Eilen suostuttelin Samin lähtemään outojen ihmisten kanssa rannalle. Ilma ei voisi olla kauniimpi. Päivästä toiseen aurinko paistaa, merivesi lämpenee ja hento tuulenvire liikuttelee pensaita ikkunan ulkopuolella. Me istumme keskimäärin 95% päivästä sisällä, joko toimistossa, keittiössä tai autossa matkalla kuntosalille. Kolmannen luokan opettajani tempoi verhot aina rivakasti auki, jos aurinko vähänkään paistoi. "Jos sitä ei päästä sisälle, se suuttuu ja lakkaa paistamasta". Meidät opetettiin tuntemaan pientä pelkoa ja kunnioitusta hyvää säätä kohtaan, koska se saattoi loppua koska tahansa – viikkokausiksi.
Rannalla oli todella kaunista ja oudot ihmiset tulivat vähitellen tutummiksi. Ihmisiin tutustuminen on tavallaan työlästä ja tavallaan mukavaa. Mitä ne ajattelevat minusta? Mitä minä ajattelen niistä? Kuin aloittaisi maalaamaan uutta taulua. Aluksi kuvittelen, että voin vaihtaa tyyliä, tehdä jotain aivan erilaista. Parin maalikerroksen jälkeen työn kuitenkin aina tunnistaa minun tekemäkseni. Ja sitten onkin enää kysymys siitä, pidänkö lopputuloksesta. Jos tämä juustoinen vertauskuva ei täysin auennut, älä huoli. Yritän vain sanoa, etten pysty täysin hallitsemaan sitä, minkälaisen kuvan annan itsestäni. En tiedä, pystyvätkö muut.
Läpinäkyvä persoonallisuus ei välttämättä ole huono asia uusiin ihmisiin tutustuessa. Se nopeuttaa työlästä prosessia, johon kuuluu molemminpuolista itsensä toistamista, tuttujen kysymysten toistamista ja pienten päänsisäisten postit-lappujen kirjoittamista. Jostain syystä se ensimmäinen lappu, johon tallennan henkilön nimen usein katoaa ja missaan osan elämäntarinasta plärätessäni sisäisiä muistiinpanoja. Ettei vain tarvitsisi sanoa "Hey you".
On myös hauska seurata, minkälaisen kuvan muut antavat itsestään. Useimmat ovat ensitapaamisella yltiöpositiivisia, ihan varmuuden vuoksi. Tilkasta aurinkovoidetta, keksistä tai mansikasta tulee kiittää kolmella vuolaalla sanaryöpyllä. Ajattelen aina mielessäni: rentoudu. rentoudu. Mutta ei se toimi niin. Menisi viikkoja opetella toistemme tavoille, tietää miten toinen suhtautuu elämään, mansikoihin, hiusharjan lainaamiseen... ja uskaltautua vain olemaan. Eikä yltiömäisessä positiivisuudessa ole mitään vikaa, en inhoa hymyilyä tai yritä muuten vain levittää pahaa tuulta. Hymyilen takaisin, en vain pysty vastaamaan samalla mitalla. En kykene suitsuttamaan tukehduttavia määriä kauniita sanoja ja ajatuksia poikkeamatta hämmentävällä tavalla oman persoonani ulkopuolelle. Pohjimmiltani haluan, että sanoilla on jotain merkitystä. Muistatteko tarinat vanhoista hyvistä ajoista, jolloin lasta piestiin kahdesti ja kiitettiin kerran vuodessa ja kun joulupukki toi välillä risuja? No joo, jotain sinne päin.
En ole itse kovin varovainen, Samin arvion mukaan englanniksi vielä pahempi kuin suomeksi. Vitsini keikkuvat hyvän maun rajoilla ja sanavalintani ovat välillä vähintäänkin arveluttavia. Suomen kielen suodattimeni ovat hienostuneemmat. Pakkohan niiden on olla. Ulkomaalaisena voin olla rauhassa erilainen, minulla on siihen lupa ja syy. Suomalaisena Suomessa erilaisuus ei toimi. Se tarkoittaa pelkkää sopeutumattomuutta. Helsingin bussissa vieraille ihmisille puhuvat ovat joko humalassa tai yksinkertaisia. Säännöt ovat tiukat.
