliisit oli jo soitettu paikalle ja syyllinen saatu kiinni. Perushipsterin näköinen nuorimies seisoskeli taustalla silmiään pyöritellen. Hänelle ei ollut ajokorttia, eikä autokaan ollut oma vaan "kaverin". Poliisi arveli, että autolla voisi ajaa jos runttaisi puskurin takaisin paikalleen. Mutta kuka nyt vuokra-autoa runttailisi? Istuimme autoon ja Sami ryhtyi soittelemaan vuokrafirmaan. Juuri hommattu prepaid-liittymä ei ottanut toimiakseen, mutta lopulta asia saatiin selvitettyä ja hinausauto tilattua. Ainoa ongelma oli, että sitä piti jäädä odottelemaan auton luo.

Surrealistinen taksimatka

Päätimme, että Sami jäisi odottamaan. Minä lähdin Lukaksen kanssa taksilla takaisin majapaikkaan. Tai niin ainakin luulin. Olin antanut taksikuskille tien nimen. En muistanut talon numeroa, mutta se oli lyhyen umpikujan päässä joten ajattelin kyllä löytäväni oikean. Kuski oli kiivasluontoinen arabi, joka kykeni huonosta kielitaidostaan huolimatta inttämään tahtonsa läpi ajoreitin suhteen. Perillä odotti kuitenkin taas yllätys. Tie ei ollut sama. Se oli samanlainen lyhyt umpikuja, mutta talot olivat erilaisia eikä toisella puolella ollut metsää. Kun huomautin asiasta, kuski peruutti meidät ripeästi tienviitan juuren ja viittilöi kiivaasti. Tien nimi oli oikea, tie ei.

Taksikuski hermostui. Sano sitten, minne ajetaan! Pyysin takaisin päätielle. Hän ajoi takaisin isolle tielle, mutta en vieläkään tunnistanut yhtään kadunkulmaa, rakennusta tai tienviittaa. MINNE SITTEN?!?? kuski karjui ja minä päädyin ainoaan järkeväksi kokemaani ratkaisuun. Purskahdin itkuun. Kiivastelu loppui välittömästi. Kuski suorastaan kiemurteli epämukavuuttaan ja aneli minua lopettamaan. Hän veisi minut minne tahansa kun vain olisin hiljaa. Kun en muutakaan keksinyt, pyysin päästä takaisin lähtöruutuun. Kymmenen minuutin päästä nousimme autosta saman panttilainaamon edessä, missä rusikoitu Dodge vieläkin seisoi. Maksoin 20 dollaria elämäni oudoimmasta taksikyydistä ja löysin Samin kiinalaisesta ravintolasta kahvikupin äärestä.

Palasimme yhdessä takaisin autoon odottelemaan. Parin puhelinsoiton jälkeen alkoi olla selvää, ettei hinausauto - ja mukana tuleva uusi vuokra-auto - ollut vielä lähelläkään. Sami kävi panttilainaamossa tilaamassa uuden taksin. Uskaltauduin kyytiin kädessäni lappu, jossa oli asunnon täydellinen osoite talonnumeroa myöten. Ja kuinka ollakaan, taksi ajoi aivan tuttua reittiä oikealle talolle.

(myöhemmin selvisi, että Kanadassa samalla kadulla voi olla useita "ilmentymiä", jotka eivät ole missään kytköksissä toisiinsa. Meidän katumme sijaitsi noin kilometrin päässä kaksoisolennostaan. HUOM: Jos syynä tähän käytäntöön on mielikuvituksen puute, tarjoudun auliisti Kanadan avuksi keksimään uusia uniikkeja kadunnimiä.)

Uusi kolari

Sillä välin kun minä ja Lukas lojuimme 35 asteen lämmössä italialaisen nahkasohvan päälle levitetyillä polyesterilakanoilla, Sami tutustui paikallisen panttilainaamon ja viereisen antiikkiliikkeen omistajiin, jotka eivät olleet sen enempää kielitaidottomia maahanmuuttajia kuin mulkeroitakaan. Mutta päivä ei ollut vielä pulkassa. Ennen hinausauton saapumista Dodgen eteen parkkeerasi toinen monstrosity-kokoluokan perheauto, joka raapi mennessään irti SEN SAMAN PUSKURIN ja samalla pitkän naarmun oman autonsa kylkeen. Autosta nousi hätääntynyt perheenäiti, jonka Sami kutsui Dodgen pelkääjänpenkille rauhoittumaan. Nainen oli kuulemma iloinen kuultuaan, että koko juttu oli jo menossa tuon edellä mainitun kortittoman hipsterin tiliin.

