Uudet sohvat

Lauantaina haimme kotiin Trademe:n kautta ostamani käytetyt sohvat. Trademe on Uuden-Seelannin vastine huuto.net:lle, mutta ehkä samassa asemassa kuin Keltainen Pörssi. Vanhat - rikkinäiset ja haisevat - sohvat piti viedä kaatopaikalle. Entinen naapurimme Jason saapui avolava-autonsa kanssa pihaan juuri kun kyynelet silmissä kiistelin Samin kanssa siivouksesta. Ajelimme peräkkäin moottoritien varrella sijaitsevalle transfer stationille. Auton punnitukset ja maksut vastasivat Suomen käytäntöä, mutta muuten paikka oli kaoottisempi. Sohvat päätyivät sellaisenaan kaikenlaisen tunnistamattoman rojun sekaan. Täällä roskien lajittelun ensisijainen päämäärä tuntuu olevan vaarallisten aineiden erottaminen kaikesta muusta. Tuo kaikki muu sen jälkeen jyrätään sileäksi ja haudataan jonnekin. Muistelin, miten Suomessa vanha ikkuna piti itse rikkoa ja toimittaa lasi eri paikkaan kuin kehykset.

Jotenkin ihmeellisesti ei satanut pisaraakaan vettä, kun kuljetimme uudet sohvat avolavalla kotiin. Saimme ne juuri ja juuri kapeasta sisäänkäynnistä takapihalle ja terassin ovesta sisään. En tiedä, onko makuni muuttunut täällä ollessa, mutta en jostain syystä halunnut sellaisia suoralinjaisia vaaleita design-sohvia. Halusin mukavat ja sylimäiset sohvat, joissa saa hyvän asennon ja tekee mieli istua iltaa ystävien kanssa. Nyt minulla on sohvat, saa nähdä onko niille ystäviä istumaan. Soitin tällä viikolla Rachelille ja sain selville, miksi yhteys oli katkennut. Rachelin äiti oli joutunut sairaalaan sydänpysähdyksen takia. Myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä oli jokin harvinaislaatuinen epilepsia. Ei onneksi kasvi päässä tai muuta kauheaa.

Vietin tylsän, yksinäisen viikonlopun lueskellen kirjoja kotona. Huomenna olen työpaikalla aamuhartausvuorossa, eikä minulla ole mitään viisasta sanottavaa. Ajattelin ensin suositella jotain kirjaa, mutta en ole juuri pitänyt mistään lähiaikoina lukemastani. Päädyn varmaan sanomaan jotain henkilökohtaista ja yltiörehellistä, mikä saa ihmiset kiemurtelemaan tuoleillaan ja välttelemään minua viimeiset kaksi viikkoa.

Mary oli pari päivää sairaslomalla viime viikolla. Rebekah myönsi nolona nauttivansa noista päivistä erityisesti. Täytyy myöntää, että tunnelma keveni heti ja oli mukava kuunnella naurua ja musiikkia (Mary ei halua kuunnella musiikkia, joten sitä voi soittaa vain hänen poissaollessaan) toisesta huoneesta. Tunsin silti oloni ulkopuoliseksi, kun en ehtinyt töiltäni rupattelemaan. Ja vaikka olisi ollut aikaakin, en koskaan kykene täydellisen sulavasti osallistumaan keskusteluihin, jotka vilisevät paikallisia nimiä, kulttuuria, tapahtumia, julkkiksia ja ties mitä. Aistin helposti pienimmänkin tukaluuden, joka syntyy kun ihmiset yrittävät selittää juttujaan minulle. Vitsit näivettyvät ja spontaani hauskuus kuolee. Kuuntelen mieluummin keskustelua taustalla kuin änkeydyn mukaan ja pilaan tunnelman.

Naamiona oma naama

Jo toisena päivänä joululoman jälkeen Rebekah'n sietokyky repesi, hän hiipi tuttuun tapaan huoneeseeni ja veti pariovet perässään kiinni. Rebekah totesi huolestuneena, että Mary on nykyään kotona hänen ykköspuheenaiheensa. Aviomies alkaa jo kyllästyä. Tiedän, että Rebekah on sosiaalisesti minua lahjakkaampi (juoruiluun taipuvainen) joten kysyin, onko hänen mielestään muilla ihmisillä vaikeuksia työskennellä minun kanssani. Sain vastaukseksi pitkän listan ihmisistä, joilla on suuria vaikeuksia työskennellä Maryn kanssa. Sain sellaisen käsityksen, että minun luonteenvikani eivät juuri nyt ole pinnalla sosiaalisissa ympyröissä. Tiedän, että puhelinvaihteen tytöt lyövät aamuisin vetoa, sanonko huomenta vai murisen. En ole aamuihmisiä, mutta ilmeisesti muuten ihan siedettävä. En siis aio uskoa Maryn syytöksiä vaan tuudittaudun omaan siedettävyyteeni.

