Vanhemmat-uni-teatteri-pakettiauto...

On vihdoin tullut aika kertoa kuulumisia. Niitä on niin paljon, että ne täytyisi oikeastaan jakaa kategorioihin. Nääh, kappalejako saa riittää.

Noin kuukausi sitten vanhempani saapuivat Uuteen-Seelantiin. Ensimmäiset kaksi viikkoa olimme kaikki viisi saman katon alla, eikä se nyt mitenkään ahdistanut. Jonain päivänä mulla on valtava talo ja ainakin kymmenen ihmistä saman katon alla. Pitäisi varmaan perustaa motelli... paitsi että haluan tuntea kanssa-asukit, mikä saattaisi ehkä haitata liiketoimintaa.

Nyt vanhemmillani on oma asuntonsa, joka on (kuten rukoilin) edullinen, siisti, 2-huoneinen, hyvällä paikalla, lähellä meidän asuntoa ja siinä on puutarha. Näköalaa ei varsinaisesti tullut, mutta ilta-aurinko paistaa erkkeri-ikkunoista ruokapöytään ja siellä on toimiva takka. Isi ja äiti lenkkeilevät kuitenkin tuossa tulivuorella, jossa maisemia piisaa.

Tällä viikolla yritin unikokeilua. Koska olen vapaa kuin taivaan lintu, nukun usein 9-10 tuntia yössä. Nukkuminen on vaan kivaa. Tässä tietysti haaskautuu aikaa, eikä ylimääräinen uni virkistä mitenkään erityisesti. Chris oli puhunut meille jo pari viikkoa polyphasic-unirytmeistä ja siirtyi itse tällä viikolla kokeilemaan uberman -nimistä aikataulua. Siinä nukutaan vain 20-30 minuutin päiväunet neljän tunnin välein, mistä siis kertyy 2-3 tuntia unta vuorokaudessa. Viikon totuttelun jälkeen päiväunien pitäisi tehostua niin, että niiden aikana ehtii vajota siihen elintärkeään REM-uneen. Niinpä niin.

Me päätimme kuitenkin Samin kanssa kokeilla everyman-nimistä unirytmiä, jossa nukutaan 3-4 tuntia yöllä ja kolmet 30min päiväunet pitkin vuorokautta. Ajoitus toimi, sillä mulla oli enemmän design-hommia lautasellani ja lisätunnit tuli käytettyä tehokkaasti. Päiväunien ottaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Mulla ei ole sellaisia unenlahjoja, että pystyisin nukahtamaan parissa minuutissa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Neljän päivän kuluttua olin jo univelasta ihan sumea, ja silti nukuin vain 5-10 minuuttia puolen tunnin päikkäreistä. Palasin takaisin pitempään yöuneen, mutta en kuitenkaan aikaisempaan unirytmiini, ainakaan vielä. Opettelen heräämään aamulla aikaisin ja nukkumaan iltapäivällä yhdet päiväunet kun vireystaso lopahtaa.

Polyphasic-rytmin ongelma on juuri se, että sen harrastajat ovat koko ajan pienessä univelassa. Tähän liittyvä suurin ongelma itselleni on, että univelka hämärtää luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Luin myöskin jostain, että REM-unen jälkeen tulevat syvän unen vaiheet ovat tärkeitä mm. spatiaalisen hahmottamisen ja fyysisten taitojen oppimisen kannalta. En halua, että ainakaan unen puute estää minua tanssimasta. Olkoon mieluummin syynä vaikka synnynnäinen lahjattomuus :)

Tanssimisesta puheen ollen, kävin eilen koe-esiintymässä tanssiteatteriin. Kyseessä oli kaksituntinen workshop, jossa tehtiin ryhmissä ja pareittain pieniä improharjoituksia ja pikapikaa valmistettuja esityksiä. Ideoiminen oli hauskaa ja itse esittäminenkin, vaikka en mikään erityinen tanssija ole. Viittä paikkaa teatterissa hakee yhteensä sata henkeä, joille järjestettiin kaksi koe-esiintymistä noin 30 hengen erissä. Tämän kuultuani mietin, pitäisikö vain lähteä kotiin. Eihän mulla ole mitään realistia mahdollisuuksia olla niiden viiden joukossa. Päätin kuitenkin ottaa tilaisuudesta kaiken irti. Tanssissa ja näyttelemisessä on jotain samaa. Tanssikin tuntui luontevalta heti, kun lakkasi ajattelemasta itseään ja kohdisti huomionsa toiseen ihmiseen. Pitää uskaltaa olla lähellä ja olla avoin, reagoida. Tässä mielessä tanssin ja teatterin yhdistäminen on loistava juttu. Tanssi koskettaa aivan eri tavalla, jos esiintyjät keskittyvät toisiinsa eivätkä pelkästään tekniseen suoritukseen.

