Sairaalaan

Halusin vielä kerran ennen lähtöä ihastelemaan länsirannikon maisemia. Ihana päivä päättyi kuitenkin sairaalassa. Mt Zionin rinteillä kulkevat polut olivat sateiden jälkeen mutaisia, kengänpohjat täyttyivät töhnästä ja muuttuivat luistimiksi. Otin kaatuessani vasemmalla kädellä vastaan ja näin, miten ranneluu muljahti nahan alta esiin. Huusin NOOO! ja vaistomaisesti kiskaisin käden paikalleen. Kaverit vuolivat kepit ranteen tueksi, sitoivat paketin paidalla ja ripustivat kalsareilla kaulani ympärille. Autoille oli vielä tunnin kävelymatka, siitä reilu puolen tunnin ajo terveysasemalle, jossa otettiin röntgen-kuvat, kerrottiin että on parista kohtaa ikävästi poikki ja lähetettiin sairaalaan spesialistille.

Siitä asti lääkäreitä on riittänyt joka sormelle. Hoito aloitettiin piikittämällä ranne täyteen puudutusainetta ja kiskomalla luut paremmin kohdalleen. Ortopedi sanoi, että käden kiskominen tapahtumahetkellä paikalleen säästi sen hermovaurioilta. Olin siis onnekas että itsesuojeluvaistoni toimi niinkin automaattisesti, kiitos Luojalle hyvästä suunnittelusta!

Nyt vietän unista sunnuntaita sairaalasängyssä, odotellen tietoa leikkauksesta. Pitäisi olla huomenna. Ranteeseen täytyy ilmeisesti asentaa metallilevyt pitämään luut paikallaan. Tänään käsi vielä skannataan varmemmaksi vakuudeksi. Paljon käsikipua pahempaa on tähän mennessä ollut morfiinipohjaisen särkylääkkeen aiheuttama pahoinvointi. Kieltäydyin jatkossa lääkkeestä ja sai jotain pahoinvointia lieventävää suonensisäisesti. Buranalla pärjää.

Samin ollessa Suomessa Jomine on ollut mukana joka käänteessä. Tänä aamuna se saapui jo ennen virallista vierailuaikaa tuoden mukanaan matkalaukullisen tavaraa. Tuntuu kuin olisin muuttanut tänne.

No niin, nyt alkaa taas yrjöttää ja täytyy pyytää sitä lääkettä jos en taas nukahda ennen sitä. Huh.

Suomen vierailun lähestyessä

Tietyt lopunajan merkit ilmestyvät aina ennen Suomeen lähtöä...

Ryhdyn miettimään vaatevarastoani uusiksi. Suomessa ei voi pukeutua ihan miten huvittaa, jo pelkästään sään vuoksi. Lisäksi katukuvassa liikkuu lähes identtisiä ihmisiä. Jos et halua erottua, pukeudu normin mukaisesti. Tänä vuonna ehkä haluankin, ihan silkkaa laiskuuttani ja koska vaatteet ovat täällä niin paljon halvempia. En halua ostaa Suomesta mitään.

Olen sosiaalinen. Hamuan laatuaikaa ystävien kanssa, istun illanvietoissa pidempään kuin normaalisti (yleensä lähden heti kun tuntuu vähän tylsältä). Tämä on kuin ahmimista paaston edellä. Muistan yhtäkkiä, että Suomessa ei voi soittaa ja mennä käymään. Suomessa pitää varata ystävän kalenterista aika hyvissä ajoin. Tajuan, että olen jo myöhässä. Tapaamiset olisi pitänyt sopia kuukausi sitten. Crap.

Syön kaikkea mitä Suomesta ei saa. Kotipihan puun feijoa-hedelmiä, omaa mysliä. Söisinhän sitä muutenkin, mutta nyt kaikkeen liittyy outo haikeus.

Katselen kaappeihin. Niissä on koko elämäni, omat tavarani joita en millään saa mahtumaan matkalaukkuun. Pitää valita. En ole pakannut vielä yhtäkään vaatekappaletta, mutta olen jättänyt hyvästejä useille.

