Mummille

Sain tänään tiedon että mummi, viimeinen isovanhemmistani, oli kuollut. En ehtinyt koskaan tuntea isäni vanhempia. Äidin isä eli ukki oli kiehtova hahmo, niin erilainen kuin vanhempani. Kommunisti. Kauppias. Mies, jolla oli aina asiaa Karpolle. Mummi oli se tutuin ja läheisin. Vieraiden seurassa joskus jäykkä ja ujo, mutta perheen kesken kuin tasaisesti pulputtava perkolaattori, jonka juttelusta tuli turvallinen olo vaikkei sanoja olisi kuunnellutkaan.

Osan jutuista osasin ulkoa, ne olivat tarinoita saman kadun varrella asuneista ihmisistä, joille kävi sodassa hyvin ja huonommin. Mummi eteni talo kerrallaan kuin Google Street View ja kävi järjestelmällisesti läpi jokaisen perheen henkilökohtaisen historian. Mummi oli sukupolvea, joka opetteli asioita ulkoa. Jopa kalenterin nimipäivät oli hyvä tallentaa omalle kovalevylle. “Helmikuu: Riitta, Aamu, Valo…” Ehkä edes painetun sanan saatavuuteen ei voinut sodan kokeneena luottaa. Jokuhan olisi voinut varastaa sen kalenterin.

Meitä hemmoteltiin mummolassa. Pääsimme mummin kanssa uimahalliin, Halpahalliin ja Ekamarkettiin. Mummi osti meille banaaneja ja kaakaota, vaikka ei omien sanojensa mukaan oikein ymmärtänyt näitä uusia hupatuksia. Kotiin lähtiessä mummi antoi rahaa. Seteli oli rullalla, piilossa kämmenen sisällä ja vaihtoi omistajaa oven suussa, juuri ennen lähtöä. Summat olivat pieniä, mutta tuntuivat lapsena isoilta. Koko tilanteessa oli juhlallisen luvaton tuntu. Normaali puheensorina vaihtui matalaksi supatukseksi ja seteli piti piilottaa nopeasti taskun pohjalle. Mummin taloudessa rahaa ei pyöritelty pöydällä, päivänvalossa.

Mummin mökki (yhtä lailla ukin mökki, mutta jostain syystä nimi vakiintui) oli koko suvun kesäpaikka, jonka vaatimattoman koon tajusin vasta aikuisena. Lapsena se oli oikea kesän ihmemaa, peltojen keskellä seisova punainen tupa, aitta, sauna ja tekolampi, joka oli kaivettu savimaahan juuri uimista rakastavaa mummia varten. Mummi kasvatti mansikoita ja teki mansikkakiisseliä. Me siskon kanssa ylistimme kiisselin möykkyjä, ne olivat suurta herkkua. Meni aika kauan ennen kuin tajusin, miksi mummi suhtautui niin ristiriitaisesti kehuihin.

Kerran olin mummin kanssa ostoksilla, kun joku kärkäs rouva huomautti hänen etuilleen jonossa hedelmien punnitusvaa’alle. Tämä oli tietenkin täysi vahinko. En eläissäni nähnyt mummin etuilleen missään tilanteessa. Mummi päästi ilmoille vuolaan ryöpyn anteeksipyyntöjä ja käytti koko kotimatkan asian käsittelyyn. “Enhän minä mittään tarkottanu… enhän minä ymmärtäny…”. Minusta tuntui aina niin kuin mummi ei olisi ihan uskaltanut ottaa haltuun hänelle kuuluvaa tilaa, edes silloin kun jonotti ihan oikealla paikalla. Kun mummi tuli käymään, hän söi kaapin perältä kuivat leivänkannikat, vaikka tuorettakin olisi ollut. Ettei mitään menisi hukkaan.

