Viikonloppuna olimme ystävien häissä. Katrin blogista voi käydä katsomassa, miltä siellä näytti. Koko seremonia ja juhla tapahtui yhdessä paikassa ja tunnelma oli tiivis, koska ulkona satoi koko päivän. Sain tapojeni vastaisesti Katrin hääpuvun valmiiksi hyvissä ajoin ennen häitä, eikä meikin ja puvun silittämisten kanssakaan tullut hääaamuna mitään kummempia ysköksiä. Oli kyllä mukava siivota ompelupöytä ja tuhannet langanpätkät pois kun puku oli paketissa. Ompelutyö kun venyi sen verran pitkäksi, että Sami ehti jo hengittää jonkin verran lankaa.
Tulevan 6 kk Suomen vierailun yksityiskohdat alkavat selvitä. Viime viikolla löysimme tutuntutun kautta kämpän Vallilasta, 15.4. alkaen. En ole koskaan asunut niin idässä pk-seudulla, mutta paikka vaikuttaa ihan mukavalta. Olimme valmistautuneet survomaan itsemme johonkin tyypillisistä 14 neliön yksiöstä, mutta löysimmekin 50m2! Nyt yritämme vuokrata Aucklandin asuntoamme puoleksi vuodeksi kalustettuna eteenpäin. Halusin mennä asiassa oikeaa reittiä, joten vuokravälittäjä lähetti viestini omistajalle, joka nyt pohtii asiaa sanakirjan kanssa (koska ei osaa Englantia). Jos alivuokralaisuus tai muu järjestely ei onnistu, pistämme kaikki tavarat myyntiin ja palaamme maahan taas nomadeina lokakuussa. Sami on jo tyytyväisenä myymässä kaikkea. Ei mullakaan tähän tavaraan mitään tunnesuhdetta ole. Lähinnä harmittaa aloittaa taas ihan alusta - sisustaminen voi olla kivaakin, mutta kattiloiden, vessaharjojen ja tyynyliinojen hankkiminen vain aikaa vievää juoksentelua. Puhumattakaan niistä eroon pääsemisestä...
Tuntuu mukavalta ajatella tulevaa Suomen kesää, vaikkei sirkkojen siritys ole hiljennyt vielä täälläkään. Yöt ovat kuitenkin jo satunnaisesti kylmempiä, joten syksyn voi tavallaan haistaa. Katsoin jotain ajankohtaisohjelmaa netistä, ja jotenkin hätkähdin Suomen maiseman värittömyyttä (ja lumettomuutta). Kun on yli kaksi vuotta katsellut jatkuvaa vihreyttä ja vuorotellen kukkivia puita ja pensaita, kotimaan harmaanruskea taajama tuntuu kuin ahdistusta käsittelevältä tilataideteokselta - ikäänkuin sillä olisi vertauskuvallinen merkitys ja koko juttu olisi suunniteltu säväyttämään julmuudellaan.
Aloitin viime viikolla taas kuntosaliharjoittelun. Kun liittyy parin vuoden aikana kolmannen kerran samalle salille (neljännen kerran kuntosalille), tuntuu jotenkin pöljältä kiertää niitä laitteita läpi ja kuunnella opastusta. Aaaa, täällä ovat siis pukuhuoneet. Juu, verenpaine on hyvä, ei ole lääkitystä eikä sydämeni todennäköisesti vielä vanhuuttaan jätätä. Piirsin raksit samoihin ruutuihin kuin edelliselläkin kerralla ja mietin, että työntekijä on ollut talossa vähemmän aikaa kuin minä - siis on/off, mutta kuitenkin. Ensimmäisellä kerralla liittyessäni kuntosaliohjaaja oli Latviasta, toisella kerralla taisi olla samoalainen. Tämänkertainen argentiinalaistyttö oli oikein mukava ja täyttelen hänen mielikseen harjoituskorttia ja keikun mahdollisimman paljon jumppapallon päällä. Sain YMCA:n jäsenyyden tällä kertaa lahjana Samilta, kun olin hinkunut liittymistä kalliille hienostelusalille, jossa on kylpylä. YMCA:ssa on kyllä sauna, mutta sinne pitää kulkea pimeää käytävää seiniä hapuillen, ellei joku ole jo vaihtanut lamppua. Eikä missään ole peilejä, ettei silkkipuseroissaan 'urheileville' mummoille tule paha mieli, kun huomaavat hikitahrat kainalossaan. Mutta toisaalta voin läpsiä aviomieheni takapuolta kun se hölköttää juoksumatolla.
