On lauantaiaamu ja olisin vielä nukkumassa, jos ei kärpänen olisi suristanut naamallani puolta tuntia. Mitä kärpäset haluavat nukkuvan ihmisen naamasta? En siellä ole sokeria eikä mitään muutakaan elämän eliksiiriä. Ei mulla ainakaan. Olen väsynyt, laiska ja hitusen kiukkuinen.
Bisneksen perustaminen ei ole herkkua. Vaiheet saattavat olla jännittäviä, mutta loppujen lopuksi kysymys on siitä, että teen töitä kotona vuorokauden ympäri. En osaa erottaa vapaa-aikaa työajasta. Aina jos pidän vapaata, tekemättömän asiat kolkuttavat olallani. Ja koska työ tapahtuu tietokoneen ääressä istuen, se ei tunnu oikealta työltä. Ei sillä että jaksaisin päivääkään jotain suota kuokkia, mutta jotenkin puutunut takapuoli ja pieni kipu lapaluiden välissä ei riitä.
Useimmat työvaiheistani vievät niin kauan aikaa, etten näe viikkoihin mitään valmista. Kärsimättömälle ihmiselle tämä ei sovellu. Tuntuu kuin olisin nimennyt itseni hommaan, johon minua ei normaalioloissa koskaan palkattaisi. Pystyn kyllä tekemään itse työn, mutta kaikki muu sen ympärillä ottaa päähän. Keskustelimme eilen siitä, että pitäisi saada mulle työkaveri. Yllätyin siitä miten paljon toivoa pelkkä ajatus herätti. Olisi mahtavaa jakaa sekä työt että graafisen suunnittelijan taistelu ruman tyylitöntä maailmaa vastaan jonkun kanssa. Vaikea kuvitella, että kukaan haluaisi mukaan bisnekseen, joka ei tuota vielä moneen kuukauteen. Mutta saahan sitä toivoa. Jostainhan ovat löytyneet nämä tämänhetkiset yrityskumppanitkin, vaikkei kenellekään makseta vielä palkkaa.
Onneksi on ektrahommat. Hauska, että työntäyteisen elämän voi tasapainottaa tekemällä lisää työtä. Niin se vaan on. Sitä paitsi ekstratyöt eivät tunnu työltä. On vaan mukava olla kuvauspaikalla, jutella ihmisille, syödä hyvää ruokaa ja seurata 3rd AD'ta kuin lammaslauma paikasta toiseen. Ja siitä saa vielä rahaa.
Sami on tänään Rotoruassa, auttamassa ystävää muuttamaan perintöhuonekaluja tänne Aucklandiin. Ulkona on aurinkoista, kohta kuukauden kestänyt hellesää ilman sateisia jaksoja. Viime yönä kävin yhden aikaan kävelyllä. Ei ollut viileä, mutta vähän miellyttävämpi ilma. Ihan kiva olla yksin kotona.
Ensi viikonloppuna lähden etelään, kohti Hamiltonia. Viime sunnuntaina joku keski-ikäinen kirkossakävijä voitti arvonnassa lipun Parachute-festivaalille ja antoi sen minulle. Olin ihan ymmyrkäisenä hämmästyksestä. Festari on nelipäiväinen tapaus, joka vastaa ehkä Suomen Maata näkyvissä-hulinoita. Lipun hinta olisi ostettuna 160 dollaria. Hinnasta ja kiinnostuksen puutteesta johtuen Sami ei halua lähteä mukaan, mutta yritän järjestää treffit entisen työkaverini Rachelin kanssa, joka muutti viime vuoden lopulla sinne Hamil-holeen. En omista telttaa, mutta ajattelin nukkua makuupussissa jokun puun alla. Täytyy vaan löytää muutama muu tyyppi, jotka ovat lähdössä noille festareille. En ole vuosiin käynyt missään vastaavassa ja olen varmaan ihan kädetön järjestämään matkani tai pakkaamaan mitään järkevää mukaani. Saas nähdä.
