Vailla järkevää otsikkoa

Sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, on tapahtunut muutama asia. Olen ehtinyt kuvata kaksi kohtausta meidän lyhytelokuvaan, rullannut rekisterikilpeni toisen auton kylkeä vasten ja maskeeraannut aidon näköisen mustan silmän, tulehtuneen haavan ja narkkari-ihottuman meidän koulun Shortland street - näyttelijöille. Sen lisäksi olen saanut kirjoitettua viimeisen lukukauden lyhytleffan käsikirjoituksen kahteen kertaan uusiksi ja käynyt kolmena päivänä palkallisessa työssä. Eikä siinä vielä kaikki, yli puolet ajasta olen toiminut ilman riittävää puheääntä, kun flunssa vei sen mennessään. Olemme Samin kanssa tutustuneet seurakunnan kautta samanikäiseen pariskuntaan (henkisesti meitä paljon vanhempia!) ja viettäneet useita iltoja ihan kaksin, katsoen frendejä, syöden ja pelaten Scrabblea samanaikaisesti. Urheilemaan en ole ehtinyt lainkaan, vessan lavuaarin puhdistukseen tarvittaisiin räjäytysainetta ja alakerrassa on äitelä haju kun ostin ilmanraikastimen nimen perusteella.

Lyhytfilmin kuvaukset lähtivät käytiin hienosti. Ihmiset olivat innostuneita ja tekivät parhaansa. Luotettu kuvaajani ei päässyt aamupäiväksi, joten jouduin vahtimaan tuuraajan työtä hetkeksikään hellittämättä. Laatu oli silti vaihtelevaa. Saimme editoitua kohtauksen kasaan ihmeen hyvin, mutta onneksi ei tarvitse samaa heppua käyttää enää mihinkään. Muiden osalta ei ole kuin kiittämistä. Näyttelijät paransivat suoritustaan joka otolla ja sääkin suosi ulkokuvauksissa. Kahdeksan tunnin jälkeen olin aika naatti. Kun viimeinen otos saatiin pakettiin (That's a wrap!), huusin että nyt syödään kuvausrekvisiittana toiminut suklaakakku. Työryhmä kiljui riemusta, sitä kakkua oli tuijotettu kolme tuntia silmät kiiltäen.

Eilen menin aamulla töihin, tekemään hommia Husk'lle - design-firmalle, joka hoitaa nykyään entisen työpaikkani TEAR Fundin tiliä. Päädyin siis työskentelemään TEAR Fundin esitteen kimpussa – saman esitteen, jonka suunnittelun itse aloitin kuukausia sitten ja joka tyrehtyi sillä kertaa materiaalin puutteeseen. Huvittavinta oli kopioida omaa designiaan 'asiakkaan ohjeiden mukaan'. "Exactly like this, please". Kysymyksessä ei suinkaan ole sattuma. TEAR Fundin markkinointipäällikkö vei minut pari viikkoa sitten kahville ja kertoi huolensa yrityslehden ynnämuun materiaalin tulevaisuudesta. Sovittiin, että antavat seuraavan lehden Huskille ja minä käyn siellä tekemässä niin paljon tunteja kuin ehdin. Näin homma ei ole kokonaan minun vastuullani ja pilaa elämääni taas kuukaudeksi kerrallaan ja kuitenkin saan töitä niin paljon kuin jaksan jos jaksan.

Markkinointipäällikön tapaamisesta oli se hyöty, että innostuimme puhumaan erilaisista varankeruuvideoista ja hyvien, todenmakuisten tarinoiden merkityksestä. Tarjouduin tekemään dokumenttia Microenterprise-toiminnasta, jos vain lähettävät minut ja kuvausryhmäni (sisältäen tietenkin Sami the audio recordist'n) jonnekin päin Indonesiaa, Filippiinejä tai missä kaikkialla niitä projekteja onkaan. Ensi vuonna olisi kuulemma budjetissa. Saas nähdä.

Olen jo jonkin aikaa haaveillut muuttamisesta. En oikein tiedä mistä se lähti. Laskeskeltiin, että jos vuokrattais kokonainen talo, kolme huonetta ja keittiö, ja otettaisiin kämppäkaveri niin säästettäisiin vuokrassa ja saataisiin enemmän elintilaa. Kämppikset ovat tietysti aina riskialttiita, mutta kun viimeisestä jäi niin hyvät muistot, ajattelin että sehän voisi olla ihan kivaa. Erityisesti, jos Markus on jäämässä maahan ja tarvitsee kämppää... Joka tapauksessa, viikkojen jahkaamisen jälkeen sain tänä aamuna viestin vuokranantajalta, että asuntomme pistetään myyntiin. Ei siis haittaa yhtään, että olen jo kolme viikkoa katsellut vuokra-asuntojen kuvia ja vertaillut hintoja.