Ensimmäisen 24 tunnin jälkeen touhu rauhoittui, joten loppumatkasta ei ole valtavasti kerrottavaa. Järviä, uimista, miniatyyrijuna, järviä, punavalkoinen Kanada-päivä, vesipuistoja, lisää järviä, olympiakylä, gondola, pahaa kahvia, pahoja donitseja, hyviä rinkeleitä... Viimeisenä päivänä pitkä juttutuokio intialaisen it-gurun kanssa, sitten takaisin Aucklandiin.

Travel Blows

Our time in Finland is coming to an end, again. I feel adrift, unwilling to travel, unable to stay, unfocused with everything that I should be doing. The early summer has been the coldest in 50 years, they say. Lucky me! Finland is really trying to freeze us out. I can handle the weather though, surprisingly. It's the cold muteness that I'm still not acclimated to.

I feel like an idiot trying to make eye contact with other parents in the park, co-travellers in the tram or even the cashier in the shop. Some people are warm and lovely, but many avert their eyes or look downright scared. I know what they're thinking. In Finnish terms, I'm acting like a creep. A desperate, needy freak, possibly mentally unstable. What people don't realise is that I'm not looking to make friends with every person in the street. I'm just looking for that tiny little acknowledgement that I'm used to. It makes me feel at ease. When people constantly look away, I start to feel like they are conspiring against me, or like I don't exist.

On another subject - when did leaving for a long trip become so dull??

I've always loved leaving, going overseas for an adventure. It has a special flavour to it, that half-scary half-wonderful anticipation. But when you're leaving a place where you once lived and going back to where you now live, it's not nearly as exciting. You know exactly what you will find. You old stuff, old routines and more cold and rain. I miss New Zealand friends, but I will also miss the friends and family I have to leave behind. It's bittersweet and confusing as always. I'm running against time, trying to meet everyone I still want to meet and do everything I still want to do... like buy a whole lot of Finnish paperbacks from op shops, find souvenirs...

We also have a little holiday coming up. On the way back, we will spend a week in Vancouver. I've always thought one of the best things about a holiday is the expecting of it. I love planning, online research and packing. I can't remember the last time I've actually had time to do that. Our holidays are often the unplanned kind - little layovers and stolen days in between life in two countries - life that is filled with non-stop work and social commitments until the very moment we step through the sliding doors of the airport. The best I can do is to book accommodation and remember passports. I'll figure out the rest when we get there.

I miss that old feeling of 'travel butterflies' in my stomach. How can I get it back?

Greetings from the Countryside!

Yksittäiset Uneton48-palautteet

Olen perinteisesti (siis kerran aikaisemmin) postannut yksittäiset Uneton48-elokuvien palautteet tänne blogiini. Tänä vuonna ne menivät suoraan Unettoman sivuille, jotta saatiin sinne näytöskohtainen kommenttiplugari ja selkeämpi rakenne. Eli sieltä voi käydä katsomassa...

Aika monta päivää siihen meni, kun katsoi ja kommentoi noin 120 lyhäriä. Nyt on vähän takki tyhjä ja Sami syyttää mua perheen laiminlyömisestä, ihan aiheesta. No, keräilen itteni, nautin Suomen alkavasta kesästä ja palaan päivittelemään.

Vuoden 2015 Uneton48-leffoista

Tämän vuoden Uneton48-leffojen tarjonta on taas ihanan kirjavaa. Kurkistus suomalaisten sielunmaailmaan ja samalla matka mielikuvituksen tuolle puolen. En ole vielä katsonut lähimainkaan kaikkia, mutta muistiinpanoja on kertynyt viiden näytöksen verran ja jatkan katselua läppäriltä. Tässä vaiheessa ajattelin kuitenkin pistää ylös yleisiä huomioita.

Olen niitä harvoja, jotka ovat nähneet lähes kaikki Uneton48-elokuvat vuodesta 2008. Moni asia on seitsemässä vuodessa muuttunut. Tekninen jälki on parantunut. Ideat ovat ehkä hitusen rohkeampia ja kunnianhimoisempia. Harva tekee turvallisia valintoja. Myös loppuratkaisuissa näkyi tänä vuonna enemmän ylläreitä.

Arvoituksellisuutta

Suurin muutos on kuitenkin se, että tipun jatkuvasti kärryiltä. En tiedä, onko tarinankerronta muuttunut kryptisemmäksi vai olenko vain itse hidastunut. Joka tapauksessa moni sinänsä mielenkiintoisen tuntuinen ja kaunis leffa jätti jälkeensä pienen päänsäryn ja kasan kysymyksiä.

On ymmärrettävää, että elokuvantekijät pelkäävät itsensä toistamista, asioiden alleviivaamista, “on the nose” dialogia ja muita seliseli-henkisen, teatterista valkokankaalle siirtyneen elokuvakerronnan helmasyntejä. Näitähän näkee edelleen Hollywood-tuotannoissa. Vähänkään monimutkaisempi setup vaatii yhden tyhmän roolihenkilön, jonka tehtävä on kysellä loputtomasti kysymyksiä asiantuntijoilta. Näin saadaan tarvittava informaatio välitettyä katsojille ja tarina voi alkaa. Unettomassa tämä vaihe on usein (ehkä taiteen, ehkä kiireen nimissä) jätetty kokonaan pois. Vaikka alkuasetelma olisi tulevaisuuteen sijoittuva utopia, jossa vallitsevat erilaiset fysiikan lait, kukaan ei selitä mitään.

