Yhtä jos toista ystävyydestä

Eilen suostuttelin Samin lähtemään outojen ihmisten kanssa rannalle. Ilma ei voisi olla kauniimpi. Päivästä toiseen aurinko paistaa, merivesi lämpenee ja hento tuulenvire liikuttelee pensaita ikkunan ulkopuolella. Me istumme keskimäärin 95% päivästä sisällä, joko toimistossa, keittiössä tai autossa matkalla kuntosalille. Kolmannen luokan opettajani tempoi verhot aina rivakasti auki, jos aurinko vähänkään paistoi. "Jos sitä ei päästä sisälle, se suuttuu ja lakkaa paistamasta". Meidät opetettiin tuntemaan pientä pelkoa ja kunnioitusta hyvää säätä kohtaan, koska se saattoi loppua koska tahansa – viikkokausiksi.

Rannalla oli todella kaunista ja oudot ihmiset tulivat vähitellen tutummiksi. Ihmisiin tutustuminen on tavallaan työlästä ja tavallaan mukavaa. Mitä ne ajattelevat minusta? Mitä minä ajattelen niistä? Kuin aloittaisi maalaamaan uutta taulua. Aluksi kuvittelen, että voin vaihtaa tyyliä, tehdä jotain aivan erilaista. Parin maalikerroksen jälkeen työn kuitenkin aina tunnistaa minun tekemäkseni. Ja sitten onkin enää kysymys siitä, pidänkö lopputuloksesta. Jos tämä juustoinen vertauskuva ei täysin auennut, älä huoli. Yritän vain sanoa, etten pysty täysin hallitsemaan sitä, minkälaisen kuvan annan itsestäni. En tiedä, pystyvätkö muut.

Läpinäkyvä persoonallisuus ei välttämättä ole huono asia uusiin ihmisiin tutustuessa. Se nopeuttaa työlästä prosessia, johon kuuluu molemminpuolista itsensä toistamista, tuttujen kysymysten toistamista ja pienten päänsisäisten postit-lappujen kirjoittamista. Jostain syystä se ensimmäinen lappu, johon tallennan henkilön nimen usein katoaa ja missaan osan elämäntarinasta plärätessäni sisäisiä muistiinpanoja. Ettei vain tarvitsisi sanoa "Hey you".

On myös hauska seurata, minkälaisen kuvan muut antavat itsestään. Useimmat ovat ensitapaamisella yltiöpositiivisia, ihan varmuuden vuoksi. Tilkasta aurinkovoidetta, keksistä tai mansikasta tulee kiittää kolmella vuolaalla sanaryöpyllä. Ajattelen aina mielessäni: rentoudu. rentoudu. Mutta ei se toimi niin. Menisi viikkoja opetella toistemme tavoille, tietää miten toinen suhtautuu elämään, mansikoihin, hiusharjan lainaamiseen... ja uskaltautua vain olemaan. Eikä yltiömäisessä positiivisuudessa ole mitään vikaa, en inhoa hymyilyä tai yritä muuten vain levittää pahaa tuulta. Hymyilen takaisin, en vain pysty vastaamaan samalla mitalla. En kykene suitsuttamaan tukehduttavia määriä kauniita sanoja ja ajatuksia poikkeamatta hämmentävällä tavalla oman persoonani ulkopuolelle. Pohjimmiltani haluan, että sanoilla on jotain merkitystä. Muistatteko tarinat vanhoista hyvistä ajoista, jolloin lasta piestiin kahdesti ja kiitettiin kerran vuodessa ja kun joulupukki toi välillä risuja? No joo, jotain sinne päin.

En ole itse kovin varovainen, Samin arvion mukaan englanniksi vielä pahempi kuin suomeksi. Vitsini keikkuvat hyvän maun rajoilla ja sanavalintani ovat välillä vähintäänkin arveluttavia. Suomen kielen suodattimeni ovat hienostuneemmat. Pakkohan niiden on olla. Ulkomaalaisena voin olla rauhassa erilainen, minulla on siihen lupa ja syy. Suomalaisena Suomessa erilaisuus ei toimi. Se tarkoittaa pelkkää sopeutumattomuutta. Helsingin bussissa vieraille ihmisille puhuvat ovat joko humalassa tai yksinkertaisia. Säännöt ovat tiukat.

