Siis ei TO-dellakaan oo hauskaa...

Vähän vajaa vuosi sitten lupauduin näyttelemään apokalyptisessa musiikkivideossa, jossa sain kuolla hopean-sinisenä ihottumana kasvoilleni kasvavaan futuristiseen virustautiin. Ajatus oli ihan jees, mutta kuvausten aikana projekti alkoi epäilyttää. Itselleni ja muulle kuvausryhmälle kävi vähitellen selväksi, että ohjaaja otti sekä itsensä että majesteettisen melodramaattisen teoksensa haudanvakavasti. Enkä tarkoita mitään sellaista yksisilmäistä taiteellista intohimoa, vaan aivan lääketieteellisen mitattavaa huumorintajun puutetta.

Huumorintajun puutteessa on jotain pelottavaa. Ehkä siksi, että tuo piirre liitetään usein psykopaatteihin, kyborgeihin ja itsensä huippuvakavasti ottaviin hirmuvaltiaisiin. Kun tapaa uuden ihmisen, huumoria kannattaa hyödyntää ainakin sen verran, että vastapuoli voi sulkea pois kyseiset vaihtoehdot.

Päädyin siis näyttelemään suurta tuskaa, kärsimystä, kuolemaa ja toki myös leijuvaa, onnellista tanssia veden päällä. Tein tietysti mitä pyydettiin, ja ohjaaja oli tyytyväinen. Viimeisen kuvauspäivän päätteeksi otin pienen 'kulukorvaus' shekkini, ajoin kotiin ja toivoin mielessäni etten koskaan näkisi lopputulosta.

Kuvausten aikana kuiskailimme aina tilaisuuden tullen kahden maskeeraajan ja vastanäyttelijäni kanssa tuotannon tahattomasta koomisuudesta. Vaikka ehdimme siinä samalla tutustua ihan hyvin, tajusin myöhemmin, etten tullut vaihtaneeksi kenenkään kanssa yhteystietoja. Luulen, että jokainen meistä halusi vähintään alitajuisesti pyyhkiä kokemuksen ja kaiken siihen liittyvän muististaan.

Muistinpyyhintä jatkui siitä eteenpäin niin huolellisena, että en tänään muistanut mennä kyseisen musiikkivideon ensinäytökseen. Olin merkinnyt tapahtuman kalenteriini, mutta jotenkin en muista nähneeni sitä, vaikka muistan katsoneeni kalenteria. Kun leikkaaja tänä aamuna kysyi, pääsenkö jatkamaan meidän lyhärin työstöä, vastasin 'tottakai' ja ajelin muina naisina Orakeihin. Matkalla muistin jopa pysähtyä äänestämään pormestarin- sekä kaupunginvaltuuston vaaleissa. Minkälainen ihminen muistaa äänestää vaaleissa, mutta ei muista mennä omaan ensi-iltaansa?

Puolituntia näytöksen virallisen alun jälkeen ohjaaja sitten soitti. Pyysin hädissäni anteeksi ja sopersin jotain kiireestä ja aikatauluista. Se sanoi, että jos nyt lähdet ajelemaan, ehdit vielä mukaan. Me odotetaan. En mennyt. Vetosin leikkaajan tiukkaan ja alati muuttuvaan aikatauluun, joka tekee leffan työstöstä hankalaa. Tämä on kaikki totta. Miten olisin voinut sanoa, että lisäksi vatsaani vääntää pelkkä ajatus suurellisesta valkokangaskuolemasta kirkon alttarilla, progerock-goottikuoromusiikin ulvoessa.

Olen kyllä muutenkin huonovatsainen omalle näyttelijätyölleni. Vaivoin kestän katsoa itseäni edes tämän työn alla olevan lyhärin kohtauksissa, jotka olen sentään itse kirjoittanut. Kun Sami katsoi ensimmäistä kertaa edellisen lyhytelokuvani (sen, jossa roikuin pää alaspäin), minun piti mennä siksi aikaa vessaan. Onneksi sen elokuvan vei libanonilainen ohjaaja mukanaan Beirutiin, ja ajatus siitä että naamani päätyi sikäläiselle TV-kanavalle on pelkästään huvittava.