Tulkintoja, tunteita ja taikaa

Monitulkintaisuus ei juuri koskaan herätä minussa vahvoja tunteita, ainoastaan lievää ärtymystä. Tunteakseni jotain minun täytyy tulkita elokuva jollain tavalla – valita yksi monista tulkinnoista. Jos valinnalleni ei ole vahvoja perusteita, alan epäillä vain ymmärtäneeni koko jutun väärin. Keissi jää ikään kuin auki, enkä pääse tuntemaan yhtään mitään. Minä haluan tuntea!! Tehkää elokuvia, jotka saavat minut tuntemaan jotain!

Usein viihdyn paremmin niiden teknisesti paljon heikompien leffojen seurassa, jotka kertovat häpeilemättä tarinaa kaikilla mahdollisilla tavoilla - dialogilla, musiikilla ja voice overilla. Minulta ei saa miinuspisteitä ymmärrettävyydestä :) Joskus tekijöiden vilpittömyys, ikään kuin sielu, välittyy teknisten ja tarinankerronnan heikkouksien läpi. Kuin joku pudottaisi päiväkirjan syliini. Sitä ei kyetty verhoamaan tekniseen hifistelyyn tai kulttielokuvista lainattuihin tyylikeinoihin. Syntyi hauras, suora yhteys. Uneton48 magic.

Leffakokemuksia

Leffateatterinäytöksissä Uneton48-leffojen katselu on siitä hienoa, että pääsee elokuvan jälkeen kysymään kysymyksiä. Joskus tekijät kertovat, mistä leffassa oli kyse. Välillä fiilikseni leffan suhteen muuttuvat jälkikäteen, kun alan oivaltaa näkemääni. Välillä selviää, ettei tekijöillä mitään punaista lankaa ollutkaan, pistivät vain kivoja kuvia peräkkäin. Netin kautta katsellessa leffateatterin vuoropuhelu katoaa ja jäljelle jää vain se leffa. Toisaalta sen leffan voi pysäyttää, hakea uuden kupin kahvia, kelata taaksepäin. Kokemus on joka tapauksessa täysin erilainen ja vaikuttaa varmasti osaltaan siihen, minkälainen fiilis elokuvasta jää.

Aivojumppaa

Omalla tavallaan Uneton48-leffat ovat kuitenkin aina viihdyttäviä. Salaperäisimmätkin taidepläjäykset poikkeavat tyypillisestä TV-sisällöstä sen verran vahvasti, että tuntee aivojensa virkistyvän. Uneton48-pätkien pähkäileminen tekee varmasti hyvää. Vähän niin kuin sanaristikot, avantouinti tai se kun seuraa sivusta itseään fiksumpien keskustelua ja pelaa buzzword-bingoa.

Työstän parhaillaan leffakohtaista palautetta näkemistäni tämänvuotisista ja yritän katsoa lisää leffoja sitä mukaa kun ehdin. Kiitos taas rakkaat osallistujat, i.e. unettomat!

Btw. FINALISTEJA VOI KATSOA JA ÄÄNESTÄÄ TÄÄLLÄ

Pehmeillä aivoilla

Uneton48-elokuvat on taas näytetty teattereissa ja tuomaroitu - tosin tuomaroinnin tulokset ovat vielä hatun alla. Tässä välissä käväisimme Tampereella näyttämässä Plevnassa sen maanosan elokuvia sekä Kiikoisissa Samin isän maalaisidyllissä.

Töitä olisi vaikka muille jakaa, mutta en jaa kun olen niin paska delegoimaan. Yritämme saada tässä viikon aikana valmisteltua Unettoman finaalia, pystytettyä yhdet nettisivut ja sen sellaista. Ilman lastenhoitorutiineja tämä on jatkuvaa köydenvetoa siitä, kumpi hoitaa ja kumpi "saa" tehdä töitä. En tiedä, miksi työaika on palkinto lastenhoitoajasta eikä toisinpäin. Ehkä siksi että Lukas on niin täynnä energiaa, että jotkut design-hommat tuntuvat sen päälle venyttelyltä. Lämpimässä saunassa. Juoksulenkin jälkeen.

