Yhtä jos toista ystävyydestä

Eilen suostuttelin Samin lähtemään outojen ihmisten kanssa rannalle. Ilma ei voisi olla kauniimpi. Päivästä toiseen aurinko paistaa, merivesi lämpenee ja hento tuulenvire liikuttelee pensaita ikkunan ulkopuolella. Me istumme keskimäärin 95% päivästä sisällä, joko toimistossa, keittiössä tai autossa matkalla kuntosalille. Kolmannen luokan opettajani tempoi verhot aina rivakasti auki, jos aurinko vähänkään paistoi. "Jos sitä ei päästä sisälle, se suuttuu ja lakkaa paistamasta". Meidät opetettiin tuntemaan pientä pelkoa ja kunnioitusta hyvää säätä kohtaan, koska se saattoi loppua koska tahansa – viikkokausiksi.

Rannalla oli todella kaunista ja oudot ihmiset tulivat vähitellen tutummiksi. Ihmisiin tutustuminen on tavallaan työlästä ja tavallaan mukavaa. Mitä ne ajattelevat minusta? Mitä minä ajattelen niistä? Kuin aloittaisi maalaamaan uutta taulua. Aluksi kuvittelen, että voin vaihtaa tyyliä, tehdä jotain aivan erilaista. Parin maalikerroksen jälkeen työn kuitenkin aina tunnistaa minun tekemäkseni. Ja sitten onkin enää kysymys siitä, pidänkö lopputuloksesta. Jos tämä juustoinen vertauskuva ei täysin auennut, älä huoli. Yritän vain sanoa, etten pysty täysin hallitsemaan sitä, minkälaisen kuvan annan itsestäni. En tiedä, pystyvätkö muut.

Läpinäkyvä persoonallisuus ei välttämättä ole huono asia uusiin ihmisiin tutustuessa. Se nopeuttaa työlästä prosessia, johon kuuluu molemminpuolista itsensä toistamista, tuttujen kysymysten toistamista ja pienten päänsisäisten postit-lappujen kirjoittamista. Jostain syystä se ensimmäinen lappu, johon tallennan henkilön nimen usein katoaa ja missaan osan elämäntarinasta plärätessäni sisäisiä muistiinpanoja. Ettei vain tarvitsisi sanoa "Hey you".

On myös hauska seurata, minkälaisen kuvan muut antavat itsestään. Useimmat ovat ensitapaamisella yltiöpositiivisia, ihan varmuuden vuoksi. Tilkasta aurinkovoidetta, keksistä tai mansikasta tulee kiittää kolmella vuolaalla sanaryöpyllä. Ajattelen aina mielessäni: rentoudu. rentoudu. Mutta ei se toimi niin. Menisi viikkoja opetella toistemme tavoille, tietää miten toinen suhtautuu elämään, mansikoihin, hiusharjan lainaamiseen... ja uskaltautua vain olemaan. Eikä yltiömäisessä positiivisuudessa ole mitään vikaa, en inhoa hymyilyä tai yritä muuten vain levittää pahaa tuulta. Hymyilen takaisin, en vain pysty vastaamaan samalla mitalla. En kykene suitsuttamaan tukehduttavia määriä kauniita sanoja ja ajatuksia poikkeamatta hämmentävällä tavalla oman persoonani ulkopuolelle. Pohjimmiltani haluan, että sanoilla on jotain merkitystä. Muistatteko tarinat vanhoista hyvistä ajoista, jolloin lasta piestiin kahdesti ja kiitettiin kerran vuodessa ja kun joulupukki toi välillä risuja? No joo, jotain sinne päin.

