Kristus nousi kuolleista!

Sinne meni minunkin synnit taas kerran. Koulu on ohi viikoksi, enkä ole vieläkään aivan selvillä miten tämän loma-ajan käytän. Oli puhetta työstä design-firmassa, mutta siitä ei ole kuulunut mitään kun on pääsiäinen. TEAR Fundille pitäisi tehdä lehteä, jonka artikkelit eivät ole vielä valmiina. No siitähän ei tule mitään.

Piilotimme eilisiltana pieniä suklaamunia ympäri asuntoa. Maistoin yhtä ja syljin pois. En halua edes löytää niitä pallukoita, homehtuvat varmaan piiloissaan ensi pääsiäiseen. Olen nukkunut perjantaista asti varmaan 20 tuntia vuorokaudessa, nukkunut tai nuokkunut. Torstaina meillä oli koulussa naamiaiset. Tai tarkemmin sanottuna jokaisen piti pukeutua elokuvahahmoksi tai ei pääsisi läpi designkurssista. Edellisenä iltana yritin pienentää asuani sopivaksi naapurin ompelukoneella. Kone ei toiminut lopulta tikkiäkään sotkematta, yhdeksän jälkeen illalla otin neulan käteen ja yhdeltä yöllä mekko oli valmis. Seuraavana aamuna heräsin kuuden jälkeen laittamaan tukkaa ja puoleen päivään mennessä olin Elle Woods / Legally Blonde tekokynsineni. Hankin pienen pehmolelukoiran, jolle tein paidan vaaleanpunaisesta sukasta. Kengissä oli korkoa jotain 12 cm ja kävely meni luonnostaan töpöttelyksi. Laittaisin valokuvan, jos olisin kaikessa kiireessä muistanut ottaa kameran mukaan. Muut kyllä räpsivät sen verran että varmaan niitä löytyy kun koulu taas alkaa. Puolet ihmisistä luulivat, että olin Paris Hilton. Kyllä otti päähän. Ystäväni Petrina pukeutui Elle Woodsin nörtiksi lakiopiskelijakaveriksi, mutta myöhemmin tajusimme että se näytti ihan Ugly Bettyltä. Se kuulosti paremmalta, joten vaihdoimme nimeä kesken päivän.

Nyt saan viikon muistella, minkälaista elämäni oli ennen filmiopintoja. En pidä siitä erityisesti. On mukava rentoutua vähäksi aikaa (tai saa nyt nähdä), mutta ajatus tietokoneen ääressä kököttämisestä ja siitä, että näen vain paria ihmistä päivittäin, äh! Minusta on tulossa sosiaalinen otus. Olen jo sopinut lounaita ja tapaamisia ensi viikolle, etten ihan näivety. Kirjoittamiseen on nyt paremmin aikaa, mikä on kyllä ihanaa. Annoin lyhytfilmin käsikirjoitukseni (jota juuri kukaan ei ole vielä lukenut) tällä viikolla ohjaajapuolen opettajalle. En löytänyt sitä koululta torstaina, joten saan odottaa palautetta vielä viikon. Pesäpallopätkä näytettiin koulussa tiistaina ja se sain hyvää palautetta. Koko pelin koukerot eivät kahdessa minuutissa selvinneet, mutta se ei ollut tarkoituskaan. Ensi lukukauden työryhmät ovat kasassa. Minut siirrettiin viime hetkellä ryhmästä toiseen. Olin aivan innoissani, kun sain samalla yhden parhaista editoijista ja paremmat kameramiehet. Seuraava projekti on kahvimainos, jota varten olen jo kirjoittelemassa ideoita.

