Kouluvuosi alkaa!

Nyt on se aika vuodesta, kun Happy Feet -kyniä, reppuja ja penaaleja mainostetaan joka kanavalla. En ole vielä saanut omaani, mutta olen valmistautunut huomenna alkaviin opintoihin ostamalla käytetyn t-paidan, jossa lukee 'anti-social'. Tosin ajattelin laittaa sen päälleni vasta parin viikon päästä, ettei se muutu itseään toteuttavaksi ennusteeksi. Kirkossa sen voisi kyllä sisäänajaa jo saman tien.

Tänään vietimme viimeisen vapaapäiväni ajelemalla ympäri kaupunkia hoitamassa ajokorttiasioita. Minun asiani on Suomen ajokortin vaihtaminen paikalliseen malliin. Koska olen ollut maassa jo yli vuoden, ajolupani on umpeutunut. Saan jatkaa autoilua vasta kun olen tehnyt 60 dollarin 30-kohtaisen teoriatestin, maksanut 67 dollaria Suomen ajokortin käännöstyöstä (siinä on ehkä 10 sanaa!!), näyttänyt passini, testauttanut näköni, poseerannut passikuvassa ja luovuttanut Suomen ajokorttini lopullisesti viranomaisten huostaan. Sami on askelta taempana ja yrittää saada uutta kappaletta kadonneesta (virallisesti varastetusta) Suomen ajokortistaan. Tänään meitä auttoi suomalainen Leila, joka hoitaa Suomen konsulaatin toimia paikallisen mainostoimiston ohessa, vähän niinkuin asiamiespostia. Leila myös kertoi, että Tarja Halonen on tulossa helmikuussa täällä käymään (me luultiiin, että se kävi jo) ja otti meidän osoitteen, jotta voi laittaa kutsua Haloskan tapaamiseen. Onhan presidenttiä käytävä tapaamassa. Vaikka yritin sitä täältä asti äänestää pois virasta niin siellä se vieläkin on. Sellaista sitkeyttä ei voi kuin ihailla.

Huomisaamuna lähden siis luvatta ajelemaan kohti uutta kouluani. Tiekin on uusiutunut, nyt sillan toiselle puolelle pääsee koko matkan yhtä kaistaa. Pahimpien ruuhkien välttelyssä on kuulemma taiteenlaji, jossa kehittyy kun jaksaa kellon kanssa vahdata lähtöaikojaan ja matkan kestoa. Olen valmistautunut myöhästymään enemmän tai vähemmän ensimmäisen viikon. On parempi olla antamatta itsestään liian hyvää kuvaa, ettei sitten myöhemmin tuota pettymystä.

Kävin eilen kampaajalla hankkimassa tasaisemman blondin. Ymmärrätte tämän pienen muutoksen kauaskantoiset seuraukset, kun kerron seuraavan tarinan: Kävelin eilen illalla kotiin kuntosalilta, hikisenä ja lökäpöksyissä. Perääni juoksi noin 16-vuotias kiharapäinen poika. Keskustelu meni suunnilleen näin:
Poika: Hi, excuse me, hi!
Minä: ???
Poika: Would you like to play with us? We have two tennis rackets and... would you like to play?
Minä: Sorry, I don't play tennis. I'm useless on the court.
Poika: So... would you like to play?
Minä: ??? I'd have to take some lessons first. But thanks for asking.
(Tukala hiljaisuus)
Poika: You're hot!
Pojan naamasta näkee, että se on kerännyt kaiken rohkeutensa tähän yritykseen. Se siirtelee jalkojaan kuin maa polttelisi. En haluaisi millään ampua sitä alas. Naurattaa, mutta pakotan itseni vain hymyilemään.
Minä: Thanks. See you around!
Käännyn ympäri ja kuulen vielä hiljaisen 'Nice boobs'.

Niinpä. Tukka hyvin, kaikki hyvin.

Pelottava vapaudentunne

Viimeinen työpäiväni oli hiljainen ja tylsä. Sain vielä viime hetkellä pari hommaa, jotka ehdin saattaa jonkinlaiseen vaiheeseen. Mary ei pistäytynyt enää toimistossa. Sami haki minut pois kuolevine huonekasveineni. Perjantai-iltana Sally tuli käymään. Yritimme selvittää, miksi en pystynyt sulattamaan viime sunnuntain jumalanpalvelusta. Tulin siihen tulokseen, että tunsin itseni tirkistelijäksi. Kun kirkossa kehotettiin sairaita nousemaan seisaalleen ja asettaman käsi vaivansa sijannin kohdalle, olisin halunnut peittää silmäni ja juosta. Lähdin siis deodoranttiostoksille, koska en halua tietää mikä ketäkin siellä vaivaa. Olo oli vähän samanlainen, kun joskus nuorempana kun työskentelin vaateliikkeessä ja mummot halusivat esitellä leikkausarpiaan pukukopissa. Keskustelu Sallyn kanssa oli lähes yhtä tukalaa kuin sunnuntain kirkonmenot.