Tänä iltana nukutimme poikaa yläparvella noin puolitoista tuntia. Välillä kävin siellä makoilemassa sen kanssa, välillä piti laulaa Sinistä unta, välillä se lauloi itse omin sanoin ja harjasi mun tukkaa. Sitten sänky muuttui taas trampoliiniksi, piti saada vettä, piti päästä vessan, tyynyt ja peitot tippui jne. Siinä vaiheessa kun yläpetin kälätys loppui, olin itsekin jo valmis sammumaan. Mutta älä mitä, silloinhan meidän työaika vasta virallisesti alkaa!

On se hyvä että omaa lasta rakastaa niin rajattomasti ja järjenvastaisesti. Muutenhan tää kaikki olis ihan kauheeta. Aina kun kuvailee jollekin lapsettomalle elämää lapsen kanssa, se kuulostaa omiinkin korviin tosi rankalta. Siis sellaselta, mikä varmaan pistää miettimään lasten saamisen / hankkimisen järkevyyttä. Kun ei niitä hienoja juttuja tai sitä äititunnetta voi tai kehtaa tai osaa oikein kuvailla. Ne kuulostaa suussa siirappiselta. Niille ei ole suomenkielessä sanoja, jotka ei olis noloja ja menis jotenkin ohi maalin. Eikä se elämä tietysti koko ajan niin siirappista olekaan. Mut on se välillä. Meillä on Lukaksen kanssa ihan omat jutut. Ehkä mun aivot on vähän pehmenny, mutta mua oikeesti naurattaa sen vitsit ja laulut ja höpötys. Sydän pehmenee ja pää pehmenee lisää.

Tässä joku päivä tajusin, etten ole enää skarppi niin kuin nuorempana olin. Ennen Lukasta. Mutta koska olen niin pahasti pehmentynyt, mua ei stressaa se pehmeys. Mikä pelastus. Katson pää kallellaan niitä terävämpiä, joilla on nopea ja hyvin muotoiltu comeback joka yhteyteen, valmiina ammuttavaksi kuin nuoli asian ytimeen. Kun en enää edes jaksa yrittää vastaavaa taituruutta, keskityn seuraamaan tilannetta ja yritän vain pysyä kärryillä, muistaa mitä mikäkin oli suomeksi. Se tekee hyvää. Mulla oli aiemmin tapana kuunnella vastatakseni nokkelasti. Nyt kuuntelen lähinnä ymmärtääkseni, tai pysyäkseni edes niillä kärryillä.

Reunited with Lukas

We're on our way back to Helsinki with Lukas. He enjoyed the weekend with grandparents, but was a little angry with us for leaving him behind. "Ei saa lähteä autolla!" (No leaving by car!) he told us over Skype, just hours before we came back. He's right. It's a bit unfair to leave him behind. Out of three of us, he's by far the best traveller.

Yesterday, we made time for a little outing in one of my favourite spots in Tallinn - the Kadriorg park. They had a little Russian carnival in there and Lukas got to ride a train that went way faster than probably allowed in any Commonwealth country. Sami will upload a video and I will link to it...

Uneton48 ja viimeiset tunnit

Viikonloppu on mennyt suht vähillä unilla mutta ihan toimintakunnossa. Kamppi alkaa tulla tuskallisen tutuksi - erityisesti sen öiset liikkumisvaikeudet. Kun hämmentäviä lasiovia iltaisin suljetaan ja hissit lamautuvat, pohjakerroksesta vitoseen pääsee vain tavarahissillä ja kulkukortilla, joita kymmenhenkisellä ryhmällä on kaksi. Kumpaakaan ei yleensä ole käsillä kun pitäisi päästä pissille sinne vitoseen.



Unettoman oma tiimi kuvasi koko viime yön omaa "varjoelokuvaansa" Kampin suljetuissa välikerroksissa. Oli hauska osallistua yhteen kässäripalaveriin, jossa leivottiin surrealistisen korkealentoiselle pätkälle loppuratkaisua. En ollut ajatellutkaan, että täysin toisenlaisen maailmankatsomuksen omaavat ovat yhtä lailla vaarassa sortua saarnaamiseen kuin kristityt. Saarnaavuus on aina yököttänyt minua elokuvissa, maailmankatsomuksesta riippumatta. Ideointi kolmen eri maailmankatsomuksen pohjalta on tavallaan yhtä surrealistinen kokemus kuin tuossa parin metrin päässä syntyvä elokuva.

Parhaillaan odotamme malttamattomina kello kymmentä ja kauppojen aukeamista. Aamiainen saattaisi auttaa kuuluisaan Uneton48-päänsärkyyn. En myöskään malta odottaa, että leffat saadaan palautettua, lavat purettua ja pääsen reissaamaan takaisin Lukaksen luo. Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen pojasta erossa kolme yötä putkeen ja tuntuu niin piiiiiiiiiiiitkältä!

Ja tässon tää hashtag: #uneton48

Musta ei ole twiittaajaksi, joudun pakottamaan itteni siihen. Kilpailijoiden twiitteja on kiva lukea, mutta oma puhelimeni ei ole koskaan kädessä kun ympärillä tapahtuu.

