Lähtöjuhlat

Viimeistä työpäivääni TEAR Fundilla juhlistettiin tänään, kaksi päivää etuajassa. Tämä sopi paremmin kiireisten työkavereiden aikatauluun ja minun puolestani se oli aivan yksi ja sama. Pyysin, etteivät järjestäisi sitä perinteistä tönkköä tee-kakku-sipsi-kokoontumista, jossa jokainen vuorotellen sanoo jotain kaunista ja epäuskottavaa. Tämä ei kuulemma tullut kuuloonkaan eräälle vanhemmista rouvista, joka ei itse loppujen lopuksi edes saapunut vaatimaansa teetilaisuuteen.

Ennen teenjuotia kävimme oman osaston kesken lounaalla. Mary on onnellisesti poissa tämän viikon, joten tunnelma oli kevyt. Lupasin viime viikolla surkeana itkevälle Rebekah'lle, että puhun Mary-ongelmasta toimitusjohtaja Stevelle ennen lähtöäni. Kävi ilmi, että Steve on johtokunnan määräämällä pakkolomalla lähtööni asti. Pidin kuitenkin lupaukseni ja kirjoitin sille sähköpostia. Steve vastasi, että tiesi ongelmasta, mutta ei tiennyt sen vakavuudesta tai laajuudesta. Hän kiitti moneen kertaan viestistäni ja lupasi puuttua asiaan. Myös oma esimieheni on siirtynyt tiukemmalle linjalle Maryn vaatimusten suhteen. Tästä suivaantuneena Mary siis otti tämän viikon lomaa ja takasi minulle rauhalliset viimeiset päivät. On mukavampi lähteä, kun tiedän että Rebekah ei ole enää alakynnessä ja Mary-ongelma toimitusjohtajan tiedossa. Kuulin tänään karmean elämänviisauden: "Some people serve no particular purpose in life, but they still bring a smile to your face when you push them down the stairs." Ei liity mitenkään edelliseen.

Sain teekekkereillä kaksi lahjaa ja kortin. Toisessa paketissa oli opiskelutarvikkeita ja toisessa t-paita printillä: "Before you ask, my accent is Finnish". Olivat tehneet itse kortinkin. Rebekah oli askarrellut Photoshopilla minun naamani Peter Jacksonille ja kääntänyt lauseen 'We are sad to say goodbye' suomeksi nettisanakirjan avulla: Me aari haikea jotta sananvalta hyvästi. Mihin tässä ihmistä enää tarvitaan, kun kone suoltaa niin näppärää suomenkieltä! Olin ihan vaikeana, kun ihmiset ylistivät työtäni ja saavutuksiani. Rebekah puhui siitä, miten kovasti arvostaa ystävyyttäni ja rehellisyyttäni ja miten kovasti minua tulee ikävä (tässä vaiheessa hän purskahti itkuun). Katselin vain ihmisiä ihmeissäni ja totesin, ettei teeskentelytutkani piipittänyt lainkaan. Saa nähdä tuleeko paha ikävä, kun perjantaina nostan kuolevat huonekasvit kainalooni ja kävelen viimeistä kertaa ovesta ulos.

Kevyttä kenttärasvaa

Kävin tänään kuntosalilla saadakseni vihdoin uuden ohjelman. Siis sellaisen lapun, jossa on sarja liikkeitä joita välttelen seuraavat kolme kuukautta. Minulta kysyttiin, mitkä ovat tavoitteeni harjoittelun suhteen. Haluanko laihtua, kasvattaa massaa, kiinteytyä vai lisätä voimaa. Sanoin, että haluan olla lihomatta. Ahaa, siis ylläpitävää harjoittelua. Pyysin rasvaprosentin mittausta, kun en ole koskaan sellaista kokenut. Työntekijä nipisteli minua hetken muovipinseteillä, käytti vaa'alla ja ilmoitti sitten, että se on 18. Vartalossani on 9 pilkku jotain kiloa rasvaa ja 42 kiloa lihasta. Palasin kotiin ja yritin kotitekoista muffinssia sinihomejuuston kanssa, ei mennyt alas.