Jotkut lakkaavat pelkäämästä minua nopeammin. Kuten ystäväni Petrina. Nainen on kuin hurmaava jyrä, jonka tielle et halua joutua. Kun vain asuisimme vielä samassa kaupungissa. Tai edes samassa maassa. Petrinalla oli tapana kävellä ovesta sisään ilman mitään ennakkovaroitusta, käydä jääkaapilla hakemassa lasillinen soijamaitoa ja kiskoa minut irti tietokoneen äärestä. Se toimi. Loppujen lopuksi arvostan ihmisiä, jotka eivät pelkää minua ja joille minun ei tarvitse esittää olevani mitään. Varsinkaan kiireinen, tärkeä ja sosiaalinen. Olen nörtti, ja minut löytää päivästä toiseen tietokoneen äärestä. Mistäs muualta.

Olen oivaltanut, että minulla ei voisi koskaan olla julkisuuskuvaa. Sellaista kuningatarmaista olemusta, jonka tuon näytille tärkeissä tilaisuuksissa ja jota kiillotan erilaisilla projekteilla. Olen blogiaikakauden itsensäpaljastaja, jonka epätäydellisyys paistaa jokaisesta kirjoituksesta. Toisaalta minun ei tarvitse kuusikymppisenä kirjoittaa "TELL-ALL"-tyyppistä paljastuskirjaa tai kaunistelevaa omaelämäkertaa jossa "oikaisen huhuja". Yksi tuskallinen omakustanne vähemmän.

Sanoin aiemmin, ettei minulla ole paljoa ystäviä. Se on totta, ja täysin oma vikani. Suurin ongelma on, että koen puolivillaiset kaveruussuhteet ja muut ajantappamiseksi solmitut sosiaaliset kontaktit turhauttavina. Katselen kelloa, mietin miten paljon töitä olisin saanut tehtyä samassa ajassa. Tai sitten käytän tilaisuutta hyväkseni ja kirjoitan mielessäni tarinaa, johon sijoitan nämä ihmiset. Kuvittelen heidän pahimmat pelkonsa ja suurimmat haaveensa. Kaiken se, mitä he eivät missään nimessä sano ääneen. Arvaukseni ovat todennäköisesti aivan pielessä, mutta kunhan viihdytän itseäni...

Koulukavereiden kanssa jaksan hengata enemmän, koska kontakteilla on työulottuvuus. Vaikka en etsisi työtä, haluan tietää mitä muut tekevät ja mitä kentällä tapahtuu. Seurakunnan ihmisten kanssa en jaksa pyöriä paljoakaan. Kaikki, jotka ovat olleet seurakuntien järjestämissä sosiaalisissa riennoissa tietävät, ettei samantyyppinen arvomaailma ja usko luo yliluonnollista veljeyttä ja sisaruutta ihmisten välille. Pitää jaksaa puhua ja kuunnella mukavia: Mitä puuduttavuuksia ihmiset tekevät työkseen, miten ihmeellisiä heidän lapsensa ovat, missä he olivat lomalla... Suurin osa ihmisistä ei ole stand-up koomikkoja, joiden jutut viihdyttäisivät loputtomasti ja pitäisivät kiinnostuksen yllä (Tähän väliin hatunnosto Bill Baileylle ja Dylan Moranille).

Mutta mutta... aina silloin tällöin tapaa ihmisen, jonka kanssa voisi oikeasti ystävystyä. Ja siinä vaiheessa kaikki on vaivan arvoista. Olen menettänyt elämäni aikana noin 20 ystävää, osa muutti pois, osa sai lapsen. Osa sai lapsen JA muutti pois. Tai sitten itse muutin pois. Alusta aloittaminen käy aina raskaammaksi. Haluaisi vain harpata kaiken sen kepillä jään tökkimisen yli ja tuntea toisensa. Olla tuttu. Ikävöin Petrinaa. Ikävöin siskoa. Ikävöin Paulaa. Eilen puhuimme lukiosta ja ikävöin Terhiä.

Joskus toivon, että näyttelisin tv-sarjassa. Sellaisella kuin Frendit, joka jatkuisi seuraavat kymmenen vuotta. Työkavereihin tutustuisi väkisinkin, eikä kukaan voisi häipyä elämästäni noin vain. Kymmenien miljoonien sopimukset velvoittavat :)