Jotkut lakkaavat pelkäämästä minua nopeammin. Kuten ystäväni Petrina. Nainen on kuin hurmaava jyrä, jonka tielle et halua joutua. Kun vain asuisimme vielä samassa kaupungissa. Tai edes samassa maassa. Petrinalla oli tapana kävellä ovesta sisään ilman mitään ennakkovaroitusta, käydä jääkaapilla hakemassa lasillinen soijamaitoa ja kiskoa minut irti tietokoneen äärestä. Se toimi. Loppujen lopuksi arvostan ihmisiä, jotka eivät pelkää minua ja joille minun ei tarvitse esittää olevani mitään. Varsinkaan kiireinen, tärkeä ja sosiaalinen. Olen nörtti, ja minut löytää päivästä toiseen tietokoneen äärestä. Mistäs muualta.
Olen oivaltanut, että minulla ei voisi koskaan olla julkisuuskuvaa. Sellaista kuningatarmaista olemusta, jonka tuon näytille tärkeissä tilaisuuksissa ja jota kiillotan erilaisilla projekteilla. Olen blogiaikakauden itsensäpaljastaja, jonka epätäydellisyys paistaa jokaisesta kirjoituksesta. Toisaalta minun ei tarvitse kuusikymppisenä kirjoittaa "TELL-ALL"-tyyppistä paljastuskirjaa tai kaunistelevaa omaelämäkertaa jossa "oikaisen huhuja". Yksi tuskallinen omakustanne vähemmän.
Sanoin aiemmin, ettei minulla ole paljoa ystäviä. Se on totta, ja täysin oma vikani. Suurin ongelma on, että koen puolivillaiset kaveruussuhteet ja muut ajantappamiseksi solmitut sosiaaliset kontaktit turhauttavina. Katselen kelloa, mietin miten paljon töitä olisin saanut tehtyä samassa ajassa. Tai sitten käytän tilaisuutta hyväkseni ja kirjoitan mielessäni tarinaa, johon sijoitan nämä ihmiset. Kuvittelen heidän pahimmat pelkonsa ja suurimmat haaveensa. Kaiken se, mitä he eivät missään nimessä sano ääneen. Arvaukseni ovat todennäköisesti aivan pielessä, mutta kunhan viihdytän itseäni...
Koulukavereiden kanssa jaksan hengata enemmän, koska kontakteilla on työulottuvuus. Vaikka en etsisi työtä, haluan tietää mitä muut tekevät ja mitä kentällä tapahtuu. Seurakunnan ihmisten kanssa en jaksa pyöriä paljoakaan. Kaikki, jotka ovat olleet seurakuntien järjestämissä sosiaalisissa riennoissa tietävät, ettei samantyyppinen arvomaailma ja usko luo yliluonnollista veljeyttä ja sisaruutta ihmisten välille. Pitää jaksaa puhua ja kuunnella mukavia: Mitä puuduttavuuksia ihmiset tekevät työkseen, miten ihmeellisiä heidän lapsensa ovat, missä he olivat lomalla... Suurin osa ihmisistä ei ole stand-up koomikkoja, joiden jutut viihdyttäisivät loputtomasti ja pitäisivät kiinnostuksen yllä (Tähän väliin hatunnosto Bill Baileylle ja Dylan Moranille).
Mutta mutta... aina silloin tällöin tapaa ihmisen, jonka kanssa voisi oikeasti ystävystyä. Ja siinä vaiheessa kaikki on vaivan arvoista. Olen menettänyt elämäni aikana noin 20 ystävää, osa muutti pois, osa sai lapsen. Osa sai lapsen JA muutti pois. Tai sitten itse muutin pois. Alusta aloittaminen käy aina raskaammaksi. Haluaisi vain harpata kaiken sen kepillä jään tökkimisen yli ja tuntea toisensa. Olla tuttu. Ikävöin Petrinaa. Ikävöin siskoa. Ikävöin Paulaa. Eilen puhuimme lukiosta ja ikävöin Terhiä.
