Menin maanantai-iltana vihdoin kuntosalille vain kuullakseni, että korttini oli jo vanhentunut edellisenä päivänä. Lasikopissa istuva työntekijä näki kuitenkin ahdinkoni ja päästi minut vielä yhden kerran kuntoilemaan. Soudin vimmaisena, mutta salin ahtaudesta johtuen en viihtynyt kovin kauaa. Huoneesta ei löytynyt edes sen vertaa vapaata lattiatilaa, että olisin voinut levittää kumimaton alleni venyttelyä varten.
Lasken jo päiviä STT:n töiden alkamiseen. Tavallinen duuni ja varsinkin ruuhka-aikaan ratikoissa ja metroissa pyöriminen tuntuu jotenkin tosi vieraalta. Kuinka nopeasti väsymys ja rutiini turruttavat naamani samanlaiseksi nahkakuoreksi, joka muillakin tukanrajasta roikkuu? Taistelen vastaan. Yritän katsoa vastaantulijoita silmiin ja nähdä heidän sielunsa.
Eilen lueskelin pitkästä aikaa Philip Yanceyta. Olen lievästi allerginen ns. hengelliselle kirjallisuudelle. Yanceyn rehellinen, tutkiskeleva tyyli on kuitenkin jotain aivan muuta. Yancey avaa Jumalan ja maailman rakkaus-vihasuhteen, lain ja armon ehdottomuuden ja monet asiat tarinoiden ja erityisesti katkeransuloisten elämäntarinoiden kautta. Sivistymättömänä moukkana olen kiitollinen sellaisten historian henkilöiden tarkoista ihmiskuvauksista, joista en muuten tietäisi kuin nimen. Nyt minäkin tiedän, miten onneton lakihenkinen fakiiri oli Tolstoi, ja miten surkeasti Dostojevski luotsasi omaa elämäänsä. Tänä aamuna tutustui myös Gandhin elämäntarinaan, josta huomasin unohtaneeni lähes kaiken.
Freudin mielestä elämän tarkoituksen pohtiminen oli jo itsessään oire mielenterveyden järkkymisestä. Olen Yanceyn kanssa samaa mieltä siitä, että näiden asioiden sivuuttaminen vailla minkäänlaista reaktiota on oireena aivan toista luokkaa. Monet meistä näyttävät kuin olisivat elossa, mutta lähempää tarkasteltuna paljastuvat kuolleiksi. Tämä tyhjäkatseinen välinpitämättömyys on minusta pelottavampaa kuin saatananpalvonta. Kuinka voi kulkea elämän alusta loppuun miettimättä kertaakaan, mitä varten olemme täällä?
No comments :
Post a Comment