Nuoruuden viimeisiä huokauksia

Tänään tuntuu, että olen saanut jonkinlaisen otteen näyttelemisestä. Kuinka olla samanaikaisesti tietoinen kamerasta, omista kasvoistaan, käsistään, jaloistaan ja rekvisiitasta ja kuitenkin täysin sisällä fiktiivisessä tilanteessa? Virheet on helppo nähdä kameran toiselta puolelta, mutta näyttelijän täytyy kehittää kyky nähdä itsensä ulkopuolelta. Vähän kuin pistäisi sellaiset silmälasit päähän, jotka kääntävät näkökentän ylösalaisin. Niillä tehtiin muistaakseni jotain tieteellisiä kokeita. Lopulta koekaniinit oppivat liikkumaan ja toimimaan normaalisti. Piti vain oppia, mikä fyysinen liike vastasi mitäkin näkymää lasien läpi. Vertaus ehkä ontuu, mutta tavallaan itsensä näkeminen ulkopuolelta on oppimisen tulos. Hymyilet tosi leveästi - näytät valokuvassa hölmöltä. Ensi kerralla hymyilet kapeammin ja yrität pitää silmäsi auki. Uskon, että ihmisen valokuvauksellisuus on pitkälti oppimisen tulos. Minä en ole koskaan opetellut, missä asennossa kannattaa seisoa, miten pitää käsiään ja millä tavalla hymyillä. Näytän valokuvissa valaistuksesta riippuen apinamaiselta tai alaikäiseltä. Välillä näytän masentuneelta, vaikka en kuvaushetkellä ollut lainkaan allapäin. Valokuvat Oscar-gaalasta ovat täynnä hienoja esimerkkejä pitkälle hiotuista poseeraustyyleistä.

On aika treenata naamani liikkeet vastaamaan päänsisäistä maailmaani. Se voi olla jo liian myöhäistä, mutta oppivathan ihmiset joskus uimaankin aikuisiällä - miksei sitten hallitsemaan kasvojaan? Lihaksillahan se nassukin toimii.

Näistä itsekeskeisistä mietteistä muihin itseeni liittyviin aiheisiin. Olen työstämässä taas uutta kolmenkympin kriisiä. Tämänkertainen liittyy siihen hirvittävään tosiasiaan, että ihmisen elämä koostuu vain muutamasta vaiheesta, joiden jälkeen se on ohi. On jännittävä lapsuus, nuoruus täynnä rakastumisia, sitten vain hirveästi töitä ja jossain vaiheessa lapset. Takaisinpäin ei pääse, vaikka moni yrittää. Pidin lapsuudesta, pidin aivan erityisesti nuoruudesta ja hullu työnteon vaihekin oli ihan ok, koska siihen liittyy niin paljon mahdollisuuksia. Mikään ei ollut lopullista. Mutta mitä sitten seuraa? Onko nainen vielä perheen perustamisen jälkeenkin nainen? Itsenäinen, kunnianhimoinen, älykäs, mielenkiintoinen, kaunis? Vai pelkästään äiti? En saa pienessä päässäni näitä asioita mahtumaan saman katon alle. Näen ympärilläni äitejä, jotka eivät ole enää mitään muuta. Joidenkin persoona tuntuu muuttuneen. He katsovat taakseen ja ihmettelevät, miten ovat joskus menneisyydessä voineetkin välittää mistään muusta - näistä vähäpätöisistä asioista, jotka kuluttavat lapsettomien ihmisten mieltä. He eivät enää muista, millaista oli rakastua. Kukaan ei enää vihellä kun kävelet shortsit jalassa kauppaan. Nuoruus on lopullisesti ohi.

Tämä kirjoitus ei ole tarkoitettu äideille. Elämäntapaäidit voivat vapaasti kysyä, mitä minä heidän tyydyttävästä elämästään tiedän. En mitään. Yhtään mitään. Tuskailen vain oman vanhenemiseni kanssa ja mietin elämänvalintoja. En halua päästää irti nuoruudestani. Nuoruudessa on jotain raakaa, hienoa ja huumaavaa. Kertokaa minulle, mitä hienoa on keski-ikäistymisessä? Mitä hienoa on siinä, kun oma lapsi oppii seisomaan? Lapsi on vain yksi miljardeista, jotka oppivat tuon saman asian kukin vuorollaan. Kun lapseen kohdistetaan toiveita, ne liittyvät yleensä ammattiin ja kykyihin. Lapsesta voi tulla tutkija, joka kehittää lääkkeen maailman pahuuteen. Näin ollen osa kunniasta kuuluu vanhemmille, jotka ruokkivat pientä maailmanparantajaa seisomaharjoitusten välissä. Mutta sehän tarkoittaa, että lopullisena mittarina on kuitenkin menestys tässä maailmassa. Tuhansien tai miljoonien ihmisten tavoittaminen. Jos kasvattaa lasta vain, jotta tämä voi sitten vuorostaan kasvattaa seuraavaa lasta, on vain osa sukupolvien ketjua. Kuka haluaa olla osa ketjua? Minä haluaisin mieluummin pidellä sitä ketjua, tehdä sillä jotain. En tiedä, miksi ajattelen näin. Tuntuu vain siltä, että mikään ei riitä. Minulle on annettu yksi elämä. Vain yksi elämä ja hirvittävä määrä unelmia. Haluan rakastua tuhat kertaa, elää tuhat elämää tuhannen hienon ihmisen kanssa, tehdä tuhat elokuvaa, parantaa tuhat maailmaa ja kasvattaa tuhat lasta. Aika ei riitä.