Leffantekoa, lyttäystä ja politiikkaa

Uneton48-viikonloppu on käynnissä. Se tarkoittaa sitä, että saamme Samin kanssa ihan vähän levähtää. Tänä aamuna, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, sain herätä vasta kun halusin herätä. Mutta eihän sitä kovin pitkään malta nukkua, kun hiljalleen sängyssä maatessaan tajuaa, että siellä ne rehkivät ympäri Suomea, meidän lapset - niin kuin Sami sanoi. Mua nauratti. On siellä paljon meitä vanhempiakin mukana kuvioissa, mutta jotenkin niihin suhtautuu sillä tavalla... jännittää kaikkien osallistujien puolesta ja toivoo, että ne saisi tehtyä hienoja leffoja, ettei kukaan satuttaisi itseään eikä myöhästyisi ja joutuisi pettymään. Ollaan katseltu netistä making of -pätkiä ja luettu päivityksiä facebookissa ja twitterissä. Tän vuoden kisassa on sosiaalinen media ihan eri tavalla läsnä, mikä sopii mulle oikein hyvin. Olen niin kovin utelias :)



Perjantain avajaisissa oli hieno fiilis. Siitäkin huolimatta, että mulla oli vielä vähän flunssan viemä ääni ja aikataulu kiristyi ennen tilaisuuden alkua äärimmilleen. Juuri ja juuri saatiin palikat paikalleen, power pointit testattua ja korjattua ja itsemme kasaan. Hyvä kun vessassa ehti käydä. Onneksi, koska mun pitää edelleen niistää jonkun litran verran räkää kerran tunnissa. Sisko Aini on valtavaksi avuksi, ja kun päätettiin pakollisia elementtejä varttia ennen tapahtuman alkua, kuinka ollakaan pakollinen roolihahmo on tänä vuonna Sisko tai Veli, auttaja. Tajusin symboliikan vasta jälkikäteen, urpo kun olen :)

Oli kiva juontaa, vaikka en mikään ammattilainen ole. Ihmispaljouden edessä seisominen ei kuitenkaan tunnu pahalta, ja tällä kertaa se oli vielä tavallista mukavampaa kun sai nähdä sieltä käsin kaikki innostuneet naamat. Avajaisten jälkeen tuli palautetta siitä, miten hieno energialataus tapahtumassa on. No niin on! Uneton48 on jotenkin niin epäsuomalainen, samalla tavalla kuin koen itse näinä päivinä olevani. Eikä sillä, ettei perussuomalaisuudessa voisi olla hienoa energialatausta. Tässä kilpailussa fiilis vaan on jotenkin erilainen, käsinkosketeltavan kannustava.

Irti lyttäyksestä

Suomalaisuudessa on paljon sellaista, mistä en pidä ja yksi erityinen inhokkipiirre on sellainen yleislyttäävä asenne. Se herää jossain sielun pohjalla, kun näkee jonkun vaikka hymyilevän vähän liikaa, tai olevan vähän liian onnellinen. Toisten menestys aiheuttaa samaa närästystä. Tunnistan tuon asenteen itsessäni, sellaisena vanhana, nyt jo haaleampana piirteenä. Siitä poisoppiminen oli kova koettelemus, jossa nousi pintaan ties minkälaista henkistä vastarintaa. Välillä tuntui, että minua vaaditaan teeskentelemään. Haukuin mielessäni kaikki ihmiset, heidän persoonansa ja tekemisensä. Puolustin oikeuttani kriittisyyteen. Kuljin äärimmilleen viritetty teeskentelytutka päällä. Jos sain jonkun kiinni tekohymystä tai itsekehusta, taputtelin omaa selkääni tyytyväisenä.

Jotain on kuitenkin muuttunut, ja ilman mitään near-death-experience -kokemusta olen Luojan kiitos oppinut nauttimaan toisten menestyksestä ja kannustamaan aidosti muita ihmisiä. Voin lämpimästi suositella tätä parempana tapana elää. En valitettavasti ole elämäntapaguru, eikä minulla ole tarjota 10 askeleen tietä onneen. Jollain lailla ajatusten avartuminen liittyy armon oivaltamiseen. Kun elää armon varassa, ei tarvitse taistella oman pärjäämisensä puolesta. Elämä on lahja ja kaikki sen mukana tuleva on lahjaa. En voi pisteitä keräämällä tai muiden pisteitä riistämällä saavuttaa itselleni mitään todella arvokasta.

