Myöhässä

Miksi tämän hienon viikonlopun pitää aina päättyä näissä tunnelmissa? Tänä vuonna hoidin itkemisen yksinäni, etten häiritsisi sillä muita. Kai tähän alkaa tottuakin. En ole koskaan ehtinyt ajoissa mukaan kilpailuun (ensimmäistä vuotta ei lasketa, kun en ollut kunnolla mukana), joten en tiedä miltä se edes tuntuisi. Luulen kuitenkin, että paremmalta.

Nyt syitä myöhästymiseen oli vaikka muille jakaa - pieniä asioita, jotka hidastivat jokaista työvaihetta. Koneiden kaatuilua, kasettien katoilua... sellaisia synkän tonttumaisia temppuja. Väkipakolla väännettiin eteenpäin, mutta aika ei riittänyt millään. Olin myös huono tuottaja, joka ei jaksanut huutaa ja hoputtaa tarpeeksi. Kun ei ole luontainen rooli, pakon edessä vain siihen ajauduin.

Lopulta leffasta saatiin paskalaatuinen versio kasetille ja vietiin se ennen kello kymmentä perille. Näin päästään siis leffateatteriin, vaikka en ehkä kehtaakaan mennä sitä itse katsomaan.

Itse elokuvasta tuli hieno, ja yritän kuumeisesti keksiä sille muita areenoja - lähettää festivaaleille tai jotain. Tällä hetkellä kaikki muut vaihtoehdot tuntuvat vielä tappioilta, mutta luulen että ajatukset kirkastuvat kun aikaa kuluu eikä kilpailua muista enää kukaan. Palkinnot katoavat ahneisiin suihin ja aiheuttavat riitoja joukkueen jäsenten välille, mutta elokuvat jäävät elämään.

Pahinta olisi ajatella, että kaikki vaiva oli turhaa. Erityisesti muiden ihmisten vaiva, omallani nyt ei niin väliä.

Sami nukkui kuin tukki valvottuaan koko 48 tuntia ja lähti tänä aamuna ensiapukurssille. Mun pitäisi palata töiden ääreen ja siivota viikonlopun jäljet ympäriltäni. En halua kuulla sanaakaan siitä, miten hienosti muilla tiimeillä on mennyt. Toivon vain, että joku haluaisi puhua jostain ihan muusta ja että jotain tarpeeksi valtavaa tapahtuisi, joka hukuttaisi alleen koko eilispäivän. Eläinflunssaepidemia, lottovoitto, maanjäristys tai "my all time favourite" - juna suistuisi kiskoilta ja törmäisi meidän taloon. Olis aika yllätys, kun ei ole junarataa lähimaillakaan.

Coming up... 48 HOURS of well prepared fun

Huomenna se alkaa... Tietokoneet on viritelty pitkin työpöytää editointiprosessin vaatimalla tavalla, valot testattu, ruosteinen mutteri irrotettu, puhelinnumerot printattu seinälle ja kaverin isältä kerjätty kuvauspaikkoja... On myös käyty kaupassa yli 200 dollarin ruokaostoksilla, pesty jääkaappi ja järjestelty sen sisältö uudestaan, siivottu ja kaunisteltu keittiö (myös kuvausmielessä, jos tarve herää), siivottu oman koneen työpöytä, katsottu googlemapsista paras reitti Freemans Bayhin ja pesty kaikki vaatteet, joille saattaa olla käyttöä. On myös lähetelty kymmeniä sähköposteja, tarkiteltu aikatauluja, harjoiteltu tarinoiden ideointia tuntikaupalla, kauhisteltu mahdollisia genrevaihtoehtoja ja ajeltu pitkin Mt Roskillia, jossa on parhaillaan epäorgaanisen jätteen keräysviikko ja tienvarret täynnä hyödyllistä jätettä kuten vanhoja lastenvaunuja (joissa työnnellä kameraa) ja valoa heijastavia joskin kissanpissaisia styroksilevyjä.

Kaikki on valmista. Let the 48HOURS begin.

Vanhanajan ystävät

Täytän ensi keskiviikkona 29 ja tänään päätin, etten pidä syntymäpäiväjuhlia. En yritä pitää matalaa profiilia tai väheksy syntymäpäivien juhlimista. En myöskään ole niin tuskissani vanhenemisesta, että yrittäisin juhlimattomuudella pyyhkiä tapahtuman mielestäni. Pidän syntymäpäivistä, ilmapalloista, paperihatuista ja kermakakuista. Syy on tämä: Syntymäpäivään on aikaa neljä päivää, eikä kenelläkään lähipiirissäni ole enää tilaa kalenterissaan. Minulla on lähipiiri, mutta ei ystäviä. Ystävät ovat jotain elokuvista tuttua, nostalgista ja lämmintä. Ystävät ovat ajalta, jolloin ihmisillä oli aikaa käydä naapurissa kahvilla. Ajalta, jolloin tehtiin yllätysvierailuja ilman verkostomarkkinointimotiiveja. Tuo aika on ohi.

