Viikon kestävä tutustumiskurssi elokuvantekoon alkaa olla loppupuolella. Enimmäkseen on tuntunut siltä kuin olisi palannut lukioon tai muinoisille lastenleireille. Suurin osa osallistujista on kirkasotsaisia 17-19 -vuotiaita, joille iskä on maksanut kurssimaksun ja kivan auton jolla pääsee paikan päälle. Nuoret sitten harjoittelevat elokuvantekoa viikon verran ja miettivät, lähtisikö sitä ihan kunnolla opiskelemaan ylppäreiden jälkeen. Ensimmäiset pari päivää uiskentelin teinien seassa kuin kala vedessä. Minähän näytän edelleen raikkaalta ja reippaalta lukiolaiselta. Jossain vaiheessa todellinen ikäni ja juureva elämänkokemukseni kuitenkin paljastui ja olen saanut liudan nuoria ihailijoita. Olen myös tutustunut hyvin sulkeutuneen oloiseen 23-vuotiaaseen matemaatikkonaiseen, joka haluaa kouluttautua elokuva-alalle kunhan on saanut väitöskirjansa valmiiksi (!).
Filmijuttujen kanssa puuhastelu on ollut mukavaa. Kävimme maanantaina tekemässä katuhaastatteluita, tiistaina harjoittelimme esiintymistä kameran edessä ja tänään editoimme maanantain haastattelut. Kameralle puhuminen ei ole helppoa. Tuijottaa herkeämättä mustaa lasisilmää ja kuvitella puhuvansa hyvälle ystävälle. Useimmille iskee tarve nostaa joka lauseen viimeinen sana oktaavia korkeammaksi ja yskäillä luonnottomasti. Sydämeni hakkasi niin kovaa että pää tuntui tutisevan, mutta jostain syystä huomasin pystyväni siihen. Ehkä vaivuin transsiin tai keskittymiseni sai ajan hidastumaan, mutta huomasin puhuvani rauhallisella ja luonnollisella äänellä. Tunsin puhuvani mustasilmäiselle ystävälle. Harjoituksen tarkoituksena oli samalla kertoa itsestään, kunnes ohjaaja katkaisi vuodatuksen näyttämällä merkkiä. Puhuin ja puhuin. Kerroin elämästäni ja matkastani Uuteen-Seelantiin. Mietin, puuttuuko minulta jokin normaali suojelumekanismi, joka estää ihmisiä lörpöttämästä koko elämäänsä tv-kameran edessä. Mietin, miksi minun on niin helppo olla avoin. Onko sekin vain harjoiteltu tapa kohdata maailma, tarkoituksena hämmentää ihmiset riisumaan oma suojakerroksensa. Lopulta ohjaaja huusi thank you. Teinien "My name's David and I've always been passionate about film" -esittelyt kestivät keskimäärin minuutin ja minua nauratti oma esiintymiseni.
Tiistaina sain tietää, että minun täytyy hakea oleskeuluvan lisäksi nopeasti väliaikaista työlupaa, että voin jatkaa työntekoa tämän kuukauden jälkeen. Ähräsin vielä yhden hakemuksen valmiiksi liitteineen ja pällisköine passikuvineen. Perjantaina olen päättänyt postittaa viiden sentin paksuuteen paisuneen nivaskan ja rukoilla parasta. Please do the same!
12.7.06
6.7.06
Eläköön hösläävä Uusi-Seelanti!
Flunssan niska alkaa taittua. Pystyn jo hengittämään nenän kautta, eikä enää väsytä niin valtavasti. Olen viettänyt neljä iltaa putkeen itsekseni kotona ja alkaa tämä yökkäreissä nyhjääminen kyllästyttää. Katsoin juuri Maailmojen sota -spektaakkelin ja seuraavaksi ajattelin lukea kirjaa. Vaihtoehtojahan riittää.
Työpaikalla meno on muuttunut aivan vallattomaksi. Kaikki alkoi noin neljä viikkoa sitten, kun markkinointitiimin piti olla päivystämässä puhelimia, että alakerran puhelinvaihteen tytöt pääsivät yhdessä syömään. Vekkuli Andrew jätti tietenkin tytöille soittopyyntöjä kuten Mr Lion (eläintarhan puhelinnumero). Tytöt antoivat takaisin rakentamalla Andrew:n työpöydän ympärille eläintarhan polkuineen ja leijonankuvineen. Jonkin ajan päästä oli työntekijöiden virkistyspäivä. Tilasin lounaalla jälkiruoaksi jäätelön, jonka nimi oli "Real Italian kiss". Toisiaan lietsovat Andrew ja Sonia saivat päähänsä raahata pizzerian pelästyneen näköisen työntekijän antamaan minulle ruokalistan lupaaman suukon. Suukkoa en saanut, mutta mies suostui valokuvaan, joka myöhemmin kertoi kaiken tilanteen tönkköydestä. Tapauksen muistaen päätimme Rachelin kanssa luoda Andrew:lle (28-vuotiaalle ikisinkulle) oman internet-deittiprofiilin ("Ruggedly handsome hyperactive hopeless romantic. Looking for pretty girls with lots of patience"). Löysimme riemastuttavan kenopäisen valokuvan usean vuoden (ja kilon) takaa ja tulostimme tietysti koko esityksen muiden ihasteltavaksi.