Ilman mitään tuloja kaikki pienemmätkin menot aiheuttavat hirveää päänvaivaa. Lainassa ollut jääkappi täytyy antaa takaisin, joten yritän huutaa Trademe:sta jotain halpaa ja toimivaa sen tilalle. Kampaajalla käynnin yritän säästää laittamalla itselleni raitoja Petrinan antamasta hiusväristä. Uusien vaatteiden sijaan hankin käytettyjä sillä rahalla, jonka sain entisten myynnistä. Kuntosalille liittymisen sijaan kiipeän välillä vuorelle, tosin liian harvoin. Ilma on niin kuuma, että urheiluun löytyy halua lähinnä öisin. Kävimme tällä viikolla Jutan kanssa uimahallissa, jonka vesi oli ärsyttävän lämmintä. Meri olisi vielä viileähkö, jos jaksaisi rannalle asti.
No, jos rahaa olisi, olisin varmaan tuhlannut sen aivan typeriin asioihin. Pahinta on vaan se, ettei voi ostaa lahjoja, järjestää juhlia tai muuten ilahduttaa muita ihmisiä. Nihkeileminen ei sovi luonteeseeni, ei lainkaan. Olen vakuuttunut, että minut on luotu jakamaan suurehkoa omaisuutta hövelisti joka suuntaan. Jonain päivänä...
25.12.07
Musta joulu
Viime vuoden perinnettä noudattaen vietimme jouluaaton Karioitahin mustalla hiekkarannalla, tällä kertaa kämppäkaverin ja kahden muun ystävän kanssa. Ranta oli lähes tyhjä muutamaa moottoripyörää lukuunottamatta. Raahasimme eväskorit samaan notkelmaan kuin viime vuonnakin. Vesi oli juossut hiekkamuodostelmien välistä ja muuttanut luonnonmuotoja, joten Samin viimevuotinen lukukuoppa oli kadonnut. Tilalla oli kuitenkin hauska kaareva pukuhuone ja kiipeilyrinne.Valitsimme joulupuuksi korkean kaislaryppään, heitimme sen päälle koristenauhaa, suihkutimme tekolunta ja asettelimme lahjat ympärille. Siitä tuli aika outo. Ruoka oli hyvää, mutta auringonpaiste niin kuuma että osa siitä ehti pilaantua ennen syömistä. Kävimme pari kertaa meressä uimassa. Vesi oli niin lämmintä, että siellä kesti pulikoida. Odotimme isoja aaltoja ja yritimme ratsastaa niillä rantaan päin. Sain Samilta lahjaksi makuupussin ja kesäpaidan, jonka se oli tuttuun tapaan piilottanut tyhjäksi kaivertamaansa kirjaan. Paketissa oli myös Samin ihana runo.
Uuden Seelannin paras vuodenaika on nyt virallisesti alkanut. Tästä eteenpäin ihmiset pitävät lomiaan, matkustelevat ympäri maata, grillaavat joka ilta ja ovat yhtenään rannalla. Grillijuhlakutsuja on tullut joulun alla lähes joka päivä, vaikka samaan paikkaan kolmena iltana peräkkäin. En kyllä jaksa makkarankäryä ihan niin usein, eikä tästä jatkuvasta syömisestä muutenkaan mitään hyvää seuraa. Lähdemme huomisaamuna ajamaan kohti pohjoista, Paihiaa. Meillä on siellä parin kaverin kanssa jonkinlainen asumus varattu kahdeksi yöksi, kolmas ystävämme on varannut veneen. Sami lainasi eilen bändikaveriltaan ongen niin voimme pyydystää snapperia siinä missä muutkin. Jos ottaa ihan urheilun kannalta, voi hyvinkin syödä kalaa monta päivää putkeen. Kala syö kuulemma nyt hyvin. Plenty of fish in the sea, ei kai siinä mitään ihmeellistä ole. Aivan ihana päästä reissuun, tuli kalaa tai ei. Rakastan kesää, lämmintä ilmaa ja kukkien tuoksua. Ulko-ovi unohtuu usein auki kun ilma on sisällä ja ulkona yhtä lämmin. Itikoita ei ole näkynyt, asumme nyt vähän kuivemmalla alueella ja niillä ei varmaan ole kutupaikkaa.
