Honey I shrank my world

Getting out of Facebook is a slightly complicated process. You can either deactivate your account (with the option to go back any time) or permanently delete your account - an option I could only find via Google. Like a proper divorce, it comes with a waiting period of 14 days.

If you go for deactivation, Facebook knows you're not 100% serious. That's why they use emotional extortion as seen above. They tell you that the last five people you've messaged through Facebook will miss you. Then they present a counter argument for every conceivable argument you could possibly have for leaving. I suspect these options are based on thorough research and I especially love "I don't understand how to use Facebook". It has so many levels :)

After investigating the 'deactivate' path, I went with deleting. The funny thing is that when you bravely click 'delete', nobody argues with you at all. They don't care why you're leaving. I guess if you're determined enough to "self destruct" like that, you're beyond convincing. Although I should probably expect some digital stalking during the next 14 days. Divorces are messy business, right?

The Shrinking World Phenomenon

Right after deleting the account, I left for a Pilates class. On the way there, I had a weird sensation of my whole world shrinking. All the invisible strings I had cast everywhere around the globe were suddenly pulled back and I was enclosed in my immediate reality, completely present in that car, on Links road, passing the golf course and stopping at the intersection. For a moment, I had a feeling of being just washed up on a desert island. Nobody knows I'm right here, I thought to myself. It made no sense. When I was on Facebook, I never updated about my daily activities like that. Towards the end, I hardly shared anything. My latest profile pic was nearly two years old. But things don't have to make sense to be profoundly felt. Maybe there's something we're sharing of ourselves by just being there. Maybe my soul was so deeply distracted, my focus split into million pieces over time, that it needed to be reeled in.

Here I am, right here, hungry, sweaty and tired in my tiny little world. It's so cosy. Like camping in your own head.

Away from Facebook, back to blogging

The time has come for myself and Facebook to part ways. We had a good run of nearly 8 years. Now I feel like I have wasted enough of my time and energy on communicating via snappy one-liners, tortured puns and accidental insults. I'm exhausted. I'm getting old. I need real communication with fewer people who I actually have a chance of knowing. I also need more time for creative writing, painting and playing with my son - oh, and my husband :)

This post is for those on Facebook who do know me. This is where I will be, occasionally, to update on whatever I find interesting. There is no umbrella, no genre or topic. It may not be what's 'trending' on Facebook, now that I get to decide :) I've had this blog since 2006 and I know - it's in Finnish. If that's not your cup of tea, don't worry. I promise to write in English too. I actually find it easier now, which is a little worrying.

The only way I can sort of delete my Facebook account and keep business pages running is to remove ALL friends and information and maybe change my account name. So please don't take this personally.

I'm really excited to see how this change will affect my life and aim to keep you updated... I've done my research and it seems there is a chance I will be considered 'suspicious'. Apparently, only mass murderers don't have Facebook accounts. Well, let's change that. There is a chance I will miss out. There is a chance people will think I'm dead. It's a chance I'm willing to take.

Tauti ja työ

Järjestimme viikonloppuna yhteiset synttärijuhlat pojalle ja sen samanikäiselle kaverille. Kemuista jäi päällimmäisenä mieleen edellisenä iltana ystäviemme luokse AirBNB:n kautta tupsahtanut amerikkalainen lääkäri, joka oli omien sanojensa mukaan eläköitynyt NASAn tutkimustehtävistä, asui Sveitsissä ja halusi ostaa ja vuokrata eteenpäin kiinteistön Aucklandista. Kymmenen minuutin tutustumisen jälkeen mies ehdotti, että auttaisimme häntä valitsemaan sopivan talon ja vuokraisimme sen häneltä. Jostain syystä en ottanut ehdotusta kovin vakavasti, vaikka sanoinkin heti luonnolleni ominaisesti: Tottakai.

