Seitsemänvuotiaana

When I was 7 years old, I had illusions of omnipotence.
I knew I could explain everything:
Earth and sky, Heaven and hell and the problems of the world
If I didn't know, I pretended to know.
I could easily guess it right, anyway.

I was a clever little person,
without the measurable skills or knowledge.
I was a seed, swept off my feet by my own potential,
a whirling buzz of those countless brain cells I once had.
I was 7 years old with a glorious future.

That's what I now call adolescence.

Maailmanennitys

Olen vielä hengissä! Maanantaina alkoi uusi hullunmylly, opiskelijoiden uutiskanavan lähetykset. Tämä tarkoitti sitä, että jokaiselle nimettiin rooli ja yritimme tuottaa päivän aikana kaksi studio-uutislähetystä kenttähaastatteluineen päivineen. Minut nimettiin ensimmäisen uutispäivän ensimmäisen kenttähaastattelun ohjaajaksi (varmaan ihan piruuttaan) ja sain maanantaina muutaman tunnin aikaa järjestää kolmen mahdollisen uutisjutun kuvaukset seuraavaksi aamuksi. Roikuin kolme tuntia puhelimessa ja sain juttuni kasaan. Seuraavana aamuna esitin parhaan ideani toimitukselle, nappasin kameramiehen ja äänittäjän ja lähdin kuvaamaan kaupungin hienoimpaan supermarkettiin. Teknisten ongelmien ja liikenteen ansiosta tulimme myöhässä takaisin, mutta sain taitavan editoijan ja pätkä saatiin valmiiksi ennen lähetyksen alkua. Lopputulos ei ollut varsinaisesti taidetta, mutta tunsin itseni voittajaksi.

Hauskinta harjoituksessa oli ehkä alustava tutkimustyö. Löysin kaverin, joka on rikkonut 15 Guinnessin ennätystä - esimerkiksi maailman pisin kättely (yli 9 tuntia) ja eniten sukkia samassa jalassa (70). Hän harjoittelee tällä hetkellä mm. nopeaa paidan pukemista ja ruoan murskaamista päällään, jotta voisi rikkoa 10 ennätystä yhdessä päivässä, joka siis on jo ennätys sinänsä. Kaveri myös suunnittelee insinööritiiminsä kanssa maailman nopeinta huonekalua, mutta ei siitä sen enempää. Kävin uteliaisuudesta tapaamassa äijää ja täytyy sanoa, että sillä oli hyvin omalaatuinen, luova ajatuksenjuoksu. Vähintäänkin outo yksineläjä tietysti, mutta potentiaalinen dokumentin aihe. Minuutin uutisjuttuun tuo mies ei olisi kyllä mahtunutkaan, ihan hyvä että päädyin supermarkettiin.

Jos jotakuta kiinnostaa, ensimmäinen ohjaamani tv-uutispätkä kertoi paikallisen hienostomarketin uudesta terveyskampanjasta, jolla yritetään ohjata asiakkaiden ostopäätöksiä parempaan suuntaan. Haastattelin kaupan johtajaa ruokakaupan yhteiskuntavastuusta ja 'valistusmielessä' tehtävästä yhteistyöstä paikallisten ala-asteiden kanssa. Suureksi onneksi kaupassa oli samaan aikaan (ensimmäistä kertaa) ryhmä ala-asteelaisia tunnistamassa terveellisiä elintarvikkeita opettajiensa ja ravintoneuvojan kanssa. Sain siis myös haastattelun yhdeltä innokkaalta lapselta ja opettajalta. Opettaja jäi kylläkin leikkauspöydälle, kun ei sanonut mitään arvokasta.

Nyt täytyy käydä nukkumaan, että jaksan aamulla kuudelta ylös. Huomisen uutislähetyksessä olen vastuussa uutisankkureiden meikkaamisesta. Toivottavasti kenelläkään ei ole mitään aknea tai psoriasista, koska olen vielä hyvin vihreä moisten erikoisharmien kanssa.