The van story

Kävin eilen edustamassa Samia ja itseäni suhteellisen tylsissä kihlajaisjuhlissa. Tylsissä siksi, etten tuntenut siellä juuri ketään ja keskustelu kuivui heti sen jälkeen kun vastapuoli oli kertonut lomasuunnitelmistaan ja minä olin kertonut pakettiauton tarinan...

Olipa kerran pakettiauto. Sen osti ostanut saksalainen lääketieteenopiskelija Lucas, joka halusi kiertää Uutta-Seelantia ja pohtia elämän tarkoitusta. Pojalla oli pellavanväriset kiharat ja antiikin kreikkalaisen patsaan piirteet. Aucklandin pohjoispuolisella leirintäalueella Lucas kohtasi Jominen. Älkää käsittäkö väärin, Lucasin tyttöystävä oli matkalla Seelantiin ja Jomine - olkoonkin sinkku, nuori ja kaunis - on rakastunut vain Jeesukseen. Jomine palasi reissultaan jonkin sortin sikaflunssan kourissa ja nukkui pari vuorokautta putkeen. Pari viikkoa myöhemmin Lucas saapui Aucklandiin ja tarvitsi yöpaikkaa. Pakettiauto parkkeerattiin viereiselle poikkikadulle ja meidän moottoroitu ilmapatja pumpattiin Lucasille. Kun tyttöystävä saapui Saksasta seuraavana päivänä, pakettiauto oli viety. Lucasilla ei ollut vakuutusta ja auton mukana meni myös kameran linssejä ja muuta arvokasta, itse asiassa koko saksalaisen omaisuus. Jomine ryhtyi rukoilemaan.

Onneksi meillä majaili ylimääräinen auto, Hyphenin subaru Waldorf. Hyphenilla on hetkittäin yksinuottisesta ulkokuoresta huolimatta kultainen sydän, ja se lainasi Suomesta käsin autonsa tuntemattomille saksalaisille. Saksalaiset lainasivat rahaa kotoa ja lähtivät Coromandeliin.

Viikon päästä Lucas soitti ja kertoi, että poliisi on löytänyt auton. Se pitäisi käydä hakemassa Hendersonista, länsi-Aucklandista. Ajoimme Samin kanssa poliisiasemalle ja yritimme selittää asiamme. 20 minuutin säätämisen jälkeen, huolimatta siitä ettemme tienneet Lucasin sukunimeä, saimme lapun jolla auton sai hakea varastosta. Sami kysyi, oliko auto tutkittu ja tyhjennetty. Perinpohjaisesti, poliisi vakuutti. Auto oli löytynyt isomman jengi/huumepidätyksen yhteydessä.

Varasto osoittautui hinaus- ja romutusliikkeeksi. Sami oli lievästi huolestunut siitä, että autossa näytti olevan vielä varkaan tavaroita ja virta-avaimessa itse taotun näköinen avain. Kotona pysäköimme edellisestä viisastuneina aivan talon eteen. Tässä vaiheessa autosta löytyi vaatteiden lisäksi pari varastettua luottokorttia, huumepiippu ja sushia. Sami laittoi poliisille viestiä, mutta mitään ei kuulunut.

Parin päivän päästä - eli eilen - samaan aikaan kun minä kävin koe-esiintymässä sinne teatteriin, autoon murtauduttiin uudestaan. Sami oli kotona ja huomasi pian auki törröttävän takaluukun. Auton etupenkit oli käännetty nurin, ikäänkuin sieltä olisi etsitty jotain. Osa vaatteista oli kadonnut, mutta luottokortti ja piippu olivat sisällä talossa. Kun minä palasin kotiin, tien toisella puolella nökötti edelleen parkissa saarelaismies, lippis syvällä päässä ja aurinkolasit silmillä. Sami oli tarkkaillut ukkoa ja kävi ottamassa valokuvat autosta.

Kaikesta draamasta huolimatta päätin keskittyä elämässäni muihin asioihin, kuten nukkumiseen. Kihlajaisjuhlien jälkeen kävin eilen nukkumaan yhdeksältä illalla, ja heräsin ilman herätyskelloa kuudelta. Kerrankin!