Maanantaina oli tarkoitus aloittaa uusi duuni - edellä mainitussa firmassa, joka tarjosi joustavaa tuntityötä surkealla tuntipalkalla. Sunnuntai-iltana suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun epämääräinen huono olo muuttui koko yön kestäväksi pöntönhalailuksi. Olin ihan unohtanut, miten hirveää on olla mahataudissa. Ei sillä, että haluaisin muistutella ketään tästä huvista, mutta ei hemmetti - se tunne kun yrjö suihkuaa ulos nenästä ja ruokatorveen sattuu kuin joku potkaisisi rintakehään. Se on jotain se.

Uusi työ

Vietin siis maanantain sängyssä, miettien tekemättömiä kotitöitä ja minimaalisia ansionmenetyksiä. Tiistaiaamuna olo oli ihan ok, joten raahauduin työpaikalle. Tässä vaiheessa kuvittelin vielä, että olin toipumassa pöydällä seisoskelleen perunasalaatin aiheuttamasta ruokamyrkytyksestä. Sain eteeni monisatasivuisen pumaskan, johon piti tehdä loputon määrä uneentuudittavia korjauksia. 5.5 tuntia kului nopeasti ilman ruoka- tai vessataukoja, kun en pystynyt vielä syömään mitään. Juttelin mukavia yhden työkaverin kanssa, kuuntelin sivukorvalla huvittavan kakantärkeää asiakastapaamista ja litkin inkivääriolutta.

Kotiin päästyäni tunsin itseni suht terveeksi ja söin tyytyväisenä vähän illallista. Ei hyvä. Väsytti, jomotti ja paleli. Nukkumaanmenon kynnyksellä myös poika alkoi oksennella. Kun mahalaukku oli tyhjennetty kolmeen kertaan ja vaatteet sekä lakanat vaihdettu, se nukkuu nyt tuolla levotonta unta. Toivottavasti yrjövaihe on yhtä lyhyt kuin mullakin.

Dilemma

En tiedä, pitäisikö mennä huomenna töihin. En ole siellä läheisessä fyysiessä kontaktissa kenenkään kanssa, enkä oikein raaskisi jättää menemättä. Toisaalta olisi kamalaa saurastuttaa lisää ihmisiä. Tosin vahinko on voinut siltä osin jo tapahtua. Johan on tilanne. Jos ilmoitan työnantajalle ja jään kotiin JA joku sairastuu, olen se työntekijä joka tartutti jonkun muun ENKÄ hanki yhtään rahaa. Jos en ilmoita mitään ja joku sairastuu, olen se työntekijä, jonka ruokamyrkytys ei ehkä ollutkaan ruokamyrkytys. Tilanne ei rohkaise täydelliseen rehellisyyteen. Voinhan aina pestä ja desinfioida
käsiäni tosi uutterasti.

Mikä siinä on, että elämä lapioi aina niin paljon kaikkea kerralla? Useimmille ihmisille riittäisi ihan se, että vauva ei nuku. Tai kilpirauhastulehdus. Maastamuutto. Toinen maastamuutto. Kolmas maastamuutto. Epäonnistunut joukkorahoituskamppis. Mahatauti. Uusi (tylsä) työ. Mikä vuosi!

Saanko nyt olla täällä?

Aucklandissa on kesä kauneimmillaan, vaikkei sen pitäisi olla vielä alkanut. Ilma on hyväilevän lämmin, välillä jopa tukala. Kaikkialla kukkii ja tuoksuu. Takapihalta siintää turkoosi meri.

Tätä taustaa vasten tuntuu kummalliselta ajatella, miten paljon olen viime viikkojen aikana hermoillut, pelännyt, tuskaillut ja tuntenut syyllisyyttä. Kuukausien reissaamisen jälkeen aloilleen asettuminen ei olekaan helppoa. Kuvittelin tarvitsevani juuri tätä - kodin laittamista, myslin paahtamista ja huonekalujen verhoilua. Nyt kaikkea kuitenkin varjostaa se kauhea ajatus valinnasta - Uuteen Seelantiin jäämisestä. Haluan jäädä, mutta en halua jäädä. Tähän taloon emme voi jäädä kuin kesäksi, koska lattialautojen välistä paistaa aurinko. Voimmeko siis jäädä tähän maahan?