Elämä on ihanaa

On satanut tauotta vuorokauden. Märät tiet ovat liukkaita ja liikenne seisoo. Minä olen onnellinen. Valinnat kahteen suosituimpaan erikoistumisalaan - ohjaamiseen ja editointiin - ovat kuumimmillaan. Opettajat yrittävät suuressa viisaudessaan ohjata heikoimmin näihin tehtäviin sopivat muille osastoille. Tätä varten jokaisen opiskelijan on tavattava haluamansa erikoistumisalan opettajan kanssa ja keskusteltava tulevaisuudestaan. Tapasin eilen ohjaajapuolen opettajan, joka julisti "if you don't get into drama directing, it's over my dead body". Olen yksi koulun parhaista opiskelijoista, jopa noita-akka dokuopettaja on kuulemma tätä mieltä. Jostain syystä en ollut valtavan onnellinen. Olin helpottunut, koska jotenkin koko ajan kuvittelin pääseväni ohjaajapuolelle. Koko elämäni olisi löpsähtänyt hetkeksi läjään, jos en olisi päässyt. Lisäksi minua oudosti harmittaa se, että opettajat ylistävät lahjakkuuttani sen paskan perusteella, mitä olen tähän mennessä saanut aikaan. Eikö niillä ole mitään arvostelukykyä? Aion tehdä vielä jotain tuhat kertaa parempaa ja hävetä silmät päästäni näitä ensimmäisiä yritelmiä.

Olen huomannut, että nautin ohjaamisesta aivan yhtä paljon kuin käsikirjoittamisesta. Jotenkin se liittyy siihen miten paljon nautin näyttelemisestä. Saadakseen jotain todellista esiin näyttelijöistä, täytyy itse heittäytyä täysillä tarinaan. Täytyy olla itse ensimmäisenä valmis nolaamaan itsensä. Näyttelijöiden täytyy luottaa, ettet vain pistä heitä temppuilemaan katsellaksesi huvittuneena päältä. Rakastan itseni nolaamista. Pääni sisällä, alitajunnan rajamailla on jonkinlainen syvä sokkelo, jonne voin lähteä koska vain uiskentelemaan sulkien katsojat, ympäristön, kamerat ja muun sälän jonnekin kauas taakse. Tuosta nyt on pitkä matka vuorosanojen muistamiseen, askelmerkkeihin ja juuri oikean rytmin/sävyn löytämiseen. Mutta ilman sokeaa eläytymistä tekniikalla ei ole mitään väliä. Olen jo löytänyt yhden chileläisen luokkakaverin, jolla on uskomaton taito eläytyä ja olla täydellisesti läsnä keinotekoisessa tilanteessa. Haluan käyttää sitä viimeisen lukukauden lyhytfilmiini ja olen imarrellut sen pään niin pyörälle että sain jo alustavan suostumuksen.

Sain editoitua pesäpallojutun tänään. Olen ylpeä itsestäni, koska en menettänyt malttiani kertaakaan, vaikka editoijani - 17-vuotias näsäviisas jankuttaja - käyttäytyi täysillä luonteensa mukaisesti. Pieninkään siirto ei onnistunut ilman omahyväistä mussutusta ja hätiköityjä johtopäätöksiä. Poika hyökkäsi muutaman kerran arvostelemaan kuuntelematta edes lausetta loppuun, ja kun sille lopulta paljastui mitä yritin sanoa niin siinä se sitten nohevana nyki päätään. Ihanan herttainen editoinnin opettaja (suoraan Hollywoodista!) kävi katsomassa työn etenemistä ja yritti parhaansa taivuttaa poikaa irti huonoista työskentelytavoista. Lopulta sekin hermostui loputtomaan muutosvastarintaan, julisti pojan ihan mahdottomaksi ja lähti puhisten pois. Nuorimies on kaiken pahan lisäksi kiihkomielinen kristitty. Pelkkä ajatus aiheuttaa vatsanväänteitä. Jesus save me from your followers, kuten joku asian ilmaisi. Siinä menee niin herkästi lapsi pesuveden mukana, kun idiootti levittää hyvää sanomaa. Jumalalla on varmasti keinonsa näihin ihmisiin, enhän minäkään Luojan kiitos ole enää sama kuin olin kymmenen vuotta sitten.

