välitilassa...

Tämän vuoden työt alkavat olla pulkassa. Näin ei pitäisi koskaan sanoa, kun freelancerin hommista ei tiedä ja aina voi tulla jotain. Mutta kun ainoa asiakas viettää viikonloppua, voi ainakin hetkeksi hengähtää.

Mua on alkanut vähitellen vaivata se, etten tiedä mitä ensi vuonna tapahtuu. En siis tarkoita, että normaalisti näkisin tulevaisuuteen, olen vain yleisesti ymmälläni. Suurin osa ihmisistä tuntuu tietävän, mitä työtä ja missä aikovat seuraavat kolme kuukautta tehdä, missä asua ja mitä muuta harrastaa. Toiset tietävät jo sosiaaliset rientonsakin.

Olemme viimeiset pari viikkoa odotelleet apurahapäätöksiä kaikkiin työn alla oleviin hankkeisiin. Suurin osa on vielä hämärän peitossa, mutta muutama hylky on jo tullut. Rahaa annetaan vain julkkiksille. Ehkä se on tavallaan reilua. Julkisuus tuntuu mädättävän ihmisiä sisältäpäin ja apurahat ovat tavallaan korvausta tästä vapaaehtoisesta syövästä.

Kaikesta epävarmuudesta huolimatta olen aloittanut joulusiivouksen vessasta ja kylppäristä, leiponut sago-palleroista hirveää limavelliä (jota Jomine syö!), tehnyt punaisesta huovasta maailman hienoimman joulukalenterin (kuvassa), koristellut kuusen ja käynyt kahden viikon aikana kymmenellä tanssitunnilla sekä yhdellä kampaajalla. Tänään tanssitunnilla olisi joulun kunniaksi mansikoita ja samppanjaa sekä pukeutumissuositus: black & sparkles. Saas nähdä. Tänä iltana olisi myös cokiksen järjestämä Christmas in the park, jossa en ole käynyt kolmeen vuoteen. Jos ei sada vettä, siellä voisi olla tosi hienoa. Kun 300 000 ihmistä tungeksii samaan puistoon ja osa heistä tuo mukanaan olohuoneensa sisustuksen niin kyllä siinä on jo näkemistä - saati sitten itse ohjelmassa.

Hääpäiväpippaloiden järjestelyt eivät ole edenneet mihinkään. Kävimme kyllä katsomassa yhtä mahdollista rantapaikkaa, mutta sen reissun saldo oli lähinnä tulomatkalla auton ikkunasta bongattu värikäs papukaija. Pysäköimme vaarallisesti tiensivuun ja lähdin innosta täristen hiippailemaan kohti pusikkoa. Linnusta ei näkynyt enää jälkeäkään.

Nyt taidan lähteä siivoamaan olohuonetta ja keittiötä, korjaamaan lempipaitani vetoketjua ja lyhentämään juuri ostamaani kympin kirppishametta. Elämä on tavallaan jännittävää silloinkin kun mitään ei tapahdu. Pitää vaan haaveilla itsensä ruvelle.

Majatalon elämää ja juhlajärjestelyjä

Viimeisen pari kuukauden aikana meillä on ollut jatkuvasti yövieraita, yhteensä seitsemän eri ihmistä. Osa on ollut minun ja Samin, osa Jominen tuttuja. Kaikista on tullut yhteisiä tuttuja, kun aikansa ovat pyörineet nurkissa. Vieraista ja kämppiksestä johtuen meillä on myöskin talossa tällä hetkellä seitsemän tietokonetta.

Vaikka ilmaisen majatalon pitäminen on ihan kivaa, se käy kukkarolle ja tilan puute hetkittäin rasittaa. Nyt on onneksi tiedossa yhden yön tauko - pääsee edes siivoamaan vierashuoneen. Sami kaipaa huonetta omaan käyttöönsä, että pääsisi rakentamaan nauhoituskoppia.