Olen käynyt tähän mennessä kahdessa työhaastattelussa, ja valvonut kumpaakin edeltävän yön tuskaillen mahdollisen työpaikan tuomaa elämänmuutosta ja kaiken "lopullisuutta" - sekä tietysti itse haastattelua. Molemmat haastikset menivät hienosti ja tämän päiväinen tuntuu tosi hyvältä paikalta: Lähellä, joustavaa tuntityötä ja mukavia ihmisiä.

Itsekkyydestä

Miksi en ole rauhallisin mielin ja tyytyväinen? Viime yönä kattoon tuijotellessani yritin pureutua asian ytimeen. Minusta tuntuu, että en saisi olla täällä. Olen itsekäs, jos en asu lähellä lapseni isovanhempia ja muita sukulaisia. Minulla ei ole riittävän painavia syitä asua tässä kauniissa ja lämpimässä maassa. Minun kuuluisi asua Suomessa.

Mitä Suomessa tekisin? En olisi edes samassa maassa vanhempieni kanssa. Mitä sitten Virossa tekisin? En osaa kieltä, joten en ainakaan oman alani töitä. Reissaisimme kai Suomessa järjestämässä Unetonta ja yrittäisimme saada Filmsourcingia tuottamaan jotain. Mutta en halua reissata. En yhtään.

Ja mitä sitten, kun vanhempani tarvitsevat apua ja hoitoa? Mitä sitten, kun he kuolevat? Missä asuisin, jos heitä ei olisi? Uudessa Seelannissa. Hassua, miten helppoa tuohon kysymykseen on vastata, vaikka kaikki muu tuntuu niin sekavalta.

Muuttamisesta

Olen päättänyt, etten enää koskaan myy kaikkea. Jos lähden, lähden tammisen antiikkilamppuni kanssa. Ja kahvinkeittimeni. Ja tuon nojatuolin, jota vaivalla verhoilen. Ehkä haen tavaroista turvaa, tai jonkinlaista ankkuria. Tiedän vain, ettei elämäni enää mahdu matkalaukkuun.

Rahasta

Oli miten oli, tarvitsemme jonkinlaisen toimeentulon. Ilman tuloja emme voi asua missään. Kyselen siis itseltäni kysymästä päästyäni - Saanko nyt asua täällä, juuri tässä heppoisesti rakennetussa pikku rivitalossa, meren äärellä? Saanko tehdä töitä graafisena suunnittelijana henkeni pitimiksi? Saanko nauttia kesästä? Saanko maalata tauluja ja verhoilla tuoleja, vaikken jäisikään tänne ikiajoiksi?

Aina oikeassa ja väärässä paikassa

Suomessa ollessamme en olisi halunnut lähteä. Olisin halunnut palata Tallinnaan ja jäädä sinne, ikuisiksi ajoiksi. En tiedä, halusinko todella asua siellä, vai ainoastaan välttyä muuttamasta ja matkustamasta. Ehkä olen jakautunut kahdeksi persoonaksi, jotka elävät sulavasti kahdella eri mantereella. Heti kun siirryn maasta toiseen, haluan olla juuri siellä missä olen. Aivan kuin persoonani olisi nestemäinen, valmiina mukautumaan mihin tahansa astiaan, vailla pysyvää olomuotoa.

Syyllisyyteen sekoittuu myös ihan vanhanaikaista ikävää. On ikävä ihmisiä, Tallinnan kahviloita ja kujia. Aivan niin kun siellä ollessani ikävöin Seelannin vihreyttä ja hymyileviä vastaantulijoita.

Mikä minussa oikein on vialla?