Toisinaan kuvittelen, että olen ainoa, jota tämä aika kolhii. Vain minä päädyin yksin lauantai-iltana ihmettelemään, miksi kenelläkään ei ole aikaa. Miten olen niin lyhytnäköinen, etten ole täyttänyt kalenteriani kolme viikkoa etukäteen? Vain minulta puuttuu se läheisten ystävien pysyvä rinki, joka kaikilla muilla on. Jennifer Aniston sanoo haastattelussaan, että oli mielenkiintoista esittää roolihahmoa, jolla ei ollut läheisiä ystäviä. Hän ei pystynyt kuvittelemaan elämäänsä ilman. Herranjumala.

Olen kuullut monen haikailevan vanhan kahvittelukulttuurin perään, sekä täällä että Suomessa. Jos voisikin vain soittaa ja mennä käymään. Tai vaikka vain mennä käymään. Jos tuntisikin ystävänsä niin hyvin, että muistaisi jääkaapin sisällön ja naapureiden nimet. Ja osaisi sitten ostaa matkalla piimää tai jotain. Sanoa Sepolle hei.

Elämme elektronisen yksinäisyyden aikaa. Yksi sen kanavista on Facebook, jossa rakastettavat ja kiireiset ihmiset ehtivät käydä vain harvakseltaan - ladatakseen viimeisimmät kaverikuvansa ja nähdäkseen linjoilla aina samat luuserit, ne jotka ovat ravintoketjussa alapuolella, ystävien ulottumattomissa. Eihän kenenkään elämä olisi loistokkaampaa, jos se ei muilla olisi vähemmän loistokasta.

Yksinäisyydessa on jotain hävettävää. Jos myöntää olevansa yksinäinen, avaa oven kaikenlaisille heikkouksille. Täytyyhän siihen olla hyvä syy, jos ei ole tuohon ikään mennessä löytänyt läheisiä ystäviä. Tavoiteltavimmat ystävät ovat niitä, joiden kalenteri on täynnä. Yksinäisten kanssa ei kannata ystävystyä, saattavat olla aivan sekopäitä, säälittäviä ja lisäksi takertuvia. Olen itse ajatellut samalla tavalla, ja muistan juosseeni karkuun muutamaakin epätoivoiselta vaikuttavaa ihmistä. Se on kuin refleksi - tuntosarvet nousevat pystyyn ja puhelinnumero unohtuu, joskus jopa koko puhelin. Kalenteri täyttyy tekosyistä.

Mikä siinä on, että haluaa löytää ystäviä muttei kestä ihmisiä?

Jossain vaiheessa katsoessani Frendien kymmentä tuotantokautta viidettä kertaa läpi, ymmärsin miksi sarja aiheutti minussa riippuvuutta. Noilla kuudella ihmisella oli jotain epätodellista: Aikaa toisilleen. Halusin kipeästi elää niin. Täytyihän sen olla mahdollista. Tavallaan ajatus pelotti, sillä työkiireet peittävät niin näppärästi sosiaalisten suhteiden pinnallisuutta ja vähyyttä. Muuntautumiseni Frendien hahmoksi on kuitenkin jo hyvässä vaiheessa. Olen freelancer ja minulla on aikaa. Päivällä, illalla, viikonloppuna. Ei suunnitelmia. Tosin ei vielä todellisia ystäviäkään. Siihen asti katson videoita.

Nuoruuden viimeisiä huokauksia

Tänään tuntuu, että olen saanut jonkinlaisen otteen näyttelemisestä. Kuinka olla samanaikaisesti tietoinen kamerasta, omista kasvoistaan, käsistään, jaloistaan ja rekvisiitasta ja kuitenkin täysin sisällä fiktiivisessä tilanteessa? Virheet on helppo nähdä kameran toiselta puolelta, mutta näyttelijän täytyy kehittää kyky nähdä itsensä ulkopuolelta. Vähän kuin pistäisi sellaiset silmälasit päähän, jotka kääntävät näkökentän ylösalaisin. Niillä tehtiin muistaakseni jotain tieteellisiä kokeita. Lopulta koekaniinit oppivat liikkumaan ja toimimaan normaalisti. Piti vain oppia, mikä fyysinen liike vastasi mitäkin näkymää lasien läpi. Vertaus ehkä ontuu, mutta tavallaan itsensä näkeminen ulkopuolelta on oppimisen tulos. Hymyilet tosi leveästi - näytät valokuvassa hölmöltä. Ensi kerralla hymyilet kapeammin ja yrität pitää silmäsi auki. Uskon, että ihmisen valokuvauksellisuus on pitkälti oppimisen tulos. Minä en ole koskaan opetellut, missä asennossa kannattaa seisoa, miten pitää käsiään ja millä tavalla hymyillä. Näytän valokuvissa valaistuksesta riippuen apinamaiselta tai alaikäiseltä. Välillä näytän masentuneelta, vaikka en kuvaushetkellä ollut lainkaan allapäin. Valokuvat Oscar-gaalasta ovat täynnä hienoja esimerkkejä pitkälle hiotuista poseeraustyyleistä.