Jos kiwit ovat keskimäärin rennompaa väkeä (varmasti ovat, jos vertaa suomalaisiin) niin kesällä elo muuttuu entistä rennommaksi. Posti ei kulje ja kiinteistönhoitaja antaa nurmikon rehottaa. Jos menee yöllä kauppaan (joka on siis auki 24/7), kassatytöt nukkuvat pöytiään vasten. Asiakkaat kävelevät ilman kenkiä, lasten rinnukset täynnä erivärisiä jäätelötahroja. Jostain syystä ympäristöstä huokuva rentous ei vaikuta omaan tahtiini sen enempää kuin Suomesta henkivä tehokkuuden mielikuva. Kun ryhdyn työhön, teen sitä aina oman suorituskykyni mukaan. Löysäily tekisi vain työstä tylsää. Toisaalta suomalaiset maneerit - nopeutettu puherytmi, pieni hengästyneisyys ja pään tärinä eivät ole tarpeen, kun ei tarvitse esittää kenellekään olevansa aikaansaava. Toisin sanoen ympäristöni tarjoaa luovalle työlle täydelliset puitteet. Saa nähdä mitä tästä vielä syntyy...
18.12.07
Joulu on ovela
Tajusin ihan äskettäin, että ensi viikolla on joulu. Eilen ryhdyin hankkimaan joululahjoja netistä. Ajattelin, että kun kaikki tuotteet kuitenkin tulevat Kiinasta, sama kai se on mitä kautta ne päätyvät perheelle Suomeen. Valitettavasti suomalaiset nettikaupat eivät kaikki toimineet kovin jouhevasti merten yli. Anttilanet oli niin hidas, että jokaista linkkiä painettuaan piti palata hetkeksi muihin hommiin. Kun lopulta sain tilaukseni valmiiksi, istuntoni vanheni ja kaikki katosi. Se siitä. Onneksi löytyi pari muuta kauppaa, joiden käyttö vielä onnistui.
Viime viikolla sain päätökseen parin viikon freelance design urakan. Päädyin työskentelemään eri lehden kanssa kuin oli tarkoitus, kun toisen lehden materiaalit eivät saapuneet ajoissa. Työ oli aika puuduttavaa, ja oli kiva palata sen jälkeen omiin projekteihin vaikka ne eivät vielä rahaa tuokaan. Lyhytfilmini (joka siis ei varmasti tuo rahaa) uusi editoija Ned on huomattavasti luotettavampi kaveri, joten eiköhän se tällä kierroksella saada valmiiksi. Huomenna jatketaan.
Sunnuntaiaamuna heräsin puoli kuudelta, pakkasin mukaani kaikki tummat vaatekappaleet jotka löysin ja matkasin Power Rangersin kuvauspaikalle. Ekstran työt ovat leppoisia. Ei tarvitse kuin syödä ja viihdyttää itseään. Aina välillä ohjattiin sisään leffateatteriin, jossa kuvattiin karaokelaulukohtausta. Meidän piti yleisönä taputtaa, hurrata, buuata, nauraa ja huutaa. Siinä kaikki. Työstä maksetaan sen vaikeustasoon nähden todella hyvin. Puolen päivän keikasta saa jo sata dollaria, hyvän aamiaisen, hyvää kahvia ja lopuksi monipuolisen lounaan. Lisäksi suurimman osan ajasta voi käyttää miten lystää, kunhan pysyy kuvausalueella. Pahin ongelma on pitkästyminen. Seuraavalla kerralla otan jotain lukemista tai ainakin paperia ja kynän. 1st AD osoittautui tutuksi mieheksi - naimisissa täällä asuvan suomalaisen kanssa. Tavattiin joskus alkuvuodesta suomalaisten kokoontumisessa. Tiesin kyllä, että se oli töissä Power Rangersissa, mutta en arvannut törmääväni kun ohjaajia on niin monta.
