Kauniita nuoria miehiä

Ei ollut opiskelu tällaista kun viimeksi sitä harrastin. Perjantaina opettelimme maskeerauksen perusteita. Vielä ei päästy hygieniaa ja siihen liittyviä varotoimia pitemmälle. Käytiin läpi ammattimaisen työskentelyn lähtökohdat, miten niinkin intiimissä tilanteessa kuin vieraan ihmisen naamaa laittaessa voittaa luottamuksen. Sitten harjoiteltiin. Pestävänä oleminen oli huomattavasti hankalampaa kuin toisen kasvojen putsaus. En taaskaan saanut tyttöparia (tyttöjä on vähemmän, jopa maskeeraustunnilla) ja haparoiva nuorimies sohi naamaani pyyhkeellä ja pumpulipuikoilla. Sitten se kutsui kaverinsa katsomaan lopputulosta ja yhdessä nojautuivat tuuman päähän poskestani kiistelemään, onko siinä vielä ripsivärin jäänteitä vai ei. Onneksi molemmilla oli kauniit ruskeat silmät. Tällä alalla oppii tiivistämään fyysistä reviiriään. Halvempaa se näin on kuin muuttamalla Tokioon.

Lauantai meni aamusta iltaan kouluhommissa. Ajoin aamukymmeneksi luokkakaverin kämpälle, jossa rakennettiin kuvauspaikan pienoismallia Art Department -kotitehtävää varten. Saavuin paikalle kuin täti moonika raahaten paria muovikassillista ja koria täynnä askartelutavaraa. Huolettomat pojannassikat toivat mukanaan pari lyijykynää per nenä. Onneksi yhdellä pojista on kylttejä työkseen painava isä ja saatiin sitä kautta varsinaiset pohjamateriaalit. En muista rakentaneeni pienoismalleja sitten lapsuuden legotalojen. Parvekkeella tuli kuuma ja sirkat huusivat kuin pienet leikkuupuimurit. Ryhmän kaksi muuta naistapuolista jäsentä eivät päässeet paikalle (toisella oli menoa, toinen on nelikymppinen alkoholisti), joten minä pistin pojat töihin. Paikka oli kuin joulupukin paja. Tontut tulivat vuorotellen kysymään, onko tämä hyvä ja onko tämä väri jees. Ne maalasivat rintsikoiden irrotettavista täytteistä kauniita koristetyynyjä. Nauroin, kun eihän pojat tietysti tienneet, mistä pikku suikulatyynyt ovat kotoisin. Tunsin itseni nelikymppiseksi. Onneksi en ole alkoholisoitunut.

Kauniiden nuorten miesten lisäksi kurssilla on kyllä muutama mukava nainenkin. Torstaina olen menossa naisten kanssa johonkin tilaisuuteen, jossa näytetään naisten ohjaamia lyhytfilmejä ja verkostoidutaan alan naisten kanssa. Jossain vaiheessa olen luvannut järjestää myös suomalaisen elokuvaillan, todennäköisesti ihan naisten kesken. Haluaisin näyttää Kivenpyörittäjän kylän, mutta kuulin ettei sitä ole saatavilla englanninkielisellä tekstityksellä (korjatkaa jos olen väärässä!). No, kyllä Kaurismäkikin hätätilanteessa käy, vaikka ärsyttää selitellä että 'Ei, Suomi ei ole pysähtynyt 70-luvulle, se on vaan tän ohjaajan näkemys'. Nousukausi pitäisi myös saada jostain...

Uutta Seelantia lukutaidottomille

Otin tänä aamuna kameran mukaan kun autojonossa seisominen on niin tylsää. En kyllä itse lähtisi moottoritielle ilman oikeaa sivupeiliä. Ratin takana oli tosi väsyneen näköinen tyttö, jonka hyvää hyvyyttäni rajasin kuvan ulkopuolelle. Koulussa kerrottiin, että ensi maanantaina on se päivä, kun täytyy virallisesti laittaa nimi alle, jos aikoo jatkaa kurssia. Luulin jo allekirjoittaneeni ties mitkä paperit, mutta ilmeisesti valinnanvaraa vielä on. Haluavat kuulemma varmistua siitä, että opiskelijat ovat täysin selvillä kurssin sisällöstä ja opiskelutahdista ennen kuin ryhtyvät urakkaan. Saa nähdä tippuuko kukaan tässä vaiheessa kyydistä.

