Uuden vuoden touhuja

Uusi vuosi alkoi jotenkin varkain ja kelasi itsensä suoraan tammikuun lopulle. Myönnän kyllä tällä välin tehneeni yhtä jos toista, mutta touhusta puuttuu vielä se punainen lanka. Otin vastaan työtä ja kauhuissani siitä, että elämäni jämähtäisi taas tietokoneen ääreen päätin mennä kurssille. Joka maanantai-ilta tapaan siis kaksikymmentä eri ikäistä ja eri tavoin elämässä kolhittua ihmistä, jotka kaikki haluavat oppia näyttelemään. En ole ihan varma, mitä itse haluan. Ainakin sitä jännitystä, jonka esiintyminen tuo. Vatsan kuumotusta ja otsasuonten tykytystä. Haluan nähdä itseni niin kuin muut näkevät ja oppia hallitsemaan tuota kuvaa. Käyttää itseäni välineenä. Rakastan mahdottomalta tuntuvia tilanteita yhtä paljon kuin liian tulista ruokaa. Elämän pitää tuntua. Tylsiin avustajan töihin olen kyllästynyt lopullisesti.

Viimeisin avustajankeikkani oli lammasfarmilla. Hikoilin villakaukalossa ja erottelin hyvää villaa huonosta. Hymyilin, huusin, nauroin, taputin käsiäni ja hypin tasajalkaa käskystä. Mitäpä en tekisi, kun ohjaaja käskee. Kuvausryhmä oli suurimmaksi osaksi saksalainen ja tekeillä oli Saksassa ensi-iltansa saava TV-elokuva. Huomasin ihmeekseni, että koin enemmän yhteyttä jopa maoreihin kuin toisiin eurooppalaisiin. Saksalaiset olivat sanalla sanoen omituisia. Puhuivat omituisesti, sihisivat, puhisivat ja ryydittivät pisteliäät kommenttinsa muodollisilla kohteliaisuuksilla. Maorit, jotka olivat tietysti suurimmaksi osaksi extroja kuten minäkin, eivät saksalaisten hermoilusta juuri välittäneet. Joka tauolla laulettiin, soitettiin kitaraa ja pelleiltiin lapsinäyttelijän kanssa. Kulttuuritörmäykset kuvauspaikalla olivat herkullista seurattavaa. Kuvausryhmän uusiseelantilaiset vahvistukset eivät voineet käsittää saksalaisten hidasta, pedanttista työskentelytapaa ja (kuulemma) joka päivä yliajalle venyviä työpäiviä. Ohjaajan tyyli tuntui itsestäni erityisen vieraalta. Sen sijaan, että näyttelijää olisi pyydetty tekemään jotain eri tavalla, tälle kerrottiin mikä meni pieleen. Viesti tuntui kyllä menevän perille, eihän kysymys ollut kuin eri näkökulmasta. Saksalaiset ovat kai tottuneet tuohon toruvaan sävyyn, sillä kukaan ei tuntunut loukkaantuvan. Saksankielentaitoni on hyvinkin ruosteessa ja olin kiitollinen, että kuvauspaikalla puhuttiin suurimmaksi osaksi englantia.

Viimeiset kolme viikkoa meillä oli väliaikainen kämppis, joka lähti nyt kiertämään maata antiikkisella subarullaan. Viimeiset pari viikkoa myöskin ystäväni Petrinan aviomies Dach oli työmatkalla Intiasta ja majaili toisessa olohuoneessamme. Dach jätti jälkeensä valtavan television, mikron, piirongin ja läjän astioita. Tavarat ovat meillä hoidossa, kunnes Petrina ja Dach palaavat Aucklandiin. Voi kun palaisivat pian... Kämppisten jättämän tyhjiön täyttää parin viikon päästä meille muuttava entinen opiskelukaverini Chris. Mietin jo kiivaasti tapoja, joilla voin hyödyntää saman katon alla olevaa editoijaa. Olisi mahtavaa saada jokin leffaprojekti taas käyntiin.

Lupasin kirjoittaa tänä viikonloppuna STT:lle jutun Aucklandin kahviloista. Keskityin lempikaupunginosani Mt Edenin tarjontaan ja sain erinomaisen syyn käydä kahvilla kyllästymiseen asti. Huomisaamuna vielä viimeiset sumpit ja valokuvat Frasersissa, jossa muinoinen Jutta-kämppis raatoi muutaman kuukauden täällä ollessaan. Paikan omistaja kuulosti todelliselta kahvidiktaattorilta, mikä tietysti tekee kahvilasta piirun verran kiinnostavamman.

Kuntosaliharrastukseni on äitynyt viimeisten viikkojen aikana niin, ettei päivääkään voi oikein jättää väliin. Olen alkanut kiusata itseäni enemmän kuin ennen ja kyllä se toimii. Joka kerta jaksaa vähän enemmän. Tänään juoksin viisi kilometriä 25 minuutissa puolen tunnin sijaan. Tämähän nyt ei ole mitään oikeille urheiluharrastajille, mutta minulle salilla käyminen on ollut lähinnä juorulehtien selailua cross-trainerissa roikkuen. Nyt odotan ensi viikon nyrkkeilytreenejä. Haluan nähdä, saanko lyöntiin yhtään voimaa, varsinkin pakollisten juoksujen ja punnerrusten jälkeen.