Pientä taustaa toimistohirviöstä: Mary on keski-ikäinen intialaisnainen, eronnut ja kahden lähes aikuisen yksinhuoltaja. Hän on asunut Uudessa-Seelannissa viisi vuotta, mutta ei ollut tehnyt palkkatyötä moneen vuoteen. Mary päätyi TEAR Fundin vapaaehtoisten avustajien koordinaattoriksi tekemällä itse muutaman kuukauden vapaaehtoistyötä organisaatiossa. Marylla on muistaakseni kaksi maisterintutkintoa, toinen Intiasta, toinen täältä. Hän on opiskellut taiteita, loukkaantunut joskus menneisyydessä verisesti saamastaan kritiikistä (voin hyvin kuvitella) ja lopettanut maalaamisen. Mary vaikuttaa työasioiden ulkopuolella aivan ihanalta ihmiseltä. Muistan, kuinka kävin sen kanssa mukavia keskusteluja lounaspöydässä ja ajattelin, että onpas sydämellinen nainen. On se sitten kumma juttu. Nicest person I've ever hated, kuten epävirallisesti häntä kutsumme.

Kaikki, jotka eivät ole lukeneet Raimo Mäkelän Naamiona terve mieli -kirjaa – haastan teidät rukoilemaan työkaverini puolesta! (Jos olet lukenut kirjan ja sitä mieltä, että narsistisen luonnehäiriö on parantumaton ja vie suoraa tietä helvettiin. No... siihen en osaa sanoa mitään. Puhukoon Raimo omasta puolestaan)

7 vuotta naimisissa

Ulkoisten tekijöiden johdosta 7-vuotishääpäivästä muodostui painostava ja piinallinen. Ensinnäkin oli maanantai ja ensimmäinen työpäivä etätyöloman jälkeen. Heräsin kuolemanväsyneenä, annoin Samin laittaa aamiaisen (kuten aina) ja kuskata minut töihin.

Kaikki alkoi, kun itseään taiteellisena pitävä työtoverini Mary tuli antamaan palautetta loman aikana taittamastani uutiskirjeestä. Kuuntelin aikani turhanpäiväisiä, perusteettomia pyyntöjä marginaalien leventämisestä, kaventamisesta, kuvien pienentämisestä ja värien vaihtamisesta, kunnes päässäni alkoi surista. Tämän toimistonatsin ja hänen uutiskirjeensä takia minun piti työskennellä joululomalla ja nyt koko läpyskä piti tehdä uusiksi, jotta nainen kokisi itse osallistuneensa suunnitteluun. Tunsin mahani kääntyvän nurin. Lähdin täyttämään kahvikuppini, nojasin keittiön lavuaariin, rukoilin viisautta ja hoin itselleni että enää kolme viikkoa!

Kun tulin takaisin, nainen oli hakenut esimieheni (naisen) paikalle keskustelemaan minun asenteestani. Vastasin rehellisesti (niin kuin aina vastaan ja niin kuin koskaan ei pitäisi), että minun on vaikea työskennellä Maryn kanssa, koska meillä on hyvin erilainen käsitys hyvästä graafisesta suunnittelusta. Asiaa puitiin uutiskirjeen ääressä, käytiin läpi samat kuvien piennykset ja marginaalit. Pomo ei innostunut muutoksista, mutta yritti olla diplomaattinen. Mary hermostui kahta kauheammin. Veri kohisi päässäni, mutta pakotin itseni pysymään asiallisena ja käyttämään pelkkiä 'minä-viestejä' niinkuin isi on opettanut. Työkaverista en voi sanoa samaa. Mary korosti, ettei hän ole todellakaan ainoa, jolla on vaikeuksia työskennellä minun kanssani. Hän purskahti itkuun ja julisti olevansa nöyrä ihminen ja hieno kristitty, jolla ei ole koskaan ollut ongelmia työskennellä kenenkään kanssa. Mistä häntä näin rangaistaan? En koskaan ota vastaan hänen ideoitaan, olen tappanut hänen taiteellisen intohimonsa ja luonut työpaikalle ahdistavan ilmapiirin. Mietin mielessäni, millä tavalla olen vastuussa työkaverini taiteellisen intohimon ruokkimisesta. Hädin tuskin saan motivoitua itseni tekemään viimeiset tarvittavat hommat. En edes halua olla graafinen suunnittelija! Aloin samalla ymmärtää, mitä nuori markkinointiassistetti Rebekah on joutunut sietämään. Ennen joulua Bex makasi huoneeni terapiasohvalla ainakin pari kertaa viikossa tilittämässä, miten mielivaltaisesti Mary häntä kohtelee.