En ole itse kovin varovainen, Samin arvion mukaan englanniksi vielä pahempi kuin suomeksi. Vitsini keikkuvat hyvän maun rajoilla ja sanavalintani ovat välillä vähintäänkin arveluttavia. Suomen kielen suodattimeni ovat hienostuneemmat. Pakkohan niiden on olla. Ulkomaalaisena voin olla rauhassa erilainen, minulla on siihen lupa ja syy. Suomalaisena Suomessa erilaisuus ei toimi. Se tarkoittaa pelkkää sopeutumattomuutta. Helsingin bussissa vieraille ihmisille puhuvat ovat joko humalassa tai yksinkertaisia. Säännöt ovat tiukat.

Jotkut lakkaavat pelkäämästä minua nopeammin. Kuten ystäväni Petrina. Nainen on kuin hurmaava jyrä, jonka tielle et halua joutua. Kun vain asuisimme vielä samassa kaupungissa. Tai edes samassa maassa. Petrinalla oli tapana kävellä ovesta sisään ilman mitään ennakkovaroitusta, käydä jääkaapilla hakemassa lasillinen soijamaitoa ja kiskoa minut irti tietokoneen äärestä. Se toimi. Loppujen lopuksi arvostan ihmisiä, jotka eivät pelkää minua ja joille minun ei tarvitse esittää olevani mitään. Varsinkaan kiireinen, tärkeä ja sosiaalinen. Olen nörtti, ja minut löytää päivästä toiseen tietokoneen äärestä. Mistäs muualta.

Olen oivaltanut, että minulla ei voisi koskaan olla julkisuuskuvaa. Sellaista kuningatarmaista olemusta, jonka tuon näytille tärkeissä tilaisuuksissa ja jota kiillotan erilaisilla projekteilla. Olen blogiaikakauden itsensäpaljastaja, jonka epätäydellisyys paistaa jokaisesta kirjoituksesta. Toisaalta minun ei tarvitse kuusikymppisenä kirjoittaa "TELL-ALL"-tyyppistä paljastuskirjaa tai kaunistelevaa omaelämäkertaa jossa "oikaisen huhuja". Yksi tuskallinen omakustanne vähemmän.

Sanoin aiemmin, ettei minulla ole paljoa ystäviä. Se on totta, ja täysin oma vikani. Suurin ongelma on, että koen puolivillaiset kaveruussuhteet ja muut ajantappamiseksi solmitut sosiaaliset kontaktit turhauttavina. Katselen kelloa, mietin miten paljon töitä olisin saanut tehtyä samassa ajassa. Tai sitten käytän tilaisuutta hyväkseni ja kirjoitan mielessäni tarinaa, johon sijoitan nämä ihmiset. Kuvittelen heidän pahimmat pelkonsa ja suurimmat haaveensa. Kaiken se, mitä he eivät missään nimessä sano ääneen. Arvaukseni ovat todennäköisesti aivan pielessä, mutta kunhan viihdytän itseäni...

Koulukavereiden kanssa jaksan hengata enemmän, koska kontakteilla on työulottuvuus. Vaikka en etsisi työtä, haluan tietää mitä muut tekevät ja mitä kentällä tapahtuu. Seurakunnan ihmisten kanssa en jaksa pyöriä paljoakaan. Kaikki, jotka ovat olleet seurakuntien järjestämissä sosiaalisissa riennoissa tietävät, ettei samantyyppinen arvomaailma ja usko luo yliluonnollista veljeyttä ja sisaruutta ihmisten välille. Pitää jaksaa puhua ja kuunnella mukavia: Mitä puuduttavuuksia ihmiset tekevät työkseen, miten ihmeellisiä heidän lapsensa ovat, missä he olivat lomalla... Suurin osa ihmisistä ei ole stand-up koomikkoja, joiden jutut viihdyttäisivät loputtomasti ja pitäisivät kiinnostuksen yllä (Tähän väliin hatunnosto Bill Baileylle ja Dylan Moranille).