Joskus toivon, että näyttelisin tv-sarjassa. Sellaisella kuin Frendit, joka jatkuisi seuraavat kymmenen vuotta. Työkavereihin tutustuisi väkisinkin, eikä kukaan voisi häipyä elämästäni noin vain. Kymmenien miljoonien sopimukset velvoittavat :)
5.1.09
Kuoleeko bloggaus?
Kun oma bloggaukseni hiipuu kuoleman rajoille, tuli mieleen että tämä saattaa olla osa yleistä trendiä. Miksi kirjoittaa vuolaita kuvauksia omasta elämästään, kun voi minuutissa tiivistää ajatuksensa Facebookin statukseen? Luulen, että ajatuksilleni on siellä enemmän lukijoita kuin täällä, vaikka yleisö onkin rajoitetumpi. En itsekään lue pitkiä lätinöitä, ellei niissä ole heti alusta asti mukaansatempaavaa draivia. Ja kenellä on?
Sain joululahjaksi mp3-soittimen, jolla voi sulkea maailman ulkopuolelle. Tänään sain hankittua minikokoiset nappikuulokkeet, joilla voin tulpata pääni lopullisesti. Umpeen. Korvani eivät ole normaalit, niihin mahtuvat vain pikkusormeni. Kätenikin ovat erityispienet. Todellisuudessa umpikuulokkeet toimivat vain urheillessa, jolloin korvien ja lihasten tukaluus on suurin piirtein samaa luokkaa.
Minua kuvaillaan toisinaan sanoilla "ilkeä" tai "mean". Haluaisin puolustautua, mutta pelkään sanovani jotain ilkeää. Minulla on tapana refleksinomaisesti ampua alas itseään onnittelevia ihmisiä. Luulen, että se liittyy osittain suomalaisuuteen. Kovin moni suomalainen ei kuvailisi itseään erityisen lahjakkaaksi ja väittäisi pystyvänsä milloin tahansa säveltämään listahitin, mutta ei vain viitsi. Tarvitaan näyttöä. Olen oppinut, ettei koskaan pidä hyväksyä ihmisen omaa arviota itsestään – varsinkin jos se on epäilyttävän myönteinen. Ihmiset valehtelevat itselleen, ja etsivät rikostovereita läheisistään.
Johtuen edelläkuvaillusta ominaisuudesta yhdistettynä korkeaan vaatimustasoon, minulla ei ole paljoakaan ystäviä. Kirjoittaisin aiheesta lisää, jos en olisi lähdössä YMCAn legendaariseen rääkkäysjumppaan. Jos sormeni sen jälkeen toimivat... no katsotaan sitten.
Bloggaus on saattanut jo kuolla.
Sain joululahjaksi mp3-soittimen, jolla voi sulkea maailman ulkopuolelle. Tänään sain hankittua minikokoiset nappikuulokkeet, joilla voin tulpata pääni lopullisesti. Umpeen. Korvani eivät ole normaalit, niihin mahtuvat vain pikkusormeni. Kätenikin ovat erityispienet. Todellisuudessa umpikuulokkeet toimivat vain urheillessa, jolloin korvien ja lihasten tukaluus on suurin piirtein samaa luokkaa.
Minua kuvaillaan toisinaan sanoilla "ilkeä" tai "mean". Haluaisin puolustautua, mutta pelkään sanovani jotain ilkeää. Minulla on tapana refleksinomaisesti ampua alas itseään onnittelevia ihmisiä. Luulen, että se liittyy osittain suomalaisuuteen. Kovin moni suomalainen ei kuvailisi itseään erityisen lahjakkaaksi ja väittäisi pystyvänsä milloin tahansa säveltämään listahitin, mutta ei vain viitsi. Tarvitaan näyttöä. Olen oppinut, ettei koskaan pidä hyväksyä ihmisen omaa arviota itsestään – varsinkin jos se on epäilyttävän myönteinen. Ihmiset valehtelevat itselleen, ja etsivät rikostovereita läheisistään.
Johtuen edelläkuvaillusta ominaisuudesta yhdistettynä korkeaan vaatimustasoon, minulla ei ole paljoakaan ystäviä. Kirjoittaisin aiheesta lisää, jos en olisi lähdössä YMCAn legendaariseen rääkkäysjumppaan. Jos sormeni sen jälkeen toimivat... no katsotaan sitten.
