Työhaastattelu

Kuinka ollakaan, tämänaamuinen työhaastattelu olikin ihan oikea haastattelu. Toisin sanoen yritys on palkkaamassa uutta suunnittelijaa eikä vain utelias näkemään sitä suomalaista tyyppiä. Haastattelu oli todella mukava kokemus ja sain kuulla kaikenlaista firman työskentelystä ja taustoista. He esittelivät viimeisimpiä töitään, joita olin kyllä nähnyt aika paljon marketeissa. Tutunoloista tavaraa, FMCG eli fast moving consumer goods. Voi olla että tässä firmassa ei pääse suunnittelemaan elegantteja viinipulloetikettejä, mutta painoaineistoja ei tarvitsisi kuitenkaan itse vääntää eikä hoitaa asiakaskontakteja (oikein hyvä tämänhetkisellä kielitaidolla). Haluaisin niin kovasti sinne töihin!! Kunpa soittaisivat pian... Pakko mennä kuntosalille vispaamaan jollain hikilaitteella että saa muuta ajateltavaa.

Sain myös soittopyynnön ISOSTA mainostoimistosta, joka sijaitsee parinsadan metrin päässä. Taiteellinen johtaja varoitteli sähköpostissaan, että häntä on vaikea saada kiinni. Niin todella on. Olen soittanut ainakin viisi kertaa eri aikoihin päivästä. Jätin viestin vastaajaankin, mutta eihän niin tärkeän ihmisen voi olettaa soittavan takaisin :) Olen kuitenkin päättänyt saalistaa johtajan kiinni ja päästä luvattuun haastatteluun. En ole koskaan edes kurkistanut yli 80 työntekijän mainostoimistoon, joten on se nähtävä.

Olen niiiiin kyllästynyt työnhakuun. Haluan töihin!!!

Waitangi day

Näin on mennyt toinen peräkkäinen pitkä viikonloppu, tosin työttömänä hengailevalle aika yhdentekevä. Paitsi tietysti työnhaun kannalta ei kovin tuloksellista aikaa, kun kaikki yritysten päätöksentekijät purjehtivat, kalastavat ja loikovat mökeillään. Olen kuitenkin saanut jonkinlaisen työhaastattelun sovittua huomisaamuksi. En tiedä, onko taaskin kysymys uteliaisuudesta vai todellisista palkkausaikeista mutta pianhan sen selviää. Tämä on kuitenkin yritys, josta olen todella kiinnostunut. Nyt pitäisi myös cv-kirjeitteni olla perillä niissä 30 yrityksessä, joihin niitä askartelin. Postista nimittäin soitettiin, että olin laittanut liian vähän postimerkkejä. Lähettivät palautuskuoren, jossa pitää postittaa heille 9 dollarin edestä postimerkkejä. Kirjeet on kuitenkin toimitettu perille, mikä osoittaa jonkinlaista inhimillisyyttä postin osalta. En tosin osaa odottaa kirjeisiin mitään erityistä vastausta. Sähköposteihinkin on vastattu aika laiskasti.

Koska työnhaun osalta ei ollut muuta tehtävissä (eikä oikein jaksanut kiinnostaakaan) viikonloppu meni mukavasti. Kävimme Mission Bayn suositulla rannalla parin suomalaisen kaverin kanssa. Muut pelasivat rantalentistä ja minä vahdin tavaroita - eli makasin auringossa ja olin lukevinani kirjaa. Uuden-Seelannin kohdalla otsonikerros on hyvin vähäinen ja auringon sanotaan polttavan kymmenessä minuutissa. Makasin rannalla kaksi tuntia, enkä saanut edes pientä punoitusta aikaan. Joko aurinkorasva oli todella tehokasta tai sitten ihoni on immuuni säteilylle. Rusketuksen hankkiminen perinteisellä tavalla on joka tapauksessa pitkäveteistä puuhaa.