Lauantaina aloin synnyttää omaa käsikirjoitusta. Tiesin jo alusta asti, ettei siitä tulisi erityisen hyvä tai omaperäinen. En kuitenkaan odottanut nauttivani kirjoittamisesta niin paljon. On jännittävää nähdä, mitä päähenkilöille tapahtuu. En ole kirjoittanut vielä 30 sivua, mutta olen jo aikaansaanut hankalan pattitilanteen, johon auttaa vain äkillinen voimasuhteiden muutos. Englanniksi kirjoittaminen on toki hankalampaa kuin tällainen perusbloggaaminen, mutta mielikuvitus voittaa aina todellisuuden.

Itse asiassa taidankin jatkaa käsikirjoitusta... Hyvät päivänjatkot.

Lähtöjuhlat

Viimeistä työpäivääni TEAR Fundilla juhlistettiin tänään, kaksi päivää etuajassa. Tämä sopi paremmin kiireisten työkavereiden aikatauluun ja minun puolestani se oli aivan yksi ja sama. Pyysin, etteivät järjestäisi sitä perinteistä tönkköä tee-kakku-sipsi-kokoontumista, jossa jokainen vuorotellen sanoo jotain kaunista ja epäuskottavaa. Tämä ei kuulemma tullut kuuloonkaan eräälle vanhemmista rouvista, joka ei itse loppujen lopuksi edes saapunut vaatimaansa teetilaisuuteen.

Ennen teenjuotia kävimme oman osaston kesken lounaalla. Mary on onnellisesti poissa tämän viikon, joten tunnelma oli kevyt. Lupasin viime viikolla surkeana itkevälle Rebekah'lle, että puhun Mary-ongelmasta toimitusjohtaja Stevelle ennen lähtöäni. Kävi ilmi, että Steve on johtokunnan määräämällä pakkolomalla lähtööni asti. Pidin kuitenkin lupaukseni ja kirjoitin sille sähköpostia. Steve vastasi, että tiesi ongelmasta, mutta ei tiennyt sen vakavuudesta tai laajuudesta. Hän kiitti moneen kertaan viestistäni ja lupasi puuttua asiaan. Myös oma esimieheni on siirtynyt tiukemmalle linjalle Maryn vaatimusten suhteen. Tästä suivaantuneena Mary siis otti tämän viikon lomaa ja takasi minulle rauhalliset viimeiset päivät. On mukavampi lähteä, kun tiedän että Rebekah ei ole enää alakynnessä ja Mary-ongelma toimitusjohtajan tiedossa. Kuulin tänään karmean elämänviisauden: "Some people serve no particular purpose in life, but they still bring a smile to your face when you push them down the stairs." Ei liity mitenkään edelliseen.

Sain teekekkereillä kaksi lahjaa ja kortin. Toisessa paketissa oli opiskelutarvikkeita ja toisessa t-paita printillä: "Before you ask, my accent is Finnish". Olivat tehneet itse kortinkin. Rebekah oli askarrellut Photoshopilla minun naamani Peter Jacksonille ja kääntänyt lauseen 'We are sad to say goodbye' suomeksi nettisanakirjan avulla: Me aari haikea jotta sananvalta hyvästi. Mihin tässä ihmistä enää tarvitaan, kun kone suoltaa niin näppärää suomenkieltä! Olin ihan vaikeana, kun ihmiset ylistivät työtäni ja saavutuksiani. Rebekah puhui siitä, miten kovasti arvostaa ystävyyttäni ja rehellisyyttäni ja miten kovasti minua tulee ikävä (tässä vaiheessa hän purskahti itkuun). Katselin vain ihmisiä ihmeissäni ja totesin, ettei teeskentelytutkani piipittänyt lainkaan. Saa nähdä tuleeko paha ikävä, kun perjantaina nostan kuolevat huonekasvit kainalooni ja kävelen viimeistä kertaa ovesta ulos.

Kevyttä kenttärasvaa

Kävin tänään kuntosalilla saadakseni vihdoin uuden ohjelman. Siis sellaisen lapun, jossa on sarja liikkeitä joita välttelen seuraavat kolme kuukautta. Minulta kysyttiin, mitkä ovat tavoitteeni harjoittelun suhteen. Haluanko laihtua, kasvattaa massaa, kiinteytyä vai lisätä voimaa. Sanoin, että haluan olla lihomatta. Ahaa, siis ylläpitävää harjoittelua. Pyysin rasvaprosentin mittausta, kun en ole koskaan sellaista kokenut. Työntekijä nipisteli minua hetken muovipinseteillä, käytti vaa'alla ja ilmoitti sitten, että se on 18. Vartalossani on 9 pilkku jotain kiloa rasvaa ja 42 kiloa lihasta. Palasin kotiin ja yritin kotitekoista muffinssia sinihomejuuston kanssa, ei mennyt alas.

Koko talossa leijuu Samin vahva hienhaju. Se kävi myöhään illalla pelaamassa kössiä ja puhui sen jälkeen kaverinsa kanssa yli puoli tuntia naisten hormoneista. Olisi käynyt suihkussa siellä jaaritellessaan.