Koko talossa leijuu Samin vahva hienhaju. Se kävi myöhään illalla pelaamassa kössiä ja puhui sen jälkeen kaverinsa kanssa yli puoli tuntia naisten hormoneista. Olisi käynyt suihkussa siellä jaaritellessaan.

Se päivä, kun mieleni pimeni

Tänä aamuna en olisi jaksanut nousta. Sami lähti kirkkoon soittamaan bassoa ja minä kävelin perästä. Lähdin myöhässä, vaikka piti ehtiä viemään sille farkut kun kirkossa ei lavalla seisoskelevien ihmisten nilkat saisi näkyä. Asia on vanhemmalle väelle jonkinlainen omantunnonkysymys (mitä liikkuu sellaisen mummon mielessä, joka kavahtaa helteellä kahta paljasta nilkkaa?). Myöhemmin kävi ilmi, että farkut ovat aivan yhtä sopimattomat, joten nilkat saivat näkyä.

Jo matkalla alkoi ärsyttää suunnattomasti. En tiedä mikä siinä on, mutta joulun jälkeen en ole nauttinut kirkossa käymisestä vähääkään. Tuttu iltakirkko on kuukauden tauolla ja olen raahautunut Samin mukana pitempään aamukymmenen jumalanpalvelukseen, jossa käy aivan eri väkeä. Ihan niin kuin jokin aivoissani olisi naksahtanut väärään asentoon. Laulut ovat rumia, saarnat tekopyhiä tai muuten pöyhkeitä ja ihmiset epäilyttäviä. En pysty kättelemään ovella hymyilevää vierasta tyyppiä ja tänä sunnuntaina en pystynyt edes istumaan / seisomaan koko toimituksen ajan paikallani. Kun vieraileva pastori ryhtyi paahtamaan sairaiden parantumisesta, totesin olevani hikinen ja lähdin lähikauppaan ostamaan deodoranttia.

Kirkon jälkeen oli tarkoitus lähteä porukalla rannalle. Selvisin ihmisiä vältellen omalle autolle, mutta siihen suorituskykyni loppui. Tuntui, kuin jokainen sana olisi ollut hirveä ponnistus. En pystynyt selittämään itseäni tai tunnelmiani mitenkään, pyysin vain Samilta anteeksi ja lähdin kävelemään kotiin. Muutaman tekstiviestin ja puhelinsoiton jälkeen muut ajelivat rannalle ja minä tallustin pää tukossa takaisin. Mietin koko matkan, mikä minua vaivaa. En ole vieläkään aivan selvillä, mutta se liittyy kai jotenkin tutun seurakunnan katoamiseen. Jostain syystä en ole kadottanut uskoani, vaikka sitä pitääkin tarkistella refleksinomaisesti kuin kotiavaimia taskun pohjalla. Kyllä minä uskon; en tiedä mitään parempaa kuin Jeesuksen sovitustyön meidän paskiaisten edestä. En vain voi sietää seurakuntaa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun seurakunta herättää minussa vastenmielisiä tuntemuksia, mutta yleensä niillä on jotain todellisempaa pohjaa kuin saarnaajan hiusmalli tai muu epämääräinen kuvotus. Jotenkin minua yököttää ajatus ns. seurakuntaystävistä. Mistä tiedän, ovatko he todella kiinnostuneita minun seurastani vai yrittävät vain olla hyviä kristittyjä ja rakastaa myös sitä hankalaa ja omituista ihmistä? Parasta tässä on se, että ilman näitä ajatuksia ja niistä seuraavaa irrationaalista käytöstä ihmiset varmaan pitäisivät minua ihan normaalina.

Ihan kuin koko elämäni olisin teeskennellyt olevani normaali. Ihan kuin ihmiset ympärillä vaihtuisivat sitä mukaa kun saavat selville että olen pelottavan sekaisin. Minusta tuntuu, että kaiken takana on salaliitto...