Olen viime aikoina todennut, että vierasetiketti vaihtelee hyvin paljon sekä yksilöittäin että kulttuureittain. Osa ei siivoa jälkiään, osa siivoaa sekä muuta taloa että omaa makuupaikkaansa. Osa maksaa omat kulunsa, osa ostaa kukkia. Osa ostaa omat ruokansa, osa täydentää meidän kaappeja. Osa leipoo ja kokkaa kaikille, osa syö tonnikalaa yksin huoneessaan. En ole sen tyyppinen ihminen, että ottaisin näistä asioista suuresti paineita. Jos väsähdän siivoamaan keittiötä, annan sen rehottaa vähän aikaa ja joku muu siivoaa. Meillä ei oikeastaan puhuta siivoamisesta, sitä vain tapahtuu tai ei tapahdu. Sotkua pahempaa ovat mielestäni siivousvuorolistat ja yleinen vahtaaminen.

Vieraista on se hyöty, että joku on lähes koko ajan kotona. Olen tuntenut oloni vähän haljuksi automurron jälkeen, eikä tietokoneita ja muuta elintärkeää haluaisi jättää tyrkylle tyhjään taloon - varsinkaan tällaiseen taloon, johon itsekin pystyisin lähes käsipelillä murtautumaan.

Kaiken kaikkiaan nautin seurasta ja vaihtelusta. Haluaisin vain isomman talon ja enemmän rahaa, niin että vieraiden pitäminen olisi vähän helpompaa. Samassa paikassa nukkuminen on helpoin tapa viettää sosiaalista elämää. Ei tarvita puhelinsoittoja, kalenterimerkintöjä tai muuta aikataulutusta. Sen kun nousee vuoteesta ja menee juttelemaan sille, joka on ensimmäisenä hereillä. Illalla voi katsoa leffoja, syödä ja höpistä taas niin kauan kuin jaksaa, eikä kenenkään tarvitse ajaa kotiin tai vahtia bussiaikatauluja.

Meidän kahdeksan hengen perheväen voimin toteutettava joulun jälkeinen reissu eteläsaarelle on nyt kutakuinkin suunniteltu ja maksettu. Joka yöksi on majoituskin, jopa uuden vuoden yli. Lentoja varatessa emme lainkaan tajunneet, miten hankalaa majoituksen etsiminen voisi olla. Mutta nyt voin sanoa, että vietämme Uuden Vuoden järven rannalla Queenstownissa! Jos olisimme lähteneet kahdestaan reissuun, majoituksista olisi tullut paljon kovempi hinta. Ison talon vuokra jaettuna kahdeksalla tulee yllättävän edulliseksi, jopa ruuhka-aikaan.

Mun olisi korkea aika ryhtyä järjestelemään meidän kymmenennen hääpäivän viettoa. Olen saanut jo Samin suostumaan siihen, että tapausta ylipäätään juhlitaan. Nyt pitäisi vain löytää juhlapaikka, rekrytoida lähipiiri askartelemaan lyhtyjä, suunnitella ruokalista ja tehdä facebook-kutsu. Jomine haluaisi askarrella oikeat kutsut, mutta mulla on niin huonosti ihmisten katuosoitteita, etten osaisi lähettää niitä mihinkään. En tiedä pitäisikö juhlissa olla jotain ohjelmaa. Musiikkia ainakin. Voi kun saisi jostain elävää musiikkia... Ehkä siellä voisi pelata sanapeliä. Ja ehkä vilkkua pimeässä, jos ostaa monta taskulamppua :) Hääpäivä on mukava juhla, siihen ei liity mitään pakkoja niinkuin häihin. Voi tehdä mitä huvittaa, mikä nyt vain on kivaa. Tylsimpiä juhlia ovat ne, joissa ei ole mitään tekemistä eikä tunne ketään kunnolla. Sitä vain ottaa ruokaa, syö, juo, katselee ympärilleen, vaihtaa pari turhaa sanaa jonkun kanssa, keksii tekosyyn ja lähtee.

Kysyn siis teiltä, harvat lukijani: Mikä olisi kivaa juhlissa?