Sunnuntaina kävimme ensimmäisen kerran Elim-seurakunnan kahvila-kirkossa (Cafe Church). Jumalanpalvelus muistutti kovasti suomaista Helluntaiseurakunnann nuorteniltaa (joissa olen käynyt ehkä kahdesti :). Kävijät olivat huomattavasti nuorempia kuin Metodisti-kirkossa, jota testasimme ensimmäisenä viikonloppuna. Tunnelma oli kahvilamainen, ihmiset istuivat pienissä pöydissä ja joku oli tehnyt sushia, hedelmätikkuja ja pieniä kermamunkkejä (yam!). Saarna olisi voinut olla mistä tahansa herätysliikkeen piiristä. Tilaisuuden jälkeen mukava kiwi-pariskunta vei meidät syömään läheiseen yöravintola-kahvilaan (niitä jotka ovat aina auki). Kiwien ystävällisyys ei ainakaan vaikuta yhtä keinotekoiselta kuin amerikkalaisten. Toivon, että saisimme ystäviä näistä ja muista seurakuntalaisista. Seurakunnassa on myös englannin keskusteluryhmä ynnämuuta toimintaa johon ajattelin osallistua.

Auckland on valtavan kansainvälinen kaupunki, mutta seurakunta oli varmaan ensimmäinen paikka, jossa näin eri rotuiset ihmiset juttelemassa (ystävinä) keskenään. Yleensä aasialaiset, maorit ja eurooppalaiset liikkuvat omissa piireissään, käyvät omissa kaupoissaan ja puhuvat omaa kieltään. Tapasimme myös ihanan 5-kymppisen nigeriläispariskunnan. Uudessa-Seelannissa ei ilmeisesti oli paljoakaan afrikkalaisia (verrattuna aasialaisinvaasioon), ja heistäkin suurin osa valkoisia etelä-afrikkalaisia. Mutta tuntui hyvältä löytää seurakunta, joka ei ole rodullisesti pelottavan yhtenäinen. Jos vaikka outo persjalkainen, mongoloideista polveutuva suomalainenkin sopisi mukaan.

Kun ilma ei tunnu

Kuvitelkaa, että ulos lähtiessä ei tarvitse pukeutua. Siis on ihan hyvä peittää intiimit alueensa jotenkin, mutta sen lisäksi ei tarvitse pukeutua. Paikalliset läpsyttelevät pankissa ja supermarketissa paljain jaloin. Nyt on se aika vuodesta, kun yölläkään ei tule kylmä, ei edes viileä. Minkäänlainen koti-ikävä ei ole vielä pakkasten suhteen iskenyt. En voi käsittää, miten paljon aikaa ja energiaa tuhrasin Suomessa joka kerta, kun siirryin sisätiloista ulos tai toisin päin.

Suomessa parvekkeet ovat tupakoitsijoita ja intohimoisia hortonomeja varten rakennettuja ulokkeita, joille ei ole 3/4 vuodesta mitään käyttöä. Täällä parvekkeen voi helposti laskea lisäneliöiksi huoneistossa - tosin täällä ei neliöitä ilmoiteta eikä lasketa. Kiinteistövälittäjä väitti sen johtuvan siitä, ettei kenelläkään ole aikaa kontata pitkin huoneita kun vuokrabisnes ja asuntokauppa käyvät niin kuumina. Siksi sanat "spacious" ja "roomy" ovatkin ilmoituksissa niin suosittuja. Meidän asuntoa ei välittäjä kehdannut kehua kummaksikaan. Tämä oli hänen mielestään "quite livable" ja olimme aivan samaa mieltä.

Kello on täällä varttia vaille kymmenen perjantai-iltana, ja sain juuri hetki sitten vastauksen sähköpostiin, joita olen lähettänyt noin sataan eri firmaan. Minkähänlaisen työtaakan alle kyseinen työnantaja on nääntymässä? No, olen onnellinen taas yhdestä vastauksesta. Ehkä tästä seuraa jotain palkallista puuhastelua ensi viikolla. Saatan myös päästä suunnittelemaan pakkauksia mutavoiteille, mikä kuulostaa aivan mahtavalta. Tekisin vaikka muutaman mutavoiteen ilmaiseksi, että saisin portfoliooni vähän paikallisväriä. Yritän kuitenkin keksiä sopivan hinnan, ettei asiakas hermostu. Paikalliseen hintatasoon totuttelu alkaa olla jo hyvässä vaiheessa.

