Oikeus olla jotain muuta

On taas se aika vuodesta, kun mieheni pakkaa laukkujaan ensimmäistä Suomen-visiittiä varten ja alan itse henkisesti valmistautua siihen varsinaiseen reissuun - joka siis minulle koittaa vasta huhtikuun lopussa.

Joka vuosi katson kaunista uutta kotimaatani ja muistelen sitä vanhaa. Jos tässä vaiheessa erehdyn lukemaan liikaa Hesaria tai Iltalehteä tai minkä tahansa yökkölaarin kommenttiosuuksia, minut valtaa hirvittävä tarve köyttää itseni sellaiseen Hobbitonin parsakaalipuuhun ja niellä lentolippuni.

Mikään ei ole niin vaikeaa kuin rakastaa sitä vanhaa kotimaata. Ihmisiä on helppo rakastaa, niihin minulla on yhtymäkohtia (ihmisenä). Mutta kotimaata, sen ilmapiiriä ja aivoituksia on joka vuosi vähän vaikeampi rakastaa.

Uskon, että Suomessa on ihmisiä, jotka kokevat olevansa vapaita tekemään ja olemaan mitä haluavat. On varmasti niitä, joita muiden mielipiteet eivät kiinnosta tai painosta. Minä en ole niitä. Minua ahdistaa. En kuitenkaan ole niin epätoivoinen, että jaksaisin ahtaa itseni kotimaan raameihin.

Tältä se minusta tuntuu:

Suomessa ihminen voi olla vain sitä tai tätä - ei sitä ja tätä. Sitä se on yleensä jo syntyessään, geneettisen perimänsä, syntymävuotensa ja kasvuympäristönsä perusteella. Jos kesken elämänsä haluaisikin olla tätä, se ei enää onnistu. Moni opiskelee 5-10 vuotta tai astuu julkisuuteen ollakseen virallisesti sitä, jonka jälkeen minkäänlainen kurssinmuutos ei ole enää mahdollinen.

Kahvipöytäkeskustelussa suomalaiselta tiedustellaan ensimmäiseksi, onko hän sitä tai tätä. Jos vastaus venyy liian vaikeaksi: "Olen tehnyt sitä ja tätä ja vielä lisäksi tuota", vastapuoli auttaa raiteille kysymällä tarkentavia kysymyksiä - "oletko opiskellut sitä ja tätä ja tuota?" "minkä tasoisia tutkintoja?" "oletko menestynyt sinä, tänä tai tuona?" Vastauksiesi perusteella sinulle luodaan titteli, sinut määritellään. Jatkossa osaat vastata: "Olen koulutukseltani sitä, mutta teen myös amatööritasolla tätä ja vähän tuota. En kuitenkaan ole varteenotettava tekijä näillä alueilla, eikä sinun tarvitse kokea minua uhkana, olen alapuolellasi." Tuon loppuosan voi jättää sanomatta, se on Suomessa itsestään selvää.

Olen yrittänyt jäljittää syytä suomalaisten tarpeeseen istuttaa itsensä ja kanssaihmisensä tiukkoihin lokeroihin. Suomea leimaa yksi Euroopan yhdenmukaisimmista geeniperimistä. Ehkä tasapäistäminen lähtee jo lisääntymistasolta. Maahanmuuttajat ovat lähinnä pakolaisia, eikä hankala kieli ainakaan edistä monikulttuurisuutta ja kansainvälistymistä. Lisäksi väkiluku on pieni, joten luonnollisesti variaatiota on vähemmän. Kun vaihteluväli on pieni, kaikilla on ahtaammat raamit.

Ahtaisiin raameihin liittyy myös eräänlainen persoonallisuuden paketointi, jota esiintyy varmasti kaikissa maissa. Ihmisten on vain helpompi suhtautua toisiinsa, jos naamat ja nimet yhdistyvät napakoihin määritelmiin - "laulava talonmies", "teatteria harrastava hevonen"...

Jos luit tämän kirjoituksen avoimin mielin, olet tässä vaiheeessa jo ymmärtänyt, että ahtaat raamit ovat jokaisen (tässä tapauksessa minun itseni) omassa päässä, eikä kenenkään tarvitse niihin missään maassa sopeutua.

Joillekin herkemmille ihmisille, kuten itselleni, maisemanvaihdos voi kuitenkin lisätä henkistä vapautta tehdä ja olla mitä haluaa. Sitä ja tätä ja tuota. Sekä muuttaa mieltään, jos siltä tuntuu. Kun on itse maistanut vapautta, ei halua lokeroida muitakaan liian kiihkeästi. Jokaisella pitää olla vapaus vaihtaa suuntaa. Jos se ei Suomessa onnistu, pääseehän sieltä pois.