Huonojen elokuvien piina

Olen viimeisen parin viikon aikana päässyt kämppiksen TV-suhteiden avulla kahden paikallisen elokuvan ennakkonäytökseen. Ilmaista popkornia, karkkia, currya... ja aivan hirveitä elokuvia. Sisäinen tasapainoni, joka raastavan lomamatkan jälkeen yllättäen palasi, on taas näissä tilanteissa koetuksella. Miksen pysty suhtautumaan pienen budjetin pitkiin elokuviin kannustavasti? Aion kuitenkin jonain päivänä itse tehdä saman - kerätä 500 000 dollaria ja venyttää sen niin pitkälle kuin mahdollista. Minulla pitäisi olla myötätuntoa toisia elokuvantekijöitä kohtaan. Minun kuuluisi taputtaa äänekkäästi ja hymyillä leveästi. Painaa epäilyt ja vaistonvaraiset reaktiot villaisella. Minun kuuluisi, ja haluaisinkin.

Edellämainitun sijaan istun turtana teatterin penkissä, yrittäen karistaa kahden tunnin kuva-ääni-kidutuksen mielestäni. Mietin, miten pahalta muista mahtaa tuntua. Hetken päästä ohjaaja ja käsikirjoittaja tuodaan salin eteen, valmiina vastaamaan yleisön kysymyksiin. Jähmetyn. Odotan väittelyä, odotan filosofisia kompakysymyksiä, röntgensäteitä jotka paljastavat näkemyksen puutteen. Mutta ensimmäinen kysyjä avaa suunsa ja yhtäkkiä muistan, että tämä on Uusi Seelanti - rohkaisevien ympäripyöreyksien luvattu maa. Kaikki rakastavat tätä elokuvaa. Elokuvaa, jonka epämääräinen tarina polveilee mielisairaiden karikatyyrien, hienostolähiön asuntopolitiikan, pedofiilin itsemurhan ja naisen syrjähypyn välillä kuin loputon 10-henkinen pingisottelu pöydän alla. Päähenkilön motivaatio ei selviä katsojalle missään vaiheessa. Päähenkilö jää itse asiassa kevyen tuttavuuden tasolle ohjaajan tehdessä tilaa kodittomien mielenvikaisten piereskelevälle ja ryöhtäilevälle kavalkaadille. Elokuvan romanttiseksi helmeksi suunniteltu seksikohtaus tuntuu tuskalliselta, päähenkilön kuolema helpottavalta. Jos katsoja ei halua päähenkilön elävän, eikä leffan pääparin koskevan toisiinsa, jotain täytyy olla vialla.

Jostain syystä ohjaajan ja käsikirjoittajan kohtaaminen huonon elokuvakokemuksen jälkeen on usein pahempaa piinaa kuin itse elokuva. Valkokangasoksennusta seuraavat tarinat vastoinkäymisistä ja niiden voittamisesta. Vihjaukset siitä, miten 'jotkut' eivät uskoneet projektiin ja luopuivat. Mutta toiset jaksoivat. Toiset maksoivat! Elokuvan huonouden valossa inspiraatio-tarinat kuulostavat irvokkailta: Niin paljon rahaa valui kaivoon. Vain muutama harva pääsi kuiville; ui rantaan ennen kuin laiva upposi. Mietin, keitä he ovat. Voisinko tehdä heidän kanssaan elokuvia. Haluaisin niin löytää tekijöitä, joiden arvostelukykyyn voin luottaa.

Ja ennen kuin jätän aiheen, täytyy varmaan kertoa yllä käsitellyn elokuvan nimi: Insatiable Moon. Toinen henkisen arven jättäneistä oli fidjiläis-seelantilainen bollywood-musikaali Pump up the Mandali. Sen en tosin usko mitä luultavimmin puhelimella nauhoitettuine ääniraitoineen päätyvän Suomen leveyksille, joten lieneekö tuolla väliä.

Onneksi olen päässyt omalla tielläni parempien elokuvien tekijäksi taas pari askelta pidemmälle. Menin käsikirjoituskurssille virkistämään muistiani perusasioista ja sain koottua neljä halukasta kirjoittajaryhmään. Kokoonnumme ensimmäistä kertaa tänä lauantaina tutustumaan toistemme projekteihin ja luemme sitten jatkossa toistemme käsikirjoituksia, annamme tukea ja palautetta. Kyllä, minä kykenen myös tukemaan toisia elokuvantekijöitä! Muiden menestys ei ole minulta pois. Haluan nähdä hyviä elokuvia ja hyviin elokuviin tarvitaan hyviä käsikirjoituksia.