Uneton48 - Living in a mall for the weekend

Behind me, you can see a glimpse of the huge commercial space Kamppi shopping centre has lent us during Uneton48 competition. 3 hours until the launch event begins. I've just returned to Finland from Estonia and trying to get 20 T-shirts printed before 6pm. So far so good.

One of our trainees asked me if I'm also "some sort of a trainee". Good God, yes! An eternal trainee. And clearly the 10-euro foundation I bought on the ferry is doing wonders to my complexion :)

Sami and a few others are sitting in comfy chairs, on a stage, in the middle of Kamppi shopping mall. You could put Sami and his laptop in glass box that hangs in the air over the ocean and he wouldn't know the difference. I better get used to all this again. We have a hotel room, but most of the time during this weekend is spent in this mall, which is also the largest public transportation hub in Finland. Also the coolest, as of tonight.

Puhelakossa kohti Unetonta

Kahden vuoden flunssattoman putken jälkeen poimin koneesta mukaani superviruksen. Ensimmäinen puolitoista viikkoa Suomessa (ja nyt Tallinnassa) on mennyt niistämiseen ja liman yskimiseen. Pahimmillaan tauti vei äänen ja puhumisesta piti pitää taukoa pari päivää. Kurkku ei ollut erityisen kipeä, joten äänen puuttuminen tahtoi aina välillä unohtua. Tuntuu tosi oudolta avata suunsa ja huomata, ettei sieltä tule kuin pihinää.

Tämä maailmankolkka tuntuu pitkän poissaolon jälkeen oudon kuivalta. Aivan kuin olisin vieläkin lentokoneessa. Iho kuivaa, huulet rohtuvat ja kurkkua jatkuvasti kuivaa, vaikka tauti on jo parantumaan päin. Onko mahdollista, että elimistöni on ehtinyt tottua korkeampaan ilmankosteuteen enkä enää selviä pohjolassa? Onko tämä lopullista? Vain metsässä, saunassa ja ilmankostuttimen äärellä ilma tuntuu hetken normaalilta.

Odotan innolla, miltä Eesti ja Suomi näyttävät kun flunssa hellittää. Unettomaan on enää vajaa viikko ja kerrankin tiimi ja vastuunkantajat (en minä) ovat sitä luokkaa, etteivät järjestelyt ole aivan levällään. Näinhän tätä olisi aina pitänyt tehdä, riittävällä työvoimalla ja realistisilla työpanoksilla.

Taudin takia Tallinnasta ei ole ehtinyt vielä nauttimaan. Kaksi vuotta ole muistellut niitä katuja ja kahviloita, joita viime kerralla (3 kk reissulla) löysimme. Ja ihanaan kesäyliopistokurssikaveriinkin (eikö suomi ole hieno kieli?) pitäisi ottaa yhteyttä.

Helsinki with a Headache

There is a transition period when re-entering Finland. It begins during the last flight, the one that is full of Finnish people. Every time, I realise the same things. They bring back vivid memories and prepare me for mental state that is Finland.

1. The smell of an old drunk

I don't know how I manage to avoid this whiff when overseas, but somehow I do. Maybe it's because the sober Finns generally keep their distance when around strangers, so the only ones brushing up against you at the airport are those on a bender. And by a bender I mean a dedicated lifestyle of consistently drinking as much as you can as often as you can. You can usually tell them from their skin colour, sometimes even before you smell them. It is that strange purplish red, too dark and bruise-like to be just sunburned, although it's probably that too.

2. I am making people uncomfortable

When in New Zealand, I get used to routinely smiling and nodding at strangers, especially when sharing small spaces such as buses or lifts. Everybody does this. If the situation lasts for long enough, you will have to make some small talk to ease the tension. NOT doing this makes people uncomfortable. In Finland, it is exactly this polite nodding and smiling that makes people uncomfortable. Fear flashes across their eyes as they try to calculate what's going on. Are you mentally unstable? Are you going to talk to me? So they quickly look away and pretend I'm not there. It usually takes me a couple of days to tune down my public behaviour.

3. Tinny sound of heavy metal

In New Zealand, this musical style never enters my folksy-indie-hipster existence. I never really listened to it, even when I used to live here, but it still brings back memories. It's mainstream, a part of this country's soundtrack. It's clean, flawless, standardised, safe... and oh so tinny. It makes me long for something simple, full bodied, imaginative and bold. Like My Brightest Diamond.

4. The delightful exceptions

To every rule, there is always an exception. In Finland, the rule of 'expressionless faces on public transportation' is occasionally broken. And if you don't follow the local protocol and respond to the searching smile or the offhand comment, you are rewarded with the most genuine, meaningful encounter. Our latest one happened on the bus 74 - a senior man with an amputated leg and an incredibly sunny attitude.

