Töissä on tylsää

Olin ihan unohtanut, miten epäsosiaalista ja rasittavaa graafinen suunnittelu on. Tein tällä viikolla neljä hyvin palkattua työpäivää pienessä design-firmassa. Koska tehtäväni oli tuurata vakituista suunnittelijaa, jouduin sukeltamaan sen oudosti organisoituun tiedostokokoelmaan, kuuntelemaan sen asiakkaita puhelimessa ja vastaamaan sen sähköposteihin. Ei käynyt kateeksi tuon naisen elämä.

Nyt on viimeinen lomapäivä ennen kuin koulu taas alkaa. Yksi koulutehtävä on vielä tekemättä, mutta eiköhän sen vielä ehdi raapaista kasaan. Koulutehtävien lisäksi taitan TEAR Fundin lehteä. Määrittelin itselleni saman tuntipalkan kuin sieltä design-firmasta, ajattelin sillä pääseväni koko hommasta mutta en päässyt. Aloitin jo lehden taittamisen. Työ on kyllä mukavampaa kuin design-firmassa, kun saa tehdä omalla koneella ja kotona. Saa nähdä miten tiukaksi aikataulu käy kun koulu alkaa ja design-työt vievät kaikki illat ja viikonloput. Ei ainakaan tarvitse miettiä mitä kaikella vapaa-ajallaan tekisi. Ja kun homma on ohi, pitäisi olla rahaa vaikka lähteä reissuun ensi lomalla, jos ei tuhlaa kaikkea ennen sitä.

Eilen autoin Petrinan miestä järjestämään Petrinalle yllätyssynttärit. Kutsuin koulukavereita, joista noin kuusi lopulta pääsi paikalle. Yhden piti vielä häipyä ennen kuin Petrina tuli kotiin. Onnistuimme kuitenkin yllättämään jollain tavalla. Katosta roikkui ilmapalloja, joka paikassa oli värikkäitä nauhoja ja vierailla juhlahatut. Kun Petu astui sisään, hyppäsimme klassisesti kaikki huonekalujen takaa kiljuen 'surprise!' ja puhaltaen sellaisiin järkyttäviin juhlapilleihin. Juhlat olivat loppujen lopuksi oikein mukavat. Jopa Sami sanoi viihtyneensä, osittain siksi että yksi paikalle saapuneista luokkakavereistani oli audio engineer samantyyppisellä musiikkimaulla.
Annoimme Petrinalle lahjaksi Finlandia-vodkapullon, kun se nyt on ainoa suomalainen asia, jonka voi ostaa lauantaina iltakuuden jälkeen matkan varrelta. Viinakaupassa oli mukava myyjä, joka paketoi pullon parhaansa mukaan johonkin joulupapereihin. Sami kysyi siltä, miksi kaupan ovensuussa seisoi pyörillä liikuteltava hirsipuu. Mies vitsaili aikansa varkaiden hirttämisellä ja totesi sitten: "Well, the owner is American ya know". Sehän selittää kaiken? Puu olikin lopulta suurikokoinen juomapeli. Hirrestä roikkui naru, jonka päässä oli pieni rengas. Sitä humalaiset sitten pökkivät ja yrittävät saada renkaan kilahtamaan varressa olevaan koukkuun. On touhua.

Tässä kuvassa olen pääsiäisenä rannalla jossain Länsi-Aucklandissa. Päivä oli ihanan aurinkoinen. Ostimme Samin kanssa subit ja istuimme likakaivon kannelle syömään. Sitten makasimme rantaportailla ja minä lauloin kaikki pääsiäislaulut jotka muistin. Sanat tahtoi mennä vähän oman pään mukaan, mutta tunnelma oli kohdallaan. Joulun helteet tuntuivat omituiselta, mutta Pääsiäisenä pitää paistaa aurinko.

Kupla kitalaessa

Ennen tätä päivää en edes tiennyt, että suun sisällä voi olla rakkoja. Jostain syystä kipu ei ole samaa luokkaa kuin jos puhkaisisi kuplan jalkapohjasta. Suukuplan voi puhkaista ihan kielellä eikä se tunnu oikeastaan miltään. Koko suu tuntuu kuin olisin purskutellut happoa, joten muutama rakko sinne tai tänne ei juuri asiaa muuta. Lopetin vihreällä teellä purskuttelun jo eilen, kun alkoi epäilyttää että se hoitokeino oli osittain vaivan aiheuttaja. Mitään flunssaa en ole vieläkään saanut, mutta joku virus suussani asuu.

Omituisia suuvaivoja lukuunottamatta olo on ihan miellyttävä. Tänään oli vain puolikas koulupäivä. Kävin hakemassa Samin keskustasta ja lähdimme kirppiskierrokselle. Samille löytyi ihana villapaita, johon kuuluu vetoketjuilla kiinnitettävät könsikäsjatkeet ja huppu. Se näyttää ihan nallekarhupuvun yläosalta. Otin siitä hienon valokuvan ja olisin julkaissut sen ellei Sami olisi riistänyt kameraa ja poistanut kuvia. Olen sille juuri nyt hyvin hyvin vihainen.