Huomenna menen tukemaan näyttelijäystävääni käymällä teatterissa. Lupasin etukäteen, etten kävele ensimmäisen puoliajan jälkeen pihalle niinkuin jotkut ovat tehneet. Sitä paitsi viimeaikaisten leffakokemusten karaisemana voin istua lähes minkälaisen kakkelströmmin läpi tahansa. Suljen vain välillä silmäni, tai sujautan sormet korviin hiusten alla. Ajattelen Magnoliaa, American Beautya, mitä tahansa 30 Rockin jaksoa... Ja jos teatteriin saa viedä viiniä, niin sitä sitten molempiin käsiin.

Joskus tulee ikävä Suomea ihan siksi, että siellä taiteilijat vielä ruoskivat itseään ja joutuvat kohtaamaan ihan oikeaa, karvasta arvostelua. Mutta kun sekään malli ei toimi. Suurin osa masentuu ja päätyy tuottamattomaan tilaan johonkin Käpylän nuhruiseen kuppilaan, syyttämään apurahajärjestelmää oman luonteensa heikkoudesta. Vain Spede jaksoi hautaan asti, mutta se mies kuuluikin ehkä elokuvantekijänä kvantitatiiviseen koulukuntaan.

Matka mielen sokkeloihin

Matka Amerikan halki on nyt taitekohdassa. Paikannimillä, maisemilla tai muilla nähtävyyksillä ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Ne vaikuttavat kyllä tunnelmaan ja herättävät aistimuksia, mutta ensisijaisesti olen matkalla oman mieleni syvyyksiin.

Parempi näin, vaikka jossain pohjalla tuntuu vielä heikko häpäsignaali siitä, etten ole toiminut kunnon turistin tavoin, juossut museoissa ja näyttelyissä tai edes jaksanut tutustua kunnolla paikalliseen tarjontaan.

Olen käynyt matkan aikana läpi kaikkea sitä, mitä olen aina pitänyt luonteeni heikkouksina. Olen kysellyt itseltäni ja Jumalalta, miksi minun pitää olla niin paljon muita kehnompi, herkkänahkainen, sekopäinen ja hankala. Kaipaan kyllä virikkeitä ja uusia kokemuksia, mutta tarvitsen samalla enemmän yksityisyyttä, omaa aikaa ja itsenäisyyttä kuin budjettimatkaillessa on mahdollista. Ahdistun, reagoin ärhäkästi kaikkeen minkä koen arvosteluna, loukkaan muita vimmoissani ja sitten itkeskelen sitä ja pohdin tuntikausia, mikä on vikana, pyytelen anteeksi. Karkailen ahkerasti ties minne, että voisin olla omissa oloissani. Sami suuttuu, kun en ota muita huomioon liikkeissäni ja sanoissani.

Kun olin taas vellonut häpeässä ja itsesyytöksissä jonkun tunnin, ryhdyin tutkimaan asiaa summan mutikassa googlaillen. Päädyin ensin lukemaan kaikenlaisista persoonallisuuden häiriöistä, joihin oli tarjolla jos jonkinlaista luita rappeuttavaa pilleriä. Näillä lääkkeillä minustakin saataisiin vihdoin tasainen, vahva ja helppo. Sellainen kuin tässä yhteiskunnassa pitäisi olla.

Jossain vaiheessa päädyin sitten lukemaan 'yliherkästä persoonallisuudesta' (highly sensitive personality). Jonkin tutkimuksen mukaan 15-20% koko maailman väestöstä kuuluu tähän oikulliseen ryhmään. Taiteilijoista huomattavasti suurempi osuus. Arvelin koko jutun olevan taas yksi höpönlöpö persoonallisuusteoria, mutta asiasta löytyi sen verran neurologista tutkimustietoa, että siinä saattaa olla perää. Ehkä aivoni ovat todellakin erilaiset.

Asiaan ensimmäisenä perehtyneen amerikkalaislääkäri Elaine Aronin mukaan yliherkkyys ei siis ole sairaus tai ongelma, johon tarvittaisiin lääkkeitä. Yliherkkä ihminen vain tarvitsee usein enemmän tilaa ja omaa aikaa aistiärsykkeiden käsittelyyn. Visuaalinen aivolohko on voimakkaampi ja informaatiota tulee helposti ahmittua yksityiskohtiaan myöten enemmän kuin pitkälliseen pureskeluun taipuvainen mieli jaksaa työstää. Yliherkät ovat alttiita vaikutteille, olivat ne sitten kuvia, ääniä, hajuja, korjaavaa palautetta tai hienovaraisia vihjeitä toisten käytöksessä. Noin 70% yliherkistä on introvertteja, loput 30% ekstrovertteja. Jälkimmäiseen kuuluvana voin vahvistaa, että yhdistelmä on kovin hämmentävä. Kaipaa jännitystä ja seuraa, mutta helposti tukehtuu virikkeisiin ja erityisesti omalle reviirille tunkeviin ihmisiin. Sitä mitä on hetki sitten kaivannut, kohta jo vihaa.