On aika treenata naamani liikkeet vastaamaan päänsisäistä maailmaani. Se voi olla jo liian myöhäistä, mutta oppivathan ihmiset joskus uimaankin aikuisiällä - miksei sitten hallitsemaan kasvojaan? Lihaksillahan se nassukin toimii.

Näistä itsekeskeisistä mietteistä muihin itseeni liittyviin aiheisiin. Olen työstämässä taas uutta kolmenkympin kriisiä. Tämänkertainen liittyy siihen hirvittävään tosiasiaan, että ihmisen elämä koostuu vain muutamasta vaiheesta, joiden jälkeen se on ohi. On jännittävä lapsuus, nuoruus täynnä rakastumisia, sitten vain hirveästi töitä ja jossain vaiheessa lapset. Takaisinpäin ei pääse, vaikka moni yrittää. Pidin lapsuudesta, pidin aivan erityisesti nuoruudesta ja hullu työnteon vaihekin oli ihan ok, koska siihen liittyy niin paljon mahdollisuuksia. Mikään ei ollut lopullista. Mutta mitä sitten seuraa? Onko nainen vielä perheen perustamisen jälkeenkin nainen? Itsenäinen, kunnianhimoinen, älykäs, mielenkiintoinen, kaunis? Vai pelkästään äiti? En saa pienessä päässäni näitä asioita mahtumaan saman katon alle. Näen ympärilläni äitejä, jotka eivät ole enää mitään muuta. Joidenkin persoona tuntuu muuttuneen. He katsovat taakseen ja ihmettelevät, miten ovat joskus menneisyydessä voineetkin välittää mistään muusta - näistä vähäpätöisistä asioista, jotka kuluttavat lapsettomien ihmisten mieltä. He eivät enää muista, millaista oli rakastua. Kukaan ei enää vihellä kun kävelet shortsit jalassa kauppaan. Nuoruus on lopullisesti ohi.

Tämä kirjoitus ei ole tarkoitettu äideille. Elämäntapaäidit voivat vapaasti kysyä, mitä minä heidän tyydyttävästä elämästään tiedän. En mitään. Yhtään mitään. Tuskailen vain oman vanhenemiseni kanssa ja mietin elämänvalintoja. En halua päästää irti nuoruudestani. Nuoruudessa on jotain raakaa, hienoa ja huumaavaa. Kertokaa minulle, mitä hienoa on keski-ikäistymisessä? Mitä hienoa on siinä, kun oma lapsi oppii seisomaan? Lapsi on vain yksi miljardeista, jotka oppivat tuon saman asian kukin vuorollaan. Kun lapseen kohdistetaan toiveita, ne liittyvät yleensä ammattiin ja kykyihin. Lapsesta voi tulla tutkija, joka kehittää lääkkeen maailman pahuuteen. Näin ollen osa kunniasta kuuluu vanhemmille, jotka ruokkivat pientä maailmanparantajaa seisomaharjoitusten välissä. Mutta sehän tarkoittaa, että lopullisena mittarina on kuitenkin menestys tässä maailmassa. Tuhansien tai miljoonien ihmisten tavoittaminen. Jos kasvattaa lasta vain, jotta tämä voi sitten vuorostaan kasvattaa seuraavaa lasta, on vain osa sukupolvien ketjua. Kuka haluaa olla osa ketjua? Minä haluaisin mieluummin pidellä sitä ketjua, tehdä sillä jotain. En tiedä, miksi ajattelen näin. Tuntuu vain siltä, että mikään ei riitä. Minulle on annettu yksi elämä. Vain yksi elämä ja hirvittävä määrä unelmia. Haluan rakastua tuhat kertaa, elää tuhat elämää tuhannen hienon ihmisen kanssa, tehdä tuhat elokuvaa, parantaa tuhat maailmaa ja kasvattaa tuhat lasta. Aika ei riitä.