On ihan ymmärrettävää, että yksi bussimatka maksaa noin 20 senttiä ja kuukauden bussilippu 100 euron pintaan. Eikö?

Ilotulitusta ja työnhakua

Siitä alkaen kun Aucklandin kaupunki ryhtyi juhlimaan syntymäpäiviään (sisältäen yhden arkipyhän ja satamajuhlat) olemme nähneet jo kaksi ilotulitusta mukavasti parvekkeelta tähyillen. Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta minusta Suomessa kaupunkien syntymäpäivät eivät ole yleisiä vapaapäiviä täynnä juhlahumua. Täällä kaupungin järjestämä ilotulitus kesti ainakin varttitunnin ja oli varmasti hienoin ikinä näkemäni.

Eilen raketteja ammuttiin sitten Skytowerista, joka sattuu olemaan eteläisen pallonpuoliskon korkein rakennus. Koska tuo rakennus pönöttää vain muutaman korttelin päässä parvekkeestamme, tornin 10-vuotisjuhlia sai seurata oikein läheltä. Samalla tutustuimme naapureihin, joiden parveke on kulmittain omamme vieressä. Naapurin Mandy paljastui myös graafiseksi suunnittelijaksi. En tiedä miten paljon meitä tässä kaupungissa on, mutta ainakin tiheässä. Sain parin työnvälitysfirman yhteystiedot ja tyrkytin jo CV:täni niihin samana yönä laajakaistaa myöten.

Työnhaku on alkanut jo tuntua enemmän kuin työltä. Koska en halua ostaa kallista luetteloteosta kaupungin/maan mainostoimistoista, olen päättänyt jäljittää kiinnostavimmat firmat netin kautta salapoliisityönä. Vaikka minulle kuinka väitetään, että kesälomat ovat vielä menossa ja toimistoissa on hiljaista - ja että alalla on oikeasti työvoimapula - en voi mitenkään ottaa rennosti... Ostin tulostimen ja hienoa paperia ja tein 30 räätälöityä esittelykirjettä, tulostin CV:ni 30 kertaa ja askartelin hienoja printtejä kirjekuoriin. Ensin olin tietysi lähestynyt näitä yrityksiä sähköpostilla. En tiedä voinko vastustaa kiusausta soitella perään heti ensi viikolla. Saattaa hermo mennä jollakin tj:llä...

Kävin parissa ns. työhaastattelussakin tällä viikolla. Ensimmäinen oli The Church -niminen yritys, joka palkkaa freelance- ja muita sopimussuunnittelijoita satunnaisesti. Toinen oli hämärä yhden miehen firma, jossa säälittävän pieni mäkki oli aseteltu sahapukin näköisen pöytävirityksen päälle. Kaveri oli kyllä lahjakas, mutta liiketoiminta ei ilmeisesti kovin tuottoisaa. Mies oli vähän huolissaan siitä, ettei ikinä ollut ennen työllistänyt ketään. Niin olin minäkin.

Naapurit valittivat, etteivät ole ehtineet hillua vapaasti ympäri saarta, kun saivat töitä heti saavuttuaan. Nyt he halusivat asumaan maalle omakotitaloon. Juuri tuosta elämäntilanteesta paenneena yritimme puhua heille järkeä. Ongelman ydin näyttäisi olevan se, että haluaa aina jotain muuta. Mietin, miksi tämä sukupolvi (20-30) on niin allerginen arkielämälle. Kun elämä alkaa toistaa samaa kaavaa, täytyy rikkoa se jotenkin. Ihmiset pelkäävät kuolevansa pystyyn. En ole koskaa nähnyt pystyyn kuollutta 25-vuotiasta, mutta olen tavannut useita jotka pelkäävät heille käyvän niin.