Hetki hiljaista hulinan keskellä

Tänä aamuna ei tarvitse mennä kouluun! Saan kiittää hetkellisestä vapaudestani saamattomia kanssaopiskelijoita, joiden edistymistä opettajat joutuvat tarkkailemaan jatkuvilla tapaamisilla koko aamupäivän. Koska itse olen tehnyt työni (kuvaussunnitelman, käsikirjoituksen, otoslistat jne.) ajoissa ja viimeisen päälle hyvin, olen 'preapproved' ja saan makoilla kotona pitkälle yli lounasajan. Kolmelta iltapäivällä menen editoimaan aikaisemmin ohjaamaani haastattelua.

Olen huojentunut, että tämä viikko on paljon rennompi kuin edellinen. Samin pyynnöstä karsin myös sosiaalisia rientoja, joita riitti viime viikolla seitsemäksi päiväksi. Tapasin suomalaisia, ystäviä ja suomalaisia ystäviä ja kävin verkostoitumassa naisten lyhytfilmi-illassa. Suurin osa filmeistä oli järkyttävää sontaa.

Taistelu ohjaaja/käsikirjoittaja -paikoista on koulussa hippeimmillään. Olen jutellut monen mieltään muuttaneen kanssa, mutta halukkaita on edelleen enemmän kuin paikkoja. Useimmat päätöksensä pyörtäneet sanovat, että kameramiehenä tai leikkaajana saa paremmin töitä tutkinnon jälkeen - saa jalkansa oven väliin. Minua ei kiinnosta päästä oven väliin. Jos en pääse sisälle, voin aina työskennellä graafisena suunnittelijana. Lisäksi en usko, että hyvä kameramies on välttämättä taitava ohjaaja. Kameramiehet saavat kamerahommia, siinä se. Ohjaajaksi ei tietenkään pääse millään koulutuksella (pitää tuntea henkilökohtaisesti rikkaita tuottajia), mutta ainakin on askeleen lähempänä jos on jo ohjannut jotain.

Valmistaudun parhaillaan kuvaamaan oman kahden minuutin 'ajankohtaispätkäni' suomalaisesta pesäpallosta. Oli minulla kaksi hyvääkin ideaa, mutta halusivat välttämättä nähdä pesistä. Kun siitä ei tiedetä yhtään mitään ja on se niin eksoottista. Täkäläisistä pesiksen pelaajista on suurin osa muita kuin suomalaisia, mutta eksotiikkaa lisää se, että pelin termit (väärä, haava, palo, kunnari jne.) ovat edelleen suomeksi. Tarkistin yhdeltä pelaajalta, eikä se tiennyt mitä sanat oikeasti tarkoittavat, saati sitten että pesis oli ennen sotia armeijan harjoitusmuoto.

Sami nukkuu vielä. Lähden laittamaan aamukahvia, jos se vaikka heräisi. Kahvia ei tietenkään saisi köyhä opiskelija juoda, kun se estää raudan imeytymisen, eikä ole varaa ostaa rautatabletteja. Ja sitten tulee anemia vai mikä se nyt on ja väsyttää vielä enemmän. Kahvi on siis tavallaan nukahtamislääke. Täällä on kahvi kalliimpaa ja ehkä siksi se tuntuu niin ylelliseltä. Puolet ajasta ei raaski juoda 'oikeaa' vaan halvempaa murukahvia.

Tänään minun pitää lähettää kirje paikalliselle oikeuslaitokselle, että pääsisin eroon valamiehen velvollisuuksista (jury duty). On käsittämätöntä tuuria, että nimeni vedettiin hatusta puoli vuotta pysyvän oleskeluluvan myöntämisestä. Monet paikalliset eivät saa kutsua kertaakaan elämänsä aikana. Valamiehen hommat kestävät täällä pahimmillaan kolmatta viikkoa putkeen, eikä mulla sellaiseen ole aikaa. Enkä usko, että se olisi niin jännittävää kuin Crishamin kirjassa. Saadakseen vapautuksen oikeuden palveluksesta, täytyy olla hyvät perustelut ja liitteenä kirje työnantajalta (tässä tapauksessa koulun johtajalta), joka osoittaa, että maailma järkkyy jos poistun hommistani päiväksikään. Saa nähdä miten käy.

