Menevien ihmisten tärkeää elämää

Ystäväni Mari lähetti kortin Suomesta. Kertoi lukeneensa tätä blogia ja tulleensa siihen tulokseen, että meillä on kovasti vapaa-ajan rientoja. Korjattakoon tämä yleinen harhaluulo saman tien: Ei ole. Tänä viikonloppuna olemme käyneet kaupassa, kirkossa, kuntosalilla ja ravintolassa. Kaikki menot rajoittuvat muutaman korttelin päähän, kun ei ole autoa.

Yritän kuitenkin tiristää vähäisistä menoista jotain kerrottavaa: Perjantai-illan vietin kokonaan tv:n ääressä ja lehtiä lueskellen. Lauantaiaamupäivän vietimme sisätiloissa syöden pitkään ja hartaasti aamiaista. Sitten kävelimme vähän kaupungilla, söimme turkkilaisessa ravintolassa (siis EI sellaisessa kebab-pizzeria Iskenderissa vaan oikeassa turkkilaisessa ravintolassa :), kävimme kahvilla kirjakaupan alakerrassa ja lähdimme takaisin kotiin kun Samille tuli huono olo. Sitten istuimme koko illan sisällä tuijottaen leffoja.

Sunnuntaina raahauduin aamiaisen jälkeen kuntosalille, sen jälkeen apteekkiin ostoksille. Täällä apteekeissa on parhaat valikoimat hiussolkia, pinnejä, tarrarullia, kondomeja ym. välttämättömyyksiä, joita paikalliselta stockmannilta ei löydy. Illalla menimme kirkkoon, jossa oli kristityn hiphop-tanssiryhmän esiintyminen välipuheineen. Tanssijat olivat todella taitavia, ryhmä on kutsuttu LA:iin kilpailemaan hiphopin maailmanmestaruudesta. Pastorit kutsuttiin lavalle opettelemaan breikkausta ja kuinka ollakaan - harmaapäinen saarnamies heilautti jalat ilmaan ja kekkaloi käsiensä varassa jonkinlaisen puolivoltin. Oli varmaan parin sekunnin viive, ennen kuin tajusin mitä tapahtui. Nikki toi lyhytelokuvakisaa varten löytämänsä rekvisiitat nähtäväksi ja valokuvasin ne ohjelman jälkeen. Samilla oli vähän kuumetta ja se lähti saman tien kotiin. Minä lähdin vielä neljän kaverin kanssa syömään, pääsin vihdoin maksamaan takaisin kun muut ovat aina tarjonneet meille.

Täytyy vielä jakaa yhden kaverin (D) omituinen tarina, vaikken ihan kaikkia yksityiskohtia kuullutkaan: D oli päässyt kaverinsa lentämän Boeingin kyytiin. Innokkaana poikana hän oli tuppautunut ohjaamoon katsomaan miten konetta oikein lennetään. Kaveri oli heittäytynyt höveliksi ja antanut D:nkin kokeilla lentämistä, pienen harjoittelun jälkeen vähän aikaa omin päin. D oli innostunut ja heiluttanut ohjaussauvaa huolettomasti eessuntaas. Vähän ajan päästä koneessa oli ilmennyt jotain vikaa ja se joutui tekemään pakkolaskun kesken matkan. Myöhemmin kävi ilmi, että Uuden-Seelannin pääministeri (Helen Clark) oli tällä kyseisellä lennolla. Seuraavan päivän uutisissa vaahdottiin, kuinka amatööri oli päässyt lentämään pääministerin konetta ja aiheuttanut pakkolaskuun johtaneen vian. Tapauksesta kehkeytyi jonkin sortin poliisiasia, harmi etten kuullut sen enempää. Täytyy kysyä D:ltä vähän jatkokysymyksiä, niin voin tarkentaa tätä uskomatonta tapahtumaketjua myöhemmin. Hyvää yötä!