Loppuhuomautuksena - ellei teistä uskollisista lukijoistani joku ole vielä liittynyt Uneton48 Facebook-ryhmään, tehkää se pikimmiten. Yritämme saada niin paljon nimiä hankkeen taakse kuin mahdollista ja jokainen uusi liittyjä piristää päivääni aivan uskomattoman paljon. Pienestä se on kiinni :)
9.2.08
Tarpeeton lauantaipäivitys
Pääsin tänään pitkästä aikaa kuntosalille, kun Petrina vei minut tutustumaan kaupungin kalleimpaan liikuntakeskukseen, johon oli juuri liittynyt. Myöhästyimme jumpasta ja päädyimme hiljaiselle naisten kuntosalille, jossa oli aivan tuoreita juorulehtiä. Niiden lukeminen juoksumatolla on tosin hyvin hankalaa, kun kirjaimet pomppivat tärykalvolla - eikun verkkokalvolla askelten tahtiin. Olo oli jälkikäteen niin hyvä, että harkitsin taas jollekin salille liittymistä. Hankalaksi asian tekee se, että olemme tulossa kesäksi Suomeen. Kuntosalien jäsenyydet ovat ovat nykyään niin sitouttavia, että liittymistä on syytä harkita kauemmin kuin naimisiinmenoa. Mihin ovat kadonneet vanhat hyvät kuukausimaksut tai jopa kohtuulliset kertamaksut. Täällä jopa YMCAn kaltaisten peruskuntosalien kertamaksun hinnalla saa konserttilipun.
Päivä on ollut muilta osin raukean lauantainen. En selvinnyt edes kirpputorikierrokselle, kun aika meni yöhousuissa koneen ääressä istuessa. On kätevää tehdä bisnesjuttuja koneella ja hoitaa yhteyksiä sähköpostilla, mutta jos joku kysyy mitä olen puuhannut, yritän aina keksiä jotain konkreettisempaa. Joinakin päivinä vain kaikki tapahtuu virtuaalisesti eikä ole mitään kerrottavaa. Jostain syystä sohvan siirtäminen kuulostaa isommalta jutulta kuin sähköpostien vaihtaminen erinäisistä asioista. Huomenna täytyy siirtää sänkyä niin on jotain kerrottavaa. Tiedä vaikka saisi imuroitua sen takana olevia alueita, jotka ovat saavuttaneet aarniometsä-tyyppisen koskemattoman olotilan.
Päivä on ollut muilta osin raukean lauantainen. En selvinnyt edes kirpputorikierrokselle, kun aika meni yöhousuissa koneen ääressä istuessa. On kätevää tehdä bisnesjuttuja koneella ja hoitaa yhteyksiä sähköpostilla, mutta jos joku kysyy mitä olen puuhannut, yritän aina keksiä jotain konkreettisempaa. Joinakin päivinä vain kaikki tapahtuu virtuaalisesti eikä ole mitään kerrottavaa. Jostain syystä sohvan siirtäminen kuulostaa isommalta jutulta kuin sähköpostien vaihtaminen erinäisistä asioista. Huomenna täytyy siirtää sänkyä niin on jotain kerrottavaa. Tiedä vaikka saisi imuroitua sen takana olevia alueita, jotka ovat saavuttaneet aarniometsä-tyyppisen koskemattoman olotilan.
5.2.08
Uneton48!!!
Aihetta pieneen juhlaan - Uneton48-lyhärikisan nettisivu on vihdoin julkaistu: www.uneton48.com
Homma on vielä yleisön näkökulmasta aivan alkumetreillä, mutta nyt tuntuu että jonkinlainen rajapyykki on saavutettu. Olen tullut siihen tulokseen, että vaikka matkalla olisi kuinka hankaluuksia, tämä viedään kunnialla loppuun asti. Ei sillä tavalla 'läpi harmaan kiven' vaan täysin hyvillä mielin.
Olen edelleen täysin vakuuttunut ideasta. 48 tunnin elokuvantekoon jää koukkuun. Innostus, oppiminen, riitely, yhdessä nauraminen, tutustuminen itseensä ja toisiin - kaikki on potenssiin 10 tuon viikonlopun aikana. Ne kaverit, joiden kanssa on kilpaillut, tuntee aivan eri tavalla kuin muut. Se leikkaaja joka nukkui sängyssäni, se tuottaja joka lohdutti kun itkin myöhästymistä. Ja tietysti niiden elokuvien katsominen. Haluaisin osallistua Uuden-Seelannin kilpailuun tänäkin vuonna, ettei yhtään kertaa jäisi väliin.