Filmsourcing

Jos ette tiedä, mihin mustaan aukkoon aikani on kadonnut viimeiset pari kolme kuukautta, sen nimi on Filmsourcing. Sami sai päähänsä perustaa elokuva-alan maailmanlaajuisen resurssienjakoalustan, joka toimii samalla rahoituskanavana ja... no, ylipäätään toimii. Toisin kuin tämänhetkiset lähinnä kansalliset sivustot.

Nyt projekti on edennyt minun webdesign-kiukuttelu-vaiheen ohi koodaus-markkinointi-vaiheeseen. En ole kiukutellut päiväkausiin! Markkinointi on jännittävää. Varsinkin kun ei ole budjettia tuhlattavaksi TV-spotteihin tai tienvarsitauluihin. Jotenkin täytyy pystyä levittämään viestiä koko maailman elokuvantekijöille. Öhöm.

Sami ehdotti, että teen flowchartin elokuva-alan rooleista. Ihan vaan jonkin hauskan jutun, jota voidaan jakaa Filmsourcing-sivuilla. Leikin ajatuksella pari päivää ja sain aikaseksi jotain, mihin olin jotakuinkin tyytyväinen. Koko juttu perustui täysin omiin kokemuksiini ja päässäni sitkeänä eläviin stereotypioihin. Vaan kuinka kävikään. Kaavio lähti leviämään hirveää vauhtia. Sivustolla kävi vuorokaudessa lähes 2 500 ihmistä ja linkki jaettiin Facebookissa yli 500 kertaa.

Hassujen juttujen leviäminen netissä ei sinänsä ole niin ihmeellistä. Tai no, on se minulle. Ei mulle tapahdu tällaista. Mutta parasta tässä on se, että Filmsourcing beta-testauskutsuja ja yhteistyötarjouksia ropisee postilaatikkoon ympäri maailmaa.

Viikko sitten Sami jutteli Tekesin naisille, jotka sanoivat, ettei palvelua voi vielä rahoittaa kun kysynnästä ei ole mitään takeita. Ajattelin siinä vaiheessa itsekin, että mistäs sitä tietää. Nyt tiedän. Joka puolelta kuuluu, että tätä tarvitaan.

Tällä höyryllä jaksaa nyt ehkä tulevan rahoituksenhakutaistelun, jossa täytyy todennäköisesti hyödyntää crowdsourcingia. Samillahan höyryä riittää niin että hyvä kun saa yöllä nukuttua. Puhun siis vain itsestäni.

Muut kuulumiset...

Karkasin tänään kahvilaan kirjoittamaan, mutta siellä oli liian lämmin ja tuli hiki. Täytyy jatkaa täällä varjoisassa makuuhuoneessa. Meille selvisi, ettei tarvitsekaan vielä muuttaa. Ehdin jo viettää pari viikkoa tiiviisti Trademessa katselemassa toinen toistaan kalliimpia ja nuhjuisempia vuokra-asuntoja. Meillä on niin hyvä talo niin lähellä keskustaa ja niin halpa vuokra, ettei mitään parempaa kerta kaikkiaan löydy.

Asuntojen etsimisestä oli henkisesti yllättävän hankala päästää irti. Nyt kuitenkin tuntuu, kuin olisi saanut elämänsä takaisin. Kun Trademe ei enää varasta aikaani, ehdin kirjoittaa ja tehdä muuta kivaa. Päätimme muuttamisen välttämisen kunniaksi järjestää house re-warming partyn. Myin rumat verhot ja nyt pääsen ostamaan tilalle jotain kivaa. Toimistokin tuli muuttopaniikissa siivottua ja autotalli tyhjeni kun Jomine muutti pois. Jominen makuuhuoneesta tuli myöskin meille kiva, iso makkari, jossa on oikein vaatekaappi! Kaikki tämä ilman oikean muuttamisen vaivaa :)

Suosittelen melkein-muuttamista kaikille loistavana siivous-inventaario-piristysruiskeena. Ja nyt lopetan väkisinväännettyjen väliviivayhdistelmäsanojen käytön. Ainakin tältä erää. Mukavaa sunnuntaita!