Mutta mutta... aina silloin tällöin tapaa ihmisen, jonka kanssa voisi oikeasti ystävystyä. Ja siinä vaiheessa kaikki on vaivan arvoista. Olen menettänyt elämäni aikana noin 20 ystävää, osa muutti pois, osa sai lapsen. Osa sai lapsen JA muutti pois. Tai sitten itse muutin pois. Alusta aloittaminen käy aina raskaammaksi. Haluaisi vain harpata kaiken sen kepillä jään tökkimisen yli ja tuntea toisensa. Olla tuttu. Ikävöin Petrinaa. Ikävöin siskoa. Ikävöin Paulaa. Eilen puhuimme lukiosta ja ikävöin Terhiä.

Joskus toivon, että näyttelisin tv-sarjassa. Sellaisella kuin Frendit, joka jatkuisi seuraavat kymmenen vuotta. Työkavereihin tutustuisi väkisinkin, eikä kukaan voisi häipyä elämästäni noin vain. Kymmenien miljoonien sopimukset velvoittavat :)

Töissä on tylsää

Olin ihan unohtanut, miten epäsosiaalista ja rasittavaa graafinen suunnittelu on. Tein tällä viikolla neljä hyvin palkattua työpäivää pienessä design-firmassa. Koska tehtäväni oli tuurata vakituista suunnittelijaa, jouduin sukeltamaan sen oudosti organisoituun tiedostokokoelmaan, kuuntelemaan sen asiakkaita puhelimessa ja vastaamaan sen sähköposteihin. Ei käynyt kateeksi tuon naisen elämä.

Nyt on viimeinen lomapäivä ennen kuin koulu taas alkaa. Yksi koulutehtävä on vielä tekemättä, mutta eiköhän sen vielä ehdi raapaista kasaan. Koulutehtävien lisäksi taitan TEAR Fundin lehteä. Määrittelin itselleni saman tuntipalkan kuin sieltä design-firmasta, ajattelin sillä pääseväni koko hommasta mutta en päässyt. Aloitin jo lehden taittamisen. Työ on kyllä mukavampaa kuin design-firmassa, kun saa tehdä omalla koneella ja kotona. Saa nähdä miten tiukaksi aikataulu käy kun koulu alkaa ja design-työt vievät kaikki illat ja viikonloput. Ei ainakaan tarvitse miettiä mitä kaikella vapaa-ajallaan tekisi. Ja kun homma on ohi, pitäisi olla rahaa vaikka lähteä reissuun ensi lomalla, jos ei tuhlaa kaikkea ennen sitä.

Eilen autoin Petrinan miestä järjestämään Petrinalle yllätyssynttärit. Kutsuin koulukavereita, joista noin kuusi lopulta pääsi paikalle. Yhden piti vielä häipyä ennen kuin Petrina tuli kotiin. Onnistuimme kuitenkin yllättämään jollain tavalla. Katosta roikkui ilmapalloja, joka paikassa oli värikkäitä nauhoja ja vierailla juhlahatut. Kun Petu astui sisään, hyppäsimme klassisesti kaikki huonekalujen takaa kiljuen 'surprise!' ja puhaltaen sellaisiin järkyttäviin juhlapilleihin. Juhlat olivat loppujen lopuksi oikein mukavat. Jopa Sami sanoi viihtyneensä, osittain siksi että yksi paikalle saapuneista luokkakavereistani oli audio engineer samantyyppisellä musiikkimaulla.
Annoimme Petrinalle lahjaksi Finlandia-vodkapullon, kun se nyt on ainoa suomalainen asia, jonka voi ostaa lauantaina iltakuuden jälkeen matkan varrelta. Viinakaupassa oli mukava myyjä, joka paketoi pullon parhaansa mukaan johonkin joulupapereihin. Sami kysyi siltä, miksi kaupan ovensuussa seisoi pyörillä liikuteltava hirsipuu. Mies vitsaili aikansa varkaiden hirttämisellä ja totesi sitten: "Well, the owner is American ya know". Sehän selittää kaiken? Puu olikin lopulta suurikokoinen juomapeli. Hirrestä roikkui naru, jonka päässä oli pieni rengas. Sitä humalaiset sitten pökkivät ja yrittävät saada renkaan kilahtamaan varressa olevaan koukkuun. On touhua.