Tänä aamuna kun pääsin kaatosateessa koululle, löysin toisen 17-vuotiaan luokkakaverini itkemästä eteisen portailla. Istuin siihen kuuntelemaan, mikä sillä oli hätänä. Pojan puheesta ei oikein saanut selvää, mutta ymmärsin, että se oli saanut huonoa palautetta dokupätkästään ja pelkäsi ettei pääse erikoistumaan ohjaamiseen ja käsikirjoitukseen. Hävetti, kun tajusin että itse olen jo varmistanut paikkani. Katsoin sitä silmiin ja tavasin sille huolellisesti, että olen kymmenen vuotta vanhempi, sulla on paljon aikaa oppia ja tehdä mitä ikinä sydämesi halajaa. En ole mikään erityinen sielunhoitaja, mutta sain sen pyyhkimään naamansa ja talsimaan vesisateen halki dramatunnille. Pyysin anteeksi myöhästymistäni ja sain kuunnella pitkän saarnan siitä, miten vesisateen sattuessa matkaan täytyy varata enemmän aikaa. Olisin ollut ihan ajoissa ilman tuota lohdutushetkeä, mutta en tietenkään voinut sanoa siitä mitään.

Olisiko se vesisade, viikon verran kipeä kieli vai mikä, mutta olen ollut jo pitkään hyvin onnellinen. Rakastan Samia, rakastan opiskelua, ystäviäni ja koulukavereitani (en ihan kaikkia). Minulla on sellainen tunne, että ehdin yhtä jos toista ennen kuin maailmanloppu tulee. Ei sitä sen paremmin voi sanoa. Mulla on aikaa elää.

Kupla kitalaessa

Ennen tätä päivää en edes tiennyt, että suun sisällä voi olla rakkoja. Jostain syystä kipu ei ole samaa luokkaa kuin jos puhkaisisi kuplan jalkapohjasta. Suukuplan voi puhkaista ihan kielellä eikä se tunnu oikeastaan miltään. Koko suu tuntuu kuin olisin purskutellut happoa, joten muutama rakko sinne tai tänne ei juuri asiaa muuta. Lopetin vihreällä teellä purskuttelun jo eilen, kun alkoi epäilyttää että se hoitokeino oli osittain vaivan aiheuttaja. Mitään flunssaa en ole vieläkään saanut, mutta joku virus suussani asuu.

Omituisia suuvaivoja lukuunottamatta olo on ihan miellyttävä. Tänään oli vain puolikas koulupäivä. Kävin hakemassa Samin keskustasta ja lähdimme kirppiskierrokselle. Samille löytyi ihana villapaita, johon kuuluu vetoketjuilla kiinnitettävät könsikäsjatkeet ja huppu. Se näyttää ihan nallekarhupuvun yläosalta. Otin siitä hienon valokuvan ja olisin julkaissut sen ellei Sami olisi riistänyt kameraa ja poistanut kuvia. Olen sille juuri nyt hyvin hyvin vihainen.

Sain tänään tietää, että minulla on töitä kohta alkavan viikon loman ajaksi. Eikä edes TEAR Fundilla vaan TF:n aiemmin käyttämässa design-firmassa. Tykkäävät kuulemma tyylistäni niin kovasti, että ovat valmiita sovittelemaan aikatauluja niin paljon kuin tarvitsee. Ja niissähän riittää sovittelemista. Mutta jotenkin kovin sopivasti firman senior designer lähtee lomalle juuri minun lomani ajaksi (sillä on varmaan kouluikäisiä lapsia) ja pääsen tuuraamaan. Huvittaa vähän se, että olen TF:lla isoon ääneen arvostellut niiden työn jälkeä. Täytyy yrittää pitää mölyt mahassaan, kun näkee visuaalisesti pöyristyttäviä tai puoliväliin mietittyjä ratkaisuja. Perfektionisti minussa hakkaa päätään seinään. Mitäs valitan, ei tämä ole enää minun alaani. On niin paljon helpompi ottaa rennosti kun ajattelee että höpsis, tämähän on vain yksi juttu minkä osaan - jos nyt en täysin niin paremmin kuin jotkut.

