Ei lähe ajokortti helpolla

Menin tänään tekemään autokoulun teoriatestiä, että saisin paikallisen ajokortin. Olin lukenut oppikirjan, tankannut pääni täyteen paikallisia sääntöjä ja opetellut ulkoa 200 monivalintakysymystä. Kun pääsin paikalle, sain tietää, että päivän testiajat oli myyty loppuun jo kolme tuntia aikaisemmin (vaikka viimeksi sanoivat, ettei aikoja voi etukäteen varata). Työntekijä kertoi, ettei ollut saanut pitää yhtään taukoa ja oli nääntymässä nälkään. Ojensin paperini, maksoin 84 dollaria ja kävimme läpi näkötestin, valokuvan ja allekirjoituksen. Varasin ajan testiin seuraavaksi sunnuntaiksi ja ajattelin, että kai sitä pitää ajaa vielä viikko laittomasti. Sitten kävi ilmi, etten selviä pelkällä teoriatestillä. Koska Suomen ajokorttini on alle kaksi vuotta vanha, pitää läpäistä myös 80 dollarin ajokoe, jonka saa tehdä vasta teoriatestin jälkeen. Todellisuudessa olen ajanut vuodesta 2003, mutta Suomen typerän kaksivaiheisen systeemin mukaan minulla on ollut ajokortti vasta vuodesta 2005, kun viime hetkellä raahauduin siihen kakkosvaiheen arviointiin. Katsoin sen väsyneen, nälkäisen asiakaspalvelijan ilmeetöntä naamaa ja purskahdin itkuun.

Väliaikainen (temporary) ajokortti tarkoittaa kuitenkin hyvin eri asiaa Suomessa ja Uudessa-Seelannissa. Täällä väliaikaisen kortin saa, kun on läpäissyt teoriatestin. Sen jälkeen saa ajaa 'learner' -lätkillä varustetulla autolla, kunhan on aina joku ajokortillinen viereisellä istuimella. Sitten mennään varsinaiseen ajokokeeseen, jonka läpäisemällä saa lopullisen ajokortin. Suomessahan väliaikaisella ajokortilla voi ajaa siinä missä lopullisellakin, ja kahden vuoden sisällä käytävä kakkosvaihe on vain autokoulujen miellyttävä rahastusmahdollisuus. Täytyy ensi viikolla selvittää, jos tällä tiedolla olisi mitään merkitystä. Ehkä Suomesta voisi saada jonkinlaisen lapun sen ensimmäisen ajokortin pätevyydestä tai jotain. Ajokortissakin lukee kaksi eri myöntämispäivää, kahden vuoden välein.

Sata uutta naamaa

Tänä aamuna sain kokea kaikki autoilun riemut kerralla: Matelevan ruuhkan, reitiltä harhautumisen ja epätoivoisen kartanluvun huoltoaseman pihalla. Saavuin paikalle yli puoli tuntia myöhässä, mikä oli kyllä enemmän kuin suunnittelin. Myöhästyin yhteisestä bussikyydistä rugby-stadionille, joten minua ja kahta muuta myöhästyjää lähdettiin kuskaamaan sinne erikseen. Päivän ohjelma oli enimmäkseen rippileirityylisiä fyysisiä tutustumisleikkejä, tosin ehkä hieman tavallista fyysisempiä. Pahin kaikista (jonka muistan vielä viikon intro-kurssilta) oli se, missä maataan vieri vieressä lattialla, ja yksitellen jokainen kierii siitä toisten päältä. Se on metka tunne, kun 200-kiloinen maori jysähtää naamalle. Yhdeltä tytöltä murtui nilkka, minä sain vain kantapäästä otsaani.

Kun ihmisiä on sata, niihin ei millään ehdi tutustua muutamassa tunnissa. Noin 20 tästä porukasta oli tulossa näyttelijäkoulutukseen, loput filmi- ja tv-puolelle niin kuin minäkin. Näyttelemään päästään kyllä kaikki ensimmäisen puolen vuoden aikana. Saa nähdä, löytääkö itsensä jostain Shortland Streetiltä (paikallinen salkkarit) jos oikein huonosti käy. Ihmiset kyselivät jatkuvasti, aionko näyttelijäksi. On kuulemma sellainen naama. Mikä sellainen naama on? Kuminaama?

Huomenna on tiedossa Maori-teemapäivä. Maori-tanssia (Haka), laulua, puheita, seremonioita ja ruokaa. Päivän aktiviteettina on selvittää omaa sukupuutansa ja tutustua toisiimme sitä kautta. Niin, kauan kauan kauan sitten esi-isäni vaelsivat Mongoliasta Siperian halki. Seurallisimmat yksilöt asettuivat vieri viereen eteläisille lakeuksille ja sekoittuivat turkkilaisiin ynnä muihin tummasilmiin, kun taas sopeutumattomimmat tyypit kapusivat itään ja pohjoiseen. Niin kauas, ettei naapureihin enää ollut näköyhteyttä. Ja siellä se Suomi vieläkin on.

Tänään kävin tähän asti mieleenpainuvimman version 'mistä olet kotoisin' -keskustelusta:
Tyyppi: So where are you from?
Minä: Finland
Tyyppi: Finland? Like the country overseas - Finland?
Minä: Is there another Finland?
Tyyppi: I don't know. Is there another Finland?
Minä: Not that I know
Tyyppi: Well, there you go!

Kouluvuosi alkaa!