Tässä kuvassa olen pääsiäisenä rannalla jossain Länsi-Aucklandissa. Päivä oli ihanan aurinkoinen. Ostimme Samin kanssa subit ja istuimme likakaivon kannelle syömään. Sitten makasimme rantaportailla ja minä lauloin kaikki pääsiäislaulut jotka muistin. Sanat tahtoi mennä vähän oman pään mukaan, mutta tunnelma oli kohdallaan. Joulun helteet tuntuivat omituiselta, mutta Pääsiäisenä pitää paistaa aurinko.

Elämä on ihanaa

On satanut tauotta vuorokauden. Märät tiet ovat liukkaita ja liikenne seisoo. Minä olen onnellinen. Valinnat kahteen suosituimpaan erikoistumisalaan - ohjaamiseen ja editointiin - ovat kuumimmillaan. Opettajat yrittävät suuressa viisaudessaan ohjata heikoimmin näihin tehtäviin sopivat muille osastoille. Tätä varten jokaisen opiskelijan on tavattava haluamansa erikoistumisalan opettajan kanssa ja keskusteltava tulevaisuudestaan. Tapasin eilen ohjaajapuolen opettajan, joka julisti "if you don't get into drama directing, it's over my dead body". Olen yksi koulun parhaista opiskelijoista, jopa noita-akka dokuopettaja on kuulemma tätä mieltä. Jostain syystä en ollut valtavan onnellinen. Olin helpottunut, koska jotenkin koko ajan kuvittelin pääseväni ohjaajapuolelle. Koko elämäni olisi löpsähtänyt hetkeksi läjään, jos en olisi päässyt. Lisäksi minua oudosti harmittaa se, että opettajat ylistävät lahjakkuuttani sen paskan perusteella, mitä olen tähän mennessä saanut aikaan. Eikö niillä ole mitään arvostelukykyä? Aion tehdä vielä jotain tuhat kertaa parempaa ja hävetä silmät päästäni näitä ensimmäisiä yritelmiä.

Olen huomannut, että nautin ohjaamisesta aivan yhtä paljon kuin käsikirjoittamisesta. Jotenkin se liittyy siihen miten paljon nautin näyttelemisestä. Saadakseen jotain todellista esiin näyttelijöistä, täytyy itse heittäytyä täysillä tarinaan. Täytyy olla itse ensimmäisenä valmis nolaamaan itsensä. Näyttelijöiden täytyy luottaa, ettet vain pistä heitä temppuilemaan katsellaksesi huvittuneena päältä. Rakastan itseni nolaamista. Pääni sisällä, alitajunnan rajamailla on jonkinlainen syvä sokkelo, jonne voin lähteä koska vain uiskentelemaan sulkien katsojat, ympäristön, kamerat ja muun sälän jonnekin kauas taakse. Tuosta nyt on pitkä matka vuorosanojen muistamiseen, askelmerkkeihin ja juuri oikean rytmin/sävyn löytämiseen. Mutta ilman sokeaa eläytymistä tekniikalla ei ole mitään väliä. Olen jo löytänyt yhden chileläisen luokkakaverin, jolla on uskomaton taito eläytyä ja olla täydellisesti läsnä keinotekoisessa tilanteessa. Haluan käyttää sitä viimeisen lukukauden lyhytfilmiini ja olen imarrellut sen pään niin pyörälle että sain jo alustavan suostumuksen.