Jotenkin edelliseen villitykseen liittyen, copywriter Caleb varasti tänään koko toimiston keksipaketit ja kätki ne viheliäisen hankalaan paikkaan. Kun keksejä ei alkanut löytyä, Natalie vohki Calebin auton avaimet ja parkkeerasi toyotan uudestaan läheisen moskeijan takapihalle. Iltaan mennessä keksit tietääkseni löytyivät, mutta saa nähdä mitä työpaikalla huomenna tapahtuu. Hetkittäin pelkään, ettei kukaan meistä ehdi hauskanpidolta tehdä töitään. Mutta vain hetkittäin.
Huomisaamuksi järjestin itselleni pitkät aamukahvit. En saa millään keskityttyä toimiston hulinassa yrityslehden uudistamiseen, joten voin hyvällä syyllä istua aamupäivän kirjakaupan kahvilassa tutkimassa erilaisia aikakauslehtiä ja niiden taittoa. Täällä on kivaa. Suomessa otin itseni ja elämäni jotenkin hirmu vakavasti. Onneksi tämä tehottomuuden, grillijuhlien, huonojen palkkojen ja kahvitaukojen maa pelasti minut liialta piponkiristykseltä. Leipä ei ole aina tuoretta, bussi ei aina tule ja vettäkin sataa vähän väliä, mutta mikään ei ole niin justiinsa.
Työpaikalla meno on muuttunut aivan vallattomaksi. Kaikki alkoi noin neljä viikkoa sitten, kun markkinointitiimin piti olla päivystämässä puhelimia, että alakerran puhelinvaihteen tytöt pääsivät yhdessä syömään. Vekkuli Andrew jätti tietenkin tytöille soittopyyntöjä kuten Mr Lion (eläintarhan puhelinnumero). Tytöt antoivat takaisin rakentamalla Andrew:n työpöydän ympärille eläintarhan polkuineen ja leijonankuvineen. Jonkin ajan päästä oli työntekijöiden virkistyspäivä. Tilasin lounaalla jälkiruoaksi jäätelön, jonka nimi oli "Real Italian kiss". Toisiaan lietsovat Andrew ja Sonia saivat päähänsä raahata pizzerian pelästyneen näköisen työntekijän antamaan minulle ruokalistan lupaaman suukon. Suukkoa en saanut, mutta mies suostui valokuvaan, joka myöhemmin kertoi kaiken tilanteen tönkköydestä. Tapauksen muistaen päätimme Rachelin kanssa luoda Andrew:lle (28-vuotiaalle ikisinkulle) oman internet-deittiprofiilin ("Ruggedly handsome hyperactive hopeless romantic. Looking for pretty girls with lots of patience"). Löysimme riemastuttavan kenopäisen valokuvan usean vuoden (ja kilon) takaa ja tulostimme tietysti koko esityksen muiden ihasteltavaksi.
Jotenkin edelliseen villitykseen liittyen, copywriter Caleb varasti tänään koko toimiston keksipaketit ja kätki ne viheliäisen hankalaan paikkaan. Kun keksejä ei alkanut löytyä, Natalie vohki Calebin auton avaimet ja parkkeerasi toyotan uudestaan läheisen moskeijan takapihalle. Iltaan mennessä keksit tietääkseni löytyivät, mutta saa nähdä mitä työpaikalla huomenna tapahtuu. Hetkittäin pelkään, ettei kukaan meistä ehdi hauskanpidolta tehdä töitään. Mutta vain hetkittäin.
Huomisaamuksi järjestin itselleni pitkät aamukahvit. En saa millään keskityttyä toimiston hulinassa yrityslehden uudistamiseen, joten voin hyvällä syyllä istua aamupäivän kirjakaupan kahvilassa tutkimassa erilaisia aikakauslehtiä ja niiden taittoa. Täällä on kivaa. Suomessa otin itseni ja elämäni jotenkin hirmu vakavasti. Onneksi tämä tehottomuuden, grillijuhlien, huonojen palkkojen ja kahvitaukojen maa pelasti minut liialta piponkiristykseltä. Leipä ei ole aina tuoretta, bussi ei aina tule ja vettäkin sataa vähän väliä, mutta mikään ei ole niin justiinsa.
5.7.06
Hyvää tarkoittava luova
My Personal Dna Report
Tein tänä aamuna persoonallisuustestin. Tulos on niin mairitteleva, että täytyy julkaista.
4.7.06
Dedä on dukossa
Viime viikon 12 ylityötuntia kävivät voimille ja sain flunssan. Väsyttää ihan kamalasti. Aamulla olo oli sen verran hyvä, että lähdin töihin. Ostin matkalla kurkkupastilleja ja pehmeitä nenäliinoja. Eikä mitä tahansa rättejä, näissä on kuulkaa aloe veraa ja E-vitamiinia. En kyllä ymmärrä, miten vitamiini mahtaa siirtyä paperikuiduista kehooni. Ellen sitten raasta nenää ihan vereslihalle, mikä olisi vaikea toteuttaa näin pehmeillä liinoilla.