Talvi on tullut

Vaikka talvi alkaa virallisesti vasta kesäkuussa, nyt on jo sisällä niin kylmä että hirvittää. Eilen menin pahaa aavistamatta käymään kuntosalilla. Sisään tullessani huomasin, ettei lämpötila muuttunut lainkaan. Liikerakennuksen alaovet olivat molemmilta puolilta auki kadulle päin ja kuntosali sijaitsee toisen kerroksen avoimella parvella. Paikalla oli yksi työntekijä, joka oli pukeutunut kokopitkään villatakkiin ja sen hengitys höyrysi vähän. Vaikka viuhdoin vempaimissa niin, että keuhkot olivat haljeta, en saanut hikeä pintaan. Onneksi pääsin toisessa huoneessa pidettävään päivittäiseen Awesome Abs vatsalihastreeniin lämmittelemään.

Toimiston kylmyyttä olen jo tainnut jonkun kerran valittaa. Tänä aamuna pistin kaasulämmittimen hurisemaan heti kun kävelin sisään. Alan jo tottua sen ääneen, vähän niin kuin joku imuroisi koko ajan korvan juuressa. Aina se kohmeiset raajat voittaa. Tänään amerikkalainen toimitusjohtaja piti meille uudemmille tulokkaille perehdytyksen TEAR Fundin vaiheisiin. Tarinaan mahtui monta mielenkiintoista mutkaa, erityisesti toimitilojen ja naapureiden osalta. Aikaisempia naapureita samassa rakennuksessa ovat olleet mm. lampaantaljakauppa, käsityöperiaatteella toimiva piilolinssitehdas ja kalapakastamo. Viimeksi mainittu aiheutti kovasti harmia (hajua) sähkökatkosten aikana. Tähän päivään mennessä kyseiset toimitilat ovat turvallisesti kaikki TEAR Fundin hallussa, tosin nekin alkavat käydä ahtaaksi.

Täytyy vielä sanoa, että kaikkien esittelyjen jälkeen olen hyvin vakuuttunut TEAR Fundin toimintatavoista ja näystä. Kuten toimitusjohtaja sanoi, organisaatio voisi helposti triplata kokonsa ja liikevaihtonsa jos se vähän pehmentäisi kristillistä imagoaan ja keskittyisi markkinoimaan itseään yleisenä avustusjärjestönä. Kohta kristillisestä näystä ei olisi jäljellä kuin harmaa aavistus (vertaa YMCA). Kristillinen organisaatio leimautuu helposti fundamentalistiseksi tai takapajuiseksi, mutta selvässä arvopohjassa on myös selvät etunsa. Ei tarvita omituisia selittelyjä. Parhaimmillaan syntyy mielenkiintoista uskontojen välistä vuoropuhelua, kuten Irakin tapauksessa. Kun tarjolla ei ollut paikallisia kristillisiä tahoja, TEAR Fund päätti rahoittaa muslimijärjestöä kouluttamaan lääkäreitä ja perustamaan lasten sairaalayksikön. Apu saatiin perille ja nyt Aucklandin vahvalla muslimialueella sijaitseva TEAR Fundin toimisto on moskeijankävijöiden suosiossa ja suojeluksessa. Viereisestä itämaisen ruoan kaupasta saa sikahalpoja soosseja ja naanleipää :)

Saappaat

Tunnustan, että ostin tänään pelottavan kalliit nahkasaappaat. Olin sitkutellut tähän asti kolme vuotta vanhoilla kävelykengillä ja päätin että nyt saa riittää. Kantalaput muistuttivat liiskattua lakritsia ja kannat olivat jo puoliksi irti. K'Roadin sateen liukastamilla laatoilla saatoin aina tuntea kengänkantojeni joustavan pari senttiä eestaas painoni alla.

Tästä kaikesta huolimatta 130 dollaria on hirveä hinta kengistä. En tiedä viitsinkö kertoa Samille, kun sen mielestä mulla on valtavasti kenkiä. Samihan ei tätä blogia lue. Mutta lasketaanpa: 4 sandaalit, 1 lenkkarit, 1 aerobickengät ja ne hajonneet kävelykengät. Mikä kokoelma. Näistäkin 2 sandaalit ovat seulana ja 2 niin hienot ja hiertävät ettei niillä voi kävellä.