Sain editoitua pesäpallojutun tänään. Olen ylpeä itsestäni, koska en menettänyt malttiani kertaakaan, vaikka editoijani - 17-vuotias näsäviisas jankuttaja - käyttäytyi täysillä luonteensa mukaisesti. Pieninkään siirto ei onnistunut ilman omahyväistä mussutusta ja hätiköityjä johtopäätöksiä. Poika hyökkäsi muutaman kerran arvostelemaan kuuntelematta edes lausetta loppuun, ja kun sille lopulta paljastui mitä yritin sanoa niin siinä se sitten nohevana nyki päätään. Ihanan herttainen editoinnin opettaja (suoraan Hollywoodista!) kävi katsomassa työn etenemistä ja yritti parhaansa taivuttaa poikaa irti huonoista työskentelytavoista. Lopulta sekin hermostui loputtomaan muutosvastarintaan, julisti pojan ihan mahdottomaksi ja lähti puhisten pois. Nuorimies on kaiken pahan lisäksi kiihkomielinen kristitty. Pelkkä ajatus aiheuttaa vatsanväänteitä. Jesus save me from your followers, kuten joku asian ilmaisi. Siinä menee niin herkästi lapsi pesuveden mukana, kun idiootti levittää hyvää sanomaa. Jumalalla on varmasti keinonsa näihin ihmisiin, enhän minäkään Luojan kiitos ole enää sama kuin olin kymmenen vuotta sitten.

Tänä aamuna kun pääsin kaatosateessa koululle, löysin toisen 17-vuotiaan luokkakaverini itkemästä eteisen portailla. Istuin siihen kuuntelemaan, mikä sillä oli hätänä. Pojan puheesta ei oikein saanut selvää, mutta ymmärsin, että se oli saanut huonoa palautetta dokupätkästään ja pelkäsi ettei pääse erikoistumaan ohjaamiseen ja käsikirjoitukseen. Hävetti, kun tajusin että itse olen jo varmistanut paikkani. Katsoin sitä silmiin ja tavasin sille huolellisesti, että olen kymmenen vuotta vanhempi, sulla on paljon aikaa oppia ja tehdä mitä ikinä sydämesi halajaa. En ole mikään erityinen sielunhoitaja, mutta sain sen pyyhkimään naamansa ja talsimaan vesisateen halki dramatunnille. Pyysin anteeksi myöhästymistäni ja sain kuunnella pitkän saarnan siitä, miten vesisateen sattuessa matkaan täytyy varata enemmän aikaa. Olisin ollut ihan ajoissa ilman tuota lohdutushetkeä, mutta en tietenkään voinut sanoa siitä mitään.

Olisiko se vesisade, viikon verran kipeä kieli vai mikä, mutta olen ollut jo pitkään hyvin onnellinen. Rakastan Samia, rakastan opiskelua, ystäviäni ja koulukavereitani (en ihan kaikkia). Minulla on sellainen tunne, että ehdin yhtä jos toista ennen kuin maailmanloppu tulee. Ei sitä sen paremmin voi sanoa. Mulla on aikaa elää.

Rakkaat ystävät

Ruokakaupassa myydään "Be my Valentine" -kakkuja ja miehet ostavat naisille ruusuja. En saanut kukkia, mutta kahdeksalta illalla käytiin ruokakaupassa ostamassa pieni valmiskakku. Se on juhlaa kahdelle opiskelijalle. Pidän suomalaisesta ystävänpäivästä ehkä enemmän kuin amerikkalaisesta romantisoidusta versiosta. Ei sillä että ikinä saisin kortteja tai tekstiviestejä lähetettyä. Mutta rakastan teitä, jotka olette vuosien varrella sietäneet minua.

Kuten nollatuloilla kuuluukin, ruokavaliomme on kaventunut jonkin verran. Eikä Samin 10-litraa-kerralla-kaalisopassa mitään vikaa olisi. Pahinta on se, että rahaa katoaa vieläkin puolihuolimattomasti jonkinlaiseen mustaan aukkoon. Aukossa vaanivat kahvilat, juoma-automaatit sekä kirjaston ja leffavuokraamon myöhästymismaksut. Karsimalla nämä käsittämättömän typerät menoerät raha ehkä riittäisi paremmin. Valitettavasti on asioita, joista en voi tinkiä: Kavereille tarjoamista, kirpputorilöytöjä ja satunnaisia kolehteja. Kun on kerran tottunut työssäkäyvän ihmisen elintasoon, alaspäin päivittäminen on kuin lehden taittamista Wordilla. Pitää keksiä ihme konsteja ongelmiin, joita toisissa oloissa ei olisi olemassakaan.