Koulussa on meneillään kolmen päivän putki draamaharjoituksia. Ohjaajiksi aikovat pääsevät muovailemaan tarjolla olevaa ihmismateriaalia eli muita kurssikavereita. Huomasin ilokseni, etten tarvinnut mitään erityiskonsteja auktoriteetin saavuttamiseksi. Itseäni kaksi kertaa isommat kameramiehet tekivät mitä pyysin ja saimme aikaan hauskan näytelmäkohtauksen. Vaikka kysymys on ihan eri alasta, ihmisten kanssa työskentelyyn pätevät jotenkin samat säännöt. Kun aikaisemmin piti saada hyvää jälkeä asiakkaan ideoista huolimatta, nyt täytyy saada toimiva kokonaisuus näyttelijöiden henkilökohtaisista puutteista ja ideoista huolimatta. Soutaminen ja huopaaminen toimii aina. Kun antaa vähän periksi vähäpätöisissä pikkuseikoissa, saa tahtonsa läpi merkityksellisemmissä asioissa. Toinen hyvä keino on huonon idean käyttäminen paremman rakennusaineena. Kunhan vain antaa alkuperäisen ehdottajan ymmärtää, että hyvä lopputulos on tyystin heidän ansiotaan. Hyvä tietää, ettei kokemus pakkaussuunnittelusta ole mennyt ihan hukkaan...

Pesäpallot kuvattu

Kieleni on nyt niin kipeä, että pystyn hädin tuskin syömään. Puhuminenkin tuotti vähän vaikeuksia kuvausten aikana, kun kieli meinaa väkisinkin osua hampaisiin ja se sattuu niin mojovasti. Sää oli kuvausten kannalta aivan täydellinen - pilvinen ja kuiva. Hetkittäin piti odottaa 10-20 sekuntia, että kurkisteleva aurinko meni takaisin pilven taakse, mutta saimme silti koko homman purkkiin alle kolmessa tunnissa. Haasteltavat olivat vähän liian kohteliaita, mutta hoitivat osansa muuten oikein hyvin. Yhdessä vaihessa kaksikielisenä pyörivä kovalevyni (siis se harmaa möykky korvien välissä) meni solmuun ja rupesin puhumaan suomea amerikkalaiselle kameramiehelleni. Se nyökytteli jonkun aikaa päätään ja hymyili sen näköisenä, että mitenköhän kauan menee ennen kuin se huomaa... Olin tikahtua nauruun kun lopulta huomasin. Nyt olen niin väsynyt, kipeä ja tyytyväinen että tekisi mieli syödä rhambutan-hedelmä ja nukkua viikko.

Sami nukkuu omaa flunssaansa pois hienoissa pyhävaatteissa. Se kävi aamulla soittamassa kirkon bändissä ja menee illalla uudestaan. Minä yritän miettiä, minkälaista ruokaa saisin alas kipeän kieleni ohi. Jotain keittoa varmaan. Juuri nyt tekisi mieli istua lentokoneessa katsomassa elokuvia. Kokea se ihana tunne, kun on sidottu istuimeensa eikä voi tehdä mitään järkevää moneen tuntiin. Ei kerta kaikkiaan voi urheilla, tehdä töitä tai tiskata. Ei ole valinnanvaraa, eikä siis syyllisyyttä. Kone liikkuu minusta riippumatta enkä voi kuin odottaa... Saman tunteen saa joskus pitkillä automatkoilla. Ja juuri silloin tulevat parhaat ideat. Saattaa oivaltaa jotain itsestään ja ympäröivästä maailmasta. Ja vaikkei keksisi mitään kovin ihmeellistä, usein onnistuu katsomaan itseään ulkopuolelta. Jos onnistuu pysäyttämään tuon hetken, voi nähdä välähdyksen oman elämänsä rakenteesta. Sitä näkee lopulta aika harvoin, suurin osa ajasta menee tuijottaessa yksityiskohtia.

Olipa kerran elämä

Pulleat pikku valkosolut juoksevat valkopartaisen johtajansa perässä käydäkseen taisteluun viruksia vastaan. Melkein tunnen niiden kuhinan kurkussani. Tutut flunssan ensioireet - kohtuuton väsymys ja kipeä kieli, alkoivat tuntua eilen iltapäivällä. Epätoivoisena ryhdyin etsimään hoitokeinoja. Otin echinacea-kapseleita, pistin valkosipulin kynsiä varpaiden väliin, join viinietikkamehua ja kurlasin vihreällä teellä. Löysin netistä japanilaisen tutkimuksen, jonka mukaan vihreällä teellä kurlaaminen vähensi flunssan puhkeamista 87 prosentilla jossain vanhainkodin testiryhmässä. Tutkimus oli alustavaa laatua, mutta päätin kokeilla. Flunssaviruksen kuuluisi lannistua viiden sekunnin kurlauksen aikana, joten keitin varman päälle litran teetä ja ryhdyin kurlaamaan. Loppuvaiheessa en enää pystynyt nielaisemaan, mutta jatkoin kurlaamista. Uni ei tullut kovin helposti, kun kurkku oli illalla oudon kuiva ja ilmeisesti tee virkisti muuten vähän liikaa.