Voiko politiikka kiinnostaa?

Katsoin pitkästä aikaa telkkaria - netistä. YLEN Pressiklubilla oli vieraana Mikael Jungner. Koko haastattelun / keskustelun / väittelyn aikana tuntui, että osapuolet puhuivat eri kieltä ja eri asioista. Suomessa tyypilliset, kriittisyydestään ylpeät toimittajat yrittivät löytää tapaa lytätä Jungnerin ajatukset. Ovelia vetoja ja tavallaan hyvää viihdettä. Mutta jotenkin tuli sellainen olo, että juuri tällä tavalla Suomi torjuu uudet mahdollisuudet ja uudenlaiset ajatukset. Jungnerin rohkeus oli jotenkin pysäyttävää. Mennä nyt moiselle lyttäysareenalle puhumaan rakkaudesta ja uusista näköaloista. Asetelma oli lähes marttyyrimainen, Jungner otti turpaan kaikkien meidän puolesta. Jotta minun ei tarvitse kuolla Kaarina Hazardin sanansäilään.

Rupesin ohjelman jälkeen miettimään sitä, miksei politiikassa voisi olla intohimoa. Miksei näitä kahta sanaa oikein osaa yhdistää edes samaan lauseeseen? Olen aivan varma siitä, että monet poliittiset päätökset syntyvät lopulta intuition perusteella. Intuition, jota peitellään viimeiseen asti faktojen savuverholla. Näinhän päätökset syntyvät muutenkin. Faktoihin ei kertakaikkiaan voi suhtautua täysin neutraalisti tai puolueettomasti (politiikassa tuo sana on aika ironinen) ja käsitellä irrallaan omasta persoonastaan tai elämästään. Ihminen lukee, kuuntelee, unohtaa, keskustelee, miettii, käy kakalla, syö, unohtaa, nukkuu ja lopulta sitä vain varmistuu jostain. Muodostaa mielipiteen. Miksei tätä prosessia saa paljastaa?

Pitkästä aikaa politiikka alkoi kiinnostaa vähäsen. Kiitos Mikael!

PS. Siitä meidän 48HOURS-viikonlopusta voi lukea Uneton48-sivuilla. Itse leffan voi katsoa YOUTUBESSA.

Virheiden pelosta

Tulimme Suomeen jo kuukausi sitten, mutta aikaa blogin päivitykseen ei vain ole. Ei ole nytkään, mutta pistänpä kuitenkin rivin kaksi, kun on tuo otsikossa esitetty aihe mielessä.

Niin... virheiden pelosta: Suomessa tähän törmää jatkuvasti. Tanssitunnilla ohjaaja pyytää osallistujia moneen kertaan olemaan hermostumatta, vaikka virheitä tulisikin. Ympäriltä kuuluu tuskainen ähinä, vaikka kaikki tekevät liikkeet lähes täydellisessä synkronissa. Ihmiset ovat valtavan ankaria itselleen. Virheitä ei saa tulla.

Olemme viime viikot yrittäneet innostaa ihmisiä (lue tehneet markkinointia lakunauhabudjetilla) osallistumaan Uneton48-kilpailuun. Moni vastasi, ettei osa vanhasta tiimistä ole enää kasassa, joten eivät pääse mukaan. Joku jopa sanoi, ettei uskalla jos vaikka ei synny yhtä hyvää kuin viimeksi. Tai jos ei tule hyviä ideoita. Taustalla on ikäänkuin ajatus, että kilpailussa pitäisi välttämättä onnistua, kokemus ei ole sinänsä arvokas.

Suomalaiset eivät halua ottaa riskejä, eivät edes hauskanpidossa. Ei saa tulla virheitä. Se kuulostaa niin surulliselta, varsinkin kun olen itse ennen ajatellut samalla tavalla. Ja juuri siitä syystä en Suomessa uskaltanut mennä tanssitunneille, enkä hakea elokuvakoulutukseen. Nyt teen virheitä jatkuvasti... ja pääsen tekemään niitä koko ajan lisää uusissa yhteyksissä. Näistä tilaisuuksista lisää seuraavassa postauksessa. Täytyy kertoa teille meidän 48HOURS-viikonlopusta ja muistakin kuvioista.

