Töissä on tylsää

Olin ihan unohtanut, miten epäsosiaalista ja rasittavaa graafinen suunnittelu on. Tein tällä viikolla neljä hyvin palkattua työpäivää pienessä design-firmassa. Koska tehtäväni oli tuurata vakituista suunnittelijaa, jouduin sukeltamaan sen oudosti organisoituun tiedostokokoelmaan, kuuntelemaan sen asiakkaita puhelimessa ja vastaamaan sen sähköposteihin. Ei käynyt kateeksi tuon naisen elämä.

Nyt on viimeinen lomapäivä ennen kuin koulu taas alkaa. Yksi koulutehtävä on vielä tekemättä, mutta eiköhän sen vielä ehdi raapaista kasaan. Koulutehtävien lisäksi taitan TEAR Fundin lehteä. Määrittelin itselleni saman tuntipalkan kuin sieltä design-firmasta, ajattelin sillä pääseväni koko hommasta mutta en päässyt. Aloitin jo lehden taittamisen. Työ on kyllä mukavampaa kuin design-firmassa, kun saa tehdä omalla koneella ja kotona. Saa nähdä miten tiukaksi aikataulu käy kun koulu alkaa ja design-työt vievät kaikki illat ja viikonloput. Ei ainakaan tarvitse miettiä mitä kaikella vapaa-ajallaan tekisi. Ja kun homma on ohi, pitäisi olla rahaa vaikka lähteä reissuun ensi lomalla, jos ei tuhlaa kaikkea ennen sitä.

Eilen autoin Petrinan miestä järjestämään Petrinalle yllätyssynttärit. Kutsuin koulukavereita, joista noin kuusi lopulta pääsi paikalle. Yhden piti vielä häipyä ennen kuin Petrina tuli kotiin. Onnistuimme kuitenkin yllättämään jollain tavalla. Katosta roikkui ilmapalloja, joka paikassa oli värikkäitä nauhoja ja vierailla juhlahatut. Kun Petu astui sisään, hyppäsimme klassisesti kaikki huonekalujen takaa kiljuen 'surprise!' ja puhaltaen sellaisiin järkyttäviin juhlapilleihin. Juhlat olivat loppujen lopuksi oikein mukavat. Jopa Sami sanoi viihtyneensä, osittain siksi että yksi paikalle saapuneista luokkakavereistani oli audio engineer samantyyppisellä musiikkimaulla.
Annoimme Petrinalle lahjaksi Finlandia-vodkapullon, kun se nyt on ainoa suomalainen asia, jonka voi ostaa lauantaina iltakuuden jälkeen matkan varrelta. Viinakaupassa oli mukava myyjä, joka paketoi pullon parhaansa mukaan johonkin joulupapereihin. Sami kysyi siltä, miksi kaupan ovensuussa seisoi pyörillä liikuteltava hirsipuu. Mies vitsaili aikansa varkaiden hirttämisellä ja totesi sitten: "Well, the owner is American ya know". Sehän selittää kaiken? Puu olikin lopulta suurikokoinen juomapeli. Hirrestä roikkui naru, jonka päässä oli pieni rengas. Sitä humalaiset sitten pökkivät ja yrittävät saada renkaan kilahtamaan varressa olevaan koukkuun. On touhua.

Tässä kuvassa olen pääsiäisenä rannalla jossain Länsi-Aucklandissa. Päivä oli ihanan aurinkoinen. Ostimme Samin kanssa subit ja istuimme likakaivon kannelle syömään. Sitten makasimme rantaportailla ja minä lauloin kaikki pääsiäislaulut jotka muistin. Sanat tahtoi mennä vähän oman pään mukaan, mutta tunnelma oli kohdallaan. Joulun helteet tuntuivat omituiselta, mutta Pääsiäisenä pitää paistaa aurinko.

Kristus nousi kuolleista!

Sinne meni minunkin synnit taas kerran. Koulu on ohi viikoksi, enkä ole vieläkään aivan selvillä miten tämän loma-ajan käytän. Oli puhetta työstä design-firmassa, mutta siitä ei ole kuulunut mitään kun on pääsiäinen. TEAR Fundille pitäisi tehdä lehteä, jonka artikkelit eivät ole vielä valmiina. No siitähän ei tule mitään.

