Hetki hiljaista hulinan keskellä

Tänä aamuna ei tarvitse mennä kouluun! Saan kiittää hetkellisestä vapaudestani saamattomia kanssaopiskelijoita, joiden edistymistä opettajat joutuvat tarkkailemaan jatkuvilla tapaamisilla koko aamupäivän. Koska itse olen tehnyt työni (kuvaussunnitelman, käsikirjoituksen, otoslistat jne.) ajoissa ja viimeisen päälle hyvin, olen 'preapproved' ja saan makoilla kotona pitkälle yli lounasajan. Kolmelta iltapäivällä menen editoimaan aikaisemmin ohjaamaani haastattelua.

Olen huojentunut, että tämä viikko on paljon rennompi kuin edellinen. Samin pyynnöstä karsin myös sosiaalisia rientoja, joita riitti viime viikolla seitsemäksi päiväksi. Tapasin suomalaisia, ystäviä ja suomalaisia ystäviä ja kävin verkostoitumassa naisten lyhytfilmi-illassa. Suurin osa filmeistä oli järkyttävää sontaa.

Taistelu ohjaaja/käsikirjoittaja -paikoista on koulussa hippeimmillään. Olen jutellut monen mieltään muuttaneen kanssa, mutta halukkaita on edelleen enemmän kuin paikkoja. Useimmat päätöksensä pyörtäneet sanovat, että kameramiehenä tai leikkaajana saa paremmin töitä tutkinnon jälkeen - saa jalkansa oven väliin. Minua ei kiinnosta päästä oven väliin. Jos en pääse sisälle, voin aina työskennellä graafisena suunnittelijana. Lisäksi en usko, että hyvä kameramies on välttämättä taitava ohjaaja. Kameramiehet saavat kamerahommia, siinä se. Ohjaajaksi ei tietenkään pääse millään koulutuksella (pitää tuntea henkilökohtaisesti rikkaita tuottajia), mutta ainakin on askeleen lähempänä jos on jo ohjannut jotain.

Valmistaudun parhaillaan kuvaamaan oman kahden minuutin 'ajankohtaispätkäni' suomalaisesta pesäpallosta. Oli minulla kaksi hyvääkin ideaa, mutta halusivat välttämättä nähdä pesistä. Kun siitä ei tiedetä yhtään mitään ja on se niin eksoottista. Täkäläisistä pesiksen pelaajista on suurin osa muita kuin suomalaisia, mutta eksotiikkaa lisää se, että pelin termit (väärä, haava, palo, kunnari jne.) ovat edelleen suomeksi. Tarkistin yhdeltä pelaajalta, eikä se tiennyt mitä sanat oikeasti tarkoittavat, saati sitten että pesis oli ennen sotia armeijan harjoitusmuoto.

Sami nukkuu vielä. Lähden laittamaan aamukahvia, jos se vaikka heräisi. Kahvia ei tietenkään saisi köyhä opiskelija juoda, kun se estää raudan imeytymisen, eikä ole varaa ostaa rautatabletteja. Ja sitten tulee anemia vai mikä se nyt on ja väsyttää vielä enemmän. Kahvi on siis tavallaan nukahtamislääke. Täällä on kahvi kalliimpaa ja ehkä siksi se tuntuu niin ylelliseltä. Puolet ajasta ei raaski juoda 'oikeaa' vaan halvempaa murukahvia.

Tänään minun pitää lähettää kirje paikalliselle oikeuslaitokselle, että pääsisin eroon valamiehen velvollisuuksista (jury duty). On käsittämätöntä tuuria, että nimeni vedettiin hatusta puoli vuotta pysyvän oleskeluluvan myöntämisestä. Monet paikalliset eivät saa kutsua kertaakaan elämänsä aikana. Valamiehen hommat kestävät täällä pahimmillaan kolmatta viikkoa putkeen, eikä mulla sellaiseen ole aikaa. Enkä usko, että se olisi niin jännittävää kuin Crishamin kirjassa. Saadakseen vapautuksen oikeuden palveluksesta, täytyy olla hyvät perustelut ja liitteenä kirje työnantajalta (tässä tapauksessa koulun johtajalta), joka osoittaa, että maailma järkkyy jos poistun hommistani päiväksikään. Saa nähdä miten käy.