Pyydän lopuksi apua teiltä - 14 lukijaani: Voisitteko mainostaa Uneton48 -kilpailua eteenpäin tutuille ja kavereille? Löytyy myös Facebookista: U48 Pitäisi saada tieto kaikille halukkaille osallistujille, ja kisaan on enää pari viikkoa aikaa! Kyllähän Suomesta niitäkin täytyy löytyä, jotka uskaltavat yrittää meni syteen tai saveen ? Täytyy löytyä!

Leffa purkissa ja lentoliput...

Rakkaat kolmetoista lukijaani,

Leijailen. Saimme viime maanantaina kuvattua viimeisen kohtauksen Chrisin ja Bean kanssa kirjoittamaani lyhytelokuvaan. Olemme nyt käyneet läpi lähes kaiken kuvatun materiaalin ja näyttää siltä, että kykenimme tekemään ennätyspienellä budjetilla todella hyvää jälkeä. Eihän näin pitäisi mennä sanomaan, varsinkin kun itse näyttelee... mutta ainakin teknisesti ajatellen jälki on todella hyvää. Tämä kaikki oli mahdollista lähinnä siksi, että saimme REDin, linssit, valot, jib arm:n (mikä se on suomeksi?) ym. ilmaiseksi yhdeltä kaverilta, joka kaiken hyvän päälle on vielä aivan ihana tyyppi. Lisäksi meillä oli loistava puvustaja ja maskeeraaja sekä hämmästyttävä lavastaja - 20-vuotias tyttö, joka ensialkuun vaikutti niin häröltä, etten ollut ollenkaan varma mitä tuleman pitää. Mutta miksi sen pitäisi vähentää kenenkään uskottavuutta, jos pitää sukkahousuja ilman kenkiä? Tyttö hankki meille 60-luvun laboratorio-välineet, painoi kultavärillä kirjojen nimikkeitä sekä toi kuvauksiin oman valkoisen lemmikkirottansa, Rattyn. Aivan ihania, sekä rotta että tyttö. Tuntui aivan uskomattomalta, että sai tehdä töitä niin hienojen ihmisten kanssa!

Kuvausten aikana sattui vain yksi takaisku - iäkkään rouvan raivokohtauksen muodossa. Olimme sopineet vanhan parin keittiön käyttämisestä kuvauspaikkana, mutta rouva oli käsittänyt ajan väärin. Vanha mies päästi meidät sisään. Juuri kun valot alkoivat olla paikallaan, vaimo saapui kotiin huutaen tulipunaisena, ettei hän olisi koskaan antanut lupaa kuvata sunnuntaina! Kuinka kukaan nyt kuvaa elokuvaa SUNNUNTAINA! Saimme naisen rauhoiteltua ja kuvasimme kohtauksen ennätysnopeasti. Seuraavana päivänä kävin tapaamassa pariskuntaa kukkapuskan kanssa, meidän piti nimittäin saada vielä pari kohtausta kuvattua talon kellarissa. Nainen oli leppynyt ja edellisestä viisastuneena kirjoitin tulevat kuvauspäivät (sunnuntai ja maanantai) seinäkalenteriin sekä paperille. Tällä kertaa sunnuntai ei ollut mikään ongelma. Kävimme yhdessä päiväajelulla myymässä kellarista löytyneen kaapelikelan metallipajalle. Pajaa piti seelantilainen Elvis. Pihalla oli kaksi kylttiä: Scrap metal service ja Elvis impersonator. Kaveri näytti siltä kuin Elvis olisi saattanut näyttää, jos olisi elänyt pitkään ja jatkanut rankkaa juhlimista. Vanha pari sai kaapelikelasta 75 dollaria, ja pysähdyimme matkalla ostamaan rouvalle kukkamultaa. Mitäpä sitä ei elokuvantekijä tekisi tehdäkseen elokuvan :)

En malttaisi millään odottaa, että saadaan leffa leikattua kasaan...