Puolen tunnin palaverin jälkeen minua oksetti niin, että lykkäsin lounaan myöhemmäksi (lähikahvila ei ollut edes auki) ja yritin jatkaa töitä. Sami haki minut syömään kolmen aikoihin ja työpäivän päätyttyä elokuviin. Babel oli masentavin yli kaksituntinen leffa, jonka olen nähnyt pitkään aikaan. Illalla kävimme lenkillä ja vaihdoimme ajatuksia päivän nujertavista kokemuksista. Toivon vain, että tästä taas jotain oppisi. En halua päästä helpolla, uskotella itselleni että vika on kaikissa muissa. Kasvaisin mielelläni ihmissuhteiden tuhattaituriksi, jolla olisi loputtomasti kärsivällisyyttä ja virtaa muille ihmisille. Ihmisistähän täällä maapallolla loppujen lopuksi on kysymys, ei asioista, mielipiteistä tai tyylitajusta.

Etälomalla

Kun vanhemmat palasivat Suomeen, talo tuntui oudon tyhjältä. Muutimme takaisin omaan makuuhuoneeseen, siivosimme ja järjestelimme tavarat uudelleen. Ilmat muuttuivat häkellyttävän kesäisiksi melkein saman tien. Pihagrillimme tuli korjattua ilmastointiteipillä jo vanhempien täällä ollessa, ja sen jälkeen olemme grillanneet lähes joka päivä jotain. Lauantai-iltana yritimme jopa järjestää grillijuhlat, mutta kukaan vähäisistä ystävistämme ei päässyt paikalle, joten kokkasimme itse ja katsoimme leffoja. Uudeksi Vuodeksi saimme kutsun saksalaisen työkaverini grillijuhliin. Paikalla oli toinen työkaverini, joka ei koskaan puhu mitään itsestään, kaksi tsekkiä jotka eivät puhuneet juuri englantia ja tietysti ensiksi mainitun työkaverin mies, joka kutsuu itseään tsekkoslovakialaiseksi (koska muutti pois maasta ennen sen hajoamista). Tein hiljaisen uuden vuoden lupauksen hankkia parempia ystäviä.

Näin unta, että hyvä ystäväni Rachel luuli minun murhanneen jonkun. Tiesin olevani syytön, mutta kukaan ei uskonut. Heräsin ihan hikisenä ja ihmettelin, mistä alitajuntani moisen mysteerin synnytti. Tuon unen jälkeen Rachel ei ole vastannut yhteenkään tekstiviestiin (no, olen lähettänyt vasta kaksi) eikä mitään kuulunut senkään jälkeen, kun pudotimme myöhäisen joululahjan heidän ovelleen.

Olen ollut tavallaan vapaalla nyt jo viikon, enkä oikein tiedä, mitä vapaudellani tekisin. Asiasta tekee hankalan se, että olen luvannut tehdä tämän viikon etätöitä. En siis oikeastaan ole vapaalla, mutta heti maanantaina huomasin, että olen etänä tavattoman tehokas. Saan päivässä aikaan lähes viikon työt, kun kukaan ei ole hengittämässä niskaan. Päätin tehdä noin kolme päivää töitä, siinä ajassa varmasti ajaudun jonkinlaiseen umpikujaan, kun en voi kysyä keneltäkään mitään. Vähäisinkin intoni palata ensi viikolla töihin on kaikonnut.

Eilen patistin Samin mukaani Mission Bayn uimarannalle ja sitten vielä Takapunan keskukseen kiertelemään. Sami on jaksanut ihailtavasti hengata seurassani, jopa käydä välillä lenkillä – tosin osittain on varmasti kysymys vaihtoehtojen puutteesta. Samin työnhaku on alkanut jo vähän hermostuttaa minua. Parhaalta kuulostavasta paikasta ei ole vieläkään kuulunut mitään. En halua, että Sami karkaa Suomeen töihin, mutta jotainhan tässä pitäisi keksiä ennen tammikuun loppua...