Toisaalta mummi vaikutti osaansa tyytyväiseltä. Jopa viimeisinä vuosinaan, alzheimerin heikentämänä, mummi ei kuulemma valittanut. Lapsena ihmettelin, ettei mummi valittanut ulkonäöstään, niin kuin lähes kaikki muut tuntemani naiset. Roteva nainen, jolla oli pitkät kädet, varmaan vesisankojen kannosta venyneet. Mummi istui puoli tuntia taloyhtiön saunassa, taputteli peilissä näkyviä punaisia poskiaan ja hymyili. “Kylläpä on nyt mummin iho ku nuorella tytöllä!”. Kun me nuoret tytöt väänsimme hiuksiamme täydelliselle nutturalle, mummi kysyi “Eikö se riitä että tukka on toisesta päästä kiinni?”

Viimeisen kerran kun näin mummia, alzheimer oli jo niin pitkällä, ettei mummi enää tunnistanut. Hän kertoi kuitenkin minulle ylpeänä lapsenlapsestaan, joka asuu Uudessa-Seelannissa. Karttapallokin piti hakea ja näyttää, missä Uusi-Seelanti on. Yritin epätoivoisesti sanoa “Mummi se olen minä, Enni”. Vasta myöhemmin ymmärsin, että se hetki oli tavallaan pieni lahja. Sain ensimmäistä kertaa kuulla, miten innostuneesti mummi puhui minusta muille sukulaisille.

Ukin kommunismissa ei ollut tilaa kristinuskolle, mutta mummi oli kristitty. Uskonasioista ei kiistelty, ainakaan meidän läsnäollessa. Mummi kuunteli jumalanpalvelusta radiosta hiljaisella volyymillä ja ukki katsoi Karpoa. Mummin luona kaksi täysin ristiriitaista maailmankatsomusta saattoivat elää rinnakkain sulassa sovussa. Lapsena tämä oli minulle suuri mysteeri, ja yritin kysellä ukilta mielestäni vaikeita kysymyksiä. Mutta ukki oli oppinut välttämään tulenherkät aiheet ja sivuutti minut tyynen päättäväisesti, varmaan vuosikausien kokemuksella.

Muistan vieläkin elävästi mummin ja ukin hääkuvan. Pyöreäpäiset nuoret, molemmat mustissa vaatteissa ja vakavina. Kuvan, jonka ottamisen jälkeen ukki joutui takaisin sotaan. Mummin silmät ovat suuret. Niissä on jännitystä, ehkä vähän pelkoa. Puku näyttää epämukavalta. Mietin, miltä mummi näyttää nyt, kun alzheimeria ei enää ole, ei vanhuutta eikä vaivoja. On se alkuperäinen Martta, joka oli kerran suurisilmäinen nuori tyttö. Taivaassa on varmasti paljon ihmettelemistä. Nähdään siellä sitten, mummi!

Rantaelämää

Pukehina on kaunis, unenomainen rantakylä. Sen ainoa tie, kylänraitti, on monta kilometriä pitkä. Molemmilla puolilla siintää meri. Kylässä on yksi kauppa, jonka nimi on The Store ja yksi kahvila-ravintola, jonka nimi on Hippy Pipi. Vai oliko se Pipi Hippie. Täällä viihtyisi varmasti pidempäänkin, jos netti toimisi. Näin kauas sivistyksestä se saadaan vain satelliitin avulla ja verkon vahvuus tuntuu olevan kiinni säistä, koneen asennosta ja käänteisesti siitä, miten kovasti sitä tarvittaisiin. Haaveeni halvasta maapalasta sivistyksen tuolla puolen saattaa olla juuri tässä mielessä epärealistinen. Teemme ihan kaiken netissä. Siellä ovat sähköpostit, asiakkaat, valokuvat ja fontit. Siellä on Netflix. Siellä ovat Toggl, Drive, Dropbox, Cloud ja ties mitkä tarvekalut. Siellä on Google-niminen lääkäri, jolle ei tarvitse varata aikaa. Jos netti toimii, kaikki toimii.