Seuraavassa jaksossa:

Meillä on työn alla kokeellinen lyhytelokuva, jossa mennään aikakaudesta ja genrestä toiseen 13 minuutissa. Näyttelemme siinä itse Bean ja Chrisin kanssa...

Eteläsaaren reissu on suunnitteilla - kahdeksalle hengelle, koska perhettä on maisemissa niin valtavasti joulun aikaan (JEEE). Lentojen varaamisen jälkeen kävi kuitenkin ilmi, että majoituspaikkoja ja vuokra-autoja on tuskin lainkaan jäljellä...

Apurahapäätöksiä julkistetaan joulukuussa...

(kattokaa nyt miten meikä osaa käyttää teasereita!! :D)

Uusia projekteja ja muuta hääräystä

Elämme jännittäviä aikoja. Vanhempani ovat muutaman intensiivisen viikon ja ylimääräisen kilon jälkeen siirtymässä Kanada-USA -tourneelta Seelantiin. Roikun Trademessa aamuin illoin etsien heille sopivaa asuntoa seuraavaksi kuudeksi kuukaudeksi. Vaatimukset ovat kovat, maallisessa mielessä, sillä asunnon pitäisi olla kävelymatkan päässä omastamme, kävelymatkan päässä kaupasta, siisti, suurehko, osittain kalustettu, halpa ja kauniilla näköalalla varustettu. Kuten sanoin, maallisessa mielessä tämä kuulostaa utopialta, mutta asia on rukouslistallani ja odotan silmät kirkkaina ihmettä :-)

Uusi dokumenttiprojektimme Dreams on saatu käyntiin, useilla apurahahakemuksilla ja kotisivuilla ryyditettynä. Projektiin voi tutustua osoitteessa http://www.dreamsfilms.org. Yhteydenotot erityisesti rahoittajilta ovat tervetulleita. Projekti on niin laaja ja pioneerihenkinen, että hetkittäin hirvittää. Tämä on nyt viimeistään sellainen haukkapala, jota ei ilman taivaallista apua saa nieltyä. Uneton48-kisa vielä meni puoliksi sekopäisenä rehkien, mutta tämä ei mene.

Unettomasta puheen ollen, sillekin on nyt haettu apurahaa ja haetaan lisää, jos vaikka saataisiin se taas pystyyn ensi keväänä. Mutta tällä kertaa en kyllä valvo yötä päivää kahta kuukautta vaan otan koko jutun eri asenteella. Teen parempaa jälkeä vähemmällä vaivalla, mulla on siihen salainen resepti. Hehheh.

Meillä on toinenkin uusi nettisivu, T-paitakauppa nimeltä Coffee or Tee. Se löytyy osoitteesta: http://www.coffeeortee.com. Oma osuuteni on tuottaa kauppaan silloin tällöin uusia designeja, aina kun jotain mieleen pälkähtää. Kauppapuolen, painatuksineen ja postituksineen hoitaa jämpti saksalaisfirma Spreadshirt. Ainoa harmi on, etteivät toimita Uuteen-Seelantiin. Joten jos olet niin onnekas, että asut Euroopan alueella, eikun ostoksille! Häpeämätöntä markkinointia, mutta pitäähän sitä vähän yrittää, kun on vaivalla väkertänyt sivugrafiikat ja kaikki. Sami rakensi ne sitten Wordpress-pohjalle, uskomattomalla koodauskärsivällisyydellä, jota mulla ei kyllä olis. Mulle tulee CSS:n tuijottamisesta ihan fyysistä pahoinvointia.

Hankin viime viikolla uudet kynnet, rakenne-sellaiset. Ne eivät ole kovin pitkät, eivätkä edes punaiset, mutta silti paljon hienommat kuin omani. Luojanluomat kynteni ovat paperimaista materiaalia, joka taipuu, murenee ja liuskottuu (eikä siihen mitkään piit tai muut yrittipuristeet auta, ei auta!). Uusine kynsineni tunnen itseni 50% elegantimmaksi, enkä enää taivuttele sormiani kippuraan tai muuten piilottele käsiäni katseilta. Uskomatonta, miten pieni, 35 dollaria maksava puolen tunnin toimenpide voi saada aikaan niin ison muutoksen.