Bloggaus on saattanut jo kuolla.
21.11.08
Long way home
Siirtymäaikaa Suomesta Seelantiin kertyi kaikkine välivaiheineen yli kaksi viikkoa. Matkalla vietimme päivän Helsinkiäkin kylmemmässä Amsterdamissa ja viisi yötä Vancouverissa nukkuen mukavassa hotellihuoneessa ja tuijottaen USAn presidentinvaaleja BBC:n kieron brittihuumorin ryydittämänä. Ulkona satoi. Aucklandiin saapuessa meillä ei ollut kuin 92kg roinaa ja turvonneet jalat. Nyt meillä on puoliksi kalustettu koti, juomalaseja, vedenkeitin, auto ja sen sellaista. Huomenna menen hakemaan trademesta huutamani maalaustelineet ja saan toivottavasti pian valmiiksi olohuoneeseen tekeillä olevat oudot sipuliaiheet. Sisustaminen on rankkaa, erityisesti kun sitä yrittää tehdä mahdollisimman halvalla.
Onnistuimme löytämään keskimääräistä edullisemman neljän makuuhuoneen talon keskimääräistä mukavammalla alueella, lähellä kaupunkia ja aivan keskeisimmän kulkutien varressa. Sijainti tietää kyllä vähän lisämeteliä, mutta myöskin halpoja kiinalaisia ravintoloita tien toisella puolella.
Kiivaan etsintävaiheen aikana kävimme katsomassa toistakymmentä asuntoa, joista suurin osa oli rivi- tai kerrostalomallisia, pieniä ja usein myös pahoinpideltyjä ja sottaisia: "Kokolattiamatossa on reikä (halkaisija 30cm), mutta sen päälle voi laittaa vaikka huonekasvin", "Tuohon on kaatunut jotain (matto näyttää siltä, kuin siihen olisi kuollut joku), mutta ei sitä huomaa kun huonekalut ovat paikallaan".
Uusi koti löytyi lopulta myöhään illalla, kun huomasin trademe-sivulla taas yhden asuntoilmoituksen ja soitin taas yhden toiveikkaan puhelun - mitä ilmeisimmin kaksi minuuttia ilmoituksen julkaisun jälkeen. Pyyhälsimme katsomaan asuntoa. Talo näytti ulkoapäin valtavalta, joten vuokranantajaa odotellessa kiertelimme ja arvailimme, kuka toisessa päässä mahtoi asua. Vuokra oli niin halpa, että mukana täytyi tulla vähintäänkin pihan perällä asuva vaari ja kolme vihaista koiraa. Kävi kuitenkin ilmi, että koko talo oli tarjolla ja sitä vuokraava vanhempi pariskunta oli juuri remontoinut sen yltä päältä. "Mikä tässä sitten on vikana?" Sami kysyi. Vikaa ei löytynyt, joten muutimme parin päivän päästä sisään. Siihen mennessä viimeisimmätkin remonttitavarat olivat hävinneet keittiöstä ja pääsimme hankaamaan lattiaa puhtaaksi.
Nyt jopa nettiyhteys on pystyssä ja työhuone kalustettu auttavasti valtavalla valkoisella pöydällä ja runsaalla kaappitilalla. Nukumme edelleen 40cm korkealla ilmapatjalla, jonka piti olla aivan kuin oikea sänky mutta ei ole. Samin mielestä se on hieno ja välttää hyvin seuraavat kolme kuukautta. Minä räplään läpi nettihuutokauppoja löytääkseni oikean sängyn, jonka pinta ei pullistele allani ja jota ei tarvitse pumpata sähköisesti joka ilta.
Nyt on lähdettävä ostamaan maitoa huomiseen aamukahviin, joten laitan nyt vain yhteen pötköön valikoituja kuvia viimeiseltä kahdelta viikolta. Kertokoon oman tarinansa:
Amsterdam
Arvaa mikä kaupunki...
Vancouver hotellin ikkunasta
Syksy
Pieni retki metsään.
Uusi koti.
Kotipihan kukkia.