Vanhemmat-uni-teatteri-pakettiauto...

On vihdoin tullut aika kertoa kuulumisia. Niitä on niin paljon, että ne täytyisi oikeastaan jakaa kategorioihin. Nääh, kappalejako saa riittää.

Noin kuukausi sitten vanhempani saapuivat Uuteen-Seelantiin. Ensimmäiset kaksi viikkoa olimme kaikki viisi saman katon alla, eikä se nyt mitenkään ahdistanut. Jonain päivänä mulla on valtava talo ja ainakin kymmenen ihmistä saman katon alla. Pitäisi varmaan perustaa motelli... paitsi että haluan tuntea kanssa-asukit, mikä saattaisi ehkä haitata liiketoimintaa.

Nyt vanhemmillani on oma asuntonsa, joka on (kuten rukoilin) edullinen, siisti, 2-huoneinen, hyvällä paikalla, lähellä meidän asuntoa ja siinä on puutarha. Näköalaa ei varsinaisesti tullut, mutta ilta-aurinko paistaa erkkeri-ikkunoista ruokapöytään ja siellä on toimiva takka. Isi ja äiti lenkkeilevät kuitenkin tuossa tulivuorella, jossa maisemia piisaa.

Tällä viikolla yritin unikokeilua. Koska olen vapaa kuin taivaan lintu, nukun usein 9-10 tuntia yössä. Nukkuminen on vaan kivaa. Tässä tietysti haaskautuu aikaa, eikä ylimääräinen uni virkistä mitenkään erityisesti. Chris oli puhunut meille jo pari viikkoa polyphasic-unirytmeistä ja siirtyi itse tällä viikolla kokeilemaan uberman -nimistä aikataulua. Siinä nukutaan vain 20-30 minuutin päiväunet neljän tunnin välein, mistä siis kertyy 2-3 tuntia unta vuorokaudessa. Viikon totuttelun jälkeen päiväunien pitäisi tehostua niin, että niiden aikana ehtii vajota siihen elintärkeään REM-uneen. Niinpä niin.

Me päätimme kuitenkin Samin kanssa kokeilla everyman-nimistä unirytmiä, jossa nukutaan 3-4 tuntia yöllä ja kolmet 30min päiväunet pitkin vuorokautta. Ajoitus toimi, sillä mulla oli enemmän design-hommia lautasellani ja lisätunnit tuli käytettyä tehokkaasti. Päiväunien ottaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Mulla ei ole sellaisia unenlahjoja, että pystyisin nukahtamaan parissa minuutissa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Neljän päivän kuluttua olin jo univelasta ihan sumea, ja silti nukuin vain 5-10 minuuttia puolen tunnin päikkäreistä. Palasin takaisin pitempään yöuneen, mutta en kuitenkaan aikaisempaan unirytmiini, ainakaan vielä. Opettelen heräämään aamulla aikaisin ja nukkumaan iltapäivällä yhdet päiväunet kun vireystaso lopahtaa.

Polyphasic-rytmin ongelma on juuri se, että sen harrastajat ovat koko ajan pienessä univelassa. Tähän liittyvä suurin ongelma itselleni on, että univelka hämärtää luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Luin myöskin jostain, että REM-unen jälkeen tulevat syvän unen vaiheet ovat tärkeitä mm. spatiaalisen hahmottamisen ja fyysisten taitojen oppimisen kannalta. En halua, että ainakaan unen puute estää minua tanssimasta. Olkoon mieluummin syynä vaikka synnynnäinen lahjattomuus :)