Background talentin listassa luki, että seuraavia mahdollisia töitä olisi tiedossa heti tammikuun alussa - lähinnä mainoskuvauksia. Toisessa oli kysymys jostain juhlista, joihin tarvitaan paparazzeja, toisessa haettiin vaan blondeja. Toivottavasti kutsuvat noihin, olisi hauska nähdä mistä niissä on kysymys. Näiden lisäksi yritän tietysti löytää ihan oikeitakin kuvaushommia, ekstran työt eivät kovin pitkälle elätä. Täytyy vaan suunnitella ajankäyttönsä niin, etten viivästytä bisnestouhuja. Pitäisi saada niin monta asiaa valmiiksi ihan lähiaikoina. Onneksi on joulu. Täällä se tarkoittaa hyvää työskentelyaikaa - kun ei ole sukulaisia eikä traditioita. Suurin osa ystävistä vetäytyy perheidensä pariin. Meillä on muutaman hengen porukka, jolla yritetään järjestää oma jouluateriamme. Kirkollakin olisi jouluohjelmaa ja kaikenlaista, mutta haluan mieluummin oikeasti läheisiä ihmisiä ympärilleni.
Kirkon kävijäkoostumus on muuttunut hyvin korealaiseksi. Vaikkei minulla ole mitään korealaisia vastaan, tuntuu aina vaan vieraammalta kävellä sisään. Ongelma on se, että monikulttuurisuuden sijaan alkaa olla kyse vain siitä, että olen ainoana muukalaisena aasialaisyhteisössä. Koska omaa väkeä on mistä valita, korealaiset eivät vaivaudu tutustumaan ulkopuolisiin, saati sitten puhumaan englantia (monet eivät osaakaan). Minkäs teet, seurakunnanhan on otettava avosylin vastaan kaikki halukkaat. Siellä sitten palkataan korealainen pastori, pidetään korealaispäiviä ja lauletaan koreaksi. Täällä on vähän sama vaiva kuin Suomessa, pienen maan anteeksipyytelevä asenne. Maassa maan tavalla? Suomalaisen täytyy ulkomaille lähtiessään opetella vieras kieli ja kulttuuri, sopeutua paikalliseen elämänmenoon. Jostain syystä sama ei toimi toisin päin. No, eihän ulkomaalaisen voi olettaa sopeutuvan Suomeen - suomalaiset ovat hädin tuskin itse sopeutuneet Suomeen. Sitä paitsi sopeutuminen on Suomessa vähän nurinkurista. Aito suomalainen vähättelee kotimaataan, masentuu talvisin ja säästää päästäkseen teneriffalle. Ja jos säästää oikein kauan, saattaa päästä Thaimaahan. Eikä suomalainen sinne päästessään kuvittele voivansa puhua suomea. Mutta meitä onkin niin vähän.
--------Seuraa loppukevennys---------------------------
Minulta kysytään jatkuvasti, puhutaanko Suomessa englantia.
"So what's the language in Finland... Finland...ish?"
"Finnish"
"Oh? Can YOU speak Finnish?"
"Yeah."
"But Finland's like an English speaking country, right?"
"Not really."
"So people don't speak English?"
"It's not like in India."
"So do you speak Finnish or English at home?"
"Well, my husband is Finnish and I'm Finnish. What do you think?"
"I honestly don't know (???)"
Suomi ja Skandinavia ovat myöskin sama asia:
"So where're you from?"
"Finland"
"Oh... Scandinavia! I've always wanted to see Sweden & Norway... and Iceland!."
Kiwien maantieto on jenkkejä huomattavasti parempaa, mutta Suomen sijainti on monille hyvin epäselvä.
"Finland... that's in Eastern Europe, isn't it? Close to Poland?"
Ilmasto on myös hämmästyttävää:
"I saw this picture from Norway, where people were lying on the beach in bikinis! I had no idea they have warm days like that."
Viime viikolla sain päätökseen parin viikon freelance design urakan. Päädyin työskentelemään eri lehden kanssa kuin oli tarkoitus, kun toisen lehden materiaalit eivät saapuneet ajoissa. Työ oli aika puuduttavaa, ja oli kiva palata sen jälkeen omiin projekteihin vaikka ne eivät vielä rahaa tuokaan. Lyhytfilmini (joka siis ei varmasti tuo rahaa) uusi editoija Ned on huomattavasti luotettavampi kaveri, joten eiköhän se tällä kierroksella saada valmiiksi. Huomenna jatketaan.