Sosiaalinen viikko

Viime viikonlopun aikana kyllästyin makaamaan itsekseni uusilla sohvilla ja päätin virkistää sosiaalista elämääni. Minulla on paha tapa luisua totaaliseen passiivisuuteen ja valitella sitten itseäni säälien, kun kukaan ei soita tai järjestä mitään. Aloitin aktiivisen viikon jo viime sunnuntaina järjestämällä yllätyssynttärit seurakunnasta tutulle pariskunnalle. Kävin oikein ruokakaupassa lahjaostoksilla. Sally sai paketin sukkia ja Grant värisevän hammasharjan. En ollut koskaan ennen järjestänyt juhlia, joissa ripustetaan ilmapalloja seinälle ja huudetaan 'surprise!!' kun vieraat astuvat ovesta sisään.

Maanantai-iltana kävimme yllätysvierailulla Katrin ja Brettin luona. Lainasin suomalaiselta ystävältäni New Zealand Road Rules -kirjan, jota olen yrittänyt opiskella teoriakoetta varten. Koska olen ollut maassa yli vuoden, en saa enää lain mukaan ajaa autolla ennen kuin olen läpäissyt 60 dollarin monivalintatestin. Kirjassa on toistaiseksi ollut hyvin hyödyllistä tietoa mm. siitä, miten jalka kannattaa nostaa kaasulta ennen kuin painaa jarrua.

Tiistaina Rachel ja Jonny tulivat pitkästä aikaa käymään. Olivia-vauva oli juuri saanut rokotuksen ja huusi kuin eläin. Nukuttamiseen meni (kuulemma poikkeuksellisesti) yli 45 minuuttia, jonka jälkeen olimme kaikki niin väsyneitä, että vihelsimme lautapelin poikki 8 pisteestä ja minä voitin (muuten en olisi ikimaailmassa voittanut, kun se on aikamoinen strategiapeli, jossa ostetaan ja vaihdetaan lampaita, viljaa, puuta, tiiliä ja kiveä).

Keskiviikkona naapurin Kat opetti minua leipomaan omenapiirakkaa - siis sellaista hienoa amerikkalaista, joka on sileän taikinakuoren alla. Minä opetin sille suomea. Kat on niin nopea oppimaan, että alkaa jo vähän arveluttaa, mitä sille kannattaa sanoa. Olen yhden kerran maininnut sanan 'nahjus' (työnhakua välttelevän Samin epävirallinen lempinimi) ja Kat käyttää sitä jo letkeästi englanninkielisissä lauseissa, hyvin osuvissa asiayhteyksissä. Otin kuitenkin ylevän tavoitteen ja opetin sille Mika Waltarin runon 'Juna vapisee jalkojen alla'. Siinä oli hyviä esimerkkejä suomenkielen muuttuvista lauserakenteista ja oppituntia täydensi tietysti Don Huonojen biisi (siis siitä runosta). Päämääränäni on täydentää naapurin tyttöjen suomenkielistä lauluvalikoimaa (Aurinko paistaa ja vettä sataa & joku toinen kamala, jota en ollut ikinä kuullut). Seuraavaksi opetan Päivänsäde ja menninkäinen. Kunhan on jonkinlaista laatua eikä jotain kauheita rallatuksia. Onko ideoita?

Torstaina ei ollut tarkoitus tehdä mitään, mutta kävin kuitenkin kuntosalilla ja lähdin sen jälkeen samaisen naapurin kanssa kävelylenkille. Kat tekee väitöskirjaa jostain merenelävistä ja opin lenkin aikana mielenkiintoisia seikkoja mm. mustekalojen älykkyydestä ja siitä, miten oisterin kopistelevat kuoriaan paniikissa. Senkin opin, että hait iskevät ihmiseen vain silloin, kun luulevat sitä hylkeeksi. Teoriassa ylipainoiset (erityisesti omenavartaloiset) ihmiset joutuvat siis herkemmin hainruoaksi kuin laihat. Käytännössä hait tekevät virhearvioinnin yleensä surffilaudan muodon perusteella. Samoin kädet sivuille painettuna uivat sukeltajat näyttävät usein hylkeiltä hain yksinkertaisissa näköelimissä. Kuulostaa älyttömältä, mutta hain tavatessaan uimarin kannattaisi sananmukaisesti 'antautua' kädet levällään, jotta yhdennäköisyys hylkeen kanssa olisi mahdollisimman vähäinen.

