Menestyksellä vai ilman?

Vuoden alussa päätyy aina tarkastelemaan elämänsä suuntaa. Kuin yrittäisi pimeässä tunnustella valonkatkaisijaa. Oman elämänsä ohjaaminen on lopulta aika vaikeaa. Joissakin elämänvaiheissa voi kokea pitelevänsä rattia, mutta se on hetkellistä ja pitkälti harhaanjohtavaa. Ajelet kuitenkin teitä, joita et itse rakentanut, maailmassa jota et itse luonut. Ja tien päätepysäkkihän tiedetään.

Tänä aamuna mietin, miksi menestyspsykologia kääntyy niin huonosti suomen kielelle. Tähän on kaksi hyvää syytä: Kirjoittajat ovat usein keskinkertaisia ja ajatukset lähtökohtaisesti aika tukevaa juustoa. Jos kapitalismi mahdollistaisi jokaisen ihmisen menestyksen ihan vain asennetta muuttamalla, meillä olisi resursseja joista emme tienneetkään. Enkä sano etteikö olisi, mutta ne ovat tämän todellisuuden ulkopuolella. Ei aarteiden kokoaminen taivaaseen kiinnosta lihaa ja verta olevaa ihmistä, joka haluaa aurinkopaneeleja, sähköauton ja luomupuutarhan.

Nuorempana ajattelin, että viimeistään kolmekymppisenä palikat ovat paikoillaan. Ainakin ammatillisesti. Ajattelin menestyväni mainosalalla, saavuttavani jotain titteleitä tai palkintoja. En tiennyt, että sellainen menestys olisi vaatinut kurinalaisempaa, rajoittuneempaa ajattelua. Nelivuotisen AMK-tutkinnon aikana ei vaadittu lukemaan yhtään kirjaa. Tämä oli vihje numero yksi. En ottanut sitä kuuleviin korviini, vaan luin, mietin, rukoilin, juttelin papille, vääntelin ranteitani, yritin ymmärtää... Ja niin jo opiskeluaikana epävarmana heilahdellut kiinnostukseni mainosalaa kohtaan hiipui. Minua ällötti ajatus turhien tuotteiden markkinoinnista, Kiinan muovituotannosta ja loputtoman kasvun filosofiasta, jota ammattikuntani ruokki. Ärsytti se, etten päässyt tuottamaan sisältöä, ainoastaan muovailemaan ulkoasua.

Löysin siis alan, joka ei kiinnosta. Oivalluksena tämä ei ollut kovin merkittävä - ottaen huomioon, että vaihtoehtoja on tuhansia. Mutta ammatit eivät ole vain ammatteja, ne edustavat elämäntapoja ja arvomaailmoja. Alaa vaihtaessani päädyin miettimään, mitä haluan olla viisikymppisenä. Kuusikymppisenä. Kuoleman jälkeen. En edes vaihtanut alaa, teen edelleen samoja hommia. Taistelen edelleen sen ajatuksen kanssa, etten halua olla graafinen suunnittelija. Ei työ sinänsä ole pahaa, en vain halua kuulua kyseiseen alakulttuuriin. En tunne yhteyttä muovipokaisiin off-beat boho corporate punk erilainen-ihan-niin-kuin-kolleganikin ihmisiiin. Identiteetti hiertää.

Mutta enemmän kuin mitään muuta, haluan kirjoittaa elokuvaa ja TV:ta. Mahdollisuuteni menestymiseen ovat tilastollisesti olemattomat. Mahdollisuuteni kehittymiseen ovat lähes rajattomat. Jos pelkkä kirjoittaminen riittää, onko menestyksellä lopulta väliä?

Päättelin, että menestyspsykologia menettää merkityksensä, jos yksilö hyväksyy ajatuksen loppuelämästään vailla maallista menestystä.