Joten rakkaat ja uskolliset lukijani, jos joku teistä istuu joutilaan rahan (markkinointibudjetin) päällä, haluan lähestyä teitä Uneton48 -sponsoripaketilla! Pahoittelut äkillisestä mainoskatkosta...
Miksi kukaan täysijärkinen lähtisi toteuttamaan moista jättiprojektia? Täällä auringonpaisteessa pää pehmenee ja sitä alkaa kuvitella, että asioita voi ihan oikeasti tehdä - sen sijaan että arvostelisi muiden yrityksiä kotisohvalta. En syytä enää Suomea. Jostain syystä vain kävi niin onnellisesti, että pipo lakkasi kiristämästä kun pääsin sieltä pois. Vähän hirvittää, ilmestyykö pipo takaisin paikalleen kun tulen Suomessa käymään. Jotenkin sitä ajattelee, että Suomessa on se 'oikea' todellisuus. Täällä etelässä kaikki nurkat on pyöristetty, elämän karvaat totuudet makeutettu kohteliaisuuksilla ja jotenkin elämä on 30% lomaa vaikka tekisi töitä vuorokauden ympäri. Ja kuitenkin tilastojen valossa Suomi ei ole juuri sen tuotteliaampi. Ehkä pipon kireydellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä.
Tänään oivalsin bisneksiä miettiessäni jotenkin käsitteen tasolla, miten kaikki ovat vain ihmisiä. Ja toisaalta koko maailma pyörii ihmisten ympärillä, meitä varten. Asiat ovat olemassa vain ihmisten kautta. Asiat eivät keskustele, vaikka joku poliitikko niin haluaa väittää. Jos ihmiset katoavat, ei tänne jää asioita pyörimään. Kaikki menettää merkityksensä, jos sitä ei rakasta kukaan. Joskus suljen silmäni ja voin kuvitella Jumalan katsovan meitä pitkällä linssillä. Ympäristöllä ei ole mitään merkitystä, se saa olla sumea. Kasvit ja eläimet ovat ihan kivoja, mutta vasta luotuaan ihmisen Jumala päätti pitää maailman. Kasveihin se olisi kyllästynyt, eläimiinkin ajan mittaan ja varmaan aloittanut alusta. Luominen on kuitenkin tosi kivaa. Mutta Jumala rakastui ihmiseen ja antoi meidän olla. Halusi nähdä miten käy, rakastaako ihminen takaisin vai ei.
Kämppis lähtee tänään reissuun ja olo vähän haikea kun ei tiedä milloin taas nähdään. Tällä hetkellä meitä on väliaikaisesti neljän suomalaisen pieni siirtokunta Aucklandin yläluokkaisessa lähiössä - minä, Sami, Jutta ja Jutan kaveri Antti. Huomenna jäämme vain minä ja Sami. Söin tänään Fazerin sinistä, luin MeNaisia ja tajusin osaavani ekan säkeistön jostain kotiseutulaulusta, joka alkaa 'Suloisessa Suomessamme...'.
Homma on vielä yleisön näkökulmasta aivan alkumetreillä, mutta nyt tuntuu että jonkinlainen rajapyykki on saavutettu. Olen tullut siihen tulokseen, että vaikka matkalla olisi kuinka hankaluuksia, tämä viedään kunnialla loppuun asti. Ei sillä tavalla 'läpi harmaan kiven' vaan täysin hyvillä mielin.
Olen edelleen täysin vakuuttunut ideasta. 48 tunnin elokuvantekoon jää koukkuun. Innostus, oppiminen, riitely, yhdessä nauraminen, tutustuminen itseensä ja toisiin - kaikki on potenssiin 10 tuon viikonlopun aikana. Ne kaverit, joiden kanssa on kilpaillut, tuntee aivan eri tavalla kuin muut. Se leikkaaja joka nukkui sängyssäni, se tuottaja joka lohdutti kun itkin myöhästymistä. Ja tietysti niiden elokuvien katsominen. Haluaisin osallistua Uuden-Seelannin kilpailuun tänäkin vuonna, ettei yhtään kertaa jäisi väliin.