Mutta kuinka ollakaan, kun tänä aamuna heräsin kuudelta viemään Samia töihin, väsymys oli kaikonnut. Kieli on edelleen arka (ja heleän vihreä), mutta kipu ei ole siirtynyt kurkkuun kuten yleensä tässä vaiheessa. Aion jatkaa kurlaamista pitkin päivää ja katsoa, miten pitkälle pystyn taistelemaan virusta vastaan. Onneksi huomisaamun jälkeen ei enää ole väliä, vaikka tauti veisi jalat alta. Kunhan saan pesäpallojutun kuvattua.

Löysin tällä viikolla mainion dokumenttiaiheen ja koska haluan tehdä eskapistista draamaa, lähetin idean eteenpäin noitamaisen julmalle, arvaamattomalle ja pelottavalle dokumenttipuolen opettajalle. Nyt tuo koulun kauhu on yhtäkkiä paras ystäväni. Olin ajatellut, että dokuidea luovutettaisiin jollekin sen puolen opiskelijalle, mutta opettaja kertoikin sen eteenpäin omalle tyttärelleen, joka on tietysti myös alan ihmisiä. Eilen minun piti tehdä tutkimustyötä uutislähetystä varten, mutta dokuopettaja teki minusta henkilökohtaisen assistenttinsa ja läiski kannustavasti selkään ja päähän kun työ eteni. Sain joka kerta kylmiä väreitä. Kun homma alkoi lopulta olla kasassa ja opettaja lähti studion puolelle, minä juoksin karkuun. Vain idiootti olisi jäänyt kyselemään, mitä tehdään seuraavaksi.

Tänään alkaa luento vasta kello 12. Voisin mennä takaisin nukkumaan tai ottaa kylvyn. Voisin katsoa elokuvan, keittää puuroa ja tiskata. No ei nyt sentään. Taidan mennä jatkamaan kurlaamista, ettei kielen vihreä loiste pääse himmenemään.

Maailmanennitys

Olen vielä hengissä! Maanantaina alkoi uusi hullunmylly, opiskelijoiden uutiskanavan lähetykset. Tämä tarkoitti sitä, että jokaiselle nimettiin rooli ja yritimme tuottaa päivän aikana kaksi studio-uutislähetystä kenttähaastatteluineen päivineen. Minut nimettiin ensimmäisen uutispäivän ensimmäisen kenttähaastattelun ohjaajaksi (varmaan ihan piruuttaan) ja sain maanantaina muutaman tunnin aikaa järjestää kolmen mahdollisen uutisjutun kuvaukset seuraavaksi aamuksi. Roikuin kolme tuntia puhelimessa ja sain juttuni kasaan. Seuraavana aamuna esitin parhaan ideani toimitukselle, nappasin kameramiehen ja äänittäjän ja lähdin kuvaamaan kaupungin hienoimpaan supermarkettiin. Teknisten ongelmien ja liikenteen ansiosta tulimme myöhässä takaisin, mutta sain taitavan editoijan ja pätkä saatiin valmiiksi ennen lähetyksen alkua. Lopputulos ei ollut varsinaisesti taidetta, mutta tunsin itseni voittajaksi.

