Lomaa ja juhlaa

Viimeiset viikot ovat olleet yhtä lomaa ja juhlaa. Eihän moista normaali-suomalaisen psyyke kestäisi, mutta minä olen marinoitunut täällä rennonletkeässä ilmapiirissä jo niin pitkään, että pystyn viihtymään ja nauttimaan elämästä pitkiäkin aikoja kerrallaan. Ja silti olen loistavassa fyysisessä kunnossa, ruokavalioni on monipuolisempi kuin Kiinan muovituotanto, enkä ole edes polttanut edes nenääni auringossa. Eikö olekin ärsyttävää.

Kahdeksan suomalaisen voimin tehty eteläsaaren matka alkoi Christchurchista, eteni suunnitelmien mukaan Tekapon ja Pukakin kautta Queenstowniin, sieltä Manapouriin ja Milford Soundiin, sitten Wakana-järvelle ja takaisin Christchurchiin. Puolet näistä olimme nähneet jo edellisellä reissulla. Maisemat olivat jylhiä, mutta jätimme Samin kanssa valokuvaamisen siihen hurahtaneille (isälleni) ja tyydyimme ottamaan vain tuhmia kuvia toisistamme kylpyammeessa. Kyseisiä ei julkaista tässä blogissa. Ohessa on sen sijaan kuva minusta Wanakan majapaikan keittiössä. Maisemiahan te kaikki olette nähneet, mutta ette minua huuhtelemassa persikoita.

12 päivän reissua seurasi minun ja Samin 10-vuotishääpäivä. Vuokrasimme sitä varten talon Pihan rannalta. Käytin talon valitsemiseen tuhottomasti aikaa, sillä halusin komeat maisemat ja muutenkin kivan paikan. Talo oli kuviensa veroinen ja juhlista tuli ihanan pienet ja hauskat. Kaikki pukeutuivat kykyjensä mukaan sirkushahmoiksi, vaikka moni ei edes ollut nähnyt esikuvana toiminutta Carnivale TV-sarjaa. Jominelle tehtiin parta peruukista ja kaksipuoleisesta teipistä. Koska talo oli varattu kahdeksi yöksi, ehdimme myös viettää päivän rannalla. Vesi oli lämmintä ja body boardeilla oli huippuhauskaa ratsastaa aallonharjalla. Korviin meni niin paljon vettä että sitä on siellä vielä näin parin viikon jälkeenkin.

Viime perjantaina piti juhlia Chrisin muuttoa Taurangaan puoleksi vuodeksi. Eihän siinä mitään juhlimista ole, Tauranga on ärsyttävän kaukana ja lyhytleffan järjestelyt jäävät nyt lähes 100-prosenttisesti minun harteilleni. Menetimme kuvaajamme Hyphenin, kun aikataulut eivät onnistuneet ja nyt pitäisi löytää sekä kamera että kuvaaja. Aamu alkoi pitkällä rukoustuokiolla ja nyt luotan taas hetken siihen, että kaikki järjestyy.

Koko tulevan vuoden suunnitelmat ovat niin auki, että en tiedä voiko niitä nyt oikein suunnitelmiksi kutsua. Jätimme perjantaina hakemuksen DOCNZ:lle, että pääsisimme Dreams-projektilla mukaan Pitching Forumille. 12 tiimiä valitaan esittelemään ideansa kansainväliselle paneelille, joka sitten saattaa päättää rahoittaa jotakin näistä projekteista. Minua ei vaivaa se, että mahdollisuudet rahoitukseen ovat noin promillen luokkaa. Jumalalle nämä ovat pikkuasioita, kun sillä on taivaassa kadutkin kultaa. Tai jotain hienompaa materiaalia.

Kolmen päivän kirjoitusloma

Lähdin juuri ennen joulua kolmeksi yöksi Waiheke-saarelle. Halusin kirjoittaa kaikessa rauhassa, eikä joulua kohti täyttyvä talomme tarjonnut parasta mahdollista ympäristöä. Kun työt oli tehty, varasin siis mökin asumattomimmasta päästä Waiheke-saarta. Saari on tuossa kaupungin edustalle ja sinne on yli puolen tunnin lauttamatka. Lautan jälkeen minun piti vielä istua puoli tuntia bussissa ja kävellä kuusi kilometriä rinkka selässä. Yritin pakata mukaani vain kevyttä kuivamuonaa, mutta kyllähän siitä aika painava lasti tuli. Aurinko paistoi ja pilvet vaelsivat kukkoloiden yli. Ympäristön kauneus vei aluksi huomion fyysisistä ponnistuksista, mutta viimeisessä ylämäessä olin jo niin henkihieverissä, että otin kiitollisena vastaan paikallisen tarjoaman kyydin.