Äänestämisen ahdistus

Uudessa-Seelannissa pääsee äänestämään Suomen seuraavaa presidenttiä ensi viikonloppuna, yhdessä Aucklandin keskustan hotelleista. Koen valtavaa painetta käyttää äänioikeuttani, mutta en tiedä, ketä pitäisi äänestää. Ehdokkaat ovat profiloituneet tietyille ikä- ja persoonallisuusryhmille, luultavasti niille jotka ovat Suomessa vahvimmin edustettuina. Itse sovin näihin ideologisiin lokeroihin kuin kulmikas palikka pyöreään, ummessa olevaan reikään.

Arhimäen kanssa olen samaa mieltä hienomman ja katutaiteen väkinäisestä jaottelusta. Katutaide on toisinaan aivan yhtä teennäistä. Ihmisellä on aina tarve luoda. Luovuus ei ole mikään piristävä pikkulisä muuten urautuneeseen elämään. Se on elinehto, jotain mikä yhdistää meitä Luojaamme sekä maailman halvin terapiamuoto. Mutta kun luovaa toimintaa arvotetaan valtion tukien muodossa, syntyy hankala tilanne. Kaikki eivät voi elää valtion taideapurahoilla, joten minkälainen taide on tukemisen arvoista? Pitääkö tukea itse herra taiteilijaa vai yksittäisiä taideprojekteja? Kuuluuko tuen jatkua hautaan asti, kun tuen saaja kasvaa siitä riippuvaiseksi? Millä tavalla taiteilijan tulee olla tulosvastuullinen? Tehdäänkö taidetta itselle vai yleisölle? Mikä on taidetta? Mikä on taiteen tehtävä? Epäilen, ettei Arhinmäellä sen enempää kuin minullakaan ole täydellisiä vastauksia.

Lisäksi en halua äänestää miestä, joka on juuri saamassa lapsen. Tuntuu, kuin äänestämällä riistäisin lapselta isän ja vaimolta miehen, jolle itkeä hormooniheilahteluissa. Eihän palkatulle avulle voi kiukutella samalla tavalla kuin omalle miehelle.

Haaviston kanssa olen samaa mieltä ydinvoimasta ja siitä, että Karjalan palauttamiseen ei ole syytä. Suomi saa hädin tuskin kolattua lumet omalla tontillaan, kuka siitä Karjalasta jaksaisi huolehtia? Haavisto ja minä olemme myös yhtä mieltä siitä, että Jumalan siunauksen toivottaminen Suomen kansalle on kaunis tapa - tosin tässä kyselyssä "kaunis tapa" oli ainoa tarjolla oleva positiivinen ilmaus, ei oma sananvalintani.

Väyrysen kanssa olen samaa mieltä siitä, että homoasia ei ole poliittisesti niin tärkeä. Koko kysymys on lähinnä taitava harhautus, jolla ohjataan huomio pois ulko- ja sisäpoliittisista kriiseistä. Avioliittolain uudistus on ehkä ainoa kikka, jolla tuleva presidentti voi kerätä kansansuosiota. Muu tulevaisuudessa odottava kakka talouskriiseineen tuo vain syytöksiä niskaan. Näille asioille yksi presidentti ei lopulta voi yhtään mitään.

Erimielisyyksistä eri ehdokkaiden kanssa tulisikin liian pitkä lista. Jos vain löytyisi yksi, jonka kanssa voisi olla suurin piirtein samaa mieltä. Jos voisi uskoa poliitikkoon. Mutta mulla on toisinaan vaikeuksia uskoa itseeni, tai edes Jumalaan. Ja Jumala on sentään rakkaus. Poliitikot ovat vain vallanhimoisia ihmisiä.

Lopulta olen kuitenkin Suomessa vain pari kolme kuukautta vuodesta. Minun tarvitsee kärsiä/riemuita presidenttivalinnasta vain silloin, kun presidentti vierailee Seelannissa. Silloin kaikki täkäläiset suomalaiset kutsutaan vastaanotolle, jolla on ilmaista viinaa. Ja suomalainen on suomalainen missä tahansa. Ilmainen viina yritetään kantaa vatsalaukussa pihalle.

Joulun (painolastin) alla

Vaikka meillä ei joulua tänä vuonna mitenkään suurieleisesti vietetä, elämä väkisinkin hektistyy kohti jouluaattoa. Tänä viikonloppuna oli jouluteemaista menoa joka illaksi. Perjantaina selvisin Ponsonbyyn katselemaan jouluvaloja ja lauantaina piknikille Christmas in the Parkiin, pitkästä pitkästä aikaa. Tänä iltana en enää selvinnyt minnekään. Viime yön valvoin kuukautiskivuissani ja nukuin neljän tunnin päiväunet täsmälleen Samin bändiharkkojen aikana (uskomatonta mutta totta). Että kyllä on elämä taas niin täynnä glamouria.