Tanssimisesta puheen ollen, kävin eilen koe-esiintymässä tanssiteatteriin. Kyseessä oli kaksituntinen workshop, jossa tehtiin ryhmissä ja pareittain pieniä improharjoituksia ja pikapikaa valmistettuja esityksiä. Ideoiminen oli hauskaa ja itse esittäminenkin, vaikka en mikään erityinen tanssija ole. Viittä paikkaa teatterissa hakee yhteensä sata henkeä, joille järjestettiin kaksi koe-esiintymistä noin 30 hengen erissä. Tämän kuultuani mietin, pitäisikö vain lähteä kotiin. Eihän mulla ole mitään realistia mahdollisuuksia olla niiden viiden joukossa. Päätin kuitenkin ottaa tilaisuudesta kaiken irti. Tanssissa ja näyttelemisessä on jotain samaa. Tanssikin tuntui luontevalta heti, kun lakkasi ajattelemasta itseään ja kohdisti huomionsa toiseen ihmiseen. Pitää uskaltaa olla lähellä ja olla avoin, reagoida. Tässä mielessä tanssin ja teatterin yhdistäminen on loistava juttu. Tanssi koskettaa aivan eri tavalla, jos esiintyjät keskittyvät toisiinsa eivätkä pelkästään tekniseen suoritukseen.

The van story

Kävin eilen edustamassa Samia ja itseäni suhteellisen tylsissä kihlajaisjuhlissa. Tylsissä siksi, etten tuntenut siellä juuri ketään ja keskustelu kuivui heti sen jälkeen kun vastapuoli oli kertonut lomasuunnitelmistaan ja minä olin kertonut pakettiauton tarinan...

Olipa kerran pakettiauto. Sen osti ostanut saksalainen lääketieteenopiskelija Lucas, joka halusi kiertää Uutta-Seelantia ja pohtia elämän tarkoitusta. Pojalla oli pellavanväriset kiharat ja antiikin kreikkalaisen patsaan piirteet. Aucklandin pohjoispuolisella leirintäalueella Lucas kohtasi Jominen. Älkää käsittäkö väärin, Lucasin tyttöystävä oli matkalla Seelantiin ja Jomine - olkoonkin sinkku, nuori ja kaunis - on rakastunut vain Jeesukseen. Jomine palasi reissultaan jonkin sortin sikaflunssan kourissa ja nukkui pari vuorokautta putkeen. Pari viikkoa myöhemmin Lucas saapui Aucklandiin ja tarvitsi yöpaikkaa. Pakettiauto parkkeerattiin viereiselle poikkikadulle ja meidän moottoroitu ilmapatja pumpattiin Lucasille. Kun tyttöystävä saapui Saksasta seuraavana päivänä, pakettiauto oli viety. Lucasilla ei ollut vakuutusta ja auton mukana meni myös kameran linssejä ja muuta arvokasta, itse asiassa koko saksalaisen omaisuus. Jomine ryhtyi rukoilemaan.

Onneksi meillä majaili ylimääräinen auto, Hyphenin subaru Waldorf. Hyphenilla on hetkittäin yksinuottisesta ulkokuoresta huolimatta kultainen sydän, ja se lainasi Suomesta käsin autonsa tuntemattomille saksalaisille. Saksalaiset lainasivat rahaa kotoa ja lähtivät Coromandeliin.

Viikon päästä Lucas soitti ja kertoi, että poliisi on löytänyt auton. Se pitäisi käydä hakemassa Hendersonista, länsi-Aucklandista. Ajoimme Samin kanssa poliisiasemalle ja yritimme selittää asiamme. 20 minuutin säätämisen jälkeen, huolimatta siitä ettemme tienneet Lucasin sukunimeä, saimme lapun jolla auton sai hakea varastosta. Sami kysyi, oliko auto tutkittu ja tyhjennetty. Perinpohjaisesti, poliisi vakuutti. Auto oli löytynyt isomman jengi/huumepidätyksen yhteydessä.

Varasto osoittautui hinaus- ja romutusliikkeeksi. Sami oli lievästi huolestunut siitä, että autossa näytti olevan vielä varkaan tavaroita ja virta-avaimessa itse taotun näköinen avain. Kotona pysäköimme edellisestä viisastuneina aivan talon eteen. Tässä vaiheessa autosta löytyi vaatteiden lisäksi pari varastettua luottokorttia, huumepiippu ja sushia. Sami laittoi poliisille viestiä, mutta mitään ei kuulunut.