Muutakin mainitsemisen arvoista on toki tapahtunut: Samin kössimailan on hajonnut, olemme tilanneet Trademesta Frendien 10 tuotantokautta sisältävän dvd-paketin, olen jaksanut jo viikon ajan pitää ruokapäiväkirjaa ja selvinnyt lähes naarmuitta ikävästä limaflunssasta. Saattoi olla possuflunssa, vaikea sanoa. Täällä se on levinnyt joka maan kolkkaan. Hassuinta on se, että muuten terveillä aikuisilla tuo pelätty tauti on usein lievempi kuin se jokavuotinen A-influenssa.

Kolmas näyttelijäkurssini saatiin päätökseen viime viikolla. Samoihin aikoihin pidettiin myös vihdoin kakkoskurssin viimeinen ilta ja jaettiin "todistukset". Sain "Most dedicated actor" arvonimen, ystäväni Bea oli "Most promising actress". Nyt tekeillä on pari lyhyelokuvaa, joissa näyttelen naispääosaa. Toiseen piti oikein koe-esiintyä, joten olen hyvin tyytyväinen että sain napattua kyseiset roolit.

Jokainen näyttelijä - ainakin täällä - tarvitsee show reel:n (mikä se nyt suomeksi on - näytenauha?). Studio111, jossa olen tähän asti käynyt, tarjoaa tähän tarkoitukseen oman kurssinsa, jota vetää pitkän uran tehnyt ohjaaja. Kurssilla tuotetaan muutama kohtaus, yleensä tunnetuista Hollywood-elokuvista, joissa opiskelijat näyttelevät ja saavat siitä sitten näytemateriaalia nauhalleen. Kurssi on sinänsä hyvä idea, mutta konseptissa on kolme isoa ongelmaa: Tuttujen elokuvakohtausten uudelleentekeminen tuottaa pääsääntöisesti platkuja plagiaatteja, kurssin ohjaaja on paskantärkeä paskanjauhaja ja kurssi maksaa 900 dollaria. Konseptiin ja tyypilliseen show reel -malliin tyytymättöminä kehittelimme Bean kanssa uuden idean: Itse käsikirjoittamamme lyhytelokuva, joka hyppii genrestä toiseen ja jossa itse näyttelemme useita erilaisia osia. Toisin sanoen tarinassa mennään tulevaisuudesta kauas menneisyyteen, sitten fantasiamaailmaan ja taas nykyhetkeen... tai jotain sellaista. Haasteena on saada mukaan mahdollisimman erilaisia hahmoja, sitoen tarinan kuitenkin jollain lailla yhteen. Homma on vielä käsikirjoitusvaiheessa, eikä ole mikään ihan helppo juttu. Uskon kuitenkin, että se saadaan toimimaan.

Jatkoa seuraa taas jossain vaiheessa...

Hyvä on sitten - Arjesta...

Niinhän siinä kävi, että kolme lukijaa halusi kuulla lisää arjesta. ARJESTA! Jotenkin niin nauratti, kun aina olen koko ikäni vältellyt arkea, rutiinia, tuottavuutta, suvunjatkamista ja muuta sellaista normaalielämään liittyvää. Kysyin Samilta, millaista meidän arkemme sen mielestä on. Se nauroi, että eihän meillä ole arkea, pelkkää juhlaa vaan.

Kun tarkemmin ajattelee, meidän arki on kyllä yhtä juhlaa. Tällä ei ole sinänsä mitään tekemistä Uuden Seelannin kanssa, vaan ihan muiden elämänvalintojen. Lähes joka aamu herään ilman herätyskelloa tai muita apuvälineitä. Käväisen koneella katsomassa, onko tullut postia asiakkailta tai muuta tärkeää. Tämän jälkeen keittämään puuroa ja kahvia, valitsemaan jokin Friends-DVD tai muu tv-sarja, jota voimme katsoa syöden aamupalaa olohuoneen sohvalla. Aamulla on aikaa tehdä myös munakasta tai leipoa voisarvia, jos mieli tekee. Raamatunluvun ja vessanpöntöllä haaveilun jälkeen siirryn työhuoneeseen ja teen jonkin aikaa töitä. Kun olen lähettänyt asiakkaalle jonkin pdf:n tai pari (yleensä uusia versioita meneillä olevista töistä), vaihdetaan pyjamat johonkin soveliaampaan, pakataan kuntosalikamppeet kassiin ja lähdetään kahville. Tällä hetkellä istun kahvilassa ja ryystän pehmeänmakuista flat white-lientäni, huitoen välillä cityvarpusia kauemmaksi. Kahvilassa on kiva kirjoittaa, täällä en viitsi tehdä mitään design-hommia. Istun, rukoilen ystävien, perheen ja kaikkien mieleen pälkähtävien asioiden puolesta, juttelen Jumalalle ja välillä Samille. Kirjoitan hölmöjä kommentteja ihmisten facebook-sivuille ja skypettelen Dachin tai Petrinan kanssa. Pysyy ainakin päivittäinen yhteys Mumbaihin yllä :)