Joten rakkaat ja uskolliset lukijani, jos joku teistä istuu joutilaan rahan (markkinointibudjetin) päällä, haluan lähestyä teitä Uneton48 -sponsoripaketilla! Pahoittelut äkillisestä mainoskatkosta...
Miksi kukaan täysijärkinen lähtisi toteuttamaan moista jättiprojektia? Täällä auringonpaisteessa pää pehmenee ja sitä alkaa kuvitella, että asioita voi ihan oikeasti tehdä - sen sijaan että arvostelisi muiden yrityksiä kotisohvalta. En syytä enää Suomea. Jostain syystä vain kävi niin onnellisesti, että pipo lakkasi kiristämästä kun pääsin sieltä pois. Vähän hirvittää, ilmestyykö pipo takaisin paikalleen kun tulen Suomessa käymään. Jotenkin sitä ajattelee, että Suomessa on se 'oikea' todellisuus. Täällä etelässä kaikki nurkat on pyöristetty, elämän karvaat totuudet makeutettu kohteliaisuuksilla ja jotenkin elämä on 30% lomaa vaikka tekisi töitä vuorokauden ympäri. Ja kuitenkin tilastojen valossa Suomi ei ole juuri sen tuotteliaampi. Ehkä pipon kireydellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä.
Tänään oivalsin bisneksiä miettiessäni jotenkin käsitteen tasolla, miten kaikki ovat vain ihmisiä. Ja toisaalta koko maailma pyörii ihmisten ympärillä, meitä varten. Asiat ovat olemassa vain ihmisten kautta. Asiat eivät keskustele, vaikka joku poliitikko niin haluaa väittää. Jos ihmiset katoavat, ei tänne jää asioita pyörimään. Kaikki menettää merkityksensä, jos sitä ei rakasta kukaan. Joskus suljen silmäni ja voin kuvitella Jumalan katsovan meitä pitkällä linssillä. Ympäristöllä ei ole mitään merkitystä, se saa olla sumea. Kasvit ja eläimet ovat ihan kivoja, mutta vasta luotuaan ihmisen Jumala päätti pitää maailman. Kasveihin se olisi kyllästynyt, eläimiinkin ajan mittaan ja varmaan aloittanut alusta. Luominen on kuitenkin tosi kivaa. Mutta Jumala rakastui ihmiseen ja antoi meidän olla. Halusi nähdä miten käy, rakastaako ihminen takaisin vai ei.
Kämppis lähtee tänään reissuun ja olo vähän haikea kun ei tiedä milloin taas nähdään. Tällä hetkellä meitä on väliaikaisesti neljän suomalaisen pieni siirtokunta Aucklandin yläluokkaisessa lähiössä - minä, Sami, Jutta ja Jutan kaveri Antti. Huomenna jäämme vain minä ja Sami. Söin tänään Fazerin sinistä, luin MeNaisia ja tajusin osaavani ekan säkeistön jostain kotiseutulaulusta, joka alkaa 'Suloisessa Suomessamme...'.
19.1.08
Kaunis kesä koneen ääressä
On lauantaiaamu ja olisin vielä nukkumassa, jos ei kärpänen olisi suristanut naamallani puolta tuntia. Mitä kärpäset haluavat nukkuvan ihmisen naamasta? En siellä ole sokeria eikä mitään muutakaan elämän eliksiiriä. Ei mulla ainakaan. Olen väsynyt, laiska ja hitusen kiukkuinen.
Bisneksen perustaminen ei ole herkkua. Vaiheet saattavat olla jännittäviä, mutta loppujen lopuksi kysymys on siitä, että teen töitä kotona vuorokauden ympäri. En osaa erottaa vapaa-aikaa työajasta. Aina jos pidän vapaata, tekemättömän asiat kolkuttavat olallani. Ja koska työ tapahtuu tietokoneen ääressä istuen, se ei tunnu oikealta työltä. Ei sillä että jaksaisin päivääkään jotain suota kuokkia, mutta jotenkin puutunut takapuoli ja pieni kipu lapaluiden välissä ei riitä.
