Furious Filmmaking

Pian on käsillä vuotuinen lyhytelokuvakilpailu 48 Hours of Furious Filmmaking. Olen tehnyt kaikkeni tunkeakseni mukaan johonkin osallistuvaan ryhmään täällä Aucklandissa. Onko Suomessa mitään vastaavaa? Jos nimittäin ei ole, en ehkä tule enää ikinä takaisin :) Jokaiselle tiimille arvotaan oma elokuvan alalaji eli genre ja annetaan vielä jokin muu asia, hahmo tai vastaava viritys, joka lyhytfilmissä pitää esiintyä. Sitten annetaan kaksi vuorokautta aikaa, ja noin 160 tiimiä ympäri maata ryntää käsikirjoittamaan, ohjaamaan, näyttelemään, leikkaamaan ja hakkaamaan päätään seinään. Joka vuosi osa myöhästyy sunnuntai-illan kello seitsemän palautusajasta ja tippuu kisasta. Lopullisia tuotoksia on arvioimassa mm. Peter Jackson (kukas muu) ja palkintona tekijät saavat rahnaa, mainetta ja kunniaa. Viime vuoden voittajat tekevät tällä hetkellä omaa showta kaapelikanavalla, joten panokset ovat kovat.

Vaikea kuvitella parempaa tapaa saada ihmiset innostumaan elokuvanteosta ja siivittää bisnestä monellakin alalla. Eikä tässä vielä kaikki! Uudessa-Seelannissa järjestetään vuosittain jos vaikka minkälaisia lyhytelokuvafestareita, läpi yön elokuvantuijotus maratooneja sun muuta. 48hours -linkin takaa löytyy vaikka mitä jos jotakuta sattuu kiinnostamaan.

Lopuksi vielä kerrottakoon, että tiedossa on todennäköisesti 3-4 viikkoa freelancehommaa jossain suoramarkkinointifirmassa, jonka jälkeen TEAR Fund olisi valmis palkkaamaan minut vakituiseksi. Palkkakaan ei ole niin huono kuin pelkäsin. Menen huomenna keskustelemaan asiasta ja otan vastaan sen pienen testihomman. Meni vähän hankalaksi näiden hommien järjestely, mutta kai se tästä lopulta lutviutuu.

Työnvälitysfirman nainen, jota kävin tänään tapaamassa oli lupsakka kuusikymppinen. Kyseli kovasti Suomesta. Antakaa nyt anteeksi jos en osannut mainostaa oikeita asioita. Päädyin kertomaan mm. alkoholin veroalen kuormittamasta terveydenhuollosta, 20-25 asteen tasaisesta, ympärivuotisesta sisälämpötilasta ja puun suosiosta rakennusmateriaalina, varsinkin lattioissa. Minkäs sille voi jos nämä asiat kiinnostavat kiwejä. Haastattelijani oli vaikea käsittää, miksi niin kylmässä maassa suositaan paljasta puulattiaa kokolattiamaton sijasta. Mutta kun talot lämmitetään hellelukemiin läpi talven, it all adds up.

Töitä, töitä...

Kuinka ollakaan, TEAR Fundista soitettiin jo tänään ja pyydettiin käymään perjantaina uudestaan. Tarkoituksena on testata taitojani antamalla minulle ensin yksi esite tai jokin vastaava väännettäväksi. Sanoin että passaahan tuo kun siitä kerran maksetaankin :) Lisähämmennykseksi sain vielä soiton yhdestä rekryfirmasta, josta tarjosivat 4-5 viikon pestiä jossain suoramarkkinointifirmassa. Kuulosti äkkiseltään aika turhanpäiväiseltä, mutta lupasin mennä huomenna juttelemaan. Ainakin hyvä tilaisuus udella palkasta ja muista työsuhteen ehdoista. Kyllähän tässä kelpaa kun työtarjouksia satelee ;D

Päivä meni muuten lupsakasti huvipuistossa. Matka sinne kesti bussilla yli tunnin suuntaansa eikä niillä ollut edes maailmanpyörää. Puisto oli omituisen tyhjä, vähän henkilökuntaa vaelteli siellä täällä. Saimme kuitenkin mahat sekaisin muutamassa vetkulilaitteessa. Kertaakaan ei tarvinnut jonottaa, joka vimpaimen sai kokeilla niin monta kertaa peräkkäin kuin huvitti. Käytin aikani lähinnä videokameralla leikkimiseen. Onneksi tylsän huvipuiston vieressä oli houkutteleva ostoskeskus Manukau Shopping Centre.