Hauskinta harjoituksessa oli ehkä alustava tutkimustyö. Löysin kaverin, joka on rikkonut 15 Guinnessin ennätystä - esimerkiksi maailman pisin kättely (yli 9 tuntia) ja eniten sukkia samassa jalassa (70). Hän harjoittelee tällä hetkellä mm. nopeaa paidan pukemista ja ruoan murskaamista päällään, jotta voisi rikkoa 10 ennätystä yhdessä päivässä, joka siis on jo ennätys sinänsä. Kaveri myös suunnittelee insinööritiiminsä kanssa maailman nopeinta huonekalua, mutta ei siitä sen enempää. Kävin uteliaisuudesta tapaamassa äijää ja täytyy sanoa, että sillä oli hyvin omalaatuinen, luova ajatuksenjuoksu. Vähintäänkin outo yksineläjä tietysti, mutta potentiaalinen dokumentin aihe. Minuutin uutisjuttuun tuo mies ei olisi kyllä mahtunutkaan, ihan hyvä että päädyin supermarkettiin.

Jos jotakuta kiinnostaa, ensimmäinen ohjaamani tv-uutispätkä kertoi paikallisen hienostomarketin uudesta terveyskampanjasta, jolla yritetään ohjata asiakkaiden ostopäätöksiä parempaan suuntaan. Haastattelin kaupan johtajaa ruokakaupan yhteiskuntavastuusta ja 'valistusmielessä' tehtävästä yhteistyöstä paikallisten ala-asteiden kanssa. Suureksi onneksi kaupassa oli samaan aikaan (ensimmäistä kertaa) ryhmä ala-asteelaisia tunnistamassa terveellisiä elintarvikkeita opettajiensa ja ravintoneuvojan kanssa. Sain siis myös haastattelun yhdeltä innokkaalta lapselta ja opettajalta. Opettaja jäi kylläkin leikkauspöydälle, kun ei sanonut mitään arvokasta.

Nyt täytyy käydä nukkumaan, että jaksan aamulla kuudelta ylös. Huomisen uutislähetyksessä olen vastuussa uutisankkureiden meikkaamisesta. Toivottavasti kenelläkään ei ole mitään aknea tai psoriasista, koska olen vielä hyvin vihreä moisten erikoisharmien kanssa.

Kauniita nuoria miehiä

Ei ollut opiskelu tällaista kun viimeksi sitä harrastin. Perjantaina opettelimme maskeerauksen perusteita. Vielä ei päästy hygieniaa ja siihen liittyviä varotoimia pitemmälle. Käytiin läpi ammattimaisen työskentelyn lähtökohdat, miten niinkin intiimissä tilanteessa kuin vieraan ihmisen naamaa laittaessa voittaa luottamuksen. Sitten harjoiteltiin. Pestävänä oleminen oli huomattavasti hankalampaa kuin toisen kasvojen putsaus. En taaskaan saanut tyttöparia (tyttöjä on vähemmän, jopa maskeeraustunnilla) ja haparoiva nuorimies sohi naamaani pyyhkeellä ja pumpulipuikoilla. Sitten se kutsui kaverinsa katsomaan lopputulosta ja yhdessä nojautuivat tuuman päähän poskestani kiistelemään, onko siinä vielä ripsivärin jäänteitä vai ei. Onneksi molemmilla oli kauniit ruskeat silmät. Tällä alalla oppii tiivistämään fyysistä reviiriään. Halvempaa se näin on kuin muuttamalla Tokioon.

Lauantai meni aamusta iltaan kouluhommissa. Ajoin aamukymmeneksi luokkakaverin kämpälle, jossa rakennettiin kuvauspaikan pienoismallia Art Department -kotitehtävää varten. Saavuin paikalle kuin täti moonika raahaten paria muovikassillista ja koria täynnä askartelutavaraa. Huolettomat pojannassikat toivat mukanaan pari lyijykynää per nenä. Onneksi yhdellä pojista on kylttejä työkseen painava isä ja saatiin sitä kautta varsinaiset pohjamateriaalit. En muista rakentaneeni pienoismalleja sitten lapsuuden legotalojen. Parvekkeella tuli kuuma ja sirkat huusivat kuin pienet leikkuupuimurit. Ryhmän kaksi muuta naistapuolista jäsentä eivät päässeet paikalle (toisella oli menoa, toinen on nelikymppinen alkoholisti), joten minä pistin pojat töihin. Paikka oli kuin joulupukin paja. Tontut tulivat vuorotellen kysymään, onko tämä hyvä ja onko tämä väri jees. Ne maalasivat rintsikoiden irrotettavista täytteistä kauniita koristetyynyjä. Nauroin, kun eihän pojat tietysti tienneet, mistä pikku suikulatyynyt ovat kotoisin. Tunsin itseni nelikymppiseksi. Onneksi en ole alkoholisoitunut.