Tänään lähdimme kahdeksan hengen tiimissä kuvaamaan katuhaastatteluja (vox pops) Takapunan rannalle. Aiheena oli uimahousujen käyttö (speedos). Nämä Suomessa hyvin suositut uikkarikankaiset alushousut ovat täälläpäin lähes yhtä kummallisessa maineessa kuin ultrakonservatiivisessa Amerikassa. Useimmat haastateltavista suorastaan säteilivät päästessään kameran eteen ja mielipiteet vaihtelivat ääripäästä toiseen. Haastateltavien innostus sulatti oman kankeuteni saman tien. Pienellä flirtillä sai sukupuolesta ja iästä riippumatta hyvin mielenkiintoisia vastauksia. Eräs mies vastasi, että yksi häiritsevimmistä näyistä uimarannalla on hän itse ilman paitaa. Speedot pitäisi kuulemma lailla kieltää. Huomenna pääsemme editointipuolelle naureskelemaan. Valmistaudun nauramaan omalle pärställeni, joka esiintyy sekä alussa että lopussa. Selviydyin vuorosanoistani ihan mukavasti, mutta tukka lensi tuulessa ja silmiä kivisti auringonpaisteessa. Olen iloinen, että kaikki ryhmäläiset selviytyivät tehtävistään kunnialla. Olemme hakanneet toisiamme selkään ja vakuuttuneet tiimimme paremmuudesta, mikä on sekä mahtavaa ja tarpeellista että täyttä paskaa. Keskityn edelliseen, sillä ryhmähenki on paljon tärkeämpi kuin 90 sekunnin haastattelupätkä.

Tavoitteeni on sosiaalisempi elämä ja riippuvuus toisista ihmisistä. Tämä on aivan mahtava ala. Jos yksi kaatuu, kaikki kärsivät. Et voi varmistua hyvästä lopputuloksesta tekemällä kaiken itse. Voit ainoastaan auttaa sen yhden pystyyn ja tukea jos osaat. Suosittelen kaikille itseensä tyytyväisille.

Haaste: Jos olet ystäväni, laita kommentti! Haluan laskea, kuinka monta teitä on jäljellä ...

Elämän käännekohtia kilohintaan

Kissa kiitoksella elää, enkä minäkään juuri muuta tarvitse. Kun Paula kehaisi kirjoituksiani, ajattelin että täytyypä päivittää taas blogia. Tapahtumistahan ei ole pulaa, elämäni on muuttunut yhtäkkiä niin hurjaksi härdelliksi, että ihan hirvittäisi sivusta seurata. Kun on kyydissä sitä ei niin huomaa.

Tiistai oli vapaapäivä, jonka käytimme grillaamiseen. Rahan puutteessa ostimme salaattia, kurkkua, maissia ja makkaraa (paprika oli liian kallista). Onneksi vieraat toivat lounaalle mukanaan vaikka sun mitä herkkuja ja simpukoita (kiitos Mari&Mike!) ja illalla saimme veret seisauttavan aterian Katrin ja Brettin luona. Köyhillä on hyvä olla työssäkäyviä ystäviä.