En edes jaksa haikailla niitä aikoja, jolloin asiat toimivat ilman nettiä. En voi kuitenkaan yksinäni muuttaa 80-luvulle. Miten pitäisin yhteyttä tulevaisuuteen ilman nettiä? Luotan vain siihen, että siinä vaiheessa jos/kun meillä on varaa ostaa maapala korvesta, joku on jo vetänyt sinne kuitukaapelin. Kävimme eilen Te Pukessa tapaamassa koodaajaa, jonka kanssa teemme täällä hommia. Sillä oli netti ja valtava farmi hortensiaviljelmineen. Kun koodaushommia on vähemmän, Cam ajaa traktoria läheisellä kiivitarhalla. Täällä ihmiset elävät niitä unelmia, joista me vain puhumme. Tosin meidän unelmiin ei Samin vaatimuksesta kuulu pankkilainaa, mikä ehkä selittää niiden todeksi elämisen hankaluutta. Täällä on kuitenkin mukava fiilistellä, minkälaista se voisi olla. Leikkiä sitä leikkiä, missä valitsen joka kadunpätkältä sen talon, jossa haluaisin asua. Se ei yleensä ole suurin tai kallein. Samalla tavalla kuin lamput ovat auton silmät, ovet ja ikkunat antavat talolle kasvot. Jotkut talot näyttävät torjuvilta, jotkut tylsämielisiltä, jotkut väsyneiltä. Parhaat hymyilevät.

My small planet, my small circles

Here we are, all packed (well, almost) and ready to leave this house for over two months. It is impossible to pack for this trip. I can easily imagine dozens of scenarios for which I would need different clothes, supplies and baby gear. We have decided to travel light. The only way I can see this working is that we shed our skins a few times - pack for the first week or two, then go op-shopping and donate the stuff that's no longer needed. This is exactly what has happened every time we stay on the road for months.

Today, we had one last playdate with the neighbours. I have to say I haven't really embraced playdates during my 2.5 year stint with motherhood. Organising gatherings just to watch the kids play seems like something housewives with unlimited time and resources would do. The only kind of playdates we have are the ones where I catch up (or talk business) with an old friend, who also happens to be a mother. Playgroups and other social circles, where the only common denominator is the age of your child tend to bore me to oblivion. I tried a local playgroup once and remember talking to a 50-year-old mother who (get this) had become pregnant accidentally whilst smoking lots of weed. But even exciting characters like that couldn't make me go back. It's just too much effort (also, to avoid judging other people's parenting, it is better to not witness it).

That's why it's so great to go to the neighbours. I takes one text to organise. It takes five seconds to get there. It's just another (much larger) piece of grass and another toddler to chase, but Lukas is over the moon. Today they brought out a bubble machine, that produced incredible bubble clusters.

Life should be that simple, lived in simple, small circles. That's where the magic happens, bubble magic included. Why can't we just all live on the same piece of land somewhere, all friends and family in neighbouring huts? That's the crazy thing: The world is huge, filled with Billions of people. Yet, if I got to keep those I know and care about and we were all safe on an island somewhere, would I really care about the rest? These days, we can have an audience of millions, but our capacity to deeply know and care about people is exactly the same it was at the dawn of time. We care about our tribe. Only today our tribe may be spread across continents, thousands of kilometres apart. How is this supposed to work?

Getting ready to travel again, I console myself with the thought of those who travelled before modern technology. In the 30+ hours it takes us to get from New Zealand to Finland, someone in leather sandals could have made it to the neighbouring village. That was the extend of their world, this is mine.

Jälkeen Facebookin - jFb

Tajusin tänään, että Facebook-tilin dellaamisesta on jo yli kaksi viikkoa. En pääsisi enää takaisin. Ajatus herättää hienoista haikeutta, samalla tavalla kuin se, kun huomaa joka viikko ostamansa tuotteen pakkauksen uudistuneen. Elämä on täynnä rutiineja, jotka jatkuvasti muuttuvat. Ilman Facebookia elämisestä on nyt tullut rutiinia, jota en ajattele juurikaan.