Kauniita nuoria miehiä

Ei ollut opiskelu tällaista kun viimeksi sitä harrastin. Perjantaina opettelimme maskeerauksen perusteita. Vielä ei päästy hygieniaa ja siihen liittyviä varotoimia pitemmälle. Käytiin läpi ammattimaisen työskentelyn lähtökohdat, miten niinkin intiimissä tilanteessa kuin vieraan ihmisen naamaa laittaessa voittaa luottamuksen. Sitten harjoiteltiin. Pestävänä oleminen oli huomattavasti hankalampaa kuin toisen kasvojen putsaus. En taaskaan saanut tyttöparia (tyttöjä on vähemmän, jopa maskeeraustunnilla) ja haparoiva nuorimies sohi naamaani pyyhkeellä ja pumpulipuikoilla. Sitten se kutsui kaverinsa katsomaan lopputulosta ja yhdessä nojautuivat tuuman päähän poskestani kiistelemään, onko siinä vielä ripsivärin jäänteitä vai ei. Onneksi molemmilla oli kauniit ruskeat silmät. Tällä alalla oppii tiivistämään fyysistä reviiriään. Halvempaa se näin on kuin muuttamalla Tokioon.

Lauantai meni aamusta iltaan kouluhommissa. Ajoin aamukymmeneksi luokkakaverin kämpälle, jossa rakennettiin kuvauspaikan pienoismallia Art Department -kotitehtävää varten. Saavuin paikalle kuin täti moonika raahaten paria muovikassillista ja koria täynnä askartelutavaraa. Huolettomat pojannassikat toivat mukanaan pari lyijykynää per nenä. Onneksi yhdellä pojista on kylttejä työkseen painava isä ja saatiin sitä kautta varsinaiset pohjamateriaalit. En muista rakentaneeni pienoismalleja sitten lapsuuden legotalojen. Parvekkeella tuli kuuma ja sirkat huusivat kuin pienet leikkuupuimurit. Ryhmän kaksi muuta naistapuolista jäsentä eivät päässeet paikalle (toisella oli menoa, toinen on nelikymppinen alkoholisti), joten minä pistin pojat töihin. Paikka oli kuin joulupukin paja. Tontut tulivat vuorotellen kysymään, onko tämä hyvä ja onko tämä väri jees. Ne maalasivat rintsikoiden irrotettavista täytteistä kauniita koristetyynyjä. Nauroin, kun eihän pojat tietysti tienneet, mistä pikku suikulatyynyt ovat kotoisin. Tunsin itseni nelikymppiseksi. Onneksi en ole alkoholisoitunut.

Kauniiden nuorten miesten lisäksi kurssilla on kyllä muutama mukava nainenkin. Torstaina olen menossa naisten kanssa johonkin tilaisuuteen, jossa näytetään naisten ohjaamia lyhytfilmejä ja verkostoidutaan alan naisten kanssa. Jossain vaiheessa olen luvannut järjestää myös suomalaisen elokuvaillan, todennäköisesti ihan naisten kesken. Haluaisin näyttää Kivenpyörittäjän kylän, mutta kuulin ettei sitä ole saatavilla englanninkielisellä tekstityksellä (korjatkaa jos olen väärässä!). No, kyllä Kaurismäkikin hätätilanteessa käy, vaikka ärsyttää selitellä että 'Ei, Suomi ei ole pysähtynyt 70-luvulle, se on vaan tän ohjaajan näkemys'. Nousukausi pitäisi myös saada jostain...