5. Inhabitable conditions

We took Lukas for his first outing in the city. He took one look at the scenery with the icy wind on his face, turned around in the stroller and pulled a blanket over his head. Even a child knows there's something wrong with this weather. Were human beings ever meant to live this far up north? This is not where human race originated. It's only with the help of modern technology that we are able to live here, somewhat comfortably. Most people are vitamin D deficient. Many are depressed. Are we genetically adjusted enough to really thrive in these condition? Will we ever be?

6. Strange children

In my experience, toddlers usually smile back when you smile at them. At least if you give it bit of time or make a funny face. Only in Finland have I smiled at a little one, cute as a button in their Michelin man outfit, who just stares blankly at me. Not scared or shy, just not reacting.

On one train ride, we also met an older child (6-7 years), who clearly wanted to play with Lukas. He was very giggly and kept making eye contact, but wouldn't talk to us. We asked for his name and introduced ourselves, but he just smiled. Sami ended up naming him "Tossavainen" and he seemed happy with that. I wondered if he was taught not to talk to strangers.

7. Accidental exercise

When relying on public transport, you end up walking and running quite a bit. Probably less if you know exactly how it works, but I suspect our car-dependent lifestyle in Auckland is way more sedetary than that of an average Helsinkian (if that is a word?). I might be in better shape if I lived here and could actually pull off these skinny jeans I borrowed from my sister that are so popular in this town.

8. Not owing anyone anything

In Finland, it's less likely for anyone - even your friend - to ask you for a favour. In situations where Kiwis expect reciprocity, Finns strive for self sufficiency and extreme hospitality. Instead of a potluck barbecue, they invite you for a home cooked meal where everything is provided. You won't be even asked to bring the wine. They may expect an invitation from you one day, but not necessarily. I remember thinking like this when we lived in Finland - I wanted to be hospitable, but not 'owe anyone anything'. Maybe that's why Finland has very low national debt, where as New Zealand is maxed out.

We are in a position where we have to let Finns help us, cook for us and lend stuff to us. Coming from the Kiwi mindset it's a little easier. I also learned from the Mentalist (hehe) that if you want to gain someone's trust, you have to get them to give you something. That makes them feel invested in you. Somehow, when living in Finland and trying to be self sufficient I was missing out on all this.

I wonder if the Mentalist advise works on state level. Does the rest of the world feel more invested in New Zealand or Greece than Finland?

Lukas the Flying Toddler

After back-to-back 30 hours of flying / airport navigating, it has taken me two days to shake the persistent flight headache and fogginess. Only the stuffy nose remains. I can't complain about the flights though. Lukas turned out to be the perfect travel companion. I get the feeling that people don't believe me when I tell them how relaxed, happy and excited our 2-year-old was on the plane. It sounds too good to be true. What can I say? He loves cartoons and snacks, sleeps in any position and is not bothered about takeoff, landing or being surrounded by strangers. Instead, he kept thanking us for every flight "kiitos helikoppoteri", excited to go to "kauppakesku" (mall), which I find is a very accurate description for an airport.

Okay... I gotta go now for a walk in the crispy wintery air of Ristiina, the lovely middle-of-nowhere of Finland where we arrived yesterday. Will add pics later :)

Mummille

Sain tänään tiedon että mummi, viimeinen isovanhemmistani, oli kuollut. En ehtinyt koskaan tuntea isäni vanhempia. Äidin isä eli ukki oli kiehtova hahmo, niin erilainen kuin vanhempani. Kommunisti. Kauppias. Mies, jolla oli aina asiaa Karpolle. Mummi oli se tutuin ja läheisin. Vieraiden seurassa joskus jäykkä ja ujo, mutta perheen kesken kuin tasaisesti pulputtava perkolaattori, jonka juttelusta tuli turvallinen olo vaikkei sanoja olisi kuunnellutkaan.

Osan jutuista osasin ulkoa, ne olivat tarinoita saman kadun varrella asuneista ihmisistä, joille kävi sodassa hyvin ja huonommin. Mummi eteni talo kerrallaan kuin Google Street View ja kävi järjestelmällisesti läpi jokaisen perheen henkilökohtaisen historian. Mummi oli sukupolvea, joka opetteli asioita ulkoa. Jopa kalenterin nimipäivät oli hyvä tallentaa omalle kovalevylle. “Helmikuu: Riitta, Aamu, Valo…” Ehkä edes painetun sanan saatavuuteen ei voinut sodan kokeneena luottaa. Jokuhan olisi voinut varastaa sen kalenterin.

