Leffantekoa, lyttäystä ja politiikkaa

Uneton48-viikonloppu on käynnissä. Se tarkoittaa sitä, että saamme Samin kanssa ihan vähän levähtää. Tänä aamuna, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, sain herätä vasta kun halusin herätä. Mutta eihän sitä kovin pitkään malta nukkua, kun hiljalleen sängyssä maatessaan tajuaa, että siellä ne rehkivät ympäri Suomea, meidän lapset - niin kuin Sami sanoi. Mua nauratti. On siellä paljon meitä vanhempiakin mukana kuvioissa, mutta jotenkin niihin suhtautuu sillä tavalla... jännittää kaikkien osallistujien puolesta ja toivoo, että ne saisi tehtyä hienoja leffoja, ettei kukaan satuttaisi itseään eikä myöhästyisi ja joutuisi pettymään. Ollaan katseltu netistä making of -pätkiä ja luettu päivityksiä facebookissa ja twitterissä. Tän vuoden kisassa on sosiaalinen media ihan eri tavalla läsnä, mikä sopii mulle oikein hyvin. Olen niin kovin utelias :)



Perjantain avajaisissa oli hieno fiilis. Siitäkin huolimatta, että mulla oli vielä vähän flunssan viemä ääni ja aikataulu kiristyi ennen tilaisuuden alkua äärimmilleen. Juuri ja juuri saatiin palikat paikalleen, power pointit testattua ja korjattua ja itsemme kasaan. Hyvä kun vessassa ehti käydä. Onneksi, koska mun pitää edelleen niistää jonkun litran verran räkää kerran tunnissa. Sisko Aini on valtavaksi avuksi, ja kun päätettiin pakollisia elementtejä varttia ennen tapahtuman alkua, kuinka ollakaan pakollinen roolihahmo on tänä vuonna Sisko tai Veli, auttaja. Tajusin symboliikan vasta jälkikäteen, urpo kun olen :)

Oli kiva juontaa, vaikka en mikään ammattilainen ole. Ihmispaljouden edessä seisominen ei kuitenkaan tunnu pahalta, ja tällä kertaa se oli vielä tavallista mukavampaa kun sai nähdä sieltä käsin kaikki innostuneet naamat. Avajaisten jälkeen tuli palautetta siitä, miten hieno energialataus tapahtumassa on. No niin on! Uneton48 on jotenkin niin epäsuomalainen, samalla tavalla kuin koen itse näinä päivinä olevani. Eikä sillä, ettei perussuomalaisuudessa voisi olla hienoa energialatausta. Tässä kilpailussa fiilis vaan on jotenkin erilainen, käsinkosketeltavan kannustava.

Irti lyttäyksestä

Suomalaisuudessa on paljon sellaista, mistä en pidä ja yksi erityinen inhokkipiirre on sellainen yleislyttäävä asenne. Se herää jossain sielun pohjalla, kun näkee jonkun vaikka hymyilevän vähän liikaa, tai olevan vähän liian onnellinen. Toisten menestys aiheuttaa samaa närästystä. Tunnistan tuon asenteen itsessäni, sellaisena vanhana, nyt jo haaleampana piirteenä. Siitä poisoppiminen oli kova koettelemus, jossa nousi pintaan ties minkälaista henkistä vastarintaa. Välillä tuntui, että minua vaaditaan teeskentelemään. Haukuin mielessäni kaikki ihmiset, heidän persoonansa ja tekemisensä. Puolustin oikeuttani kriittisyyteen. Kuljin äärimmilleen viritetty teeskentelytutka päällä. Jos sain jonkun kiinni tekohymystä tai itsekehusta, taputtelin omaa selkääni tyytyväisenä.

Jotain on kuitenkin muuttunut, ja ilman mitään near-death-experience -kokemusta olen Luojan kiitos oppinut nauttimaan toisten menestyksestä ja kannustamaan aidosti muita ihmisiä. Voin lämpimästi suositella tätä parempana tapana elää. En valitettavasti ole elämäntapaguru, eikä minulla ole tarjota 10 askeleen tietä onneen. Jollain lailla ajatusten avartuminen liittyy armon oivaltamiseen. Kun elää armon varassa, ei tarvitse taistella oman pärjäämisensä puolesta. Elämä on lahja ja kaikki sen mukana tuleva on lahjaa. En voi pisteitä keräämällä tai muiden pisteitä riistämällä saavuttaa itselleni mitään todella arvokasta.

Voiko politiikka kiinnostaa?

Katsoin pitkästä aikaa telkkaria - netistä. YLEN Pressiklubilla oli vieraana Mikael Jungner. Koko haastattelun / keskustelun / väittelyn aikana tuntui, että osapuolet puhuivat eri kieltä ja eri asioista. Suomessa tyypilliset, kriittisyydestään ylpeät toimittajat yrittivät löytää tapaa lytätä Jungnerin ajatukset. Ovelia vetoja ja tavallaan hyvää viihdettä. Mutta jotenkin tuli sellainen olo, että juuri tällä tavalla Suomi torjuu uudet mahdollisuudet ja uudenlaiset ajatukset. Jungnerin rohkeus oli jotenkin pysäyttävää. Mennä nyt moiselle lyttäysareenalle puhumaan rakkaudesta ja uusista näköaloista. Asetelma oli lähes marttyyrimainen, Jungner otti turpaan kaikkien meidän puolesta. Jotta minun ei tarvitse kuolla Kaarina Hazardin sanansäilään.

Rupesin ohjelman jälkeen miettimään sitä, miksei politiikassa voisi olla intohimoa. Miksei näitä kahta sanaa oikein osaa yhdistää edes samaan lauseeseen? Olen aivan varma siitä, että monet poliittiset päätökset syntyvät lopulta intuition perusteella. Intuition, jota peitellään viimeiseen asti faktojen savuverholla. Näinhän päätökset syntyvät muutenkin. Faktoihin ei kertakaikkiaan voi suhtautua täysin neutraalisti tai puolueettomasti (politiikassa tuo sana on aika ironinen) ja käsitellä irrallaan omasta persoonastaan tai elämästään. Ihminen lukee, kuuntelee, unohtaa, keskustelee, miettii, käy kakalla, syö, unohtaa, nukkuu ja lopulta sitä vain varmistuu jostain. Muodostaa mielipiteen. Miksei tätä prosessia saa paljastaa?

Pitkästä aikaa politiikka alkoi kiinnostaa vähäsen. Kiitos Mikael!

PS. Siitä meidän 48HOURS-viikonlopusta voi lukea Uneton48-sivuilla. Itse leffan voi katsoa YOUTUBESSA.