Kauniiden nuorten miesten lisäksi kurssilla on kyllä muutama mukava nainenkin. Torstaina olen menossa naisten kanssa johonkin tilaisuuteen, jossa näytetään naisten ohjaamia lyhytfilmejä ja verkostoidutaan alan naisten kanssa. Jossain vaiheessa olen luvannut järjestää myös suomalaisen elokuvaillan, todennäköisesti ihan naisten kesken. Haluaisin näyttää Kivenpyörittäjän kylän, mutta kuulin ettei sitä ole saatavilla englanninkielisellä tekstityksellä (korjatkaa jos olen väärässä!). No, kyllä Kaurismäkikin hätätilanteessa käy, vaikka ärsyttää selitellä että 'Ei, Suomi ei ole pysähtynyt 70-luvulle, se on vaan tän ohjaajan näkemys'. Nousukausi pitäisi myös saada jostain...

Rakkaat ystävät

Ruokakaupassa myydään "Be my Valentine" -kakkuja ja miehet ostavat naisille ruusuja. En saanut kukkia, mutta kahdeksalta illalla käytiin ruokakaupassa ostamassa pieni valmiskakku. Se on juhlaa kahdelle opiskelijalle. Pidän suomalaisesta ystävänpäivästä ehkä enemmän kuin amerikkalaisesta romantisoidusta versiosta. Ei sillä että ikinä saisin kortteja tai tekstiviestejä lähetettyä. Mutta rakastan teitä, jotka olette vuosien varrella sietäneet minua.

Kuten nollatuloilla kuuluukin, ruokavaliomme on kaventunut jonkin verran. Eikä Samin 10-litraa-kerralla-kaalisopassa mitään vikaa olisi. Pahinta on se, että rahaa katoaa vieläkin puolihuolimattomasti jonkinlaiseen mustaan aukkoon. Aukossa vaanivat kahvilat, juoma-automaatit sekä kirjaston ja leffavuokraamon myöhästymismaksut. Karsimalla nämä käsittämättömän typerät menoerät raha ehkä riittäisi paremmin. Valitettavasti on asioita, joista en voi tinkiä: Kavereille tarjoamista, kirpputorilöytöjä ja satunnaisia kolehteja. Kun on kerran tottunut työssäkäyvän ihmisen elintasoon, alaspäin päivittäminen on kuin lehden taittamista Wordilla. Pitää keksiä ihme konsteja ongelmiin, joita toisissa oloissa ei olisi olemassakaan.

Tänään lähdimme kahdeksan hengen tiimissä kuvaamaan katuhaastatteluja (vox pops) Takapunan rannalle. Aiheena oli uimahousujen käyttö (speedos). Nämä Suomessa hyvin suositut uikkarikankaiset alushousut ovat täälläpäin lähes yhtä kummallisessa maineessa kuin ultrakonservatiivisessa Amerikassa. Useimmat haastateltavista suorastaan säteilivät päästessään kameran eteen ja mielipiteet vaihtelivat ääripäästä toiseen. Haastateltavien innostus sulatti oman kankeuteni saman tien. Pienellä flirtillä sai sukupuolesta ja iästä riippumatta hyvin mielenkiintoisia vastauksia. Eräs mies vastasi, että yksi häiritsevimmistä näyistä uimarannalla on hän itse ilman paitaa. Speedot pitäisi kuulemma lailla kieltää. Huomenna pääsemme editointipuolelle naureskelemaan. Valmistaudun nauramaan omalle pärställeni, joka esiintyy sekä alussa että lopussa. Selviydyin vuorosanoistani ihan mukavasti, mutta tukka lensi tuulessa ja silmiä kivisti auringonpaisteessa. Olen iloinen, että kaikki ryhmäläiset selviytyivät tehtävistään kunnialla. Olemme hakanneet toisiamme selkään ja vakuuttuneet tiimimme paremmuudesta, mikä on sekä mahtavaa ja tarpeellista että täyttä paskaa. Keskityn edelliseen, sillä ryhmähenki on paljon tärkeämpi kuin 90 sekunnin haastattelupätkä.

