Kupla kitalaessa

Ennen tätä päivää en edes tiennyt, että suun sisällä voi olla rakkoja. Jostain syystä kipu ei ole samaa luokkaa kuin jos puhkaisisi kuplan jalkapohjasta. Suukuplan voi puhkaista ihan kielellä eikä se tunnu oikeastaan miltään. Koko suu tuntuu kuin olisin purskutellut happoa, joten muutama rakko sinne tai tänne ei juuri asiaa muuta. Lopetin vihreällä teellä purskuttelun jo eilen, kun alkoi epäilyttää että se hoitokeino oli osittain vaivan aiheuttaja. Mitään flunssaa en ole vieläkään saanut, mutta joku virus suussani asuu.

Omituisia suuvaivoja lukuunottamatta olo on ihan miellyttävä. Tänään oli vain puolikas koulupäivä. Kävin hakemassa Samin keskustasta ja lähdimme kirppiskierrokselle. Samille löytyi ihana villapaita, johon kuuluu vetoketjuilla kiinnitettävät könsikäsjatkeet ja huppu. Se näyttää ihan nallekarhupuvun yläosalta. Otin siitä hienon valokuvan ja olisin julkaissut sen ellei Sami olisi riistänyt kameraa ja poistanut kuvia. Olen sille juuri nyt hyvin hyvin vihainen.

Sain tänään tietää, että minulla on töitä kohta alkavan viikon loman ajaksi. Eikä edes TEAR Fundilla vaan TF:n aiemmin käyttämässa design-firmassa. Tykkäävät kuulemma tyylistäni niin kovasti, että ovat valmiita sovittelemaan aikatauluja niin paljon kuin tarvitsee. Ja niissähän riittää sovittelemista. Mutta jotenkin kovin sopivasti firman senior designer lähtee lomalle juuri minun lomani ajaksi (sillä on varmaan kouluikäisiä lapsia) ja pääsen tuuraamaan. Huvittaa vähän se, että olen TF:lla isoon ääneen arvostellut niiden työn jälkeä. Täytyy yrittää pitää mölyt mahassaan, kun näkee visuaalisesti pöyristyttäviä tai puoliväliin mietittyjä ratkaisuja. Perfektionisti minussa hakkaa päätään seinään. Mitäs valitan, ei tämä ole enää minun alaani. On niin paljon helpompi ottaa rennosti kun ajattelee että höpsis, tämähän on vain yksi juttu minkä osaan - jos nyt en täysin niin paremmin kuin jotkut.

Koulussa on meneillään kolmen päivän putki draamaharjoituksia. Ohjaajiksi aikovat pääsevät muovailemaan tarjolla olevaa ihmismateriaalia eli muita kurssikavereita. Huomasin ilokseni, etten tarvinnut mitään erityiskonsteja auktoriteetin saavuttamiseksi. Itseäni kaksi kertaa isommat kameramiehet tekivät mitä pyysin ja saimme aikaan hauskan näytelmäkohtauksen. Vaikka kysymys on ihan eri alasta, ihmisten kanssa työskentelyyn pätevät jotenkin samat säännöt. Kun aikaisemmin piti saada hyvää jälkeä asiakkaan ideoista huolimatta, nyt täytyy saada toimiva kokonaisuus näyttelijöiden henkilökohtaisista puutteista ja ideoista huolimatta. Soutaminen ja huopaaminen toimii aina. Kun antaa vähän periksi vähäpätöisissä pikkuseikoissa, saa tahtonsa läpi merkityksellisemmissä asioissa. Toinen hyvä keino on huonon idean käyttäminen paremman rakennusaineena. Kunhan vain antaa alkuperäisen ehdottajan ymmärtää, että hyvä lopputulos on tyystin heidän ansiotaan. Hyvä tietää, ettei kokemus pakkaussuunnittelusta ole mennyt ihan hukkaan...

Pesäpallot kuvattu

Kieleni on nyt niin kipeä, että pystyn hädin tuskin syömään. Puhuminenkin tuotti vähän vaikeuksia kuvausten aikana, kun kieli meinaa väkisinkin osua hampaisiin ja se sattuu niin mojovasti. Sää oli kuvausten kannalta aivan täydellinen - pilvinen ja kuiva. Hetkittäin piti odottaa 10-20 sekuntia, että kurkisteleva aurinko meni takaisin pilven taakse, mutta saimme silti koko homman purkkiin alle kolmessa tunnissa. Haasteltavat olivat vähän liian kohteliaita, mutta hoitivat osansa muuten oikein hyvin. Yhdessä vaihessa kaksikielisenä pyörivä kovalevyni (siis se harmaa möykky korvien välissä) meni solmuun ja rupesin puhumaan suomea amerikkalaiselle kameramiehelleni. Se nyökytteli jonkun aikaa päätään ja hymyili sen näköisenä, että mitenköhän kauan menee ennen kuin se huomaa... Olin tikahtua nauruun kun lopulta huomasin. Nyt olen niin väsynyt, kipeä ja tyytyväinen että tekisi mieli syödä rhambutan-hedelmä ja nukkua viikko.