Parin päivän päästä - eli eilen - samaan aikaan kun minä kävin koe-esiintymässä sinne teatteriin, autoon murtauduttiin uudestaan. Sami oli kotona ja huomasi pian auki törröttävän takaluukun. Auton etupenkit oli käännetty nurin, ikäänkuin sieltä olisi etsitty jotain. Osa vaatteista oli kadonnut, mutta luottokortti ja piippu olivat sisällä talossa. Kun minä palasin kotiin, tien toisella puolella nökötti edelleen parkissa saarelaismies, lippis syvällä päässä ja aurinkolasit silmillä. Sami oli tarkkaillut ukkoa ja kävi ottamassa valokuvat autosta.

Kaikesta draamasta huolimatta päätin keskittyä elämässäni muihin asioihin, kuten nukkumiseen. Kihlajaisjuhlien jälkeen kävin eilen nukkumaan yhdeksältä illalla, ja heräsin ilman herätyskelloa kuudelta. Kerrankin!

Seuraavassa jaksossa:

Meillä on työn alla kokeellinen lyhytelokuva, jossa mennään aikakaudesta ja genrestä toiseen 13 minuutissa. Näyttelemme siinä itse Bean ja Chrisin kanssa...

Eteläsaaren reissu on suunnitteilla - kahdeksalle hengelle, koska perhettä on maisemissa niin valtavasti joulun aikaan (JEEE). Lentojen varaamisen jälkeen kävi kuitenkin ilmi, että majoituspaikkoja ja vuokra-autoja on tuskin lainkaan jäljellä...

Apurahapäätöksiä julkistetaan joulukuussa...

(kattokaa nyt miten meikä osaa käyttää teasereita!! :D)

Uusia projekteja ja muuta hääräystä

Elämme jännittäviä aikoja. Vanhempani ovat muutaman intensiivisen viikon ja ylimääräisen kilon jälkeen siirtymässä Kanada-USA -tourneelta Seelantiin. Roikun Trademessa aamuin illoin etsien heille sopivaa asuntoa seuraavaksi kuudeksi kuukaudeksi. Vaatimukset ovat kovat, maallisessa mielessä, sillä asunnon pitäisi olla kävelymatkan päässä omastamme, kävelymatkan päässä kaupasta, siisti, suurehko, osittain kalustettu, halpa ja kauniilla näköalalla varustettu. Kuten sanoin, maallisessa mielessä tämä kuulostaa utopialta, mutta asia on rukouslistallani ja odotan silmät kirkkaina ihmettä :-)

Uusi dokumenttiprojektimme Dreams on saatu käyntiin, useilla apurahahakemuksilla ja kotisivuilla ryyditettynä. Projektiin voi tutustua osoitteessa http://www.dreamsfilms.org. Yhteydenotot erityisesti rahoittajilta ovat tervetulleita. Projekti on niin laaja ja pioneerihenkinen, että hetkittäin hirvittää. Tämä on nyt viimeistään sellainen haukkapala, jota ei ilman taivaallista apua saa nieltyä. Uneton48-kisa vielä meni puoliksi sekopäisenä rehkien, mutta tämä ei mene.

Unettomasta puheen ollen, sillekin on nyt haettu apurahaa ja haetaan lisää, jos vaikka saataisiin se taas pystyyn ensi keväänä. Mutta tällä kertaa en kyllä valvo yötä päivää kahta kuukautta vaan otan koko jutun eri asenteella. Teen parempaa jälkeä vähemmällä vaivalla, mulla on siihen salainen resepti. Hehheh.