Sadan ihmisen joukosta on jo noussut esille muutama tyyppi, joiden pään ympärille haluaisin aina luennon aluksi pyöritellä ilmastointiteippiä. Yksi on paksu intialaismies, joka nousee pystyyn kuin tatti sateella joka kerta kun opiskelijat saavat esittää kysymyksiä. Sen puheesta ei saa mitään selvää, sen enempää aksentista kuin asiastakaan. Toinen rasite on löysähuulinen paikallinen mies, joka puhuu vaikkei saisi puheenvuoroa, ja mielellään koko porukan puolesta. Tuntuu, että sen pitää ylittää muut äänellään jopa nauramisessa. Luokkakaverit alkavat olla kypsiä näihin hahmoihin ja heidän puheenvuorojensa aikana esiintyy jo yleistä älämölöä. Kaikeksi onneksi kumpikaan näistä hepuista ei ole omassa ryhmässäni ja olen tutustunut muutamaan todella miellyttävään ihmiseen. Eilen oivalsimme yhden ryhmäläiseni kanssa, että meillä on lähes samanlainen maku elokuvien suhteen. Vielä uskomattomamman asiasta tekee se, että kysymyksessä on finninaamainen 19-vuotias poika. No, ei se nyt romanttisista komedioista tykkää sentään. Ainakaan myönnä. Mutta olen tyytyväinen, koska yritän kovasti löytää muita käsikirjoittajia, joiden kanssa vaihtaa tekstejä ja antaa palautetta molemmin puolin. Täytyy vaan miettiä, luottaako niin kovasti että antaa toiselle mahdollisuuden vohkia ideansa.

Tässä Katrin lähettämässä kuvassa olemme tiistaina grillaamassa Katrin ja Brettin talon takapihalla. Takapiha on oikeastaan Brettin työpaikan takapiha, eikä siis vastaa perinteistä lähiömiljöötä Aucklandissa. Mutta jos asvaltin tilalle vaihtaisi nurtsin, niin siinäpä se melkein olisi. Sami haluaa vielä mainita, että ruoka oli erinomaista. Yhdyn edelliseen puhujaa, sanan joka merkityksessä (hehheee).

Elämäni ylimmäinen virstanpylväs

Tänä aamuna menin filmikoulun haastatteluun. Tuntia myöhemmin leijailin ulos höyhenenkevyenä. Juuri nyt en välitä siitä, että opiskelu tietää työtä, tuskaa ja hankalia ihmisiä, olen nimittäin nähnyt valon. Tunnelin päässä siintää jotain, mitä haluan olla. Ajatukseni kirkastuivat haastattelussa kuin ilmanpainoiset kiteet, leijaillen pääni ympärillä kuin olisivat aina olleet siinä, en vain ole niitä nähnyt. Viestini eivät vääristyneet matkalla, vaan kiteet leijailivat koulunjohtajan otsapanssarin läpi, aivan kuin ihmisten mitätön ja vajaavainen sokkoviestintä olisi hetkeksi väistynyt. Ymmärsimme toisiamme. En ollut hermostunut, en yrittänyt liikaa. Olin täydellisen keskittynyt, rentoutunut ja avoin. Rakastan sitä tunnetta, kun adrenaliini virtaa suoniin ja aivokapasiteetistani irtoaa käyttöön 10% - tavallisen 1% sijaan.

Koulunjohtaja sanoi, että on vaikea olla varma, onko haastateltavasta haaveilemaansa ammattiin. On myös mietittävä, voiko koulu auttaa juuri tätä ihmistä valitsemallaan tiellä. Lopullinen päätös tehdään kymmenes päivä ensi kuuta, kun komitea kokoontuu. "But I can say", he continued,"that I will strongly advice the board to give you a place. That they would go against my advice, is unheard of." Hän jatkoi nähneensä heti, että minulla on "inner strength and vision" ja että ohjaus/käsikirjoittaminen on todennäköisesti oikea valinta. Haastattelun lopussa vaihdoimme kirjavinkkejä ja sain mukaani kolme tuoreinta filmilehteä.

Vaihdan riemusta kirkuen kaikki "olet niin lahjakas piirtäjä" ja "taitava graafikko" kommentit tuohon sisäiseen voimaan! Olen jo monta vuotta miettinyt, miksi en osaa nauttia hyvästä palautteesta, jota työssäni saan. Nyt tunnelin päästä tulvahtanut valo paljastaa myös tämän iänikuiseen vääristymän. Ystävällisinkin kehu muistuttaa minua, että elämäntehtäväni on tosiaan huolehtia muiden tuottaman materiaalin ulkonäöstä. And that's the extend of it. NOOO. Sisälläni kiljuu 10-vuotias tyttö, joka kirjoitti kirjan isin Amstrad 64:lla.

I'm gonna be a filmmaker, ya suckers!!!