Sunnuntaiaamuna heräsin puoli kuudelta, pakkasin mukaani kaikki tummat vaatekappaleet jotka löysin ja matkasin Power Rangersin kuvauspaikalle. Ekstran työt ovat leppoisia. Ei tarvitse kuin syödä ja viihdyttää itseään. Aina välillä ohjattiin sisään leffateatteriin, jossa kuvattiin karaokelaulukohtausta. Meidän piti yleisönä taputtaa, hurrata, buuata, nauraa ja huutaa. Siinä kaikki. Työstä maksetaan sen vaikeustasoon nähden todella hyvin. Puolen päivän keikasta saa jo sata dollaria, hyvän aamiaisen, hyvää kahvia ja lopuksi monipuolisen lounaan. Lisäksi suurimman osan ajasta voi käyttää miten lystää, kunhan pysyy kuvausalueella. Pahin ongelma on pitkästyminen. Seuraavalla kerralla otan jotain lukemista tai ainakin paperia ja kynän. 1st AD osoittautui tutuksi mieheksi - naimisissa täällä asuvan suomalaisen kanssa. Tavattiin joskus alkuvuodesta suomalaisten kokoontumisessa. Tiesin kyllä, että se oli töissä Power Rangersissa, mutta en arvannut törmääväni kun ohjaajia on niin monta.
Background talentin listassa luki, että seuraavia mahdollisia töitä olisi tiedossa heti tammikuun alussa - lähinnä mainoskuvauksia. Toisessa oli kysymys jostain juhlista, joihin tarvitaan paparazzeja, toisessa haettiin vaan blondeja. Toivottavasti kutsuvat noihin, olisi hauska nähdä mistä niissä on kysymys. Näiden lisäksi yritän tietysti löytää ihan oikeitakin kuvaushommia, ekstran työt eivät kovin pitkälle elätä. Täytyy vaan suunnitella ajankäyttönsä niin, etten viivästytä bisnestouhuja. Pitäisi saada niin monta asiaa valmiiksi ihan lähiaikoina. Onneksi on joulu. Täällä se tarkoittaa hyvää työskentelyaikaa - kun ei ole sukulaisia eikä traditioita. Suurin osa ystävistä vetäytyy perheidensä pariin. Meillä on muutaman hengen porukka, jolla yritetään järjestää oma jouluateriamme. Kirkollakin olisi jouluohjelmaa ja kaikenlaista, mutta haluan mieluummin oikeasti läheisiä ihmisiä ympärilleni.
Kirkon kävijäkoostumus on muuttunut hyvin korealaiseksi. Vaikkei minulla ole mitään korealaisia vastaan, tuntuu aina vaan vieraammalta kävellä sisään. Ongelma on se, että monikulttuurisuuden sijaan alkaa olla kyse vain siitä, että olen ainoana muukalaisena aasialaisyhteisössä. Koska omaa väkeä on mistä valita, korealaiset eivät vaivaudu tutustumaan ulkopuolisiin, saati sitten puhumaan englantia (monet eivät osaakaan). Minkäs teet, seurakunnanhan on otettava avosylin vastaan kaikki halukkaat. Siellä sitten palkataan korealainen pastori, pidetään korealaispäiviä ja lauletaan koreaksi. Täällä on vähän sama vaiva kuin Suomessa, pienen maan anteeksipyytelevä asenne. Maassa maan tavalla? Suomalaisen täytyy ulkomaille lähtiessään opetella vieras kieli ja kulttuuri, sopeutua paikalliseen elämänmenoon. Jostain syystä sama ei toimi toisin päin. No, eihän ulkomaalaisen voi olettaa sopeutuvan Suomeen - suomalaiset ovat hädin tuskin itse sopeutuneet Suomeen. Sitä paitsi sopeutuminen on Suomessa vähän nurinkurista. Aito suomalainen vähättelee kotimaataan, masentuu talvisin ja säästää päästäkseen teneriffalle. Ja jos säästää oikein kauan, saattaa päästä Thaimaahan. Eikä suomalainen sinne päästessään kuvittele voivansa puhua suomea. Mutta meitä onkin niin vähän.