Sami nukkuu omaa flunssaansa pois hienoissa pyhävaatteissa. Se kävi aamulla soittamassa kirkon bändissä ja menee illalla uudestaan. Minä yritän miettiä, minkälaista ruokaa saisin alas kipeän kieleni ohi. Jotain keittoa varmaan. Juuri nyt tekisi mieli istua lentokoneessa katsomassa elokuvia. Kokea se ihana tunne, kun on sidottu istuimeensa eikä voi tehdä mitään järkevää moneen tuntiin. Ei kerta kaikkiaan voi urheilla, tehdä töitä tai tiskata. Ei ole valinnanvaraa, eikä siis syyllisyyttä. Kone liikkuu minusta riippumatta enkä voi kuin odottaa... Saman tunteen saa joskus pitkillä automatkoilla. Ja juuri silloin tulevat parhaat ideat. Saattaa oivaltaa jotain itsestään ja ympäröivästä maailmasta. Ja vaikkei keksisi mitään kovin ihmeellistä, usein onnistuu katsomaan itseään ulkopuolelta. Jos onnistuu pysäyttämään tuon hetken, voi nähdä välähdyksen oman elämänsä rakenteesta. Sitä näkee lopulta aika harvoin, suurin osa ajasta menee tuijottaessa yksityiskohtia.

Olipa kerran elämä

Pulleat pikku valkosolut juoksevat valkopartaisen johtajansa perässä käydäkseen taisteluun viruksia vastaan. Melkein tunnen niiden kuhinan kurkussani. Tutut flunssan ensioireet - kohtuuton väsymys ja kipeä kieli, alkoivat tuntua eilen iltapäivällä. Epätoivoisena ryhdyin etsimään hoitokeinoja. Otin echinacea-kapseleita, pistin valkosipulin kynsiä varpaiden väliin, join viinietikkamehua ja kurlasin vihreällä teellä. Löysin netistä japanilaisen tutkimuksen, jonka mukaan vihreällä teellä kurlaaminen vähensi flunssan puhkeamista 87 prosentilla jossain vanhainkodin testiryhmässä. Tutkimus oli alustavaa laatua, mutta päätin kokeilla. Flunssaviruksen kuuluisi lannistua viiden sekunnin kurlauksen aikana, joten keitin varman päälle litran teetä ja ryhdyin kurlaamaan. Loppuvaiheessa en enää pystynyt nielaisemaan, mutta jatkoin kurlaamista. Uni ei tullut kovin helposti, kun kurkku oli illalla oudon kuiva ja ilmeisesti tee virkisti muuten vähän liikaa.

Mutta kuinka ollakaan, kun tänä aamuna heräsin kuudelta viemään Samia töihin, väsymys oli kaikonnut. Kieli on edelleen arka (ja heleän vihreä), mutta kipu ei ole siirtynyt kurkkuun kuten yleensä tässä vaiheessa. Aion jatkaa kurlaamista pitkin päivää ja katsoa, miten pitkälle pystyn taistelemaan virusta vastaan. Onneksi huomisaamun jälkeen ei enää ole väliä, vaikka tauti veisi jalat alta. Kunhan saan pesäpallojutun kuvattua.

Löysin tällä viikolla mainion dokumenttiaiheen ja koska haluan tehdä eskapistista draamaa, lähetin idean eteenpäin noitamaisen julmalle, arvaamattomalle ja pelottavalle dokumenttipuolen opettajalle. Nyt tuo koulun kauhu on yhtäkkiä paras ystäväni. Olin ajatellut, että dokuidea luovutettaisiin jollekin sen puolen opiskelijalle, mutta opettaja kertoikin sen eteenpäin omalle tyttärelleen, joka on tietysti myös alan ihmisiä. Eilen minun piti tehdä tutkimustyötä uutislähetystä varten, mutta dokuopettaja teki minusta henkilökohtaisen assistenttinsa ja läiski kannustavasti selkään ja päähän kun työ eteni. Sain joka kerta kylmiä väreitä. Kun homma alkoi lopulta olla kasassa ja opettaja lähti studion puolelle, minä juoksin karkuun. Vain idiootti olisi jäänyt kyselemään, mitä tehdään seuraavaksi.

Tänään alkaa luento vasta kello 12. Voisin mennä takaisin nukkumaan tai ottaa kylvyn. Voisin katsoa elokuvan, keittää puuroa ja tiskata. No ei nyt sentään. Taidan mennä jatkamaan kurlaamista, ettei kielen vihreä loiste pääse himmenemään.