Nyt on se aika vuodesta, kun Happy Feet -kyniä, reppuja ja penaaleja mainostetaan joka kanavalla. En ole vielä saanut omaani, mutta olen valmistautunut huomenna alkaviin opintoihin ostamalla käytetyn t-paidan, jossa lukee 'anti-social'. Tosin ajattelin laittaa sen päälleni vasta parin viikon päästä, ettei se muutu itseään toteuttavaksi ennusteeksi. Kirkossa sen voisi kyllä sisäänajaa jo saman tien.

Tänään vietimme viimeisen vapaapäiväni ajelemalla ympäri kaupunkia hoitamassa ajokorttiasioita. Minun asiani on Suomen ajokortin vaihtaminen paikalliseen malliin. Koska olen ollut maassa jo yli vuoden, ajolupani on umpeutunut. Saan jatkaa autoilua vasta kun olen tehnyt 60 dollarin 30-kohtaisen teoriatestin, maksanut 67 dollaria Suomen ajokortin käännöstyöstä (siinä on ehkä 10 sanaa!!), näyttänyt passini, testauttanut näköni, poseerannut passikuvassa ja luovuttanut Suomen ajokorttini lopullisesti viranomaisten huostaan. Sami on askelta taempana ja yrittää saada uutta kappaletta kadonneesta (virallisesti varastetusta) Suomen ajokortistaan. Tänään meitä auttoi suomalainen Leila, joka hoitaa Suomen konsulaatin toimia paikallisen mainostoimiston ohessa, vähän niinkuin asiamiespostia. Leila myös kertoi, että Tarja Halonen on tulossa helmikuussa täällä käymään (me luultiiin, että se kävi jo) ja otti meidän osoitteen, jotta voi laittaa kutsua Haloskan tapaamiseen. Onhan presidenttiä käytävä tapaamassa. Vaikka yritin sitä täältä asti äänestää pois virasta niin siellä se vieläkin on. Sellaista sitkeyttä ei voi kuin ihailla.

Huomisaamuna lähden siis luvatta ajelemaan kohti uutta kouluani. Tiekin on uusiutunut, nyt sillan toiselle puolelle pääsee koko matkan yhtä kaistaa. Pahimpien ruuhkien välttelyssä on kuulemma taiteenlaji, jossa kehittyy kun jaksaa kellon kanssa vahdata lähtöaikojaan ja matkan kestoa. Olen valmistautunut myöhästymään enemmän tai vähemmän ensimmäisen viikon. On parempi olla antamatta itsestään liian hyvää kuvaa, ettei sitten myöhemmin tuota pettymystä.

Kävin eilen kampaajalla hankkimassa tasaisemman blondin. Ymmärrätte tämän pienen muutoksen kauaskantoiset seuraukset, kun kerron seuraavan tarinan: Kävelin eilen illalla kotiin kuntosalilta, hikisenä ja lökäpöksyissä. Perääni juoksi noin 16-vuotias kiharapäinen poika. Keskustelu meni suunnilleen näin:
Poika: Hi, excuse me, hi!
Minä: ???
Poika: Would you like to play with us? We have two tennis rackets and... would you like to play?
Minä: Sorry, I don't play tennis. I'm useless on the court.
Poika: So... would you like to play?
Minä: ??? I'd have to take some lessons first. But thanks for asking.
(Tukala hiljaisuus)
Poika: You're hot!
Pojan naamasta näkee, että se on kerännyt kaiken rohkeutensa tähän yritykseen. Se siirtelee jalkojaan kuin maa polttelisi. En haluaisi millään ampua sitä alas. Naurattaa, mutta pakotan itseni vain hymyilemään.
Minä: Thanks. See you around!
Käännyn ympäri ja kuulen vielä hiljaisen 'Nice boobs'.

Niinpä. Tukka hyvin, kaikki hyvin.

Pelottava vapaudentunne

Viimeinen työpäiväni oli hiljainen ja tylsä. Sain vielä viime hetkellä pari hommaa, jotka ehdin saattaa jonkinlaiseen vaiheeseen. Mary ei pistäytynyt enää toimistossa. Sami haki minut pois kuolevine huonekasveineni. Perjantai-iltana Sally tuli käymään. Yritimme selvittää, miksi en pystynyt sulattamaan viime sunnuntain jumalanpalvelusta. Tulin siihen tulokseen, että tunsin itseni tirkistelijäksi. Kun kirkossa kehotettiin sairaita nousemaan seisaalleen ja asettaman käsi vaivansa sijannin kohdalle, olisin halunnut peittää silmäni ja juosta. Lähdin siis deodoranttiostoksille, koska en halua tietää mikä ketäkin siellä vaivaa. Olo oli vähän samanlainen, kun joskus nuorempana kun työskentelin vaateliikkeessä ja mummot halusivat esitellä leikkausarpiaan pukukopissa. Keskustelu Sallyn kanssa oli lähes yhtä tukalaa kuin sunnuntain kirkonmenot.

Lauantaina aloin synnyttää omaa käsikirjoitusta. Tiesin jo alusta asti, ettei siitä tulisi erityisen hyvä tai omaperäinen. En kuitenkaan odottanut nauttivani kirjoittamisesta niin paljon. On jännittävää nähdä, mitä päähenkilöille tapahtuu. En ole kirjoittanut vielä 30 sivua, mutta olen jo aikaansaanut hankalan pattitilanteen, johon auttaa vain äkillinen voimasuhteiden muutos. Englanniksi kirjoittaminen on toki hankalampaa kuin tällainen perusbloggaaminen, mutta mielikuvitus voittaa aina todellisuuden.

Itse asiassa taidankin jatkaa käsikirjoitusta... Hyvät päivänjatkot.