Julma julkinen liikenne

Onnistuin myöhästymään työhaastattelusta peräti kymmenen minuuttia. Tästä nyt voisi päätellä että olen laiska hutilus (niin kuin ehkä päättelivätkin) mutta todellisuudessa lähdin matkaan tuntia aikaisemmin. Bussi oli myöhässä ja junnasi liikenteen ja kuskin puheripulin ansiosta matkalla loputtoman kauan. Myöhästyin siis vaihtobussista 20 minuutilla. Ryntäsin nostamaan käteistä apteekista (täällä sen voi tehdä pankkikortilla mistä tahansa liikkeestä) ja sitten etsimään taksia (TÄÄLLÄ taksit eivät ota kuin käteistä). Ehdin nähdä yhden taksin takavalot, mutta kun löysin tolpalle ainuttakaan autoa ei näkynyt. Muutaman puhelinsoiton ja kriittisen kymmenen minuutin odottelun jälkeen sain kumijalan alle ja katsoin kelloa että jahas. Oli vielä ihan ryöstökallis kyyti.

Yritin rentouttaa raivosta tärisevän pääni ja keskittyä haastatteluun. Kävi tietenkin ilmi, että aikaa oli rajoitetusti. Työtehtävien esittely ja muut lätinät käytiin pikakelauksella ja minun piti tietysti vastata haasteeseen hölpöttämällä huulet heiluen englantia. En tosin ole varma, olisinko selviytynyt suomeksi sen paremmin. Sitä alkaa luonnostaan kakoa ja möläytella kun pitäisi nopeasti ja tehokkaasti ilmaista itseään tärkeässä tilanteessa. Jopa äidinkielellään. En saanut edes kysyttyä mitä työstä maksetaan (saako sitä edes kysyä kristillisessä organisaatiossa?). Ihmiset vaikuttivat mukavilta ja ihmeen nuorilta. Työkin kuulosti sellaiselta, johon ei heti kyllästy. Parhaassa tapauksessa palkka on kohtuullinen ja saan paikan. Pahimmassa tapauksessa saan selville että palkka on kohtuullinen enkä saa paikkaa. Kerron kyllä sitten, jatkon pitäisi selvitä tämän viikon aikana.

En tiedä mistä sain puhtia vielä käydä kuntosalilla huhkimassa. Nykyään en osaa olla päivääkään ilman. Vaan mitäpä muuta sitä tekisi kaikella vapaa-ajallaan.

Lauantai-illan komiikkaa

Eilen tunsin kaipaavani piristystä, mutta Sami ei jaksanut lähteä mihinkään. Naapuritkin hokivat taas samaa laulua, että kyllä me suunniteltiin että tänään tehtäis jotain mutta ei me nyt enää jakseta. Koska olin siis ainoa, jolla voimia riitti, lähdin itsekseni katsomaan stand-up komediaa. Tuossa parin korttelin päässä on paikka, jossa esiintyy joka viikko paikallisia ja välillä ulkomaisia tähtiä. Maksoin kymmenen dollaria ja istuin takariviin. Ensimmäiset kolme esiintyjää menettelivät, mutta neljäs ja viimeinen tyyppi oli aivan hulvaton. Nauroin kaksin kerroin BBC:n uutisankkuri-imitaatioille, saksalaisturistijutuille ja muille teräville arkielämän huomioille. Huomasin kuunnellessani, että osa vitseistä edellytti aika syvällistä paikalliskulttuurin tuntemusta. Ihan kaikki ei mennyt perille, mutta ihmeen paljon sitä ymmärtää kun tietää tyylilajin.

Perjantai-iltana pääsimme keskustan ulkopuolelle, kun Drew haki meidät kyläilemään. 25-vuotias huonekalusuunnittelija asuu kahden muun taiteilijan ja yhden konsultin kanssa valtavassa omakotitalossa meren rannalla. Oli jo pimeää, mutta paikka näytti mielikuvituksessani uskomattoman kauniilta. Tilasimme pitsaa ja pelasimme Pictionarya. Mietimme Samin kanssa, miten valtavasti tilaa saisi vuokrattua 400 dollarilla viikossa. Nyt maksamme 275 viikossa, ahtautuneena 30 neliön yksiöön. Maanataina pitäisi mennä tekemään uusi vuokrasopimus, kun edellinen umpeutuu. Vaan eipä me tästä vielä mihinkään olla lähdössä. Se, ettei tarvitse autoa eikä ruohonleikkuria on pelkkää säästöä. Vieläkään ei tee mieli omakotitaloon, edes vuokralle.