Useimmat työvaiheistani vievät niin kauan aikaa, etten näe viikkoihin mitään valmista. Kärsimättömälle ihmiselle tämä ei sovellu. Tuntuu kuin olisin nimennyt itseni hommaan, johon minua ei normaalioloissa koskaan palkattaisi. Pystyn kyllä tekemään itse työn, mutta kaikki muu sen ympärillä ottaa päähän. Keskustelimme eilen siitä, että pitäisi saada mulle työkaveri. Yllätyin siitä miten paljon toivoa pelkkä ajatus herätti. Olisi mahtavaa jakaa sekä työt että graafisen suunnittelijan taistelu ruman tyylitöntä maailmaa vastaan jonkun kanssa. Vaikea kuvitella, että kukaan haluaisi mukaan bisnekseen, joka ei tuota vielä moneen kuukauteen. Mutta saahan sitä toivoa. Jostainhan ovat löytyneet nämä tämänhetkiset yrityskumppanitkin, vaikkei kenellekään makseta vielä palkkaa.
Onneksi on ektrahommat. Hauska, että työntäyteisen elämän voi tasapainottaa tekemällä lisää työtä. Niin se vaan on. Sitä paitsi ekstratyöt eivät tunnu työltä. On vaan mukava olla kuvauspaikalla, jutella ihmisille, syödä hyvää ruokaa ja seurata 3rd AD'ta kuin lammaslauma paikasta toiseen. Ja siitä saa vielä rahaa.
Sami on tänään Rotoruassa, auttamassa ystävää muuttamaan perintöhuonekaluja tänne Aucklandiin. Ulkona on aurinkoista, kohta kuukauden kestänyt hellesää ilman sateisia jaksoja. Viime yönä kävin yhden aikaan kävelyllä. Ei ollut viileä, mutta vähän miellyttävämpi ilma. Ihan kiva olla yksin kotona.
Ensi viikonloppuna lähden etelään, kohti Hamiltonia. Viime sunnuntaina joku keski-ikäinen kirkossakävijä voitti arvonnassa lipun Parachute-festivaalille ja antoi sen minulle. Olin ihan ymmyrkäisenä hämmästyksestä. Festari on nelipäiväinen tapaus, joka vastaa ehkä Suomen Maata näkyvissä-hulinoita. Lipun hinta olisi ostettuna 160 dollaria. Hinnasta ja kiinnostuksen puutteesta johtuen Sami ei halua lähteä mukaan, mutta yritän järjestää treffit entisen työkaverini Rachelin kanssa, joka muutti viime vuoden lopulla sinne Hamil-holeen. En omista telttaa, mutta ajattelin nukkua makuupussissa jokun puun alla. Täytyy vaan löytää muutama muu tyyppi, jotka ovat lähdössä noille festareille. En ole vuosiin käynyt missään vastaavassa ja olen varmaan ihan kädetön järjestämään matkani tai pakkaamaan mitään järkevää mukaani. Saas nähdä.
Ilman mitään tuloja kaikki pienemmätkin menot aiheuttavat hirveää päänvaivaa. Lainassa ollut jääkappi täytyy antaa takaisin, joten yritän huutaa Trademe:sta jotain halpaa ja toimivaa sen tilalle. Kampaajalla käynnin yritän säästää laittamalla itselleni raitoja Petrinan antamasta hiusväristä. Uusien vaatteiden sijaan hankin käytettyjä sillä rahalla, jonka sain entisten myynnistä. Kuntosalille liittymisen sijaan kiipeän välillä vuorelle, tosin liian harvoin. Ilma on niin kuuma, että urheiluun löytyy halua lähinnä öisin. Kävimme tällä viikolla Jutan kanssa uimahallissa, jonka vesi oli ärsyttävän lämmintä. Meri olisi vielä viileähkö, jos jaksaisi rannalle asti.
No, jos rahaa olisi, olisin varmaan tuhlannut sen aivan typeriin asioihin. Pahinta on vaan se, ettei voi ostaa lahjoja, järjestää juhlia tai muuten ilahduttaa muita ihmisiä. Nihkeileminen ei sovi luonteeseeni, ei lainkaan. Olen vakuuttunut, että minut on luotu jakamaan suurehkoa omaisuutta hövelisti joka suuntaan. Jonain päivänä...
Bisneksen perustaminen ei ole herkkua. Vaiheet saattavat olla jännittäviä, mutta loppujen lopuksi kysymys on siitä, että teen töitä kotona vuorokauden ympäri. En osaa erottaa vapaa-aikaa työajasta. Aina jos pidän vapaata, tekemättömän asiat kolkuttavat olallani. Ja koska työ tapahtuu tietokoneen ääressä istuen, se ei tunnu oikealta työltä. Ei sillä että jaksaisin päivääkään jotain suota kuokkia, mutta jotenkin puutunut takapuoli ja pieni kipu lapaluiden välissä ei riitä.