Ensimmäiset kaksi viikkoa minulla on ollut töissä kivaa. Projektit ovat vaihdelleet mukavasti ja tekemistä riittää. Yritän laittaa jotain esille myös tänne kun saan aikaiseksi. Kerrankin on homma, jossa ei tarvitse työn valmistutttua kyyristellä kuukausikaupalla kunnes tuote on markkinoilla ja siitä saa puhua. Saan mainostaa TEAR Fundin toimintaa niin paljon kuin ikinä jaksan. Viikko sujui sulavasti. Vain painon kanssa tuli pientä kahnausta, kun hätiköivät ja haaskasivat yhdet ylimääräiset painolaatat. No minähän tietysti sanoin, että ottaa silmän käteen ja katsoo – tai jotain sinne päin. Paino ei myöntänyt virhettään, mutta pudotti hintaa. Rachel oli tyytyväinen, kun hoidin puhumisen hänen puolestaan. Se inhoaa konflikteja ja tekee kaikkensa välttääkseen niitä. Enhän minäkään niistä pidä, mutta kärsisin varmaan enemmän jos joutuisin pitämään suuni kiinni ja hymyilemään. Meitä on niin joka lähtöön.

Ensi maanantaille sovimme toimiston siivouksen ja uudelleenjärjestelyn. Kaikki osaston miehet on hälytetty etukäteen kantamaan laatikoita, koska Rachel ei saa nostaa mitään (kun on raskaana) ja minä olen pieni ja heikko (laiska). Olen kuitenkin tehnyt tarkat piirrustukset siitä, mihin tavarat ovat menossa ja katson mielelläni päältä, että ne löytävät paikalleen. Aivot ovat ihmisen tärkein lihas – tai jotain sinne päin.

Inha amerikka

Tänään nousi työpaikalla hirveä haloo, kun toimitusjohtaja sai käsiinsä organisaation lehden (TEAR Talk) vedokset. Ensimmäinen artikkeli oli hänen mielestään aivan liian amerikkalainen, sopimaton ja hirveä. No sehän piti sitten vaihtaa. En ole onneksi vastuussa sen enempää artikkelista kuin lehden taitostakaan, joka oli ehditty ulkoistaa ennen minun palkkaamistani. Omituisinta tilanteessa oli ehkä se, että toimitusjohtaja on itse amerikkalainen passia ja aksenttia myöten. Ketään muuta ei yhden lehtijutun amerikkalainen näkökulma olisi häirinnyt, mutta minkäs teet. Onneksi löysin tilalle haastattelun filippiiniläisestä ADHD-tytöstä. TEAR Fundia on aikaisemmin syytetty amerikanvastaiseksi, kun julkaisivat jutun jenkkien ns. kehitysavusta ja sen vaikutuksista. Uuden-Seelannin ulkomaanapu on yhtä lailla pientä ja nihkeää, mutta kuitenkin pyytentöntä apua eikä pelkkää bisnestä.

Sain tänään kuulla, miksi työkaverin Rachel jätti työnsä peruskoulun opettajana ja päätyi näin TEAR Fundin markkinointiassariksi. Täkäläiset peruskoulunopettajat joutuvat tekemään niin paljon paperitöitä ja roikkumaan kokouksissa, että työpäivän venyvät 15-tuntisiksi. Palkka on surkea ja joka vuosi paikallinen opetusministeriö määrää uuden teeman, jota opetuksen täytyy ilmentää. Toisin sanoen edellisen vuoden materiaaleja ei voida juuri hyödyntää uudestaan. Ulkoa tulevat määräykset menevät niin pitkälle, ettei opettaja voi esimerkiksi oman harkintansa mukaan vaihtaa tuntien järjestystä vaikka se olisi kuinka järjetön. En nyt tiedä, ovatko Suomen opettajat yhtä ahtaalla. Kertokaahan...