Meitä hemmoteltiin mummolassa. Pääsimme mummin kanssa uimahalliin, Halpahalliin ja Ekamarkettiin. Mummi osti meille banaaneja ja kaakaota, vaikka ei omien sanojensa mukaan oikein ymmärtänyt näitä uusia hupatuksia. Kotiin lähtiessä mummi antoi rahaa. Seteli oli rullalla, piilossa kämmenen sisällä ja vaihtoi omistajaa oven suussa, juuri ennen lähtöä. Summat olivat pieniä, mutta tuntuivat lapsena isoilta. Koko tilanteessa oli juhlallisen luvaton tuntu. Normaali puheensorina vaihtui matalaksi supatukseksi ja seteli piti piilottaa nopeasti taskun pohjalle. Mummin taloudessa rahaa ei pyöritelty pöydällä, päivänvalossa.

Mummin mökki (yhtä lailla ukin mökki, mutta jostain syystä nimi vakiintui) oli koko suvun kesäpaikka, jonka vaatimattoman koon tajusin vasta aikuisena. Lapsena se oli oikea kesän ihmemaa, peltojen keskellä seisova punainen tupa, aitta, sauna ja tekolampi, joka oli kaivettu savimaahan juuri uimista rakastavaa mummia varten. Mummi kasvatti mansikoita ja teki mansikkakiisseliä. Me siskon kanssa ylistimme kiisselin möykkyjä, ne olivat suurta herkkua. Meni aika kauan ennen kuin tajusin, miksi mummi suhtautui niin ristiriitaisesti kehuihin.

Kerran olin mummin kanssa ostoksilla, kun joku kärkäs rouva huomautti hänen etuilleen jonossa hedelmien punnitusvaa’alle. Tämä oli tietenkin täysi vahinko. En eläissäni nähnyt mummin etuilleen missään tilanteessa. Mummi päästi ilmoille vuolaan ryöpyn anteeksipyyntöjä ja käytti koko kotimatkan asian käsittelyyn. “Enhän minä mittään tarkottanu… enhän minä ymmärtäny…”. Minusta tuntui aina niin kuin mummi ei olisi ihan uskaltanut ottaa haltuun hänelle kuuluvaa tilaa, edes silloin kun jonotti ihan oikealla paikalla. Kun mummi tuli käymään, hän söi kaapin perältä kuivat leivänkannikat, vaikka tuorettakin olisi ollut. Ettei mitään menisi hukkaan.

Toisaalta mummi vaikutti osaansa tyytyväiseltä. Jopa viimeisinä vuosinaan, alzheimerin heikentämänä, mummi ei kuulemma valittanut. Lapsena ihmettelin, ettei mummi valittanut ulkonäöstään, niin kuin lähes kaikki muut tuntemani naiset. Roteva nainen, jolla oli pitkät kädet, varmaan vesisankojen kannosta venyneet. Mummi istui puoli tuntia taloyhtiön saunassa, taputteli peilissä näkyviä punaisia poskiaan ja hymyili. “Kylläpä on nyt mummin iho ku nuorella tytöllä!”. Kun me nuoret tytöt väänsimme hiuksiamme täydelliselle nutturalle, mummi kysyi “Eikö se riitä että tukka on toisesta päästä kiinni?”

Viimeisen kerran kun näin mummia, alzheimer oli jo niin pitkällä, ettei mummi enää tunnistanut. Hän kertoi kuitenkin minulle ylpeänä lapsenlapsestaan, joka asuu Uudessa-Seelannissa. Karttapallokin piti hakea ja näyttää, missä Uusi-Seelanti on. Yritin epätoivoisesti sanoa “Mummi se olen minä, Enni”. Vasta myöhemmin ymmärsin, että se hetki oli tavallaan pieni lahja. Sain ensimmäistä kertaa kuulla, miten innostuneesti mummi puhui minusta muille sukulaisille.

Ukin kommunismissa ei ollut tilaa kristinuskolle, mutta mummi oli kristitty. Uskonasioista ei kiistelty, ainakaan meidän läsnäollessa. Mummi kuunteli jumalanpalvelusta radiosta hiljaisella volyymillä ja ukki katsoi Karpoa. Mummin luona kaksi täysin ristiriitaista maailmankatsomusta saattoivat elää rinnakkain sulassa sovussa. Lapsena tämä oli minulle suuri mysteeri, ja yritin kysellä ukilta mielestäni vaikeita kysymyksiä. Mutta ukki oli oppinut välttämään tulenherkät aiheet ja sivuutti minut tyynen päättäväisesti, varmaan vuosikausien kokemuksella.

Muistan vieläkin elävästi mummin ja ukin hääkuvan. Pyöreäpäiset nuoret, molemmat mustissa vaatteissa ja vakavina. Kuvan, jonka ottamisen jälkeen ukki joutui takaisin sotaan. Mummin silmät ovat suuret. Niissä on jännitystä, ehkä vähän pelkoa. Puku näyttää epämukavalta. Mietin, miltä mummi näyttää nyt, kun alzheimeria ei enää ole, ei vanhuutta eikä vaivoja. On se alkuperäinen Martta, joka oli kerran suurisilmäinen nuori tyttö. Taivaassa on varmasti paljon ihmettelemistä. Nähdään siellä sitten, mummi!