Useimmat työvaiheistani vievät niin kauan aikaa, etten näe viikkoihin mitään valmista. Kärsimättömälle ihmiselle tämä ei sovellu. Tuntuu kuin olisin nimennyt itseni hommaan, johon minua ei normaalioloissa koskaan palkattaisi. Pystyn kyllä tekemään itse työn, mutta kaikki muu sen ympärillä ottaa päähän. Keskustelimme eilen siitä, että pitäisi saada mulle työkaveri. Yllätyin siitä miten paljon toivoa pelkkä ajatus herätti. Olisi mahtavaa jakaa sekä työt että graafisen suunnittelijan taistelu ruman tyylitöntä maailmaa vastaan jonkun kanssa. Vaikea kuvitella, että kukaan haluaisi mukaan bisnekseen, joka ei tuota vielä moneen kuukauteen. Mutta saahan sitä toivoa. Jostainhan ovat löytyneet nämä tämänhetkiset yrityskumppanitkin, vaikkei kenellekään makseta vielä palkkaa.
Onneksi on ektrahommat. Hauska, että työntäyteisen elämän voi tasapainottaa tekemällä lisää työtä. Niin se vaan on. Sitä paitsi ekstratyöt eivät tunnu työltä. On vaan mukava olla kuvauspaikalla, jutella ihmisille, syödä hyvää ruokaa ja seurata 3rd AD'ta kuin lammaslauma paikasta toiseen. Ja siitä saa vielä rahaa.
Sami on tänään Rotoruassa, auttamassa ystävää muuttamaan perintöhuonekaluja tänne Aucklandiin. Ulkona on aurinkoista, kohta kuukauden kestänyt hellesää ilman sateisia jaksoja. Viime yönä kävin yhden aikaan kävelyllä. Ei ollut viileä, mutta vähän miellyttävämpi ilma. Ihan kiva olla yksin kotona.
Ensi viikonloppuna lähden etelään, kohti Hamiltonia. Viime sunnuntaina joku keski-ikäinen kirkossakävijä voitti arvonnassa lipun Parachute-festivaalille ja antoi sen minulle. Olin ihan ymmyrkäisenä hämmästyksestä. Festari on nelipäiväinen tapaus, joka vastaa ehkä Suomen Maata näkyvissä-hulinoita. Lipun hinta olisi ostettuna 160 dollaria. Hinnasta ja kiinnostuksen puutteesta johtuen Sami ei halua lähteä mukaan, mutta yritän järjestää treffit entisen työkaverini Rachelin kanssa, joka muutti viime vuoden lopulla sinne Hamil-holeen. En omista telttaa, mutta ajattelin nukkua makuupussissa jokun puun alla. Täytyy vaan löytää muutama muu tyyppi, jotka ovat lähdössä noille festareille. En ole vuosiin käynyt missään vastaavassa ja olen varmaan ihan kädetön järjestämään matkani tai pakkaamaan mitään järkevää mukaani. Saas nähdä.
Ilman mitään tuloja kaikki pienemmätkin menot aiheuttavat hirveää päänvaivaa. Lainassa ollut jääkappi täytyy antaa takaisin, joten yritän huutaa Trademe:sta jotain halpaa ja toimivaa sen tilalle. Kampaajalla käynnin yritän säästää laittamalla itselleni raitoja Petrinan antamasta hiusväristä. Uusien vaatteiden sijaan hankin käytettyjä sillä rahalla, jonka sain entisten myynnistä. Kuntosalille liittymisen sijaan kiipeän välillä vuorelle, tosin liian harvoin. Ilma on niin kuuma, että urheiluun löytyy halua lähinnä öisin. Kävimme tällä viikolla Jutan kanssa uimahallissa, jonka vesi oli ärsyttävän lämmintä. Meri olisi vielä viileähkö, jos jaksaisi rannalle asti.
No, jos rahaa olisi, olisin varmaan tuhlannut sen aivan typeriin asioihin. Pahinta on vaan se, ettei voi ostaa lahjoja, järjestää juhlia tai muuten ilahduttaa muita ihmisiä. Nihkeileminen ei sovi luonteeseeni, ei lainkaan. Olen vakuuttunut, että minut on luotu jakamaan suurehkoa omaisuutta hövelisti joka suuntaan. Jonain päivänä...
Subscribe to:
Posts
(
Atom
)