Laskettiin, että tulemme koulun jälkeen toimeen, jos teen design-juttuja 2-3 päivää viikossa ja Sami tekee vähän jotain. Lopun ajan voi käyttää itsensä kehittämiseen filmiprojekteissa. Jee!

Tänä viikonloppuna Sami menee kirkon musiikkiaiheiseen tapahtumaan ja minä yritän valmistella koulun ensi viikon kuvausjuttuja. Heräsin tänä aamuna 5.30 ja taputan hiljaa itseäni selkään että olen vieläkin hereillä.

Vintti pimeenä kun päreet paloi

Tiistaina talvimyrsky riepotteli Aucklandia. Puunoksa romahti naapurin auton päälle ja seitsemältä illalla menivät sähköt. Hiippailin pilkkopimeässä alakertaan etsimään Samia, joka oli ulkona nauhoittamassa luonnon ääniä. Sami palasi sisälle ja minä kumosin vesilasin keskelle ruokapöytää. Kun etsin rättiä jolla siivota jälkeni, naapurin Gary ilmestyi ovelle taskulampun kanssa. Laitoimme pari kynttilää palamaan, söimme kylmiä snackseja ja pelasimme Settlers-lautapeliä. Parin kolmen tunnin päästä sisällä oli jo suurin piirtein yhtä kylmä kuin ulkona. Naapuri meni nukkumaan ja lähdimme Samin kanssa iltakävelylle tutkimaan sähkökatkoksen laajuutta ja myrskyn jälkiä. Parin korttelin päässä Shellillä valot olivat jo päällä ihan normaalisti. Jatkoimme siitä Markuksen uuteen majataloon, jossa ei oikeastaan saisi käydä vieraita kymmenen jälkeen illalla. Luimme peukkupaikkoja Raamatusta ja puhuimme vanhoista suomalaisista sananlaskuista. Otsikossa Markuksen hieno esimerkki. Toinen hyvä oli 'sopu sijaa antaa, rakkaus raajat levittää'. En tiennyt että sitäkin on aikanaan sensuroitu. En siis päätynyt tekemään koko iltana mitään, mitä olin suunnitellut, mutta oli ihan kivaa.

Ei saisi, mutta joskus oikein toivoo, että elämän rutiinin katkaisisi jokin odottamaton. Vaikka juna ajaisi meidän talon läpi. Olen ihan varma, että tsunamikin toi ihmisiä lähemmäksi toisiaan (niitä, jotka eivät kuolleet). Vaikkei kukaan virallisesti toivo mitään luonnonkatastrofia tai sotaa, sellaiset varmasti antavat elämään lisämerkitystä. Ei ainakaan voi surkutella tylsistymistään kaiken yltäkylläisyyden äärellä. Ihminen menee keskimäärin ihan pilalle, kun kaikki on hyvin. Onneksi on epätodennäinen elokuvantekijän ura, jonka eteen voi venyä ja ponnistella.

Eilen tein pitemmän työpäivän, ja tänään töitä ei sitten ollutkaan. Typerä asiakas ei lähettänyt kuvia ja tekstejä ajoissa, joten hommat seisovat niin kauan kunnes materiaalia tulee. Huomenna toivottavasti, muuten saan vain kolme vaivaista päivää töitä tällä viikolla. Sillä maksaa hädin tuskin pari jättimäistä led-valokannua ja kannettavan akun. Ruokaahan meidän firmalle tehdyillä rahoilla ei saa, kun itselleen palkan maksaminen on verotuksellisesti kestämätön ratkaisu. Hankalaa, monimutkaista, ääh. Onneksi on suomen opintotuki, jonka saa vaihdettua paremmalla kurssilla kun jaksaa vielä vähän aikaa odottaa.