Se, että tukalissa tilanteissa toimii väärin, on tietenkin oma vika. Ketään ei ole oikeutta loukata vaikka olo olisi miten paha. Ymmärrän, että ihminen joka ei tunnista itsessään edellä mainittuja piirteitä, voi helposti pitää tätä selittelynä, jolla yritetään oikeuttaa väärät toimintamallit. Siitä ei ole kysymys, eivätkä vähemmän herkät ihmiset välttämättä edes ymmärrä sen syyllisyyden määrää, jonka herkempien ihmisten erilaisuus heissä itsessään herättää. Nyky-yhteiskunta on luotu vahvoille ja paksunahkaisille. Herkempien täytyy näytellä, ettei mikään tunnu missään. Ja kun ei jaksa näytellä, saa hävetä.

Olen kuitenkin huomannut, että voin stressitilanteessa estää itseäni toimimasta tyhmästi vain puuttumalla asiaan riittävän ajoissa. Tilan tarve ja aivojen kuormitus täytyy tunnistaa jo paljon ennen kuin otsasuoni alkaa tykyttää. Sekin auttaa, että ymmärtää mistä on kyse. Pahinta on itsensä ahtaminen vääränlaiseen muottiin - se että yrittää väen väkisin toimia niin kuin muut. Olen pitkään rukoillut, että Jumala muuttaisi persoonallisuuteni erilaiseksi, että olisin helpompi ja suurpiirteisempi niin Samin ei tarvitsisi kestää minua tällaisena.

Herkkyyteen liittyy myös positiivisia puolia, joista voi lukea lisää alla olevista linkeistä. Niistä en kehtaa tässä mainostaa, sillä vaikka olenkin muuten innoissani uusista oivalluksista, tuntuu silti nololta myöntää olevansa yliherkkä. Vaikka en enää tunnekaan olevani aivan yksin, olen silti enemmistön näkökulmasta viallinen. En voi edetä urallani (no mulla nyt ei mitään uraa edes ole, mutta teoriassa), en viihdy seurakunnassa enkä muutenkaan tunnu sopivan mihinkään toisten sorvaamaan malliin, joka tekisi minusta helpomman ja siten rakastettavamman muiden silmissä.

Onneksi voin purkaa luovuuttani erinäisiin asioihin. Jos olen tarpeeksi hyvä, minut hyväksytään lopulta "luova hullu" kategoriaan.

Elaine Aronin sivusto
www.highlysensitivepeople.com
Kristityn herkkiksen sivusto
Artikkeli taiteilijoiden hulluudesta

Puolimatkassa

Road trip jatkuu. Tuntikausien yhtäjaksoisen autoilun päätteeksi olemme vihdoin Denverissä. Minun vaatimuksestani otimme Samin kanssa hotellihuoneen ja Chris meni perhetuttunsa luokse. Tavallaan hävetti olla hankala, mutta olen kaikin puolin hankala muutenkin niin mitäpä tuo pisara meressä. Onneksi hotelli on tosi halpa ja hyvä ja sain lopulta nukuttua. Pää alkoi mennä ajomatkalla aika vahvasti sekaisin. Tiet ovat sellaisia loputtomia pitkiä suoria, joissa saa parin minuutin välein ohittaa rekan. Oikeastaan parempi ajaa ohituskaistaa, varsinkin kun alkaa laiskottaa.

Denver on mukava kaupunki, mukavampi kuin New York tai DC mun mielestä. Täällä on siedettävämpi ilmakin, sellainen sopivan lämmin. Ei siinä että lämpimässä mitään vikaa olisi. Alla muutama kuva New Yorkista. Kuvien purkamisessa menee oma aikansa, joten Denverin kuvat tulevat sitten vähän myöhemmin.








PS. Pahoittelut edellisen kirjoituksen poistamisesta ja kiitokset kaikista kommenteista! Ne lohduttivat kovasti, vaikka tuntui etten mitään sellaista ymmärrystä ansaitsekaan. Paha mikä paha.