Sinkkuelämää

Viime perjantaiaamuna Samin äiti soitti Suomesta, sanoi heränneensä sellaiseen visioon, että Samin pitäsi tulla käymään. Sunnuntaina oli veljen lapsen kastajaiset. Sami yritti selittää, ettei millään ehdi ja matka tulisi liian kalliiksi. Äippä ei kuitenkaan luovuttanut, vaan tarjoutui maksamaan. Lentokin löytyi, eikä Samilla ollut enää mitään syytä perääntyä. Kun samalla pääsi hoitamaan Uneton48-kisaan liittyviä tapaamisia, niin jotenkin se päätös siinä syntyi. Sitten juostiin hakemassa lippuja, vaatteita, tuliaisia ja ties mitä. Eikä tullut edes kiire.

Samin lähdettyä olin vähän aikaa ihan ihmeissäni. Viimeksi olimme erossa kolme yötä ennen joulua, kun kävin Waiheken kirjoitusreissulla. Mutta nyt olen itse kotona, kolme viikkoa. Jomine ja sen veli ovat vielä seurana, mutta pian nekin lähtevät Australian reissulle. Samittomuus on outoa. Astun työhuoneeseen, eikä Sami olekaan siellä kyyristelemässä koneen ääressä. Astun makuuhuoneeseen, eikä Sami olekaan lukemassa peiton alla. Eikä kukaan ryntää ovelle jos vaihdan paitaa. Eikä kukaan ryntää vetämään verhoja ikkunaan. Eikä siellä ikkunan takanakaan ole ketään. Elämä on aika yksinkertaista.

Nyt olen jo tottunut itsenäisempään elämään. Se on tylsempää ja helpompaa. Enää viikko, niin alan kuvitella olevani parempi ihminen. Voin sanoa minkä tahansa ajatuksen ääneen, eikä mistään kuulu vastalausetta. Voin tehdä asiat typerässä järjestyksessä tuntematta itseäni typeräksi. Jos kukaan ei huomaa, sitä ei tapahdu. Ostin puolen kilon pussillisen paahdettuja manteleita, kun en löytänyt kilon pussia. Seuraavana päivänä löysin sen kilon pussin, ja ostin senkin. Se oli tarjouksessa. Nyt kun kaapit ovat täynnä manteleita ja mattoa ei ole imuroitu päiväkausiin, voin keskittyä lukemaan kirjoja ja ompelemaan hameesta mekkoa. Välillä autan tietysti Samia apurahahakemuksissa ja käyn näyttelemässä.

Mulla on nyt kaksi erilaista scene group'ia viikossa, molemmat omalla tavallaan hienoja. Toisessa on ihan oikea opettaja, ja vielä todella hyvä sellainen. Ehkä yksi maailman parhaita. Maailman parhailla opettajilla on pieni ego, suuri sydän ja valtava palo paremman taiteen puolesta. Yksi kurssilainen sanoi olleensa eri ihmisten opissa ympäri maailmaa ja pitävänsä Elenan opetusta parhaana. Olisi hienoa, jos voisin itse verrata sitä tuolla tavalla. En tiedä muuta kuin että jokaisen illan aikana koen oloni hetkittäin epämukavaksi, pelkään, voitan pelkoni, nauran ja itken. Lähden kotiin ilman painoisena ja ehkä jotain oivaltaneena. Näytteleminen on tietyllä tavalla ikuinen mysteeri: Kuinka olla oikea ihminen kuvitteellisessa todellisuudessa? Ja eihän se siihen lopu, mutta siihen pitää aina palata. Voi opetella kaikki maailman temput, mutta jokainen ihmisten välinen kohtaaminen on aina uusi ja siihen pitää lopulta heittäytyä kuin sillalta veteen. Vaikka on käsikirjoitus, vaikka on blokattu koko juttu viimeisen päälle.

Lyhäriprojekti on saanut oikean tuottajan, ystäväni Julien. Asiat luistavat heti paremmin ja kuvauspaikkoja on alkanut löytyä. Jännittää, mitä tästä saadaan kasaan. Kaveri lupasi REDin ja oheisromppeet kahdeksi viikonlopuksi, mutta pitäisi vielä löytää kamera pariksi lisäpäiväksi. Älkääkä nyt urputtako, ettei redin materiaalia voi sekoittaa minkään perus-hoodeen kanssa. Kyseessä on eri tyylilajissa tehtävä kohtaus, jonka kuulukin näyttää erilaiselta.

Aucklandissa rikotaan tällä viikolla lämpöennätyksiä. Samaan aikaan sataa tihuttaa. Kun ilmastoidun auton oven aukaisee, sisään löyhähtää turkkilaissaunan höyryn kaltainen ulkoilma. Paikalliset valittavat, että sää on pahin pitkään aikaan. Mun mielestä tää on eksoottista ja ihanaa. Ainoa haittapuoli on se, ettei varsinkaan keskipäivällä jaksa hirveästi touhuta. Ei jaksa edes suihkussa käydä kun kohta on taas hiki. Ah kesää.