Tuijotan aamulla olohuoneen verhoja, kun kirpeä kirkas aurinko nousee ja paljastaa pölyn ja paskan ikkunoissa. Tulee ikävä valoa. Sellaista kuin täällä ei ole missään muualla. Olen huomannut sen lähes joka päivä. Sateen jälkeen on niin kirkasta ettei silmiä särkee.

Herkistyn, kun ventovieraan juttelevat. Eilen kirpputorilla joku keski-ikäinen nainen tuli rupattelemaan ja ryhdyin auttamaan sitä farkkujen etsimisessä. Iloitsen, että on sosiaalisesti hyväksyttävää puhua tuntemattomille. Se tuntuu arvokkaalta.

Mietin, mitä saisin vietyä mukanani. R&J lakuja... en keksi mitään riittävän pientä. Pitää viedä vain omat muistot ja sydän siinä tilassa kuin se sattuu olemaan. Seelannin pehmentämä pääni Suomen kylmyyteen.

Eihän tässä siitä ole kysymys, että Suomi olisi jotenkin kauhea paikka. Mulla on vaan koti täällä, enkä haluaisi jättää sitä. Tulee koti-ikävä.

Kirja, joka jokaisen kristityn pitäisi lukea

Harvemmin ryhdyn vaahtoamaan kirjasta ennen kuin olen edes lukenut sen loppuun. Mutta minkäs teet, kirja kiertää kämppiksen, Samin ja minun välillä kun kaikki tahtovat siitä osansa. Kyseessä ei ole romaani, eikä edes kirjallisesti ansiokas teos. Teksti junnaa hetkittäin paikoillaan ja siinä on minun makuuni aivan liikaa toistoa. Mutta...

Todellisia AHAA elämyksiä ei synny joka päivä.

99 pilkku jotain prosenttia lukemastani sopii suht kätevästi maailmankuvaani - eli käsitykseeni siitä miten maailma toimii ja miten sen pitäisi toimia. Luen mielenkiintoisia artikkeleita, katson videoita ja käyn keskusteluja. Näiden kautta saan jatkuvasti täydentävää tietoa. Tämä tieto vaikuttaa sitten siihen, miten painotan asioita. Muistutan itselleni esimerkiksi hampaidenhoidon tärkeydestä. Tai Raamatun. Tai oikean hengitystekniikan. Luomuruoka, mineraalimeikit, aurinkopaneelit, matofarmit ynnämuut trendit voivat herättää innostusta ja saada aikaan elämänmuutoksia.

Vain todella harvoin jokin saa minut tarkistamaan maailmankatsomustani. Tämä sai:

Good News for Anxious Christians: 10 Practical Things You Don't Have to Do - by Phillip Cary

Tämän kirjoituksen alku on jo saattanut johtaa harhaan jonkun innokkaan kirkostaerottajan, joka "kristitystä ateistiksi" termillä googlaillen on päätynyt tälle sivulle. Tuotan karmean pettymyksen. Maailmankatsomukseni tarkistaminen sai minut ainostaan oivaltamaan jotain Jumalan suuruudesta.

Caryn kirja keskittyy yleisiin harhaoppeihin / painotuksiin evankelisen liikkeen sisällä. Olen itse kasvanut näitä saarnoja kuunnellen, joten on vaikea tajuta, miten tuoreita jotkin näistä uusista mausteista ovat. Tässä huippulyhyesti pari ensimmäisenä kolahtanutta:

"Jumalan äänen kuuleminen omassa sydämessä"
Tätä ajatusta on viljelty niin kauan kuin muistan. Pitäisi viettää aikaa hiljaisuudessa ja oppia erottamaan Jumalan ääni sieltä muiden äänten joukosta. Pääni ja sydämeni ovat täynnä mitä sekavampia ääniä ja tämä opetus on ahdistanut ja ärsyttänyt jo pitkään. Nyt olen vapaa. Raamattua kohta kohdalta läpi käyden Cary kiskoo pohjan irti koko ajatukselta. Kaikki sydämeni äänet ovat omiani. Jumala puhuu Raamatun ja profeettojen kautta, niinkuin on historian hämäristä asti puhunut.