--------Seuraa loppukevennys---------------------------
Minulta kysytään jatkuvasti, puhutaanko Suomessa englantia.
"So what's the language in Finland... Finland...ish?"
"Finnish"
"Oh? Can YOU speak Finnish?"
"Yeah."
"But Finland's like an English speaking country, right?"
"Not really."
"So people don't speak English?"
"It's not like in India."
"So do you speak Finnish or English at home?"
"Well, my husband is Finnish and I'm Finnish. What do you think?"
"I honestly don't know (???)"
Suomi ja Skandinavia ovat myöskin sama asia:
"So where're you from?"
"Finland"
"Oh... Scandinavia! I've always wanted to see Sweden & Norway... and Iceland!."
Kiwien maantieto on jenkkejä huomattavasti parempaa, mutta Suomen sijainti on monille hyvin epäselvä.
"Finland... that's in Eastern Europe, isn't it? Close to Poland?"
Ilmasto on myös hämmästyttävää:
"I saw this picture from Norway, where people were lying on the beach in bikinis! I had no idea they have warm days like that."
9.12.07
Koulu loppuu ja loppuelämä alkaa
Olen jo viikkotolkulla lupaillut kuulumisia ja niitähän riittäisi jos olisi aikaa naputella. Miehestäni on tullut nyt myös esimieheni, joka innokkaasti kertoo kuinka minun kuuluisi aikani käyttää. Nyt se on kuitenkin vakuuttunut, että blogin kirjoittaminen edistää bisneksessä tarvittavaa verkostoitumista ja yhteisöajattelua, joten siihen täytyy irrottaa aikaa. Kun vain voisin perustella kirppiskierrokset ja käsikirjoitusten väsäämisen kahviloissa samalla tavalla.
Pari viikkoa sitten loppui koulu. Lightning Guy saatiin valmiiksi ja sai suuren suosion koulussa ja lähipiirissä. Laittaisin sen Youtubeen, mutta haluan ensin lähettää parille festareille ja etikettiin kuuluu, ettei sitä levitetä netissä ennen teatterinäytöksiä - jos nyt siis huolivat sitä mihinkään festareille. Koulun näytöksessä jokaisen filmin ohjaaja nousi lätisemään jotain omasta tuotoksestaan ennen sen katsomista. Aavistelin, että puheestani tulisi väkisinkin tukala tai hölmö joten ostin pieniä suklaapatukoita. Nousin siis penkistä ja ilmoitin ettei mulla ole mitään sanottavaa ja nakkelin hymyillen suklaata yleisölle. Riemu oli valtava. Luulen että katsojien mielikuva filmistä värittyi vähän suklaan myötä, mutta sehän on vain hyvää markkinointia. Jonain päivänä mun varmaan täytyy oppia puhumaan järkeviä, kun ihan joka tilanteesta ei selviä snackseja viskomalla.
Ajattelin, että koulun jälkeen aikaa jäisi ns. elämälle, mutta mitä vielä. Koska olin jo aikaisemmin päättänyt viedä täkäläisen 48 tunnin lyhytelokuvakilpailun Suomeen, upposin sen järjestelyihin. Lisäksi meillä on toinen myös Suomeen kohdistuva internethanke, josta voisin kertoa teille mutta "If I told you I'd have to kill you". Avoimena ja spontaanina ihmisenä kaikenlaisten salaisuuksien pitäminen (varsinkin ystäviltä) on yhtä tuskaa. Leffakisasta on se ilo, että pääsen takaisin Suomeen ihan tekemään jotain. Pelkäsin, että päädyn istumaan käsieni päällä laiturin nokassa. Ja tietysti oikeisiin töihin - tosin niihin joudun varmaan joka tapauksessa kun näitä muita bisneksiä pitää edistää.