Kahvila ei tietysti kuulu jokaiseen päivään, mutta aina välillä on päästävä kotitoimiston ulkopuolelle. Kuntosali taas kuuluu lähes jokaiseen päivään, kuten myös kuuma poreallas ja sauna. Tänään teen ihan tavallisen kuntosalitreenin ja nyt otin mukaani myös nappikuulokkeet, niin voin katsoa tv:tä kuntopyörän päällä. Kotonahan meillä ei tavallinen tv näy, kun ei ole antennia. Kuntopyörää enemmän nautin kyllä joogasta, pilateksesta ja tanssista. Tanssitunnilla mulla on koko ajan hymy naamalla, sellainen hölmö virne, ihan tahattomasti. Siitäkin huolimatta, että välillä toikkaroin siellä hyvinkin vapaalla tyylillä.

Illalla työnteko jatkuu kotona tilanteen mukaan. Jos on vieraita, esimerkiksi entinen kämppiksemme Chris, katsotaan elokuvaa, arvostellaan elokuvaa, kokataan, syödään... Tuntuu siltä kuin näkisin entistä kämppistä enemmän nyt, kun se ei enää asu meillä. Jos se nyt on mahdollista. Joskus se jää yöksikin. Onneksi meillä on nyt raivattu iso, mukava vierashuone, kun olohuone saatiin siirrettyä toiseen päähän taloa.

Eihän tämä mitään arkea ole. Olen sitä paitsi esittänyt vain tapahtumien raamit, niiden sisällä tapahtuu kaikenlaista. Suunnitellaan tulevaa dokumenttiprojektia, haaveillaan ja intoillaan, riidellään, unohdetaan viedä roskikset tienvarteen maanantai-iltana, rikotaan Petrinan viinilaseja, unohdetaan pyykit koneeseen, yritetään vähentää kahvinjuontia, pelataan sanapeliä scrabble-namikoilla, otetaan pilakuvia Jominen (uusi kämppis) kameralla, Sami säveltää musiikkia ja nauhoittaa mielenkiintoisia ääniä, minä maalaan keltaista tauluani, etsin Trademesta halpaa huoneenjakajaa, unohdan aina ottaa ekokassin mukaan kauppareissulle, käyn itkemässä ja nauramassa näyttelijäkurssillani ja etsin kadonneita lohikäärmetohveleita huonekalujen alta.

Mutta eikös arki ole juuri sitä, mikä tapahtuu juhlapäivien välillä, oli se sitten mitä tahansa?









Yläpuolella olevissa kuvissa näkyy: Öinen palmu lähipuistossa, lohikäärmetohvelit, toinen työhuoneemme eli Esquires-kahvila, Sami, Chris ja sanapeli, näkymä kadulta (meidän talo on tosin puskien takana), onnistunut neljän kirjaimen block (ei ole muuten ihan helppoa), meidän lähiristeys yöllä ja hieno hetki rannalla Mt Maunganuissa (Sami halaa Chrisia, Jomine seisoo keskellä). Yritän mennä vielä erikseen kuvaamaan pyydetyistä aiheista, nämä ovat vain arkistojen uumenista - mitä nyt sattui löytymään tähän hätään.

Episode 200 - toivekonsertti

Tämä on kahdessadas kirjoitukseni, joten sen kunniaksi kirjallis-kuvallinen toivekonsertti. Vastaa seuraaviin kysymyksiin:

1. Mistä asiasta haluaisit lukea?

2. Mistä haluaisit nähdä valokuvan?

Jos kolme ihmistä pyytää kuvaa tai kirjoitusta samasta aiheesta, lupaan toteuttaa sen. Muussa tapauksessa toimin oman fiiliksen mukaan. Saatan kirjoittaa tai sitten en. Aina kannattaa kokeilla! Kuva- ja tekstitoiveen ei tarvitse olla samasta aiheesta. Meikä ei ole mikään journalisti, joten kaikki on mahdollista :)

Kiitos kaikille mukana roikkuneille viimeisistä kolmesta ja puolesta vuodesta! Luv ya!