Onnistuimme löytämään keskimääräistä edullisemman neljän makuuhuoneen talon keskimääräistä mukavammalla alueella, lähellä kaupunkia ja aivan keskeisimmän kulkutien varressa. Sijainti tietää kyllä vähän lisämeteliä, mutta myöskin halpoja kiinalaisia ravintoloita tien toisella puolella.
Kiivaan etsintävaiheen aikana kävimme katsomassa toistakymmentä asuntoa, joista suurin osa oli rivi- tai kerrostalomallisia, pieniä ja usein myös pahoinpideltyjä ja sottaisia: "Kokolattiamatossa on reikä (halkaisija 30cm), mutta sen päälle voi laittaa vaikka huonekasvin", "Tuohon on kaatunut jotain (matto näyttää siltä, kuin siihen olisi kuollut joku), mutta ei sitä huomaa kun huonekalut ovat paikallaan".
Uusi koti löytyi lopulta myöhään illalla, kun huomasin trademe-sivulla taas yhden asuntoilmoituksen ja soitin taas yhden toiveikkaan puhelun - mitä ilmeisimmin kaksi minuuttia ilmoituksen julkaisun jälkeen. Pyyhälsimme katsomaan asuntoa. Talo näytti ulkoapäin valtavalta, joten vuokranantajaa odotellessa kiertelimme ja arvailimme, kuka toisessa päässä mahtoi asua. Vuokra oli niin halpa, että mukana täytyi tulla vähintäänkin pihan perällä asuva vaari ja kolme vihaista koiraa. Kävi kuitenkin ilmi, että koko talo oli tarjolla ja sitä vuokraava vanhempi pariskunta oli juuri remontoinut sen yltä päältä. "Mikä tässä sitten on vikana?" Sami kysyi. Vikaa ei löytynyt, joten muutimme parin päivän päästä sisään. Siihen mennessä viimeisimmätkin remonttitavarat olivat hävinneet keittiöstä ja pääsimme hankaamaan lattiaa puhtaaksi.
Nyt jopa nettiyhteys on pystyssä ja työhuone kalustettu auttavasti valtavalla valkoisella pöydällä ja runsaalla kaappitilalla. Nukumme edelleen 40cm korkealla ilmapatjalla, jonka piti olla aivan kuin oikea sänky mutta ei ole. Samin mielestä se on hieno ja välttää hyvin seuraavat kolme kuukautta. Minä räplään läpi nettihuutokauppoja löytääkseni oikean sängyn, jonka pinta ei pullistele allani ja jota ei tarvitse pumpata sähköisesti joka ilta.
Nyt on lähdettävä ostamaan maitoa huomiseen aamukahviin, joten laitan nyt vain yhteen pötköön valikoituja kuvia viimeiseltä kahdelta viikolta. Kertokoon oman tarinansa:
Amsterdam
Arvaa mikä kaupunki...
Vancouver hotellin ikkunasta
Syksy
Pieni retki metsään.
Uusi koti.
Kotipihan kukkia.
3.11.08
Matkalla kotoa kotiin
Lähtö kävi nopeasti ja melko kivualiaasti. Viimeisenä iltana Sami teki apurahahakemuksia leffakilpailulle ja samalla siivosimme, pakkasimme ja heitimme roskiin hävettäviä määriä tavaraa. Kirjat kannoin rappukäytävään "saa ottaa" -lapulla varustettuna, kun tuntui pahalta heittää niitä roskien sekaan. Lento lähti aamulla kuudelta, joten huhkimme asunnon kimpussa tiukasti siihen asti, että taksi tuli ovelle. Pää tuntui huuruiselta ja lentokentällä oli epätodellinen olo. En käsitä, mitä kaikkea ihminen saa itsestään irti pakon edessä.