Sain tänään tietää, että minulla on töitä kohta alkavan viikon loman ajaksi. Eikä edes TEAR Fundilla vaan TF:n aiemmin käyttämässa design-firmassa. Tykkäävät kuulemma tyylistäni niin kovasti, että ovat valmiita sovittelemaan aikatauluja niin paljon kuin tarvitsee. Ja niissähän riittää sovittelemista. Mutta jotenkin kovin sopivasti firman senior designer lähtee lomalle juuri minun lomani ajaksi (sillä on varmaan kouluikäisiä lapsia) ja pääsen tuuraamaan. Huvittaa vähän se, että olen TF:lla isoon ääneen arvostellut niiden työn jälkeä. Täytyy yrittää pitää mölyt mahassaan, kun näkee visuaalisesti pöyristyttäviä tai puoliväliin mietittyjä ratkaisuja. Perfektionisti minussa hakkaa päätään seinään. Mitäs valitan, ei tämä ole enää minun alaani. On niin paljon helpompi ottaa rennosti kun ajattelee että höpsis, tämähän on vain yksi juttu minkä osaan - jos nyt en täysin niin paremmin kuin jotkut.

Koulussa on meneillään kolmen päivän putki draamaharjoituksia. Ohjaajiksi aikovat pääsevät muovailemaan tarjolla olevaa ihmismateriaalia eli muita kurssikavereita. Huomasin ilokseni, etten tarvinnut mitään erityiskonsteja auktoriteetin saavuttamiseksi. Itseäni kaksi kertaa isommat kameramiehet tekivät mitä pyysin ja saimme aikaan hauskan näytelmäkohtauksen. Vaikka kysymys on ihan eri alasta, ihmisten kanssa työskentelyyn pätevät jotenkin samat säännöt. Kun aikaisemmin piti saada hyvää jälkeä asiakkaan ideoista huolimatta, nyt täytyy saada toimiva kokonaisuus näyttelijöiden henkilökohtaisista puutteista ja ideoista huolimatta. Soutaminen ja huopaaminen toimii aina. Kun antaa vähän periksi vähäpätöisissä pikkuseikoissa, saa tahtonsa läpi merkityksellisemmissä asioissa. Toinen hyvä keino on huonon idean käyttäminen paremman rakennusaineena. Kunhan vain antaa alkuperäisen ehdottajan ymmärtää, että hyvä lopputulos on tyystin heidän ansiotaan. Hyvä tietää, ettei kokemus pakkaussuunnittelusta ole mennyt ihan hukkaan...

Pelottava vapaudentunne

Viimeinen työpäiväni oli hiljainen ja tylsä. Sain vielä viime hetkellä pari hommaa, jotka ehdin saattaa jonkinlaiseen vaiheeseen. Mary ei pistäytynyt enää toimistossa. Sami haki minut pois kuolevine huonekasveineni. Perjantai-iltana Sally tuli käymään. Yritimme selvittää, miksi en pystynyt sulattamaan viime sunnuntain jumalanpalvelusta. Tulin siihen tulokseen, että tunsin itseni tirkistelijäksi. Kun kirkossa kehotettiin sairaita nousemaan seisaalleen ja asettaman käsi vaivansa sijannin kohdalle, olisin halunnut peittää silmäni ja juosta. Lähdin siis deodoranttiostoksille, koska en halua tietää mikä ketäkin siellä vaivaa. Olo oli vähän samanlainen, kun joskus nuorempana kun työskentelin vaateliikkeessä ja mummot halusivat esitellä leikkausarpiaan pukukopissa. Keskustelu Sallyn kanssa oli lähes yhtä tukalaa kuin sunnuntain kirkonmenot.

Lauantaina aloin synnyttää omaa käsikirjoitusta. Tiesin jo alusta asti, ettei siitä tulisi erityisen hyvä tai omaperäinen. En kuitenkaan odottanut nauttivani kirjoittamisesta niin paljon. On jännittävää nähdä, mitä päähenkilöille tapahtuu. En ole kirjoittanut vielä 30 sivua, mutta olen jo aikaansaanut hankalan pattitilanteen, johon auttaa vain äkillinen voimasuhteiden muutos. Englanniksi kirjoittaminen on toki hankalampaa kuin tällainen perusbloggaaminen, mutta mielikuvitus voittaa aina todellisuuden.

Itse asiassa taidankin jatkaa käsikirjoitusta... Hyvät päivänjatkot.

Lähtöjuhlat

Viimeistä työpäivääni TEAR Fundilla juhlistettiin tänään, kaksi päivää etuajassa. Tämä sopi paremmin kiireisten työkavereiden aikatauluun ja minun puolestani se oli aivan yksi ja sama. Pyysin, etteivät järjestäisi sitä perinteistä tönkköä tee-kakku-sipsi-kokoontumista, jossa jokainen vuorotellen sanoo jotain kaunista ja epäuskottavaa. Tämä ei kuulemma tullut kuuloonkaan eräälle vanhemmista rouvista, joka ei itse loppujen lopuksi edes saapunut vaatimaansa teetilaisuuteen.