Onko mikään siis muuttunut? Ensisijaisesti tuntuu, että keskittymiskykyni on parantunut. Olen viime päivinä tehnyt Mindfulness-aiheisia töitä, e-bookia ja sen sellaista, ja ajatunut miettimään omaa kykyäni elää hetkessä. Mitä Mindfulness muuten on suomeksi? En osaa kääntää sitä edes useiden väliviivojen avulla. En ole vielä niin pitkällä, että osaisin suhtautua joka asiaan neutraalin havainnoivasti, ilman asennevammoja. Facebookin jälkeisenä aikakautena olen kuitenkin huomannut pysyväni kauemmin yhden ajatuksen tai tehtävän parissa. Olin aivan unohtanut miltä tuntuu, kun jokin ongelma alkaa kuumentaa aivoja. Aiemmin olisin varmaan klikannut itseni ajanhaaskuun pariin hyvissä ajoin ennen kuin savu alkaa nousta. Nyt tuntuu, että jos pysyn koneella, ei ole pakopaikkaa. Nousen jaloittelemaan, teen kupin teetä, venyttelen. Ilmeisesti alitajuntani jatkaa kuitenkin ongelman parissa, koska työ pian etenee. Siinä missä Facebook antoi aivoilleni satoja uusia virikkeitä ja katkaisi työnteon, teekupillinen ei vaadi juuri lainkaan aivokapasiteettia.

Sähköposti tuntuu isommalta häiriötekijältä kuin ennen ja yritän rajoittaa sen kliksuttelua päivän aikana. Puhelinta pidän milloin missäkin, harvoin tarkoituksella, eikä siinä useimmiten ole virtaa. Jos suunta jatkuu, erakoidun varmaan jollekin pienelle saarelle ennen kuin täytän 40. Onneksi on vielä perhe, ja mies joka jaksaa selittää, mitä sosiaalisessa mediassa tapahtuu. Jostain syystä nämä välikäden kautta tulevat päivitykset eivät tunnu samalta. Toisen ihmisen jaot ja tykkäykset eivät aiheuta dopamiinipyrskäyksiä niin kuin ne pienet punaiset pallerot omassa profiilissa.

Huono vaihtokauppa?

Ei ihme että sosiaalinen media addiktoi. Olen itse ollut koko elämäni se kissa, joka elää kiitoksella. Kaipaan palautetta tekemisistäni, erityisesti luovista sellaisista. Sosiaalinen media tarjoaa juuri niitä pieniä taputuksia ja huomionosoituksia, mutta samalla pirstaloi mieleni ja saa minut jahtaamaan toisarvoisia asioita. Jos tyydyn niihin pieniin tykkäyksiin, voin tuhrata loppuikäni räätälöiden hauskoja päivityksiä, juuri Facebookiin sopivaa materiaalia. Voin kerätä kaikki pienet punaiset pallerot, pyytää kiinnittämään ne hautakiveeni: "Tuhansia kertoja tykätty." Mutta todellisuudessa olisin vain uhrannut elämäni siihen, että kirjoitan palkatta mahdollisimman hauskoja tai mielenkiintoisia lauseita, josta hyötyy arveluttava ja rahanahne pörssiyhtiö. Olisin uhrannut elämäni siihen, että opin ilmaisemaan itseäni juuri Facebookin sanelemassa formaatissa ja tuottamaan sisältöä, joka ei ole käyttökelpoista missään muualla. Sisältöä, jota en lopulta edes omista.

Olen ymmärtänyt, etteivät ihmiset enää lue blogeja tai varsinkaan kommentoi niitä. Keskustelua käydään vain sosiaalisessa mediassa. Facebookilla on siis toistaiseksi sekä lukijoiden että keskustelun monopoli. Jos haluan viestiä omilla ehdoillani, saan viestiä yksin. Tällä hetkellä se sopii minulle hyvin. Bloggaaminen tuntuu päiväkirjan kirjoittamiselta. Se on ihana tapa jäsennellä ajatuksia ilman häiriöitä tai painetta kommentoida päivän uutisaiheita, joista kuulen suodatettuja pätkiä lähinnä Samin kautta. Dennis Quaid hajosi leikisti kuvauspaikalla. Oli se hauskaa. On niin paljon sellaista, mistä minun ei loppujen lopuksi tarvitse tietää. Dylan Moranin sanoin: "I'm alive, today, what could be more current than that?"