Kuvittelin siis kaiken loppuun asti, yksityiskohtia myöten. Käsikirjoituspinot, kommuunielämän, yrttiviljelmät ikkunalaudalla. Kuvittelin yhden lapsen kanssa. Kuvittelin ilman. Kuvittelin saavani lopulta toteutettua pienen budjetin pitkän leffan. Kuvittelin, ettei se onnistunut. Kuvittelin, ettei käsikirjoituksistani yksikään päätynyt tuotantoon. Kuvittelin, että julkaisin omakustanneromaanin. Kuvittelin laatikollisen kirjoja autotallin lattialla. Kuvittelin itseni itkemässä, kastellen betonilattian. Kuvittelin sukeltavani uuden projektin pariin. Kuvittelin tekeväni osa-aikatyötä siivoojana. Graafikkona. Postinjakajana. Vanhana, suonikohjuisena, pussit silmien alla. Kuvittelin Samin silti rakastavan. Kuvittelin ilman. Kuvittelin kirkon, ystäviä, yksinäisyyttä, loputtoman epätasapainon ja luonteenvirheet, jotka eivät katoa. Kuvittelin sairauden, odotushuoneet, hoidoista kieltäytymisen, jotta saan olla kotona. Luopumisen tuskan, kuoleman - irtoamisen omasta ruumiistani. Ihmisiä itkemässä, ihmisiä, joita en voi lohduttaa tai koskettaa. Kertoa, että kaikki on hyvin. Kuvittelin pimeän tunnelin, jonka päässä on valo. Kuvittelin uuden seikkailun.

Menestyspsykologia ei valmista ihmistä epäonnistumiseen, siihen että lopussa pitää luopua kaikesta. Mitä jos ns. maallinen huippu on jo saavutettu? Rukoilen, että tänä vuonna voisin nähdä edes usvaisen kuvan siitä, miten Jumala arvostaa elämää ja sisältöä jota siinä tuotamme. Jumalallinen näkökulma vapauttaa meidät sekä tämän todellisuuden onnistumispakosta (eiväthän kaikki pääse edes alkuun) että onnistumisen vääränlaisesta määrittelystä. Se, mikä kuolinvuoteella saattaa tuntua suurimmalta saavutukseltasi on ehkä taivaassa kirjattu ylös vain viitteenä.

Mitä sitä voi muuta kuin tehdä sitä mitä rakastaa. Ja lopun aikaa rakastaa minkä voi.

Sanovat, että vuoden ensimmäinen päivä näyttää suunnan tulevalle vuodelle

Ensimmäisenä päivänä pääsimme purjehtimaan Bay of Islands -saaristoon. Minun ei siis tarvinnut kiskoa köysiä joista en mitään ymmärrä, vaan sain snorklata kämppiksen välineillä, maata veneen kannella, syödä tomaattileipää ja juoda kahvia. Siitä jäi jotenkin epätodellinen olo, ja niinkuin yksi mukana reissannut balettitanssijamies asian tiivisti: "This is the sexiest afternoon you can imagine."

Jouluaatto rannalla

Aurinko paistoi aattona vain hetken, mutta se oli sitäkin hienompaa. Onneksi aatonaattona oli täydellinen rantakeli ja kävin jo silloin heittämässä Seelannin talviturkin. Ei siis ollut mitään pakottavaa tarvetta uida viimassa ja tihkusateessa. Normaalisti talviturkkini lähtee vasta helmikuussa, kun rantavesi poreilee lähes ilmaa lämpimämpänä. Inhoan kylmää yli kaiken.

Joulu on nyt syöty ja juhlittu. Huomenna voin taas karata kahviloihin kirjoittamaan. Tosin en ole pitänyt päivääkään taukoa. Pakkomielle mikä pakkomielle. Tähän asti olen onnistunut vain nauttimaan kirjoittamisesta, työntäen mielestäni sen polttavan kysymyksen, että mitä tällaiselle TV-pilotille oikein pitäisi tehdä. Eihän sitä tietysti ole mikään pakko viedä pöytälaatikkoa pitemmälle, mutta kuka sitä nyt huonekaluilleen kirjoittaa.

Viimeisimmäksi lukemieni seitsemän käsikirjoitusoppaan perusteella minun pitäisi muuttaa Los Angelesiin, verkostoitua jossain huuruisissa bileissä ja yrittää saada joku agent lukemaan tekeleitäni. Jos sitten pääsisin 10 vuoden sisällä jonkin käsikirjoittajia edustavan toimiston listoille, he lähettäisivät työnäytteitäni ympäri kyliä ja saisivat ehkä buukattua mulle jonkinlaisen viikon mittaisen duunin jonkin olemassaolevan tv-sarjan käsikirjoitustiimiin - jossa sitten joisin kahvia muiden etuoikeutettujen työnarkkisten kanssa ja ideoisin uutta jaksoa johonkin CSI spinoffiin.