Tänä aamuna luin sähköpostin Lontooseen muuttaneilta ystäviltämme Nikkilta ja Graemelta. Nikkin isä kuoli aivan yhtäkkiä eilen ja he ovat nyt matkalla takaisin Aucklandiin. Tarjouduimme muuttamaan pois asunnosta, jos he haluavat jäädä kotimaahansa. En jaksa huolehtia asuntoasioista tai muustakaan, sillä ei oikein tunnu olevan mitään merkitystä tuon kuolemantapauksen rinnalla. Ajattelin heti, että onpa ihana nähdä taas hyviä ystäviä, vaikka tuntuukin aivan sopimattomalta iloita tällaisesta käänteestä. Itkin marraskuussa, kun he lähtivät. Tajusin, että olisin mieluummin pitänyt ystävät kuin saanut kivan asunnon. Niin se materialismi hellittää otettaan.

Koulupäivä oli tiivis mutta siedettävä. Kuuntelimme tuntikaupalla luentoja ja suunnittelimme ryhmissä tulevaa katuhaastattelua. Pääsen pällistelemään mikrofoni kädessä kameran eteen, mikä on aina hauskaa. Jotenkin kummasti olen päässyt irti siitä 'hävettää, kun ei ole paikallinen aksentti' -ajatuksesta. Jos ei itse tee asiasta numeroa, harva edes viitsii nostaa asiaa esille ihan lyhyellä tapaamisella. Kai sen aksentinkin oppisi, kun kuuntelisi oikein huolella. Tosin suuri osa lähipiiristä puhuu kuka milläkin. Rachel sanoi kerran, että minun englantini kuulostaa 'international boarding school' -kieleltä, jonka jotkut kaverit oppivat opiskellessaan ulkomailla. Sellaista sekavaa yleiskieltä, jolta suomenikin kuulostaa. Maoriopettajaa lainaten: Language is a powerful thing.

Täytyy vielä mainostaa, että meidät (kuten kaikki suomalaiset) on kutsuttu Tarja Halosen cocktail-kutsuille sunnuntaina 18.2. Yritämme löytää Samille puvun kirpputorilta. Naapurit pyysivät meitä samana päivänä krikettiotteluun. En kyllä menisi krikettiä katsomaan muutenkaan, mutta oli kiva vastata, että 'Sorry, but we're been invited to a cocktail party with the president of Finland'. Naapuri vastasi, että 'Hell, ditch the cricket! Can I come, too?'.

10 kuukautta pelkkää elokuvaa

Tiesin, että opiskelu ei olisi täällä sitä, mitä se Suomessa pahimmillaan/parhaimmillaan on: Luennoilla istumista, kahvittelua, kirjastossa aivastelua, tenttejä, lisää kahvittelua... Tästä huolimatta ensimmäinen varsinainen koulupäivä aiheutti aikamoista kuumotusta. Opettajat esittelivät itsensä ja erikoisalansa, käytiin läpi lukukausien sisältö ja koulun turvajärjestelyt. Lukujärjestys paljasti, että virallinen opetus kestää useimpina päivinä iltaseitsemään tai kahdeksaan, melkein joka lauantai on luentoja ja työpajoja ja joka lomaksi on tiedossa projekteja. Viimeisen lukukauden aikana monet opettajatkaan eivät vietä viikonloppuja kotonaan. Yksi typerys nousi seisomaan ja tiedusteli, voisiko opiskelun ohessa tehdä töitä ja mistä niitä kannattaisi hakea. Yrittivät vastata sille nätisti, että jos aikoo töihin, kannattaa jättää opiskelu ihan suosiolla kun vuorokaudessa on vain 24 tuntia. Saa nähdä riittääkö se 24 edes näihin opintoihin. Täytyy varmaan jalostaa aivonsa toimimaan puolinopeudella niin saa mahdutettua 48 tuntia kahteenkymmeneenneljään. Vinkkejä otetaan vastaan... ('karsi nukkuminen pois' on vanha juttu, mutta jos on muita ideoita...)