Koulun jälkeen päätin, etten palaa täysin graafisen suunnittelun pariin. Vain sen verran mitä rahan takia on pakko. Nyt olen ollut viikon freelance-hommissa ja päänsärkyähän siitä vain seuraa. Graafikkoahdistuksessani ilmoittauduin jopa paikallisen ekstroja välittävän firman listoille, kävin valokuvattavana ja ensi sunnuntaina pääsen taustahahmoksi Power Rangersien kuvauksiin. Noissa hommissa on se kiva puoli, että niistä maksetaan. Ei nyt älyttömästi, mutta aina on se mahdollisuus että saan jostain kaksi vuorosanaa ja hintaa nousee :)
Ensi viikolla on koulu valmistujaisjuhla ja täytyy lähteä kirpparille etsimään päällepantavaa. Koulukavereilla alkaa olla nyt jo hirveä ikävä toisiaan. Koulun postilaatikko täytyy kaikille osoitetuista 'love you all, miss you all' viesteistä. Mulla on vähän ikävä muutamaa ihmistä, mutta suurin osa 130 opiskelijasta jää kyllä hyvinkin vieraiksi. Osaan en koskaan edes halunnut tutustua sen kummemmin, mikä tietysti helpottaa asiaa. Facebook on hiljalleen täyttynyt koulukavereista, jotka ikävissään kutsuvat listoilleen ihmisiä joita eivät juurikaan tunne - kunhan ovat samasta koulusta.
Eilen kävimme Aucklandin vuoden suurimmassa juhlassa, Christmas in the Park. 200 000 ihmistä kuhisi keskuspuistossa ison lavan äärellä. Taivas näytti tummalta, mutta vettä ei satanut. Vähän ripsi kun lähdettiin pois. Tapahtuman lopussa ykkössponsori coca-cola ampui ilmoille valtavat ilotulitukset. En ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon rahaa taivaalla. Parasta koko tapahtumassa oli nähdä täkäläiseen tyyliin kaikki ikäluokat kokoontuneena yhteiseen hauskanpitoon ilman älytöntä viinankäyttöä. Pikkulapset tanssivat musiikin tahtiin ja teinit ölisivät taustalla omaan tyyliinsä. Täällä joulupukki saa vielä sanoa 'ho ho ho' ja olla niin pulska kuin ikinä. Ilmeisesti sama ei enää käy ainakaan jenkeissä.
Meidän yrityksen ydinporukka kokoontui eilen villiin brainstorm-sessioon. Tajusin siinä samalla, että olen kuuden ihmisen joukossa ainoa naispuolinen. Poikien harmiksi minusta ei ole mitään iloa kahvinkeittäjänä tai emäntänä. Unohdan ruokaan liittyvät velvollisuuteni saman tien ja tarjoilu muuttuu itsepalveluksi. Onneksi Sami on etevä keittiössä. Täytyy myöhemmin kertoa lisää bisneskumppaneista, ovat aivan mainio porukka. Parasta on se, ettei joukossa ole yhtään ns. jarrua. Kaikki ovat avoimia ideoille, kekseliäitä, optimistisia ja kannustavia. Uskon, että yritystoiminnassakin sitä saa mitä tilaa. Jos ei itse usko omaan ideaansa, on turha yrittäkään.
Pari viikkoa sitten loppui koulu. Lightning Guy saatiin valmiiksi ja sai suuren suosion koulussa ja lähipiirissä. Laittaisin sen Youtubeen, mutta haluan ensin lähettää parille festareille ja etikettiin kuuluu, ettei sitä levitetä netissä ennen teatterinäytöksiä - jos nyt siis huolivat sitä mihinkään festareille. Koulun näytöksessä jokaisen filmin ohjaaja nousi lätisemään jotain omasta tuotoksestaan ennen sen katsomista. Aavistelin, että puheestani tulisi väkisinkin tukala tai hölmö joten ostin pieniä suklaapatukoita. Nousin siis penkistä ja ilmoitin ettei mulla ole mitään sanottavaa ja nakkelin hymyillen suklaata yleisölle. Riemu oli valtava. Luulen että katsojien mielikuva filmistä värittyi vähän suklaan myötä, mutta sehän on vain hyvää markkinointia. Jonain päivänä mun varmaan täytyy oppia puhumaan järkeviä, kun ihan joka tilanteesta ei selviä snackseja viskomalla.