Perjantaina ei ollut myöskään tarkoitus tehdä mitään ja tällä kertaa se onnistui aika hyvin. Sami ja Brett lähtivät katsomaan Toolia kesän suurimpaan musiikkitapahtumaan Big Day Out'iin. Katri tuli seurakseni tappamaan aikaa. Kävimme hakemassa thairuokaa ja katsoimme pari elokuvaa. Kun miehet vihdoin saapuivat konsertista äänentoiston tasoa valittaen, heräsin vaivoin tv:n äärestä. Uusilla sohvilla saa kyllä mukavan asennon.

Tänään kävin aamujumpassa ja yritän henkisesti valmistautua vielä yhteen sosiaaliseen koitokseen. Huomenna pitäisi lähteä seurakunnan porukan kanssa Waiukun mustalle hiekkarannalle grillaamaan. Kävi ilmi, että tuo ranta on sama, jossa kävimme vanhempien kanssa ja jossa aikaisemmin vierailin Sallyn kanssa kahdestaan. Jotenkin se vaan viimeksi näytti erilaiselta. Saa nähdä jos kävisin siellä ensimmäistä kertaa uimassa. Nyt alkaa olla jo niin lämmin, että merivesikin kelpaa. Kun viikko sitten eksyin kotimatkalla ja päädyin Pt Chevalierin hiekkarannalle, vesi oli lämpimämpää kuin ilma. Yritin vilvoitella tunnin kävelyn jälkeen vedessä kahlaamalla, mutta veden lämpö nosti vain hien pintaan. Kahlasin sadan metrin päähän rannasta, mutta vesi ulottui edelleen alle polviin ja 50 metrin päässä uiskenteli parivuotiaita lapsia. Piti kääntyä takaisin, mutta ainakaan merivesi ei enää hirvitä. Ja kun hailtakin voi varjeltua käsiä levittelemällä niin kai sitä pitäisi uskaltaa uimaan.

En oikein tiedä, mitä ajatella tästä sosiaalisemmasta elämäntyylistä. Nautin ystävien seurasta, mutta tämän viikon tahdilla aikaa ei jäisi enää kuntoiluun, lukemiseen ja kirjoittamiseen. Pari kolme tapaamista viikossa varmaan riittäisi, mutta eihän sitä voi ajatella vain omasta näkökulmastaan. Kiireisiä ystäviä tulee nähtyä harvemmin ja todella kiireisiä ei juuri lainkaan. Ystävyyden luomiseen täytyy käyttää aikaa ja energiaa. Pitäisikö ystävyyssuhteita suunnitella pitkälle tulevaisuuteen niin kuin parisuhdetta? Olen pitkään elänyt siinä harhassa, että asiat jotenkin lutviutuvat itsekseen. Lopputuloksena minulla ei ole kuin niitä ystäviä, jotka pitävät omasta puolestaan sinnikäästi yhteyttä ja näkevät vaivaa. Luulen oppineeni jotain, mutta en vielä oikein tiedä, miten soveltaa sitä käytäntöön. Aion ainakin pitää enemmän yhteyttä, lakata huolehtimasta siitä, kumpi soitti viimeksi tai kumman luona viimeksi tavattiin. Aion vastedes käsitellä ystävyyssuhteita pieninä, platonisina parisuhteina. En ole yhtään parempi ihminen, mutta voin olla parempi ystävä niille, jotka ovat vielä maisemissa.