Piilotimme eilisiltana pieniä suklaamunia ympäri asuntoa. Maistoin yhtä ja syljin pois. En halua edes löytää niitä pallukoita, homehtuvat varmaan piiloissaan ensi pääsiäiseen. Olen nukkunut perjantaista asti varmaan 20 tuntia vuorokaudessa, nukkunut tai nuokkunut. Torstaina meillä oli koulussa naamiaiset. Tai tarkemmin sanottuna jokaisen piti pukeutua elokuvahahmoksi tai ei pääsisi läpi designkurssista. Edellisenä iltana yritin pienentää asuani sopivaksi naapurin ompelukoneella. Kone ei toiminut lopulta tikkiäkään sotkematta, yhdeksän jälkeen illalla otin neulan käteen ja yhdeltä yöllä mekko oli valmis. Seuraavana aamuna heräsin kuuden jälkeen laittamaan tukkaa ja puoleen päivään mennessä olin Elle Woods / Legally Blonde tekokynsineni. Hankin pienen pehmolelukoiran, jolle tein paidan vaaleanpunaisesta sukasta. Kengissä oli korkoa jotain 12 cm ja kävely meni luonnostaan töpöttelyksi. Laittaisin valokuvan, jos olisin kaikessa kiireessä muistanut ottaa kameran mukaan. Muut kyllä räpsivät sen verran että varmaan niitä löytyy kun koulu taas alkaa. Puolet ihmisistä luulivat, että olin Paris Hilton. Kyllä otti päähän. Ystäväni Petrina pukeutui Elle Woodsin nörtiksi lakiopiskelijakaveriksi, mutta myöhemmin tajusimme että se näytti ihan Ugly Bettyltä. Se kuulosti paremmalta, joten vaihdoimme nimeä kesken päivän.

Nyt saan viikon muistella, minkälaista elämäni oli ennen filmiopintoja. En pidä siitä erityisesti. On mukava rentoutua vähäksi aikaa (tai saa nyt nähdä), mutta ajatus tietokoneen ääressä kököttämisestä ja siitä, että näen vain paria ihmistä päivittäin, äh! Minusta on tulossa sosiaalinen otus. Olen jo sopinut lounaita ja tapaamisia ensi viikolle, etten ihan näivety. Kirjoittamiseen on nyt paremmin aikaa, mikä on kyllä ihanaa. Annoin lyhytfilmin käsikirjoitukseni (jota juuri kukaan ei ole vielä lukenut) tällä viikolla ohjaajapuolen opettajalle. En löytänyt sitä koululta torstaina, joten saan odottaa palautetta vielä viikon. Pesäpallopätkä näytettiin koulussa tiistaina ja se sain hyvää palautetta. Koko pelin koukerot eivät kahdessa minuutissa selvinneet, mutta se ei ollut tarkoituskaan. Ensi lukukauden työryhmät ovat kasassa. Minut siirrettiin viime hetkellä ryhmästä toiseen. Olin aivan innoissani, kun sain samalla yhden parhaista editoijista ja paremmat kameramiehet. Seuraava projekti on kahvimainos, jota varten olen jo kirjoittelemassa ideoita.

Elämä on ihanaa

On satanut tauotta vuorokauden. Märät tiet ovat liukkaita ja liikenne seisoo. Minä olen onnellinen. Valinnat kahteen suosituimpaan erikoistumisalaan - ohjaamiseen ja editointiin - ovat kuumimmillaan. Opettajat yrittävät suuressa viisaudessaan ohjata heikoimmin näihin tehtäviin sopivat muille osastoille. Tätä varten jokaisen opiskelijan on tavattava haluamansa erikoistumisalan opettajan kanssa ja keskusteltava tulevaisuudestaan. Tapasin eilen ohjaajapuolen opettajan, joka julisti "if you don't get into drama directing, it's over my dead body". Olen yksi koulun parhaista opiskelijoista, jopa noita-akka dokuopettaja on kuulemma tätä mieltä. Jostain syystä en ollut valtavan onnellinen. Olin helpottunut, koska jotenkin koko ajan kuvittelin pääseväni ohjaajapuolelle. Koko elämäni olisi löpsähtänyt hetkeksi läjään, jos en olisi päässyt. Lisäksi minua oudosti harmittaa se, että opettajat ylistävät lahjakkuuttani sen paskan perusteella, mitä olen tähän mennessä saanut aikaan. Eikö niillä ole mitään arvostelukykyä? Aion tehdä vielä jotain tuhat kertaa parempaa ja hävetä silmät päästäni näitä ensimmäisiä yritelmiä.