Nukahtelin koko matkan Amsterdamiin. Kentällä oivalsimme nopeasti, ettei unia voinut jatkaa seuraavaa lentoa odotellessa ellei ollut jonkin paremman väen kultakerhon jäsen. Meillä oli seitsemän tuntia aikaa joten väsymyksestä huolimatta navigoimme ulos ja lähijunalla kaupungin keskustaan. Siellä oli järjettömän kylmä. Sami muisteli vanhoja paikkoja ja kävelytti meidät puolivahingossa punaisten lyhtyjen alueelle, jossa pornokuppilat ja huumekaupat olivat heräilemässä alkavaan aamuun. Tuhti pössyttelyn haju ja tuhannet polkupyörät seurasivat kujalta toiselle. Omituista, miten uusi kaupunki välittömästi joko torjuu tai ottaa vastaan. Amsterdam oli kylmä ja tyly. Jonotimme 15 minuuttia kauppakeskuksen avautumista kädet kohmeessa ja kävimme Tussaudin vahamuseossa, joka sisälsi hämmentävän kummitustalo-osuuden. Söimme paikallisessa baarissa hollantilaista aamiaista ja platkua edam-juustolla kuorrutettua lettua.
Kymmenen tunnin lento Vancouveriin meni kohtuullisen hyvin. Koneen takaosassa oli nousun ja laskun aikana niin kova meteli, ettei elokuvien katselusta tullut mitään, mutta sain silti katsottua neljä. Mitään ei jäänyt mieleen.
Vancouverin lentokenttä tuoksui tutulta. Joskus kymmenen vuotta sitten kun olin kesän jenkeissä, siellä oli tuo sama haju: Kostean ummehtunut ja jollain ilmanraikastimella aromatisoitu. Kenttä oli pehmeä, nuhjuinen ja kaiuton. Ystävällinen pakistanilainen taksikuski vei meidät nopeasti hotellille samalla kun pimeys laskeutui. Kaupungin valot olivat mykistävän hienot. Hotelli osoittautui paljon 2,5 tähteään paremmaksi. Kaaduimme sänkyyn ja nukuimme 15 tuntia, läpi Halloween-juhlien, ilotulitusten ja yleisen hulabaloon. Lauantaiaamuna lähdimme tutkimaan kaupunkia. Ero Amsterdamiin oli valtava. Ilma tuntui lämpimältä ja kadut kodikkailta. Kävelimme rantaan, josta näkyi pohjoispuolen kaupunki ja sen takana nousevat vuoret. Joka puolella oli kahviloita ja kauppoja. Miten kaupunki voi tuntua yhtä aikaa niin isolta ja pieneltä?
Iltapäivällä seikkailimme bussilla sillan yli toiselle puolelle kaupunkia ja pitkän harhalenkin jälkeen löysimme mäkkikaupan. Siellä oli supertarjous, jonka ansiosta kirjoittelen nyt uudella, ihanalla, nopealla koneella. Kaikkein uusin macbook pro -malli oli saanut hirveän kiiltävän näytön joten olen vielä onnellisempi tästä lähes uusimmasta mattapintaisesta, johon ostimme samalla toiset 2 gigaa työmuistia. Tosin en itse uskalla niitä tänne sisälle viritellä. Ja terveiset kotiin: Tässä koneessa on sisäänrakennettu webcam - nähdään sitten sen välityksellä.
Vancouver on siis ensinäkemältä miellyttävä, vaikka vettä välillä sataakin. Heräsimme tänä aamuna aivan liian aikaisin - en niinkään minä vaan Sami. Se on maannut tuossa sängyllä uusissa lököhousuissaan tuntikaupalla ja selannut läpi kymmeniä tv-kanavia. Täällä uutiset ovat hilpeitä ja ohjelmat vielä hilpeämpiä. Ei jälkeäkään jenkkien pelkoa lietsovista tiedotteista. Eilen katsoimme innostavaa dokumenttia auton puskureiden korjaamisesta. Nyt odottelemme kuntosalin ovien avautumista. Odottelua tuli tunti lisää, kun teeveessä kerrottiin että kelloja pitää siirtää tunti taaksepäin.
Laitan valokuvia, kun tänään toivottavasti muistan ottaa kameran mukaan kaupungille. Kuvia Amsterdamista en epätasapuolisuuden vuoksi viitsi julkaista. Tai ehkä vertailumielessä sitten myöhemmin.