Torstai-iltana pidimme wrap partyn, jossa syötiin wrappeja. Heti alkuun kuvausryhmästä muovautui bändi, kun Sami työnsi kengättömän tytön ja tuotantoassarin käsiin kitarat. Assarilla oli mielettömän kaunis ääni, Sami haki basson ja kameramies tunnusti olevansa rumpali. Ne soitti koko illan ja päättivät jatkaa soittelua sitten elokuussa, kun minä ja Sami tulemme Suomesta.

AIVAN NIIN, SUOMESTA.

Tiistaina lähdemme kolmeksi kuukaudeksi Suomeen järjestämään Uneton48:a. Minua hirvittää. Pelkään, että kevät on liian kylmä ja ihmiset yrmeitä. Tämä perustuu edellisen reissuni ensivaikutelmiin lähes päivälleen kaksi vuotta sitten. Epäilen myös, ettei minulla ole enää Helsingissä ystäviä. Tai ainakaan sellaisia, joilla on kalenterissaan tilaa seuraavan kolmen kuukauden sisällä. En ole tajunnut sopia tapaamisia ajoissa. Suomi on siitä erikoinen maa, että siellä tehdään hirveästi töitä sosiaalisen elämän kustannuksella. Lisäksi kuvitellaan että tämä työnteko vie elämässä eteenpäin, että sen kautta saavutetaan jotain erityistä. Sitten jonain päivänä pääsee eläkkeelle tai kuolee. Jos kuolee saappaat jalassa, ei tarvitse havahtua siihen, ettei kenelläkään ole aikaa sinulle - edes eläkepäivillään.

Kaiken elokuvanteon ihanuuden jälkeen tuntuu, kuin pitäisi repiä juurensa irti päästäkseen liikkeelle. Tulee hirveä ikävä Jominea, Chrisia, Beaa ja kaikkia... Kirjoitin eilen Jominelle kortin, ensimmäisen sellaisen. Se on kirjoittanut mulle ties kuinka monta täynnä mitä hienompia ylisanoja. Laitoin ne kaikki seinälle niin että kaikki meillä vierailevat voisivat nähdä miten lämpimästi joku minusta ajattelee ;) Jomine tykkäsi mun pienoisnovellin mittaisesta kortista ja halasin sitä pitkään keskellä törkyistä kylppäriä, jaloissani kaikki purkit ja pullot jotka piti lajitella ennen lähtöä. Vihdoin tuntuu, että on koti. Ja jos on koti, tuntuu pahalta lähteä. En tiennyt, että lähteminen voisi tuntua näin pahalta.

Onneksi kesäkuussa Chris, pieni pala Seelantia, tulee Suomeen. Tämä saattaa olla jännittävämpää Chrisin kuin meidän näkökulmasta. Jos ei ole koskaan käynyt Euroopassa, Suomesta ja erityisesti Helsinki-Vantaalta aloittaminen on varmasti mielenkiintoinen vaihtoehto. Suunnitelmissa on kuitenkin kiertää kesäistä juhannusyrjön täyttämää maaseutua, katsella maisemia (koivuja, tuulipukuja, kävelysauvoja, mustia nahkatakkeja ja hevitukkia), saunoa ja juosta alasti järveen.

Heinäkuussa lähdemme kaikki kolme takaisin kotiin, mutta pysähdymme matkalla ajelemaan 16 päivässä USA:n halki. ROAD TRIP!!! Tästä luonnollisesti lisää myöhemmin...

Paljon muutakin on tässä viimeisten viikkojen aikana tapahtunut, mutta ei tätä tekstiä voi enää enempää venyttää. Wrap it up, wrap it up.. now that's a wrap :)

Sinkkuelämää

Viime perjantaiaamuna Samin äiti soitti Suomesta, sanoi heränneensä sellaiseen visioon, että Samin pitäsi tulla käymään. Sunnuntaina oli veljen lapsen kastajaiset. Sami yritti selittää, ettei millään ehdi ja matka tulisi liian kalliiksi. Äippä ei kuitenkaan luovuttanut, vaan tarjoutui maksamaan. Lentokin löytyi, eikä Samilla ollut enää mitään syytä perääntyä. Kun samalla pääsi hoitamaan Uneton48-kisaan liittyviä tapaamisia, niin jotenkin se päätös siinä syntyi. Sitten juostiin hakemassa lippuja, vaatteita, tuliaisia ja ties mitä. Eikä tullut edes kiire.

