Kiirettä ja sen sellaista

Sami tulee takaisin 12 päivän ja 13 tunnin kuluttua. Elämä alkaa tuntua jo helpommalta, varmaankin sen takia ettei tätä tarvitse enää kauaa kestää. Aamut ovat lämpimiä ja illat kylmiä. Auringon paahde ja kylmä tuuli on omituinen yhdistelmä. Samaan aikaa tulee hiki ja kylmä.

Innostuin pari viikkoa sitten kohottamaan kuntoani. Niinä päivinä kun en jaksa kuntosalille juoksemaan, soutamaan tai jumppaan (tai kaikkia edellämainituista), kävelen töistä kotiin. Matkaa on jotain 7-8 km ja kun oikein viuhtoo lyhyillä pikku jaloilla niin kyllä siinä tulee lämmin. Tänään kävelin molempiin suuntiin ja otin lisää valokuvia kukkivista mangoliapuista.

Jokapäiväisessä hikiliikunnassa on se hyvä puoli, että olo on töissä energisempi. Eikä lisäenergiasta ole haittaa, koska tekemistä on annosteltu isommalla kauhalla tälle kuukaudelle. Rachelin seuraaja ei pysty aloittamaan vielä kolmeen viikkoon, joten teen ainakin 1,5 ihmisen työt. Ja koska teen jokaisen pikkunyperryksen viimeisen päälle hyvin ja oikein (kunnon perfektionisti), työmäärä vastaa varmaan kahden rennomman suunnittelijan hommia.

Viikonloppu oli täynnä toimintaa. Lauantaina oli Semi-Permanent -niminen design-tapahtuma (onpas väliviivoja). Puudutin takapuoltani koko 8 tunnin esitelmöintien ajan, lopussa alkoi jo haukotuttaa. Puhujista pari kolme oli oikeasti kiinnostavia, loput kolme vain yrittivät olla hauskoja. Kaikki eivät onnistuneet.

Sunnuntaina oli Rachelin baby shower. Suomessa ei taida tuota perinnettä juuri olla, minulle oli ainakin ensimmäinen kerta. Liikuntavimmastani johtuen kävelin yli 10km päässä sijaitsevalle juhlapaikalle ja takaisin. Sain hirveät rakot jalkoihin, kun piti tietysti lähteä saappaissa ja hienosteluvaatteissa. Kaikki oli vaaleanpunaista kuten tyttövauvalle kuuluu olla (?), lahjapaperit, ruusut ja koristeet. Pöytä notkui erilaisia miniatyyrileivoksia ja muita petollisia houkutuksia ja kahviastiasto koostui eri sukulaisten ruusuisista perintökupeista. En saanut silmiäni irti niistä teekupeista, aivan ihania kuvioita ja värejä. Matkalla takaisin mietin, miten mukava olisi kerätä erilaisia koristeellisia teekuppeja (englantilaisittain) ja pitää teekutsuja.

Maanantaina kohtasin astioiden joulupukin. Harmaapartainen Andrew aloitti uransa TEAR Fundilla vasta kuukausi sitten, mutta jakelee jo lahjoja ympärilleen kuin rikas isoisä. Muutettuaan äitinsä vanhainkotiin, Andrew kantoi hänen maallisen omaisuutensa TEAR Fundin lounashuoneen pöydälle. Hienoimmat astiastot oli kuitenkin piilotettu auton takakonttiin ja Andrew vei minut katsomaan ja valitsemaan niistä itselleni (kun mulla raukalla ei ole mitään, kun tulen Suomesta asti). Sain käsinmaalatun englantilaisen lautassarjan (Ducal Crown Ware) 30-40-luvulta, muutaman kappaleen uusiseelantilaista vanhaa astiasarjaa ja mahdottomasti tarpeellisia kippoja, kattiloita ja hopea-aterimia. Sain myös useamman pyyhkeen, lakanoita, kangasservettejä, tabletteja, leivänpaahtimen ja tehosekoittimen. Ja hopeisen servettirenkaan, johon on kaiverrettu vuosiluku 1910 (?).

Eikä siinä vielä kaikki... Kun olin aikani messunnut Rachelin vauvajuhlien ihanista teekupeista, Andrew kiikutti seuraavana päivänä minulle syötävän suloiseen ruusulaatikkoon pakatun teekuppiparin. Sekin oli kuulemma ätimuorin jäämistöä, täysin käyttämätön ja aivan ruusukuvioiden peitossa. Nimikin oli English Rose. Olen aivan hullaantunut noihin perinteisiin kukkakuvioihin, varsinkin kun värit ovat aivan kohdallaan (sen vaan näkee..) ja herkullinen kuviointi peittää kupin ja molemmat lautaset. Huh, täytyy laittaa valokuva kunhan saan taas kameran lainaan. Teekuppipari istuu työpöydälläni ja hymyilen tyhmännäköisenä joka kerta kun katson sitä. Vähän aikaa sitten minulla ei ollut mitään ja mietin, miten voimme ikinä muuttaa kalustamattomaan asuntoon. Nyt minulla on maailman kaunein kuppi. Jumala on hyvin antelias.