Kauniita nuoria miehiä

Ei ollut opiskelu tällaista kun viimeksi sitä harrastin. Perjantaina opettelimme maskeerauksen perusteita. Vielä ei päästy hygieniaa ja siihen liittyviä varotoimia pitemmälle. Käytiin läpi ammattimaisen työskentelyn lähtökohdat, miten niinkin intiimissä tilanteessa kuin vieraan ihmisen naamaa laittaessa voittaa luottamuksen. Sitten harjoiteltiin. Pestävänä oleminen oli huomattavasti hankalampaa kuin toisen kasvojen putsaus. En taaskaan saanut tyttöparia (tyttöjä on vähemmän, jopa maskeeraustunnilla) ja haparoiva nuorimies sohi naamaani pyyhkeellä ja pumpulipuikoilla. Sitten se kutsui kaverinsa katsomaan lopputulosta ja yhdessä nojautuivat tuuman päähän poskestani kiistelemään, onko siinä vielä ripsivärin jäänteitä vai ei. Onneksi molemmilla oli kauniit ruskeat silmät. Tällä alalla oppii tiivistämään fyysistä reviiriään. Halvempaa se näin on kuin muuttamalla Tokioon.

Lauantai meni aamusta iltaan kouluhommissa. Ajoin aamukymmeneksi luokkakaverin kämpälle, jossa rakennettiin kuvauspaikan pienoismallia Art Department -kotitehtävää varten. Saavuin paikalle kuin täti moonika raahaten paria muovikassillista ja koria täynnä askartelutavaraa. Huolettomat pojannassikat toivat mukanaan pari lyijykynää per nenä. Onneksi yhdellä pojista on kylttejä työkseen painava isä ja saatiin sitä kautta varsinaiset pohjamateriaalit. En muista rakentaneeni pienoismalleja sitten lapsuuden legotalojen. Parvekkeella tuli kuuma ja sirkat huusivat kuin pienet leikkuupuimurit. Ryhmän kaksi muuta naistapuolista jäsentä eivät päässeet paikalle (toisella oli menoa, toinen on nelikymppinen alkoholisti), joten minä pistin pojat töihin. Paikka oli kuin joulupukin paja. Tontut tulivat vuorotellen kysymään, onko tämä hyvä ja onko tämä väri jees. Ne maalasivat rintsikoiden irrotettavista täytteistä kauniita koristetyynyjä. Nauroin, kun eihän pojat tietysti tienneet, mistä pikku suikulatyynyt ovat kotoisin. Tunsin itseni nelikymppiseksi. Onneksi en ole alkoholisoitunut.

Kauniiden nuorten miesten lisäksi kurssilla on kyllä muutama mukava nainenkin. Torstaina olen menossa naisten kanssa johonkin tilaisuuteen, jossa näytetään naisten ohjaamia lyhytfilmejä ja verkostoidutaan alan naisten kanssa. Jossain vaiheessa olen luvannut järjestää myös suomalaisen elokuvaillan, todennäköisesti ihan naisten kesken. Haluaisin näyttää Kivenpyörittäjän kylän, mutta kuulin ettei sitä ole saatavilla englanninkielisellä tekstityksellä (korjatkaa jos olen väärässä!). No, kyllä Kaurismäkikin hätätilanteessa käy, vaikka ärsyttää selitellä että 'Ei, Suomi ei ole pysähtynyt 70-luvulle, se on vaan tän ohjaajan näkemys'. Nousukausi pitäisi myös saada jostain...

Kulttuurifestarit

Ohessa kuvia viime sunnuntain kulttuurifestareilta. Suomella oli tanhuesitys ja standi, josta sai ostaa pullaa, runebergin torttuja ja muuta suomalaista. Mari oli ahkeroinut taas valtavan määrän simaa. Puolukkarahka oli ihanaa. Joku viitseliäs oli raahannut puolukkahillon Australiasta asti. Tanhukuvassa oikealla seisoo Katri ulkosuomalaisten kansallispuvussa, jossa joka raita symboloi jotain kuten perinneasussa kuuluukin. Tanssijat hikoilivat lähes 30 asteen helteessä villahameet höyryten. Ehdin festareiden aikana polttaa kaula-aukkoni auringossa ja jutella muutamalle suomalaiselle. Jotkut vanhemmista leideistä ovat asuneet täällä jo neljäkymmentä vuotta ja kutsuvat meitä beibeiksi.