Meillä on toinenkin uusi nettisivu, T-paitakauppa nimeltä Coffee or Tee. Se löytyy osoitteesta: http://www.coffeeortee.com. Oma osuuteni on tuottaa kauppaan silloin tällöin uusia designeja, aina kun jotain mieleen pälkähtää. Kauppapuolen, painatuksineen ja postituksineen hoitaa jämpti saksalaisfirma Spreadshirt. Ainoa harmi on, etteivät toimita Uuteen-Seelantiin. Joten jos olet niin onnekas, että asut Euroopan alueella, eikun ostoksille! Häpeämätöntä markkinointia, mutta pitäähän sitä vähän yrittää, kun on vaivalla väkertänyt sivugrafiikat ja kaikki. Sami rakensi ne sitten Wordpress-pohjalle, uskomattomalla koodauskärsivällisyydellä, jota mulla ei kyllä olis. Mulle tulee CSS:n tuijottamisesta ihan fyysistä pahoinvointia.

Hankin viime viikolla uudet kynnet, rakenne-sellaiset. Ne eivät ole kovin pitkät, eivätkä edes punaiset, mutta silti paljon hienommat kuin omani. Luojanluomat kynteni ovat paperimaista materiaalia, joka taipuu, murenee ja liuskottuu (eikä siihen mitkään piit tai muut yrittipuristeet auta, ei auta!). Uusine kynsineni tunnen itseni 50% elegantimmaksi, enkä enää taivuttele sormiani kippuraan tai muuten piilottele käsiäni katseilta. Uskomatonta, miten pieni, 35 dollaria maksava puolen tunnin toimenpide voi saada aikaan niin ison muutoksen.

Muutakin mainitsemisen arvoista on toki tapahtunut: Samin kössimailan on hajonnut, olemme tilanneet Trademesta Frendien 10 tuotantokautta sisältävän dvd-paketin, olen jaksanut jo viikon ajan pitää ruokapäiväkirjaa ja selvinnyt lähes naarmuitta ikävästä limaflunssasta. Saattoi olla possuflunssa, vaikea sanoa. Täällä se on levinnyt joka maan kolkkaan. Hassuinta on se, että muuten terveillä aikuisilla tuo pelätty tauti on usein lievempi kuin se jokavuotinen A-influenssa.

Kolmas näyttelijäkurssini saatiin päätökseen viime viikolla. Samoihin aikoihin pidettiin myös vihdoin kakkoskurssin viimeinen ilta ja jaettiin "todistukset". Sain "Most dedicated actor" arvonimen, ystäväni Bea oli "Most promising actress". Nyt tekeillä on pari lyhyelokuvaa, joissa näyttelen naispääosaa. Toiseen piti oikein koe-esiintyä, joten olen hyvin tyytyväinen että sain napattua kyseiset roolit.

Jokainen näyttelijä - ainakin täällä - tarvitsee show reel:n (mikä se nyt suomeksi on - näytenauha?). Studio111, jossa olen tähän asti käynyt, tarjoaa tähän tarkoitukseen oman kurssinsa, jota vetää pitkän uran tehnyt ohjaaja. Kurssilla tuotetaan muutama kohtaus, yleensä tunnetuista Hollywood-elokuvista, joissa opiskelijat näyttelevät ja saavat siitä sitten näytemateriaalia nauhalleen. Kurssi on sinänsä hyvä idea, mutta konseptissa on kolme isoa ongelmaa: Tuttujen elokuvakohtausten uudelleentekeminen tuottaa pääsääntöisesti platkuja plagiaatteja, kurssin ohjaaja on paskantärkeä paskanjauhaja ja kurssi maksaa 900 dollaria. Konseptiin ja tyypilliseen show reel -malliin tyytymättöminä kehittelimme Bean kanssa uuden idean: Itse käsikirjoittamamme lyhytelokuva, joka hyppii genrestä toiseen ja jossa itse näyttelemme useita erilaisia osia. Toisin sanoen tarinassa mennään tulevaisuudesta kauas menneisyyteen, sitten fantasiamaailmaan ja taas nykyhetkeen... tai jotain sellaista. Haasteena on saada mukaan mahdollisimman erilaisia hahmoja, sitoen tarinan kuitenkin jollain lailla yhteen. Homma on vielä käsikirjoitusvaiheessa, eikä ole mikään ihan helppo juttu. Uskon kuitenkin, että se saadaan toimimaan.

Jatkoa seuraa taas jossain vaiheessa...