Perillä odotti pieni mökki, puucee ja ulkokeittiö - kaikki tarpeellinen. Koko paikka toimi suoralla aurinkoenergialla, mutta aurinkoisesta säästä johtuen työtä ei tarvinnut keskeyttää virran puutteeseen. Yhtenä päivänä kävelin parin kilometrin päässä olevalle viinitilalle, joka oli tietenkin kiinni. Poimin sitruunan ja kävelin takaisin. Se oli ainoa hedelmä kolmen päivän aikana. Lopun aikaa vain kirjoitin, makoilin sängyllä miettimässä mitä kirjoittaa, ja sitten taas kirjoitin. Viimeisenä päivänä käsikirjoitus alkoi sujua ja seuraavana aamuna pitikin lähteä kotiin. Oli hienoa elää kolme päivää omassa mielikuvituksessa, jossa kaikki tapahtui juuri niin kuin halusin. Pystyin luomaan tilanteita, henkilöitä, kokonaisen maailman, jota ei muuten olisi.

Lähtöpäivän aamuna digestive-keksit ja nuudelit eivät enää menneet alas, joten olin pullon vettä ja lähdin kävelemään. Rinkka oli vähän kevyempi, ja alkumatka alamäkeä. Kello oli seitsemän, eikä ainuttakaan autoa missään. Näin kolme värikästä rozella-papukaijaa ja auringonnousu teki maisemasta maalauksellisen. Rukoilin, että pääsisin nopeasti takaisin kotiin näkemään siskoani, joka oli juuri saapunut maahan. Mutkan takaa tuli avolavapakettiauto ja paikallinen maorisetä tarjosi kyytiä. Se ajoi hirveää vauhtia lähimpään kylään. Lautalle menevä bussi oli juuri lähdössä. Se starttasi ja katosi juuri mutkan taakse. Maorisetä ajoi sen kiinni renkaat vinkuen ja ehdin seuraavalla pysäkillä kyytiin. Lautta lähti heti kun bussi saapui, ja Sami haki minut kaupungista. Olin varautunut neljään niin kuin tullessa, mutta paluumatkaan meni yhteensä vain kaksi tuntia.

Nyt rento rantajoulu on vietetty (minä sain eniten lahjoja!! :) ja valmistaudumme eteläsaaren matkaan. Kahdeksan suomalaista yhteisellä kiertueella. Saas nähdä...

Lisää kuvia matkan varrelta:

välitilassa...

Tämän vuoden työt alkavat olla pulkassa. Näin ei pitäisi koskaan sanoa, kun freelancerin hommista ei tiedä ja aina voi tulla jotain. Mutta kun ainoa asiakas viettää viikonloppua, voi ainakin hetkeksi hengähtää.

Mua on alkanut vähitellen vaivata se, etten tiedä mitä ensi vuonna tapahtuu. En siis tarkoita, että normaalisti näkisin tulevaisuuteen, olen vain yleisesti ymmälläni. Suurin osa ihmisistä tuntuu tietävän, mitä työtä ja missä aikovat seuraavat kolme kuukautta tehdä, missä asua ja mitä muuta harrastaa. Toiset tietävät jo sosiaaliset rientonsakin.

Olemme viimeiset pari viikkoa odotelleet apurahapäätöksiä kaikkiin työn alla oleviin hankkeisiin. Suurin osa on vielä hämärän peitossa, mutta muutama hylky on jo tullut. Rahaa annetaan vain julkkiksille. Ehkä se on tavallaan reilua. Julkisuus tuntuu mädättävän ihmisiä sisältäpäin ja apurahat ovat tavallaan korvausta tästä vapaaehtoisesta syövästä.

Kaikesta epävarmuudesta huolimatta olen aloittanut joulusiivouksen vessasta ja kylppäristä, leiponut sago-palleroista hirveää limavelliä (jota Jomine syö!), tehnyt punaisesta huovasta maailman hienoimman joulukalenterin (kuvassa), koristellut kuusen ja käynyt kahden viikon aikana kymmenellä tanssitunnilla sekä yhdellä kampaajalla. Tänään tanssitunnilla olisi joulun kunniaksi mansikoita ja samppanjaa sekä pukeutumissuositus: black & sparkles. Saas nähdä. Tänä iltana olisi myös cokiksen järjestämä Christmas in the park, jossa en ole käynyt kolmeen vuoteen. Jos ei sada vettä, siellä voisi olla tosi hienoa. Kun 300 000 ihmistä tungeksii samaan puistoon ja osa heistä tuo mukanaan olohuoneensa sisustuksen niin kyllä siinä on jo näkemistä - saati sitten itse ohjelmassa.

Hääpäiväpippaloiden järjestelyt eivät ole edenneet mihinkään. Kävimme kyllä katsomassa yhtä mahdollista rantapaikkaa, mutta sen reissun saldo oli lähinnä tulomatkalla auton ikkunasta bongattu värikäs papukaija. Pysäköimme vaarallisesti tiensivuun ja lähdin innosta täristen hiippailemaan kohti pusikkoa. Linnusta ei näkynyt enää jälkeäkään.

Nyt taidan lähteä siivoamaan olohuonetta ja keittiötä, korjaamaan lempipaitani vetoketjua ja lyhentämään juuri ostamaani kympin kirppishametta. Elämä on tavallaan jännittävää silloinkin kun mitään ei tapahdu. Pitää vaan haaveilla itsensä ruvelle.