Ajattelin, että koulun jälkeen aikaa jäisi ns. elämälle, mutta mitä vielä. Koska olin jo aikaisemmin päättänyt viedä täkäläisen 48 tunnin lyhytelokuvakilpailun Suomeen, upposin sen järjestelyihin. Lisäksi meillä on toinen myös Suomeen kohdistuva internethanke, josta voisin kertoa teille mutta "If I told you I'd have to kill you". Avoimena ja spontaanina ihmisenä kaikenlaisten salaisuuksien pitäminen (varsinkin ystäviltä) on yhtä tuskaa. Leffakisasta on se ilo, että pääsen takaisin Suomeen ihan tekemään jotain. Pelkäsin, että päädyn istumaan käsieni päällä laiturin nokassa. Ja tietysti oikeisiin töihin - tosin niihin joudun varmaan joka tapauksessa kun näitä muita bisneksiä pitää edistää.
Koulun jälkeen päätin, etten palaa täysin graafisen suunnittelun pariin. Vain sen verran mitä rahan takia on pakko. Nyt olen ollut viikon freelance-hommissa ja päänsärkyähän siitä vain seuraa. Graafikkoahdistuksessani ilmoittauduin jopa paikallisen ekstroja välittävän firman listoille, kävin valokuvattavana ja ensi sunnuntaina pääsen taustahahmoksi Power Rangersien kuvauksiin. Noissa hommissa on se kiva puoli, että niistä maksetaan. Ei nyt älyttömästi, mutta aina on se mahdollisuus että saan jostain kaksi vuorosanaa ja hintaa nousee :)
Ensi viikolla on koulu valmistujaisjuhla ja täytyy lähteä kirpparille etsimään päällepantavaa. Koulukavereilla alkaa olla nyt jo hirveä ikävä toisiaan. Koulun postilaatikko täytyy kaikille osoitetuista 'love you all, miss you all' viesteistä. Mulla on vähän ikävä muutamaa ihmistä, mutta suurin osa 130 opiskelijasta jää kyllä hyvinkin vieraiksi. Osaan en koskaan edes halunnut tutustua sen kummemmin, mikä tietysti helpottaa asiaa. Facebook on hiljalleen täyttynyt koulukavereista, jotka ikävissään kutsuvat listoilleen ihmisiä joita eivät juurikaan tunne - kunhan ovat samasta koulusta.
Eilen kävimme Aucklandin vuoden suurimmassa juhlassa, Christmas in the Park. 200 000 ihmistä kuhisi keskuspuistossa ison lavan äärellä. Taivas näytti tummalta, mutta vettä ei satanut. Vähän ripsi kun lähdettiin pois. Tapahtuman lopussa ykkössponsori coca-cola ampui ilmoille valtavat ilotulitukset. En ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon rahaa taivaalla. Parasta koko tapahtumassa oli nähdä täkäläiseen tyyliin kaikki ikäluokat kokoontuneena yhteiseen hauskanpitoon ilman älytöntä viinankäyttöä. Pikkulapset tanssivat musiikin tahtiin ja teinit ölisivät taustalla omaan tyyliinsä. Täällä joulupukki saa vielä sanoa 'ho ho ho' ja olla niin pulska kuin ikinä. Ilmeisesti sama ei enää käy ainakaan jenkeissä.
Meidän yrityksen ydinporukka kokoontui eilen villiin brainstorm-sessioon. Tajusin siinä samalla, että olen kuuden ihmisen joukossa ainoa naispuolinen. Poikien harmiksi minusta ei ole mitään iloa kahvinkeittäjänä tai emäntänä. Unohdan ruokaan liittyvät velvollisuuteni saman tien ja tarjoilu muuttuu itsepalveluksi. Onneksi Sami on etevä keittiössä. Täytyy myöhemmin kertoa lisää bisneskumppaneista, ovat aivan mainio porukka. Parasta on se, ettei joukossa ole yhtään ns. jarrua. Kaikki ovat avoimia ideoille, kekseliäitä, optimistisia ja kannustavia. Uskon, että yritystoiminnassakin sitä saa mitä tilaa. Jos ei itse usko omaan ideaansa, on turha yrittäkään.
Subscribe to:
Posts
(
Atom
)