Joulun alla on hyvä puhua ruoasta.

Eilen kuulin uusilta hollantilaisilta ystäviltäni, että kahvia ei pitäisi tehdä alumiinikeittimessä, kun siitä irtoaa alumiinia ja ties mitä. Tänä aamuna tutkin väitteitä ja tilasin trademesta uuden, teräksisen espressokeittimen. Mikä siinä on, että joka kerta kun kuulee jonkin asian tai ruoka-aineen epäterveellisyydestä, sellainen huoleton suhtautuminen katoaa. Voi olla, että uusi tutkimus sitten kumoaa edellisen väitteen, mutta viattomuuteni ei koskaan enää palaa. Kohta ei ole enää yhtään viatonta ruoka-ainetta, jota voisin vain syödä mussuttaa sen kummempia ajattelematta. Liha on epäeettistä, limu on myrkkyä, leipä lihottaa... Jos olo on huono, etsin ensimmäisenä syitä ruoasta. Hämmentävintä on se, että lähes kaikki mitä syön voi jonkun dieettigurun tai tutkimuksen näkökulmasta aiheuttaa pahaa oloa. Tai se että syön liikaa. Tai se, etten syö.

Meidän elämä on vähän vaiheessa.

Talo on menossa myyntiin. Jomine on muuttamassa pois, Australiaan. Löysimme toimistohuoneen Kingslandista, kivalta paikalta ja tosi halvalla. Menen ensi viikolla mittailemaan huonetta, sisustustarkoituksessa. Nyt pitäisi vain löytää uusi koti ja valmistautua muuttamaan. David eli toinen kämppis tulee mukana. Se osti juuri oman rivitalokaksion, mutta ei raaski asua siellä itse vaan vuokraa sen aluksi eteenpäin ja asustelee meidän kanssa. Haluaisin löytää niin edullisen asunnon, että meillä olisi varaa maksaa sitä ihan kahdestaankin, kun David lähtee. Kun kämppiksistä ei koskaan tiedä. Ja jos hengailee päivät toimistolla, jossa on muuta media- ja musiikkialan väkeä, siinä on ehkä ihan riittävästi sosiaalista elämää.

Sinkkunaisista

Olen viime viikkojen aikana tutustunut useampaan sinkkunaiseen. Ei sillä, että sinkkuus olisi omasta mielestäni niiden määrittelevin ominaisuus. Olen vain päätynyt miettimään, miten se vaikuttaa ystävyyteen. Pystyn kyllä eläytymään siihen, miten hankalaa on olla yli kolmekymppinen kristitty ja etsiä elämänkumppania. En vain ole itse kokenut mitään vastaavaa. Olen ollut naimisissa 19-vuotiaasta. Sinkkuus ei ole koskaan ollut mulle kuin jännittävä, lyhyt elämänvaihe. Aina kun ehdin vähän innostua yksin olemisesta ja yksin pärjäämisestä, tapasin jonkun. Vasta viikkojen tutustumisen jälkeen olen alkanut miettiä, miltä oma naimisissaoloni sinkkunaisista tuntuu. Tarkoittaako se, etten ole yhtä hyvä ystävä? Sinkkunaisilla tuntuu olevan jotenkin tiiviimpiä ja intensiivisempiä ystävyyssuhteita. Minä lähden usein aikaisin kotiin, kun kotona odottaa oma mies ja halit ja usein myös ruoka.

Sinkkunaisilla näyttää myös olevan yksinkertaisempi päätöksentekoketju. Katsoin aivan ihmeissäni, kun ystäväni osti hetken mielijohteesta 75 dollaria maksavan ottomaanin - huonekalun, jolla ei ole selkeää käyttötarkoitusta. En olisi ikinä pystynyt perustelemaan Samille, miksi tarvitsemme raidallisen, liian matalan ja selkänojattoman tuolin, jota ei saa käyttää pöytänä.

Joulusuunnitelmista

Kun edessä on vääjäämätön muutto, ei jaksa laittaa joulua. Miksi ripustaa koristeita, jos ne ovat (toisin kuin kaikki muu) jo valmiiksi mukavasti muuttolaatikoissa? Kun sukua ei ole tulossa käymään, ei ole erityistä syytä reissata minnekään. Muuttaminen maksaa, joten rahaakaan ei viitsisi hirveästi kuluttaa. Että taitaa tulla aika simppeli joulu :)