Joskus nuorempana minua pyydettiin kolumnistiksi kristilliselle sivustolle. Kirjoitin yhden jutun, jonka aihetta en edes muista. Mieleen painui vain palaute: Tää on ihan kiva, mutta voisitko tehdä jotain vähän kevyempää? Kirjoituksestani tuli ilmeisesti lukijalle hankala olo. Sivuston muiden kolumnistien jutut olivat sellaisia feel-good -tyyppisiä "eilen kun vein autoni katsastukseen, mietin että näin on myös usein meidän hengellisessä elämässämme...". En tietenkään muokannut tekstiäni vaan käskin lässynlässyn sivustonpitäjiä suksimaan kuuseen. Mulla ei koskaan ole ollut palautteen vastaanottamisen armolahjaa.
Minusta tuntuu usein, että kristityt teeskentelevät. Niin tietysti monen muunkin maailmankatsomuksen edustajat, humanisteista rahanpalvojiin ja mitä niitä nyt on... Mutta kristittyjen teeskentely on jotenkin monimutkaisempaa. Kun välillä on aikoja, jolloin Jumalan hyvyys ja läheisyys, Jumalan olemassaolosta puhumattakaan on sanomattakin selvää ja sitten kaikki taas hämärtyy. Synkkinä aikoina yrittää ravistella uskoaan, ja vaikkei siitä pääsisi eroon, ilo ja luottamus katoavat. Ja silloin tekee mieli teeskennellä, ettei tarvitsisi näyttää epäilyksiään. Tähän liittyy se pelko, että jos epäilyille antaa päivänvaloa, ne kasvavat - ties vaikka tarttuisivat muihin. Ja sehän on kuin ruttoa levittäisi. Ja näin kristittyjen teeskentely tuntuu siltä, kuin sokea mies osoittaisi taivasta ja väittäisi sitä siniseksi, kun kuka tahansa näkee että niinhän se on. Jos siis epäilee totuutta, ja kertoo sen itselleen kuin valheen, voi olla tietämättään oikeassa ja johtaa muut harhaan - sillä eihän kukaan usko sinua, ellet usko itsekään itseäsi. Eikö ole jännää? Ja tämä kaikki vain siksi, ettei epäilyksistä uskalleta puhua, eikä niitä sovi näyttää.
Minä uskon, että usko ja epäilykset asuvat kaikissa meissä samanaikaisesti, epäilyksen vahvuus vain vaihtelee. Tunteet eivät ole totuuden mittari ja epäilys on tunne siinä missä ilo, harmi tai voitonriemu. Epäilys on epämukavaa, mutta niin on roskaämpärin pesu ja aamuyöllä kuukautiskipuihin herääminenkin. Ja niistä selviää. Epäilys on siitä hieno kokemus, että sen nostamat kysymykset herättävät usein uskon uinumasta. Vaihtoehdot ovat masentavia. En halua maailmaa, jonka Luoja ei ole persoonallinen ja luoduistaan kiinnostunut. En halua darwinistien maailmaa, en halua epämääräistä henkiolentojen maailmaa, enkä maailmaa joka toistaa itseään vailla alkua tai loppua. Jos Luojani ei ole viisas, kaikkivoipainen ja rakasta minua, sama sen millään on väliä. Siinä tapauksessa minut saa saman tien ampua avaruuteen. Pelkkä ajatus maailmasta ilman Jumalaa on masentavampi kuin ajatus helvetistä. Huijaan itseäni? Niin sinäkin. Ja koska olemme kaikki yhtä sokeita, kuka tietää vaikka olisin lopulta oikeassa.
No comments :
Post a Comment