Ennen teenjuotia kävimme oman osaston kesken lounaalla. Mary on onnellisesti poissa tämän viikon, joten tunnelma oli kevyt. Lupasin viime viikolla surkeana itkevälle Rebekah'lle, että puhun Mary-ongelmasta toimitusjohtaja Stevelle ennen lähtöäni. Kävi ilmi, että Steve on johtokunnan määräämällä pakkolomalla lähtööni asti. Pidin kuitenkin lupaukseni ja kirjoitin sille sähköpostia. Steve vastasi, että tiesi ongelmasta, mutta ei tiennyt sen vakavuudesta tai laajuudesta. Hän kiitti moneen kertaan viestistäni ja lupasi puuttua asiaan. Myös oma esimieheni on siirtynyt tiukemmalle linjalle Maryn vaatimusten suhteen. Tästä suivaantuneena Mary siis otti tämän viikon lomaa ja takasi minulle rauhalliset viimeiset päivät. On mukavampi lähteä, kun tiedän että Rebekah ei ole enää alakynnessä ja Mary-ongelma toimitusjohtajan tiedossa. Kuulin tänään karmean elämänviisauden: "Some people serve no particular purpose in life, but they still bring a smile to your face when you push them down the stairs." Ei liity mitenkään edelliseen.

Sain teekekkereillä kaksi lahjaa ja kortin. Toisessa paketissa oli opiskelutarvikkeita ja toisessa t-paita printillä: "Before you ask, my accent is Finnish". Olivat tehneet itse kortinkin. Rebekah oli askarrellut Photoshopilla minun naamani Peter Jacksonille ja kääntänyt lauseen 'We are sad to say goodbye' suomeksi nettisanakirjan avulla: Me aari haikea jotta sananvalta hyvästi. Mihin tässä ihmistä enää tarvitaan, kun kone suoltaa niin näppärää suomenkieltä! Olin ihan vaikeana, kun ihmiset ylistivät työtäni ja saavutuksiani. Rebekah puhui siitä, miten kovasti arvostaa ystävyyttäni ja rehellisyyttäni ja miten kovasti minua tulee ikävä (tässä vaiheessa hän purskahti itkuun). Katselin vain ihmisiä ihmeissäni ja totesin, ettei teeskentelytutkani piipittänyt lainkaan. Saa nähdä tuleeko paha ikävä, kun perjantaina nostan kuolevat huonekasvit kainalooni ja kävelen viimeistä kertaa ovesta ulos.

Naamiona oma naama

Jo toisena päivänä joululoman jälkeen Rebekah'n sietokyky repesi, hän hiipi tuttuun tapaan huoneeseeni ja veti pariovet perässään kiinni. Rebekah totesi huolestuneena, että Mary on nykyään kotona hänen ykköspuheenaiheensa. Aviomies alkaa jo kyllästyä. Tiedän, että Rebekah on sosiaalisesti minua lahjakkaampi (juoruiluun taipuvainen) joten kysyin, onko hänen mielestään muilla ihmisillä vaikeuksia työskennellä minun kanssani. Sain vastaukseksi pitkän listan ihmisistä, joilla on suuria vaikeuksia työskennellä Maryn kanssa. Sain sellaisen käsityksen, että minun luonteenvikani eivät juuri nyt ole pinnalla sosiaalisissa ympyröissä. Tiedän, että puhelinvaihteen tytöt lyövät aamuisin vetoa, sanonko huomenta vai murisen. En ole aamuihmisiä, mutta ilmeisesti muuten ihan siedettävä. En siis aio uskoa Maryn syytöksiä vaan tuudittaudun omaan siedettävyyteeni.

Pientä taustaa toimistohirviöstä: Mary on keski-ikäinen intialaisnainen, eronnut ja kahden lähes aikuisen yksinhuoltaja. Hän on asunut Uudessa-Seelannissa viisi vuotta, mutta ei ollut tehnyt palkkatyötä moneen vuoteen. Mary päätyi TEAR Fundin vapaaehtoisten avustajien koordinaattoriksi tekemällä itse muutaman kuukauden vapaaehtoistyötä organisaatiossa. Marylla on muistaakseni kaksi maisterintutkintoa, toinen Intiasta, toinen täältä. Hän on opiskellut taiteita, loukkaantunut joskus menneisyydessä verisesti saamastaan kritiikistä (voin hyvin kuvitella) ja lopettanut maalaamisen. Mary vaikuttaa työasioiden ulkopuolella aivan ihanalta ihmiseltä. Muistan, kuinka kävin sen kanssa mukavia keskusteluja lounaspöydässä ja ajattelin, että onpas sydämellinen nainen. On se sitten kumma juttu. Nicest person I've ever hated, kuten epävirallisesti häntä kutsumme.

Kaikki, jotka eivät ole lukeneet Raimo Mäkelän Naamiona terve mieli -kirjaa – haastan teidät rukoilemaan työkaverini puolesta! (Jos olet lukenut kirjan ja sitä mieltä, että narsistisen luonnehäiriö on parantumaton ja vie suoraa tietä helvettiin. No... siihen en osaa sanoa mitään. Puhukoon Raimo omasta puolestaan)