Olen yrittänyt tutustua melkein sataan kurssikaveriini niin paljon kuin olen ehtinyt. Yksi intialainen tyttö on samanikäinen, myös naimisissa ja vaikuttaa aivan mahtavalta tyypiltä. On se kumma, miten samassa elämäntilanteessa olevat tuntuvat heti läheisemmiltä. Mary-kokemuksen jälkeen olen väkisinkin vähän varovainen intialaisten suhteen, mutta päätin olla tuomitsematta koko maata yhden mädän omenan perusteella. Maanantaina meidät myös jaettiin ensimmäisen lukukauden mittaisiin työryhmiin. Rukoilin otsasuoni tykyttäen, ettei ryhmääni tulisi ketään aivan sietämäntä päällepäsmäriä. Jumala oli jälleen hyvä ja antoi ympärilleni seitsemän miellyttävää ihmistä, jotka osasivat sekä kuunnella että puhua. Ohjaajaksi haluavia oli meistä kolme, joten minä lupasin ottaa näyttelijän roolin ensimmäisessä harjoitustyössä. Yksi ryhmäläisistä on jenkeistä ja oli, kuinka ollakaan, kuullut koulusta omalta opinto-ohjaajaltaan Alabamassa. Luulin, ettei kukaan tiedä tästä koulusta ulkomailla, varsinkaan Amerikassa.

Esittelyjen ohessa selvisi myös, että käsikirjoitus&ohjaus -puolelle on tunkua. Halukkaita on noin 40 ja paikkoja 16. Noista halukkaista kaikki eivät ole ihan varmoja valinnastaan ja päätyvät varmaan editoinnin tai tuottamisen puolelle. Silti kilpailu on kovaa, ja ohjaajiksi haikailevilta odotetaan hyviä ideoita ja näyttöä. 16 onnekasta valitaan seuraavan kolmen kuukauden aikana. Olen ideoinut ja kirjoittanut aivan vimmoissani, että saisin jotain aikaiseksi ennen opintojen alkua. Nyt minulla on yksi lyhytleffan käsis ja kokopitkä puolessa välissä (vaikka tarina elääkin koko ajan). Suurin shokkini maanantaina oli dokumenttipuolen opettajan puheenvuoro, jossa se ylisti uutta Babel-nimistä elokuvaa. Kävimme katsomassa sen Samin kanssa ja kuvailisin sitä vuoden suurimmaksi pettymykseksi. Ylipitkä, masentava ja tekotaiteellinen. Ymmärsin kyllä teemat, joista dokumenttinainen pauhasi: Maailman 'pienentyminen', ihmisten vieraantuminen toisistaan, kommunikaatiovaikeudet ja muu maailmantuska jaadajaadajaa... Tämä kaikki on totta, mutta ei se tarkoita sitä, että haluan maksaa 15 dollaria katsellakseni yli kaksi tuntia, kuinka ihmisillä menee koko ajan huonommin. En myöskään ymmärrä, miksi japanilaisen kuuron tytön alapäätä piti erikseen esitellä.

Päätin, että en vahingossakaan ajautusi dokumenttipuolelle tuon naisen vaikutuspiiriin. Elokuvien tehtävä on viihdyttää. On hyvä, jos ne herättävät uusia ajatuksia, mutta vain jos ajatukset ovat rakentavia eivätkä itsetuhoisia. Taiteen nimissä on iät ajat tehty kaikenlaista paskaa, minkäs sille voi. Voihan dokumentin tietysti tehdä mistä aiheesta hyvänsä, jokainen omasta todellisuudestaan. Tämän maailman todellisuus ei ole minun todellisuuttani. Minun henkilökohtainen maailmani on täynnä toivoa, siellä jokainen ihminen on arvokas eikä mikään ole sattumaa. Kaikki se paha mikä meitä vaivaa on jo voitettu, eikä maailmanloppu ole mikään loppu vaan uuden alku. Vaikka ette uskoisi sanaakaan, eikö kuulostakin paljon paremmalta? Haukkukaa naiiviksi, olen silti onnellisempi kuin kukaan teistä :)