Tällä viikolla koulunkäynti on kiihtynyt sellaiseksi, että ylimääräisiä kokouksia ja työpajoja (siis virallisen opetuksen ulkopuolella) täytyy jo buukata viikonlopuksi. Jotenkin olen päässyt niskan päälle tehtävien suhteen, osittain siksi että niihin liittyy niin paljon piirtämistä. Kun Freehand-käsi on vuosien varrella kehittynyt näppäräksi, sitä piirtää mitä tahansa hahmoja, kuvauspaikan kaavakuvia sun muita ihan noin vaan. Ja tietokoneella piirtämiseen liittyy yhä se myytti, että kun se näyttää niin siistiltä ja hyvältä niin se on aina parempi kuin käsin sutattu. Tosin monet tälläkin alalla kuvittelevat, että tietokone tekee homman puolestasi nappia painamalla. 19-vuotiaat tiimikaverini kiittelivät minua piirrustuksista "Sweet, this is wicked!!", "You're a rockstar!". Että lämmittää...

(oheisessa kuvassa Mari myy Suomi-ruokaa festareilla) Nikki ja Graeme tulivat eilen käymään. Olosuhteet huomioon ottaen en odottanut mukavaa iltaa. Nikin isä kuoli vasta pari-kolme viikkoa sitten ja pelkäsin olevani niin väsynyt että sanon jotain sopimatonta. Ilta meni kuitenkin hyvin. Nikki ja Graeme vaeltelivat entisessä kodissaan hölmistyneinä hymyillen. Suurin osa heidän tavaroistaan on vielä paikoillaan, vain sohvat ovat vaihtuneet. Keskustelimme vapautuneesti kaikesta, myös isän kuolemasta. Tuntui hyvältä, ettei tarvinnut varoa ja nihkeillä sanojensa suhteen. Olen aina inhonnut sitä (ehkä suomalaista?) tapaa, että kuoleman kohdanneelle ei saa sanoa mitään - kaikkein varminta on lähettää kortti ja pysytellä kaukana. Itse haluaisin, että ihmiset pysyisivät lähellä ja olisivat rehellisiä. Mitä sitten, jos möläyttää jotain sopimatonta? Sen riskin ottaa joka aamu, kun ei päättää jättää suun teippaamatta ja lähteä ihmisten ilmoille.

Terveyskin pettää

Kommenteista päätellen Halosen vierailu ei kiinnosta ketään. Ei siis siitä sen enempää. Takaisin huomattavasti kiinnostavampaan hahmoon, minuun. Olen ihan varma, että kohta pimahdan univelan ja jatkuvan pinnistelyn seurauksena. Kun tänä aamuna nousin vuoteesta (en voi sanoa 'heräsin') ja matkasin vessan peilin ääreen, silmäni olivat muurautuneet lähes umpeen ja suupielestä valui osittain kuivunut verivana. Ilmeisesti kuivat huuleni olivat halkeilleet yöllä aika pahasti. Kieli oli kipeä, kuin sitä olisi raastettu jollain ja kurkussa tuntui möykky. Luulen, että elimistössäni myöriin PMS-oireiden lisäksi jonkinlainen flunssanalku, joka puhkeaa kukkaan seuraavana vapaapäivänä.

Parasta opiskelussa on tällä hetkellä se, että ihmiset alkavat vähitellen välittää toisistaan. Tutustumisen ja luottamuksen lisäksi työntekokin on alkanut jo vähän sujua. Sain vietyä läpi yhden tarpeellisen kokouksen niin, että kaikki osallistuivat ja tiesivät mitä oltiin tekemässä. Tunsin itseni voittajaksi. Mikään ei ole niin vaikeaa kuin 19-vuotiaiden aivojen valjastaminen tuottavaan ajattelutyöhön. Jokainen haluaa osoittaa olevansa rento ja hauska ja jokainen mieleen pulpahtava vitsi tai kysymys pitää esittää heti paikalla, pysyttiin sitten asiassa tai ei.

Nyt täytyy taas siirtyä koulutehtävien pariin, jos vaikka pääsisin tänään aikaisemmin nukkumaan. Lisään tähän loppuun pienen kyselyn, koska muuten en kokemukseni mukaan kuule teistä yhtään mitään: (Jos siis luit tänne asti, et voi enää perääntyä)

1. Mikä on paras elokuva, jonka olet nähnyt joulun jälkeen?
2. Millä perusteella teet valintasi leffavuokraamossa? (näyttelijä/ohjaaja/arvostelut/genre..?)
3. Mikä on noloin elokuva, josta olet pitänyt? (siis sellainen, jota ei kehtaa listata suosikikseen, kun saa oudoksuvia katseita)