Ensi sunnuntaina tapaan tuottajan kanssa muutaman halukkaan näyttelijän lyhytfilmiäni varten. En meinaa uskoa, miten vieraat ammattilaiset tarjoutuvat tekemään ilmaista työtä ja tutut ovat vielä innokkaammin mukana. Vielä enemmän ihmetyttää, miten moni nainen on vapaaehtoisesti tarjoutunut näyttelemään 'Ugly woman' -sivuosaa. Lähettävät kuvia ja vakuuttavat voivansa olla tarvittaessa vielä paljon rumempia. Ilmeisesti Aucklandin elokuvarintamalla ei tapahdu juuri nyt mitään muuta mielenkiintoista. Tai sitten ihmiset ihan oikeasti pitävät käsikirjoituksesta (niin kuin väittävät). Sami on säveltänyt aivan ihanan biisin leffan loppukohtaukseen. Nyt pitäisi saada lyriikat valmiiksi ja laulut nauhoitettua. Amelia (jonka kuva oli edellisessä jutussa) on luvannut laulaa. Saa nähdä, ehkä tästä tulee jotain...

Sunnuntai valokuvina

Tänään kävimme tuottajani ja Samin kanssa katsomassa kuvauspaikkoja Wintergardenissa. Illalla kävelin kotoa iltakirkkoon ja pysähdyin katsomaan kaupungin valoja Hopetounin sillalta. Kirkossa parasta (ja ainoa minkä enää muistan) oli Amelian ja Joelin yhteisesiintyminen. Naisella on hieno, pehmeä ääni. Siinä näette, iso valikoima valokuvia kertoo enemmän kuin muutama huonosti valittu sana.

Jotain pitäis tehdä

Koko alkuloman on päässä takonut, että jotain pitäisi saada aikaan. Järjestin itseni töihin loman loppuajaksi, mutta eihän se nyt ole vielä mitään. Varsinkin kun työ on sitä samaa vanhaa. Pitäisi saada oma lyhytelokuva työn alle heti, kun kuvausvälineet ovat kasassa. Pari päivää sitten kirjoitin 6-7 minuutin käsikirjoituksen. Hioin sitä toista päivää ja luetin Petrinalle. Se halusi tuottajaksi, mutta vetäytyi sitten pois kun sai viikoksi töitä jostain tv-kanavalta. Masennuin ainakin puoleksi päiväksi, mutta päätin sitten ettei se ole ainoa tuottaja maan päällä. Soitin Julielle, joka on minua pari vuotta vanhempi ja yksi koulun parhaista tuotantopuolen ihmisistä. Julie luki käsikirjoitukseni ja innostui kovasti. Alustava kuvausaikataulu venyy kyllä viikonlopuille loman jälkeen, mutta ainakin valmistelut päästään aloittamaan saman tien. Ensi maanantaina tapaan Julien ja seuraavana viikonloppuna koko kuvausryhmän. Juliella on yhteyksiä näyttelijöihin koulun ulkopuolella, joten samat tutut harrastelijat eivät ehkä pääse pilaamaan tätä tuotantoa.

Suurin osa opiskelijoista yrittää Petrinan lailla päästä tv-kanaville työharjoitteluun loman ajaksi. Jotkut pääsevät, minä en edes yrittänyt. Pitäisi varmaan korjata asennettaan, mutta jotenkin sitä kysyy itseltään: Miksi tekisin palkatonta työtä paikassa, johon en haluaisi edes palkalliseksi, jos voin tehdä palkallista työtä paikassa, johon en halua... palkalliseksi? Ei kai tv-työ todellisuudessa niin ällöttävää ole kuin minun mielikuvituksessani. Mutta jos kurssin nimestä olisi otettu 'film' pois, en olisi lähtenyt opiskelemaan. Olen liian vanha hortoilemaan harhareiteillä. Haluan tehdä elokuvia ja siinä se. Päättelin, että parasta mitä nyt voin tehdä on tuottaa omia lyhytelokuvia, puskea niitä festivaaleille ja hakea rahoitusta aina isompiin projekteihin. Haluaisin kyllä työkokemusta jättimäisestä elokuvatuotannosta, ja siksi yritän hioa art director -taitojani, joilla voin tunkea assistentiksi seuraavaan 'lord of the ringsiin'. Aika näyttää miten typerä tämä tie on...

Sami huutelee aamupalalle. Kello on kohta varttia vaille kaksitoista. Pitäisi käydä suihkussa ja vaihtaa yövaatteet johonkin muuhun. Eilen ompelin isosta sari-kankaasta itselleni paitaa. Pitää laittaa kuva siitä ja villakangasmekosta pian tänne blogiin, niin äiti näkee mitä olen saanut aikaan :)