One can dream :)

Hyvää Joulua!

Me ollaan lähdössä jouluaaton perinteiselle rantareissulle. Ulkona ripsii vettä. Viimeisen viikon ajan tässä talossa on syöty kuin viimeistä päivää. Torttuja, pipareita, taikinakuorisia ruukkuruokia, joulukalenterista päivittäin paljastuvia suklaita ja karkkeja... Leivoin Samille (salaa) joululahjaksi addiktoivia tuplasuklaa cookieseja. Eilen tein omaa cashewpähkinäpestoa. Nyt riittää. Rantapiknikille on varattu salaatteja, voileipiä ja piparkakkutalo. Tekee mieli paastota viikko.

Pahoittelut, etten ole saanut kirjoitettua tänne mitään. Sain pitää ihanan kirjoitusloman, kun Sami reissasi pari viikkoa eteläsaarella kavereidensa kanssa. Valitettavasti energia ei riittänyt käsikirjoittamisen ohella blogin päivittämiseen. Käsikirjoitus kuitenkin eteni niin pitkälle, että pääsin tekemään "Rewrite" -nimisen kirjan harjoituksia. Score!

Palaan asiaan.

Nauttikaa joulusta!

Internetin blogiähky

Siitä asti kun vuoden 2006 alussa aloitin tämän blogin, bloggaaminen on muuttunut valtavasti. Pähkinänkuoressa: Kaikki kirjoittavat, ketään ei kiinnosta. Blogien määrä on moninkertaistunut. Kuin kaikki maailman päiväkirjat olisivat yhtäkkiä pelmahtaneet julkisesti luettavaksi. Ihan kaikkea löytyy: anoreksiaa, miljonäärielämää, raiskaajan päiväunia... Bloggaajat kalastavat lukijoita yksityiselämän paljastuksilla ja millä tahansa marginaalisella. Nykyään yksityisyys on sitä, että on riittävän tylsä ja tavallinen. Kaikki normivaihteluväliin mahtuva hukkuu auttamatta netin infotulvaan. Vaikka kirjoittaisit omalla nimelläsi, olet lopulta anonyymi: Kukaan ei muista nimeäsi.

Muutama vuosi sitten vielä peloteltiin netissä julkaisevia: Varo vain, kaikki näkevät mitä kirjoitat. Nyt se on viraalimarkkinoinnin märkä uni - jos pystyt keksimään jotain minkä kaikki näkevät, olet miljonääri. Nykyään lastenkin tekemät youtube-pätkät valjastetaan kiireen vilkkaa markkinoinnin työkaluiksi. Ihmisiä on vaikeampi tavoittaa, kun monet eivät enää katso TV:ta ja valikoivat mediasisältönsä huolella. Mullakin on selaimessa 'ad block'. Vaikka teen työkseni välillä mainosbannereita, en katsele niitä vapaaehtoisesti.

Mitä merkitystä tällä on bloggaajalle? Ainakin voin kirjoittaa pienelle lähipiirilleni välittämättä sen kummemmin siitä, minne sana kiirii. Olen aina kirjoittanut sensuroimatta, vaikka välillä tietysti jätän kirjoittamatta, erityisesti aiheista jotka ovat muille arkoja eivätkä itselleni kovin merkityksellisiä/henkilökohtaisia. En myöskään halua kirjoittaa seksistä tai suolen toiminnasta. Olen netin konservatiivi.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on haastaa teidät ajattelemaan, mitä arvoa kaikella netissä 'jakamisella' on? Pitääkö tekstin arvo ylipäätään määritellä sen lukijamäärän mukaan? Onko bloggaus vain henkilökohtaista terapiaa?

Onko parempi hankkia lukijoita raflaavin keinoin kuin painua ajatuksineen unholaan? Ja kun keinot kovenevat, missä menee raja? Jos sananvapautta lähtee rajoittamaan, mennään helposti (kiinalaiseen) metsään. Mutta tarvitaanko sivustoja, joilla itsemurhaa harkitsevat jakavat toisilleen vinkkejä?

Any ideas?