Tavoitteeni on sosiaalisempi elämä ja riippuvuus toisista ihmisistä. Tämä on aivan mahtava ala. Jos yksi kaatuu, kaikki kärsivät. Et voi varmistua hyvästä lopputuloksesta tekemällä kaiken itse. Voit ainoastaan auttaa sen yhden pystyyn ja tukea jos osaat. Suosittelen kaikille itseensä tyytyväisille.

Haaste: Jos olet ystäväni, laita kommentti! Haluan laskea, kuinka monta teitä on jäljellä ...

Elämän käännekohtia kilohintaan

Kissa kiitoksella elää, enkä minäkään juuri muuta tarvitse. Kun Paula kehaisi kirjoituksiani, ajattelin että täytyypä päivittää taas blogia. Tapahtumistahan ei ole pulaa, elämäni on muuttunut yhtäkkiä niin hurjaksi härdelliksi, että ihan hirvittäisi sivusta seurata. Kun on kyydissä sitä ei niin huomaa.

Tiistai oli vapaapäivä, jonka käytimme grillaamiseen. Rahan puutteessa ostimme salaattia, kurkkua, maissia ja makkaraa (paprika oli liian kallista). Onneksi vieraat toivat lounaalle mukanaan vaikka sun mitä herkkuja ja simpukoita (kiitos Mari&Mike!) ja illalla saimme veret seisauttavan aterian Katrin ja Brettin luona. Köyhillä on hyvä olla työssäkäyviä ystäviä.

Tänä aamuna luin sähköpostin Lontooseen muuttaneilta ystäviltämme Nikkilta ja Graemelta. Nikkin isä kuoli aivan yhtäkkiä eilen ja he ovat nyt matkalla takaisin Aucklandiin. Tarjouduimme muuttamaan pois asunnosta, jos he haluavat jäädä kotimaahansa. En jaksa huolehtia asuntoasioista tai muustakaan, sillä ei oikein tunnu olevan mitään merkitystä tuon kuolemantapauksen rinnalla. Ajattelin heti, että onpa ihana nähdä taas hyviä ystäviä, vaikka tuntuukin aivan sopimattomalta iloita tällaisesta käänteestä. Itkin marraskuussa, kun he lähtivät. Tajusin, että olisin mieluummin pitänyt ystävät kuin saanut kivan asunnon. Niin se materialismi hellittää otettaan.

Koulupäivä oli tiivis mutta siedettävä. Kuuntelimme tuntikaupalla luentoja ja suunnittelimme ryhmissä tulevaa katuhaastattelua. Pääsen pällistelemään mikrofoni kädessä kameran eteen, mikä on aina hauskaa. Jotenkin kummasti olen päässyt irti siitä 'hävettää, kun ei ole paikallinen aksentti' -ajatuksesta. Jos ei itse tee asiasta numeroa, harva edes viitsii nostaa asiaa esille ihan lyhyellä tapaamisella. Kai sen aksentinkin oppisi, kun kuuntelisi oikein huolella. Tosin suuri osa lähipiiristä puhuu kuka milläkin. Rachel sanoi kerran, että minun englantini kuulostaa 'international boarding school' -kieleltä, jonka jotkut kaverit oppivat opiskellessaan ulkomailla. Sellaista sekavaa yleiskieltä, jolta suomenikin kuulostaa. Maoriopettajaa lainaten: Language is a powerful thing.

Täytyy vielä mainostaa, että meidät (kuten kaikki suomalaiset) on kutsuttu Tarja Halosen cocktail-kutsuille sunnuntaina 18.2. Yritämme löytää Samille puvun kirpputorilta. Naapurit pyysivät meitä samana päivänä krikettiotteluun. En kyllä menisi krikettiä katsomaan muutenkaan, mutta oli kiva vastata, että 'Sorry, but we're been invited to a cocktail party with the president of Finland'. Naapuri vastasi, että 'Hell, ditch the cricket! Can I come, too?'.