"Let go and let God"
Ajatus siitä, että ei saisi tehdä asioita 'omassa voimassa'. Sekavaan ja ristiriitaiseen ajatteluun johtava vaatimus, jonka saa ihmisen yhtä aikaa passivoitumaan ja hermoilemaan siitä, tekeekö nyt kuitenkin omassa vain jossain muussa voimassa. Parasta vastalääkettä tähän on tuttu leiviskävertaus. Me emme 'anna Jumalalle lupaa toimia', vaan Jumala antaa meille lahjat ja elämän käytettäväksi. Meillä on vastuu omista tekemisistämme.

Asiasta löytyy lisää myös suomeksi Nuotan sivuilta:
Jumalan äänen kuulemisesta
Omassa voimassa toimimisesta

Ja lopuksi - aloitin vuoden alussa kirjoittamaan myös englanninkielistä blogia. Se löytyy TÄÄLTÄ.

Menestyksellä vai ilman?

Vuoden alussa päätyy aina tarkastelemaan elämänsä suuntaa. Kuin yrittäisi pimeässä tunnustella valonkatkaisijaa. Oman elämänsä ohjaaminen on lopulta aika vaikeaa. Joissakin elämänvaiheissa voi kokea pitelevänsä rattia, mutta se on hetkellistä ja pitkälti harhaanjohtavaa. Ajelet kuitenkin teitä, joita et itse rakentanut, maailmassa jota et itse luonut. Ja tien päätepysäkkihän tiedetään.

Tänä aamuna mietin, miksi menestyspsykologia kääntyy niin huonosti suomen kielelle. Tähän on kaksi hyvää syytä: Kirjoittajat ovat usein keskinkertaisia ja ajatukset lähtökohtaisesti aika tukevaa juustoa. Jos kapitalismi mahdollistaisi jokaisen ihmisen menestyksen ihan vain asennetta muuttamalla, meillä olisi resursseja joista emme tienneetkään. Enkä sano etteikö olisi, mutta ne ovat tämän todellisuuden ulkopuolella. Ei aarteiden kokoaminen taivaaseen kiinnosta lihaa ja verta olevaa ihmistä, joka haluaa aurinkopaneeleja, sähköauton ja luomupuutarhan.

Nuorempana ajattelin, että viimeistään kolmekymppisenä palikat ovat paikoillaan. Ainakin ammatillisesti. Ajattelin menestyväni mainosalalla, saavuttavani jotain titteleitä tai palkintoja. En tiennyt, että sellainen menestys olisi vaatinut kurinalaisempaa, rajoittuneempaa ajattelua. Nelivuotisen AMK-tutkinnon aikana ei vaadittu lukemaan yhtään kirjaa. Tämä oli vihje numero yksi. En ottanut sitä kuuleviin korviini, vaan luin, mietin, rukoilin, juttelin papille, vääntelin ranteitani, yritin ymmärtää... Ja niin jo opiskeluaikana epävarmana heilahdellut kiinnostukseni mainosalaa kohtaan hiipui. Minua ällötti ajatus turhien tuotteiden markkinoinnista, Kiinan muovituotannosta ja loputtoman kasvun filosofiasta, jota ammattikuntani ruokki. Ärsytti se, etten päässyt tuottamaan sisältöä, ainoastaan muovailemaan ulkoasua.

