Liian vanha odottamaan...

Mulla oli alle kolmekymppisenä hirveä kiire saada jotain aikaiseksi ennen kuin täytän 30. En tietenkään saanut. Sitten yritin saada jotain aikaiseksi, ennen kuin täytän 31. En vieläkään saanut. Ainoa aikaansaannokseni oli pysyä hengissä sekalaisena yksityisyrittäjänä niin pitkään, että en enää tällä CV:llä voisi palata takaisin työelämään. Se nyt ei sinänsä haittaa, en koskaan halunnut rakentaa uraa. Sain myös aikaiseksi pari lyhytelokuvaa, useita keskeneräisiä käsikirjoituksia ja orastavia ystävyyssuhteita, joita en mannertenvälisestä elämäntyylistä johtuen kyennyt kunnolla ylläpitämään. Ennen kuin täytän 32, olen saanut aikaiseksi rannevamman. Tätä vauhtia olen nelikymppisenä ehkä jo perustanut kasvimaan. That's it.

Miksi ihmisen pitää saada niin paljon aikaan? Eihän kukaan minulta mitään vaadi, koko hirveä ajatus on lähtöisin omasta päästäni. Mulla on sellainen tunne, että voin kuolla milloin tahansa. Sitä ennen pitäisi saavuttaa omat rajansa. Pitäisi käyttää kaikki lahjansa ja kykynsä loppuun ja saavuttaa jotain. Luulin tietäväni mitä, nyt en enää tiedä. En myöskään tiedä, tuleeko se missään mielessä tapahtumaan. Voihan olla, että kuolen jo huomenna. Olen kuitenkin aika kömpelö - katkon luitani, tipun laitureilta veteen ja poltan näppejäni uunissa.

Kun asiat venyvät ja venyvät, elämästä tulee viikkokausien viivystystaistelua. Asiat, joita yritän saavuttaa, lipuvat koko ajan kauemmaksi. Odottaminen syö sielua. Kun odottaa, että mies tulisi kotiin, pääsisi leikkaukseen, pääsisi taas koe-esiintymään, pääsisi käyttämään kunnollista nettiä, saisi uuden koneen, saisi siihen lisää muistia, saisi tilaamansa ohjelmat, tähän taloon asennettaisiin ilmastointi, pääsisi katsomaan autoa, ostamaan auton, ajamaan autolla kirpputorille, kuntosalille... sitä väsyy odottamaan. Lakkaa odottamasta.

Ja kun lopulta jokin odottamani asia tapahtuu, olen aivan häpsingilläni. Unohdan välittömästi, että koskaan odotinkaan mitään muuta. Elämäni on täydellistä. Tuijotan nyt 27 tuuman ruutuani ja huokailen, miten kaunis se on.

Kun ei enää jaksa odottaa, sitä vain oppii elämään venyvien asioiden keskellä. Luulen, että kaikenlaisten romahdus- ja ärtymysvaiheiden jälkeen jotain alkaa tapahtua. Ahdistava, elämää tulppaava sonta tiivistyy paineen alla kiteiksi ja syntyy kärsivällisyyttä.

Kun elämä on yhtä odottamista, on pakko luovuttaa ajatus 'saavuttamisesta'. Ehkä, jos seison paikallani, asiat saavuttavat minut. En tosin tiedä, mitkä asiat. Mutta olen luovuttanut elämäni (pakon edessä, heh) Jumalalle. Junnatkoon nyt sitten miten tahansa, katsotaan mitä tapahtuu.