Rantaelämää

Pukehina on kaunis, unenomainen rantakylä. Sen ainoa tie, kylänraitti, on monta kilometriä pitkä. Molemmilla puolilla siintää meri. Kylässä on yksi kauppa, jonka nimi on The Store ja yksi kahvila-ravintola, jonka nimi on Hippy Pipi. Vai oliko se Pipi Hippie. Täällä viihtyisi varmasti pidempäänkin, jos netti toimisi. Näin kauas sivistyksestä se saadaan vain satelliitin avulla ja verkon vahvuus tuntuu olevan kiinni säistä, koneen asennosta ja käänteisesti siitä, miten kovasti sitä tarvittaisiin. Haaveeni halvasta maapalasta sivistyksen tuolla puolen saattaa olla juuri tässä mielessä epärealistinen. Teemme ihan kaiken netissä. Siellä ovat sähköpostit, asiakkaat, valokuvat ja fontit. Siellä on Netflix. Siellä ovat Toggl, Drive, Dropbox, Cloud ja ties mitkä tarvekalut. Siellä on Google-niminen lääkäri, jolle ei tarvitse varata aikaa. Jos netti toimii, kaikki toimii.

En edes jaksa haikailla niitä aikoja, jolloin asiat toimivat ilman nettiä. En voi kuitenkaan yksinäni muuttaa 80-luvulle. Miten pitäisin yhteyttä tulevaisuuteen ilman nettiä? Luotan vain siihen, että siinä vaiheessa jos/kun meillä on varaa ostaa maapala korvesta, joku on jo vetänyt sinne kuitukaapelin. Kävimme eilen Te Pukessa tapaamassa koodaajaa, jonka kanssa teemme täällä hommia. Sillä oli netti ja valtava farmi hortensiaviljelmineen. Kun koodaushommia on vähemmän, Cam ajaa traktoria läheisellä kiivitarhalla. Täällä ihmiset elävät niitä unelmia, joista me vain puhumme. Tosin meidän unelmiin ei Samin vaatimuksesta kuulu pankkilainaa, mikä ehkä selittää niiden todeksi elämisen hankaluutta. Täällä on kuitenkin mukava fiilistellä, minkälaista se voisi olla. Leikkiä sitä leikkiä, missä valitsen joka kadunpätkältä sen talon, jossa haluaisin asua. Se ei yleensä ole suurin tai kallein. Samalla tavalla kuin lamput ovat auton silmät, ovet ja ikkunat antavat talolle kasvot. Jotkut talot näyttävät torjuvilta, jotkut tylsämielisiltä, jotkut väsyneiltä. Parhaat hymyilevät.

My small planet, my small circles

Here we are, all packed (well, almost) and ready to leave this house for over two months. It is impossible to pack for this trip. I can easily imagine dozens of scenarios for which I would need different clothes, supplies and baby gear. We have decided to travel light. The only way I can see this working is that we shed our skins a few times - pack for the first week or two, then go op-shopping and donate the stuff that's no longer needed. This is exactly what has happened every time we stay on the road for months.

Today, we had one last playdate with the neighbours. I have to say I haven't really embraced playdates during my 2.5 year stint with motherhood. Organising gatherings just to watch the kids play seems like something housewives with unlimited time and resources would do. The only kind of playdates we have are the ones where I catch up (or talk business) with an old friend, who also happens to be a mother. Playgroups and other social circles, where the only common denominator is the age of your child tend to bore me to oblivion. I tried a local playgroup once and remember talking to a 50-year-old mother who (get this) had become pregnant accidentally whilst smoking lots of weed. But even exciting characters like that couldn't make me go back. It's just too much effort (also, to avoid judging other people's parenting, it is better to not witness it).

That's why it's so great to go to the neighbours. I takes one text to organise. It takes five seconds to get there. It's just another (much larger) piece of grass and another toddler to chase, but Lukas is over the moon. Today they brought out a bubble machine, that produced incredible bubble clusters.

Life should be that simple, lived in simple, small circles. That's where the magic happens, bubble magic included. Why can't we just all live on the same piece of land somewhere, all friends and family in neighbouring huts? That's the crazy thing: The world is huge, filled with Billions of people. Yet, if I got to keep those I know and care about and we were all safe on an island somewhere, would I really care about the rest? These days, we can have an audience of millions, but our capacity to deeply know and care about people is exactly the same it was at the dawn of time. We care about our tribe. Only today our tribe may be spread across continents, thousands of kilometres apart. How is this supposed to work?

Getting ready to travel again, I console myself with the thought of those who travelled before modern technology. In the 30+ hours it takes us to get from New Zealand to Finland, someone in leather sandals could have made it to the neighbouring village. That was the extend of their world, this is mine.