Majatalon elämää ja juhlajärjestelyjä

Viimeisen pari kuukauden aikana meillä on ollut jatkuvasti yövieraita, yhteensä seitsemän eri ihmistä. Osa on ollut minun ja Samin, osa Jominen tuttuja. Kaikista on tullut yhteisiä tuttuja, kun aikansa ovat pyörineet nurkissa. Vieraista ja kämppiksestä johtuen meillä on myöskin talossa tällä hetkellä seitsemän tietokonetta.

Vaikka ilmaisen majatalon pitäminen on ihan kivaa, se käy kukkarolle ja tilan puute hetkittäin rasittaa. Nyt on onneksi tiedossa yhden yön tauko - pääsee edes siivoamaan vierashuoneen. Sami kaipaa huonetta omaan käyttöönsä, että pääsisi rakentamaan nauhoituskoppia.

Olen viime aikoina todennut, että vierasetiketti vaihtelee hyvin paljon sekä yksilöittäin että kulttuureittain. Osa ei siivoa jälkiään, osa siivoaa sekä muuta taloa että omaa makuupaikkaansa. Osa maksaa omat kulunsa, osa ostaa kukkia. Osa ostaa omat ruokansa, osa täydentää meidän kaappeja. Osa leipoo ja kokkaa kaikille, osa syö tonnikalaa yksin huoneessaan. En ole sen tyyppinen ihminen, että ottaisin näistä asioista suuresti paineita. Jos väsähdän siivoamaan keittiötä, annan sen rehottaa vähän aikaa ja joku muu siivoaa. Meillä ei oikeastaan puhuta siivoamisesta, sitä vain tapahtuu tai ei tapahdu. Sotkua pahempaa ovat mielestäni siivousvuorolistat ja yleinen vahtaaminen.

Vieraista on se hyöty, että joku on lähes koko ajan kotona. Olen tuntenut oloni vähän haljuksi automurron jälkeen, eikä tietokoneita ja muuta elintärkeää haluaisi jättää tyrkylle tyhjään taloon - varsinkaan tällaiseen taloon, johon itsekin pystyisin lähes käsipelillä murtautumaan.

Kaiken kaikkiaan nautin seurasta ja vaihtelusta. Haluaisin vain isomman talon ja enemmän rahaa, niin että vieraiden pitäminen olisi vähän helpompaa. Samassa paikassa nukkuminen on helpoin tapa viettää sosiaalista elämää. Ei tarvita puhelinsoittoja, kalenterimerkintöjä tai muuta aikataulutusta. Sen kun nousee vuoteesta ja menee juttelemaan sille, joka on ensimmäisenä hereillä. Illalla voi katsoa leffoja, syödä ja höpistä taas niin kauan kuin jaksaa, eikä kenenkään tarvitse ajaa kotiin tai vahtia bussiaikatauluja.

Meidän kahdeksan hengen perheväen voimin toteutettava joulun jälkeinen reissu eteläsaarelle on nyt kutakuinkin suunniteltu ja maksettu. Joka yöksi on majoituskin, jopa uuden vuoden yli. Lentoja varatessa emme lainkaan tajunneet, miten hankalaa majoituksen etsiminen voisi olla. Mutta nyt voin sanoa, että vietämme Uuden Vuoden järven rannalla Queenstownissa! Jos olisimme lähteneet kahdestaan reissuun, majoituksista olisi tullut paljon kovempi hinta. Ison talon vuokra jaettuna kahdeksalla tulee yllättävän edulliseksi, jopa ruuhka-aikaan.

Mun olisi korkea aika ryhtyä järjestelemään meidän kymmenennen hääpäivän viettoa. Olen saanut jo Samin suostumaan siihen, että tapausta ylipäätään juhlitaan. Nyt pitäisi vain löytää juhlapaikka, rekrytoida lähipiiri askartelemaan lyhtyjä, suunnitella ruokalista ja tehdä facebook-kutsu. Jomine haluaisi askarrella oikeat kutsut, mutta mulla on niin huonosti ihmisten katuosoitteita, etten osaisi lähettää niitä mihinkään. En tiedä pitäisikö juhlissa olla jotain ohjelmaa. Musiikkia ainakin. Voi kun saisi jostain elävää musiikkia... Ehkä siellä voisi pelata sanapeliä. Ja ehkä vilkkua pimeässä, jos ostaa monta taskulamppua :) Hääpäivä on mukava juhla, siihen ei liity mitään pakkoja niinkuin häihin. Voi tehdä mitä huvittaa, mikä nyt vain on kivaa. Tylsimpiä juhlia ovat ne, joissa ei ole mitään tekemistä eikä tunne ketään kunnolla. Sitä vain ottaa ruokaa, syö, juo, katselee ympärilleen, vaihtaa pari turhaa sanaa jonkun kanssa, keksii tekosyyn ja lähtee.

Kysyn siis teiltä, harvat lukijani: Mikä olisi kivaa juhlissa?