Annoin perjantaina Rachelille Tyttö sinä ole tähti -leffan lainaan. Kielimuurista huolimatta elokuva meni ihan hyvin perille. Katsottiin Samin kanssa se englanninkielisen tekstityksen kanssa aikaisemmin ja totesin että ei ollut häävi käännös. Puolet hyvistä vitseistä ja 100% kaksimielisyyksistä oli jätetty kääntämättä. Kaikesta huolimatta Rachelia nauratti kovasti se kohta, missä siivooja-Mäkynen raahattiin neuvottelupöydän ääreen.
Lauantaina kävin kampaajalla. Paikallinen parturi ja eteläafrikkalainen värjäysekspertti puunasivat tukkani kimpussa kolme tuntia ja vartin. Käsittely maksoi huomattavasti enemmän kuin taannoiset saappaani (joista muuten alkavat jo pohja irrota), eikä kukaan lähipiiristä ole vielä todistetusti huomannut minussa mitään muutosta. Sami antoi holtittoman rahanmenon anteeksi kovin helposti, johtuen ehkä kaipuun vääristämästä arvostelukyvystään. Yleisesti ottaen rahanmeno on kyllä vähentynyt huomattavasti, kun tekee ruokaostoksia vain itselleen. Syön lähinnä weetabixia (kyllä, sitä saa täältäkin), maustamatonta jugurttia ja banaania. Tänään lämmitin oikein vihanneksia ja kalapihvejä pannulla... Harmitti niin kun en voinut flunssassa mennä kirkolle meidän pienryhmän tapaamiseen. Tällä viikolla oli nimittäin suklaanmaisteluilta. Mutta mitä tuosta, makuhermoni ovat joka tapauksessa liman peitossa.
Siitä asti kun Sami lähti Suomeen, minua on seurannut pahan / pilaantuneen ruoan kirous. Yhden valmisvoileivän välissä oli pilaantunutta tomaattia, falafelin ympärillä oli homeinen sämpylä ja Campbell'sin valmiskeitto maistui oudolle. Ensi lauantaina pääsen toivottavasti syömään hyvin. Päätin lähteä seurakunnan väen kanssa aidolle teppanyaki -illalliselle japanilaiseen ravintolaan. Siellä pääsee seuraamaan ruoan valmistusta, kuumia pannuja ja veistä heiluttelevia samuraita. Tai jotain sellaista :) Onpahan ainakin tuoretta.
Annoin perjantaina Rachelille Tyttö sinä ole tähti -leffan lainaan. Kielimuurista huolimatta elokuva meni ihan hyvin perille. Katsottiin Samin kanssa se englanninkielisen tekstityksen kanssa aikaisemmin ja totesin että ei ollut häävi käännös. Puolet hyvistä vitseistä ja 100% kaksimielisyyksistä oli jätetty kääntämättä. Kaikesta huolimatta Rachelia nauratti kovasti se kohta, missä siivooja-Mäkynen raahattiin neuvottelupöydän ääreen.
Lauantaina kävin kampaajalla. Paikallinen parturi ja eteläafrikkalainen värjäysekspertti puunasivat tukkani kimpussa kolme tuntia ja vartin. Käsittely maksoi huomattavasti enemmän kuin taannoiset saappaani (joista muuten alkavat jo pohja irrota), eikä kukaan lähipiiristä ole vielä todistetusti huomannut minussa mitään muutosta. Sami antoi holtittoman rahanmenon anteeksi kovin helposti, johtuen ehkä kaipuun vääristämästä arvostelukyvystään. Yleisesti ottaen rahanmeno on kyllä vähentynyt huomattavasti, kun tekee ruokaostoksia vain itselleen. Syön lähinnä weetabixia (kyllä, sitä saa täältäkin), maustamatonta jugurttia ja banaania. Tänään lämmitin oikein vihanneksia ja kalapihvejä pannulla... Harmitti niin kun en voinut flunssassa mennä kirkolle meidän pienryhmän tapaamiseen. Tällä viikolla oli nimittäin suklaanmaisteluilta. Mutta mitä tuosta, makuhermoni ovat joka tapauksessa liman peitossa.
Siitä asti kun Sami lähti Suomeen, minua on seurannut pahan / pilaantuneen ruoan kirous. Yhden valmisvoileivän välissä oli pilaantunutta tomaattia, falafelin ympärillä oli homeinen sämpylä ja Campbell'sin valmiskeitto maistui oudolle. Ensi lauantaina pääsen toivottavasti syömään hyvin. Päätin lähteä seurakunnan väen kanssa aidolle teppanyaki -illalliselle japanilaiseen ravintolaan. Siellä pääsee seuraamaan ruoan valmistusta, kuumia pannuja ja veistä heiluttelevia samuraita. Tai jotain sellaista :) Onpahan ainakin tuoretta.
Subscribe to:
Posts
(
Atom
)