Nukahtelin koko matkan Amsterdamiin. Kentällä oivalsimme nopeasti, ettei unia voinut jatkaa seuraavaa lentoa odotellessa ellei ollut jonkin paremman väen kultakerhon jäsen. Meillä oli seitsemän tuntia aikaa joten väsymyksestä huolimatta navigoimme ulos ja lähijunalla kaupungin keskustaan. Siellä oli järjettömän kylmä. Sami muisteli vanhoja paikkoja ja kävelytti meidät puolivahingossa punaisten lyhtyjen alueelle, jossa pornokuppilat ja huumekaupat olivat heräilemässä alkavaan aamuun. Tuhti pössyttelyn haju ja tuhannet polkupyörät seurasivat kujalta toiselle. Omituista, miten uusi kaupunki välittömästi joko torjuu tai ottaa vastaan. Amsterdam oli kylmä ja tyly. Jonotimme 15 minuuttia kauppakeskuksen avautumista kädet kohmeessa ja kävimme Tussaudin vahamuseossa, joka sisälsi hämmentävän kummitustalo-osuuden. Söimme paikallisessa baarissa hollantilaista aamiaista ja platkua edam-juustolla kuorrutettua lettua.
Kymmenen tunnin lento Vancouveriin meni kohtuullisen hyvin. Koneen takaosassa oli nousun ja laskun aikana niin kova meteli, ettei elokuvien katselusta tullut mitään, mutta sain silti katsottua neljä. Mitään ei jäänyt mieleen.
Vancouverin lentokenttä tuoksui tutulta. Joskus kymmenen vuotta sitten kun olin kesän jenkeissä, siellä oli tuo sama haju: Kostean ummehtunut ja jollain ilmanraikastimella aromatisoitu. Kenttä oli pehmeä, nuhjuinen ja kaiuton. Ystävällinen pakistanilainen taksikuski vei meidät nopeasti hotellille samalla kun pimeys laskeutui. Kaupungin valot olivat mykistävän hienot. Hotelli osoittautui paljon 2,5 tähteään paremmaksi. Kaaduimme sänkyyn ja nukuimme 15 tuntia, läpi Halloween-juhlien, ilotulitusten ja yleisen hulabaloon. Lauantaiaamuna lähdimme tutkimaan kaupunkia. Ero Amsterdamiin oli valtava. Ilma tuntui lämpimältä ja kadut kodikkailta. Kävelimme rantaan, josta näkyi pohjoispuolen kaupunki ja sen takana nousevat vuoret. Joka puolella oli kahviloita ja kauppoja. Miten kaupunki voi tuntua yhtä aikaa niin isolta ja pieneltä?
Iltapäivällä seikkailimme bussilla sillan yli toiselle puolelle kaupunkia ja pitkän harhalenkin jälkeen löysimme mäkkikaupan. Siellä oli supertarjous, jonka ansiosta kirjoittelen nyt uudella, ihanalla, nopealla koneella. Kaikkein uusin macbook pro -malli oli saanut hirveän kiiltävän näytön joten olen vielä onnellisempi tästä lähes uusimmasta mattapintaisesta, johon ostimme samalla toiset 2 gigaa työmuistia. Tosin en itse uskalla niitä tänne sisälle viritellä. Ja terveiset kotiin: Tässä koneessa on sisäänrakennettu webcam - nähdään sitten sen välityksellä.
Vancouver on siis ensinäkemältä miellyttävä, vaikka vettä välillä sataakin. Heräsimme tänä aamuna aivan liian aikaisin - en niinkään minä vaan Sami. Se on maannut tuossa sängyllä uusissa lököhousuissaan tuntikaupalla ja selannut läpi kymmeniä tv-kanavia. Täällä uutiset ovat hilpeitä ja ohjelmat vielä hilpeämpiä. Ei jälkeäkään jenkkien pelkoa lietsovista tiedotteista. Eilen katsoimme innostavaa dokumenttia auton puskureiden korjaamisesta. Nyt odottelemme kuntosalin ovien avautumista. Odottelua tuli tunti lisää, kun teeveessä kerrottiin että kelloja pitää siirtää tunti taaksepäin.
Laitan valokuvia, kun tänään toivottavasti muistan ottaa kameran mukaan kaupungille. Kuvia Amsterdamista en epätasapuolisuuden vuoksi viitsi julkaista. Tai ehkä vertailumielessä sitten myöhemmin.
Subscribe to:
Posts
(
Atom
)