Viime päivät olen lähinnä miettinyt sitä, miten voisin suunnata ulos tästä graafisen suunnittelijan ammatista. Olen kurkkuani myöten täynnä designin miellyttävää tyhjänpäiväisyyttä. Rakastan sitä, rakastan suunnitella, kokeilla ja luoda. Mutta inhoan tämän kaiken turhuutta ja tiedän, että kuka tahansa voisi tehdä minun työni. Paremmin tai huonommin, ei sillä väliä. Ei kai minun tehtäväni ole täyttää jotain tiettyä aukkoa graafisen suunnittelun aidassa. En halua täyttää aukkoa, haluan luoda jotain merkityksellistä, uutta ja kokonaista. Haluan opiskelemaan elokuva-alaa, olen koko ajan halunnut.

Jos joku sattuu tietämään, mistä voisin hakea stipendiä täällä opiskeluun niin kertokaa ihmeessä.

Maistiaisia keväästä

Pahoittelut pitkästä tauosta. Ennen kuin päivitän kaiken maailman kuulumiset, tässä muutama kuva uskollisille vierailijoilleni:

Uutta-Seelantia loppuelämäksi

Jos siltä tuntuu, voimme jäädä tänne eläkepäiviin asti ja tulla haudatuksi vulkaanisesti aktiiviseen maaperään... Lauantaina posti toi kirjeen, jonka mukaan meille myönnetään pysyvät oleskeluluvat, mikäli maksamme vielä yhden ekstralisäveromaksun ja lähetämme passit leimattavaksi. Samin passia ei vaan voi lähetellä vielä mihinkään, kun muuten se ei pääse takaisin Suomesta. Mutta noin parin kuukauden päästä kaikki on virallista. Siihen saakka saan kuulemma tehdä töitä ihan normaalisti ja saada oikein palkkaakin (jippii!). Päätös tuli niin nopeasti, että vapaaehtoisena työskentely jäi onnellisesti ajatuksen tasolle.

Oleskelulupa ja uusi työkaveri

Tänään kärsivällisyyteni loppui ja lähetin Immigration-hepulle uuden sähköpostin, kysellen sitkeästi että mitä sille hakemukselle oikein kuuluu. Ja jankutukseni palkittiin! Sain puhelinsoiton hakemusta käsittelevältä Mr. Ratanilta. Hän vakuutti, että voin jatkaa työntekoa ja palkan vastaanottamista ihan rauhassa, kun kerran olen hakenut uutta työlupaa. Hakemuksen kanssa ei kuulemma ole mitään ongelmia ja voin odottaa lopullista päätöstä kirjeitse lähipäivinä.

Minähän en tätä meinannut uskoa. Olen tottunut siihen, että asioiden täytyy olla hankalia, joten jatkoin utsimista: Haluatko haastatella minua tai aviomiestäni? Oletko ollut yhteydessä Suomeen ja tarkistanut referenssini? Onhan kaikki varmasti kunnossa tämänhetkisen työnantajani suhteen? Jälkeenpäin mietin kyllä, että päässäni taitaa viirata. Jos lahjahevosen suuhun ei pitäisi katsoa niin ei varmaan myöskään kysellä osaako maahanmuuttoviranomainen työnsä vai ei...

Mr. Ratan vastaili ystävällisesti, että kaikki on kunnossa eikä haastatteluja tarvita. Työnantajani on kuulemma very, very well known, ei ole mitään ongelmaa. Tuota nyt en uskonut hetkeäkään. TEAR Fund on kohtuullisen hyvin kohderyhmänsä tiedossa, mutta sekulaarin enemmistön näkökulmasta samaa luokkaa kuin joku Pipliaseura Suomessa. Epäilen, että mr. Ratan on maahanmuuttovirastossa piileskelevä kristitty veli. Kyllä Jumala on ihmeellinen!

Tänään ymmärsin lopulta myös, että joudun luopumaan rakkaasta työkaveristani Rachelista. Siinä pelossa, että minun oletetaan tekevän hänenkin työnsä menin purkamaan ahdistustani osaston johtajalle. Sain luettavakseni neljä CV:tä. Yksi tarjokkaista tuli iltapäivällä haastateltavaksi - äänekäs ja pelottava maorinainen. Kamalaa, miten ensivaikutelma vaikuttaa. Siitä hetkestä eteenpäin, kun haastateltava kävelee ovesta sisään, CV:llä ei ole enää mitään väliä. Muutama sana, muutama katse, tapa istua, tapa nauraa. Vaistoni sanoo, että ihmisen kanssa olisi hankala työskennellä. Mistä minä sitä tiedän. Toivon vain, että löytyisi joku jonka kanssa olisi luontevaa. Loppujen lopuksi on kysymys vain persoonallisuudesta ja asenteesta (kun ottaa huomioon, että kaikki hakijat ovat uskovaisia ja naisia - paitsi yksi meksikolainen mies, jonka aiempi työkokemus rajoittuu satunnaiseen tarjoilijantyöhön ja tennisvalmennukseen).

Kun itse hain TEAR Fundille, Rachel piti minusta eniten ja lobbasi puolestani. Sitä vaan tietää, kenen kanssa viihtyy. Jos pitää 8-10 tuntia päivässä kuunnella hyeenanaurua tai muuten pinnistellä tullakseen jonkun kanssa toimeen, ei se ole kyllä vaivan arvoista. Saa nähdä miten käy.