Samin lähdettyä olin vähän aikaa ihan ihmeissäni. Viimeksi olimme erossa kolme yötä ennen joulua, kun kävin Waiheken kirjoitusreissulla. Mutta nyt olen itse kotona, kolme viikkoa. Jomine ja sen veli ovat vielä seurana, mutta pian nekin lähtevät Australian reissulle. Samittomuus on outoa. Astun työhuoneeseen, eikä Sami olekaan siellä kyyristelemässä koneen ääressä. Astun makuuhuoneeseen, eikä Sami olekaan lukemassa peiton alla. Eikä kukaan ryntää ovelle jos vaihdan paitaa. Eikä kukaan ryntää vetämään verhoja ikkunaan. Eikä siellä ikkunan takanakaan ole ketään. Elämä on aika yksinkertaista.

Nyt olen jo tottunut itsenäisempään elämään. Se on tylsempää ja helpompaa. Enää viikko, niin alan kuvitella olevani parempi ihminen. Voin sanoa minkä tahansa ajatuksen ääneen, eikä mistään kuulu vastalausetta. Voin tehdä asiat typerässä järjestyksessä tuntematta itseäni typeräksi. Jos kukaan ei huomaa, sitä ei tapahdu. Ostin puolen kilon pussillisen paahdettuja manteleita, kun en löytänyt kilon pussia. Seuraavana päivänä löysin sen kilon pussin, ja ostin senkin. Se oli tarjouksessa. Nyt kun kaapit ovat täynnä manteleita ja mattoa ei ole imuroitu päiväkausiin, voin keskittyä lukemaan kirjoja ja ompelemaan hameesta mekkoa. Välillä autan tietysti Samia apurahahakemuksissa ja käyn näyttelemässä.

Mulla on nyt kaksi erilaista scene group'ia viikossa, molemmat omalla tavallaan hienoja. Toisessa on ihan oikea opettaja, ja vielä todella hyvä sellainen. Ehkä yksi maailman parhaita. Maailman parhailla opettajilla on pieni ego, suuri sydän ja valtava palo paremman taiteen puolesta. Yksi kurssilainen sanoi olleensa eri ihmisten opissa ympäri maailmaa ja pitävänsä Elenan opetusta parhaana. Olisi hienoa, jos voisin itse verrata sitä tuolla tavalla. En tiedä muuta kuin että jokaisen illan aikana koen oloni hetkittäin epämukavaksi, pelkään, voitan pelkoni, nauran ja itken. Lähden kotiin ilman painoisena ja ehkä jotain oivaltaneena. Näytteleminen on tietyllä tavalla ikuinen mysteeri: Kuinka olla oikea ihminen kuvitteellisessa todellisuudessa? Ja eihän se siihen lopu, mutta siihen pitää aina palata. Voi opetella kaikki maailman temput, mutta jokainen ihmisten välinen kohtaaminen on aina uusi ja siihen pitää lopulta heittäytyä kuin sillalta veteen. Vaikka on käsikirjoitus, vaikka on blokattu koko juttu viimeisen päälle.

Lyhäriprojekti on saanut oikean tuottajan, ystäväni Julien. Asiat luistavat heti paremmin ja kuvauspaikkoja on alkanut löytyä. Jännittää, mitä tästä saadaan kasaan. Kaveri lupasi REDin ja oheisromppeet kahdeksi viikonlopuksi, mutta pitäisi vielä löytää kamera pariksi lisäpäiväksi. Älkääkä nyt urputtako, ettei redin materiaalia voi sekoittaa minkään perus-hoodeen kanssa. Kyseessä on eri tyylilajissa tehtävä kohtaus, jonka kuulukin näyttää erilaiselta.

Aucklandissa rikotaan tällä viikolla lämpöennätyksiä. Samaan aikaan sataa tihuttaa. Kun ilmastoidun auton oven aukaisee, sisään löyhähtää turkkilaissaunan höyryn kaltainen ulkoilma. Paikalliset valittavat, että sää on pahin pitkään aikaan. Mun mielestä tää on eksoottista ja ihanaa. Ainoa haittapuoli on se, ettei varsinkaan keskipäivällä jaksa hirveästi touhuta. Ei jaksa edes suihkussa käydä kun kohta on taas hiki. Ah kesää.