Olen huomannut, että nautin ohjaamisesta aivan yhtä paljon kuin käsikirjoittamisesta. Jotenkin se liittyy siihen miten paljon nautin näyttelemisestä. Saadakseen jotain todellista esiin näyttelijöistä, täytyy itse heittäytyä täysillä tarinaan. Täytyy olla itse ensimmäisenä valmis nolaamaan itsensä. Näyttelijöiden täytyy luottaa, ettet vain pistä heitä temppuilemaan katsellaksesi huvittuneena päältä. Rakastan itseni nolaamista. Pääni sisällä, alitajunnan rajamailla on jonkinlainen syvä sokkelo, jonne voin lähteä koska vain uiskentelemaan sulkien katsojat, ympäristön, kamerat ja muun sälän jonnekin kauas taakse. Tuosta nyt on pitkä matka vuorosanojen muistamiseen, askelmerkkeihin ja juuri oikean rytmin/sävyn löytämiseen. Mutta ilman sokeaa eläytymistä tekniikalla ei ole mitään väliä. Olen jo löytänyt yhden chileläisen luokkakaverin, jolla on uskomaton taito eläytyä ja olla täydellisesti läsnä keinotekoisessa tilanteessa. Haluan käyttää sitä viimeisen lukukauden lyhytfilmiini ja olen imarrellut sen pään niin pyörälle että sain jo alustavan suostumuksen.

Sain editoitua pesäpallojutun tänään. Olen ylpeä itsestäni, koska en menettänyt malttiani kertaakaan, vaikka editoijani - 17-vuotias näsäviisas jankuttaja - käyttäytyi täysillä luonteensa mukaisesti. Pieninkään siirto ei onnistunut ilman omahyväistä mussutusta ja hätiköityjä johtopäätöksiä. Poika hyökkäsi muutaman kerran arvostelemaan kuuntelematta edes lausetta loppuun, ja kun sille lopulta paljastui mitä yritin sanoa niin siinä se sitten nohevana nyki päätään. Ihanan herttainen editoinnin opettaja (suoraan Hollywoodista!) kävi katsomassa työn etenemistä ja yritti parhaansa taivuttaa poikaa irti huonoista työskentelytavoista. Lopulta sekin hermostui loputtomaan muutosvastarintaan, julisti pojan ihan mahdottomaksi ja lähti puhisten pois. Nuorimies on kaiken pahan lisäksi kiihkomielinen kristitty. Pelkkä ajatus aiheuttaa vatsanväänteitä. Jesus save me from your followers, kuten joku asian ilmaisi. Siinä menee niin herkästi lapsi pesuveden mukana, kun idiootti levittää hyvää sanomaa. Jumalalla on varmasti keinonsa näihin ihmisiin, enhän minäkään Luojan kiitos ole enää sama kuin olin kymmenen vuotta sitten.

Tänä aamuna kun pääsin kaatosateessa koululle, löysin toisen 17-vuotiaan luokkakaverini itkemästä eteisen portailla. Istuin siihen kuuntelemaan, mikä sillä oli hätänä. Pojan puheesta ei oikein saanut selvää, mutta ymmärsin, että se oli saanut huonoa palautetta dokupätkästään ja pelkäsi ettei pääse erikoistumaan ohjaamiseen ja käsikirjoitukseen. Hävetti, kun tajusin että itse olen jo varmistanut paikkani. Katsoin sitä silmiin ja tavasin sille huolellisesti, että olen kymmenen vuotta vanhempi, sulla on paljon aikaa oppia ja tehdä mitä ikinä sydämesi halajaa. En ole mikään erityinen sielunhoitaja, mutta sain sen pyyhkimään naamansa ja talsimaan vesisateen halki dramatunnille. Pyysin anteeksi myöhästymistäni ja sain kuunnella pitkän saarnan siitä, miten vesisateen sattuessa matkaan täytyy varata enemmän aikaa. Olisin ollut ihan ajoissa ilman tuota lohdutushetkeä, mutta en tietenkään voinut sanoa siitä mitään.