Löysin siis alan, joka ei kiinnosta. Oivalluksena tämä ei ollut kovin merkittävä - ottaen huomioon, että vaihtoehtoja on tuhansia. Mutta ammatit eivät ole vain ammatteja, ne edustavat elämäntapoja ja arvomaailmoja. Alaa vaihtaessani päädyin miettimään, mitä haluan olla viisikymppisenä. Kuusikymppisenä. Kuoleman jälkeen. En edes vaihtanut alaa, teen edelleen samoja hommia. Taistelen edelleen sen ajatuksen kanssa, etten halua olla graafinen suunnittelija. Ei työ sinänsä ole pahaa, en vain halua kuulua kyseiseen alakulttuuriin. En tunne yhteyttä muovipokaisiin off-beat boho corporate punk erilainen-ihan-niin-kuin-kolleganikin ihmisiiin. Identiteetti hiertää.

Mutta enemmän kuin mitään muuta, haluan kirjoittaa elokuvaa ja TV:ta. Mahdollisuuteni menestymiseen ovat tilastollisesti olemattomat. Mahdollisuuteni kehittymiseen ovat lähes rajattomat. Jos pelkkä kirjoittaminen riittää, onko menestyksellä lopulta väliä?

Päättelin, että menestyspsykologia menettää merkityksensä, jos yksilö hyväksyy ajatuksen loppuelämästään vailla maallista menestystä.

Kuvittelin siis kaiken loppuun asti, yksityiskohtia myöten. Käsikirjoituspinot, kommuunielämän, yrttiviljelmät ikkunalaudalla. Kuvittelin yhden lapsen kanssa. Kuvittelin ilman. Kuvittelin saavani lopulta toteutettua pienen budjetin pitkän leffan. Kuvittelin, ettei se onnistunut. Kuvittelin, ettei käsikirjoituksistani yksikään päätynyt tuotantoon. Kuvittelin, että julkaisin omakustanneromaanin. Kuvittelin laatikollisen kirjoja autotallin lattialla. Kuvittelin itseni itkemässä, kastellen betonilattian. Kuvittelin sukeltavani uuden projektin pariin. Kuvittelin tekeväni osa-aikatyötä siivoojana. Graafikkona. Postinjakajana. Vanhana, suonikohjuisena, pussit silmien alla. Kuvittelin Samin silti rakastavan. Kuvittelin ilman. Kuvittelin kirkon, ystäviä, yksinäisyyttä, loputtoman epätasapainon ja luonteenvirheet, jotka eivät katoa. Kuvittelin sairauden, odotushuoneet, hoidoista kieltäytymisen, jotta saan olla kotona. Luopumisen tuskan, kuoleman - irtoamisen omasta ruumiistani. Ihmisiä itkemässä, ihmisiä, joita en voi lohduttaa tai koskettaa. Kertoa, että kaikki on hyvin. Kuvittelin pimeän tunnelin, jonka päässä on valo. Kuvittelin uuden seikkailun.

Menestyspsykologia ei valmista ihmistä epäonnistumiseen, siihen että lopussa pitää luopua kaikesta. Mitä jos ns. maallinen huippu on jo saavutettu? Rukoilen, että tänä vuonna voisin nähdä edes usvaisen kuvan siitä, miten Jumala arvostaa elämää ja sisältöä jota siinä tuotamme. Jumalallinen näkökulma vapauttaa meidät sekä tämän todellisuuden onnistumispakosta (eiväthän kaikki pääse edes alkuun) että onnistumisen vääränlaisesta määrittelystä. Se, mikä kuolinvuoteella saattaa tuntua suurimmalta saavutukseltasi on ehkä taivaassa kirjattu ylös vain viitteenä.

Mitä sitä voi muuta kuin tehdä sitä mitä rakastaa. Ja lopun aikaa rakastaa minkä voi.

Sanovat, että vuoden ensimmäinen päivä näyttää suunnan tulevalle vuodelle

Ensimmäisenä päivänä pääsimme purjehtimaan Bay of Islands -saaristoon. Minun ei siis tarvinnut kiskoa köysiä joista en mitään ymmärrä, vaan sain snorklata kämppiksen välineillä, maata veneen kannella, syödä tomaattileipää ja juoda kahvia. Siitä jäi jotenkin epätodellinen olo, ja niinkuin yksi mukana reissannut balettitanssijamies asian tiivisti: "This is the sexiest afternoon you can imagine."