Olisiko se vesisade, viikon verran kipeä kieli vai mikä, mutta olen ollut jo pitkään hyvin onnellinen. Rakastan Samia, rakastan opiskelua, ystäviäni ja koulukavereitani (en ihan kaikkia). Minulla on sellainen tunne, että ehdin yhtä jos toista ennen kuin maailmanloppu tulee. Ei sitä sen paremmin voi sanoa. Mulla on aikaa elää.

Kupla kitalaessa

Ennen tätä päivää en edes tiennyt, että suun sisällä voi olla rakkoja. Jostain syystä kipu ei ole samaa luokkaa kuin jos puhkaisisi kuplan jalkapohjasta. Suukuplan voi puhkaista ihan kielellä eikä se tunnu oikeastaan miltään. Koko suu tuntuu kuin olisin purskutellut happoa, joten muutama rakko sinne tai tänne ei juuri asiaa muuta. Lopetin vihreällä teellä purskuttelun jo eilen, kun alkoi epäilyttää että se hoitokeino oli osittain vaivan aiheuttaja. Mitään flunssaa en ole vieläkään saanut, mutta joku virus suussani asuu.

Omituisia suuvaivoja lukuunottamatta olo on ihan miellyttävä. Tänään oli vain puolikas koulupäivä. Kävin hakemassa Samin keskustasta ja lähdimme kirppiskierrokselle. Samille löytyi ihana villapaita, johon kuuluu vetoketjuilla kiinnitettävät könsikäsjatkeet ja huppu. Se näyttää ihan nallekarhupuvun yläosalta. Otin siitä hienon valokuvan ja olisin julkaissut sen ellei Sami olisi riistänyt kameraa ja poistanut kuvia. Olen sille juuri nyt hyvin hyvin vihainen.

Sain tänään tietää, että minulla on töitä kohta alkavan viikon loman ajaksi. Eikä edes TEAR Fundilla vaan TF:n aiemmin käyttämässa design-firmassa. Tykkäävät kuulemma tyylistäni niin kovasti, että ovat valmiita sovittelemaan aikatauluja niin paljon kuin tarvitsee. Ja niissähän riittää sovittelemista. Mutta jotenkin kovin sopivasti firman senior designer lähtee lomalle juuri minun lomani ajaksi (sillä on varmaan kouluikäisiä lapsia) ja pääsen tuuraamaan. Huvittaa vähän se, että olen TF:lla isoon ääneen arvostellut niiden työn jälkeä. Täytyy yrittää pitää mölyt mahassaan, kun näkee visuaalisesti pöyristyttäviä tai puoliväliin mietittyjä ratkaisuja. Perfektionisti minussa hakkaa päätään seinään. Mitäs valitan, ei tämä ole enää minun alaani. On niin paljon helpompi ottaa rennosti kun ajattelee että höpsis, tämähän on vain yksi juttu minkä osaan - jos nyt en täysin niin paremmin kuin jotkut.

Koulussa on meneillään kolmen päivän putki draamaharjoituksia. Ohjaajiksi aikovat pääsevät muovailemaan tarjolla olevaa ihmismateriaalia eli muita kurssikavereita. Huomasin ilokseni, etten tarvinnut mitään erityiskonsteja auktoriteetin saavuttamiseksi. Itseäni kaksi kertaa isommat kameramiehet tekivät mitä pyysin ja saimme aikaan hauskan näytelmäkohtauksen. Vaikka kysymys on ihan eri alasta, ihmisten kanssa työskentelyyn pätevät jotenkin samat säännöt. Kun aikaisemmin piti saada hyvää jälkeä asiakkaan ideoista huolimatta, nyt täytyy saada toimiva kokonaisuus näyttelijöiden henkilökohtaisista puutteista ja ideoista huolimatta. Soutaminen ja huopaaminen toimii aina. Kun antaa vähän periksi vähäpätöisissä pikkuseikoissa, saa tahtonsa läpi merkityksellisemmissä asioissa. Toinen hyvä keino on huonon idean käyttäminen paremman rakennusaineena. Kunhan vain antaa alkuperäisen ehdottajan ymmärtää, että hyvä lopputulos on tyystin heidän ansiotaan. Hyvä tietää, ettei kokemus pakkaussuunnittelusta ole mennyt ihan hukkaan...