Leijailen. Saimme viime maanantaina kuvattua viimeisen kohtauksen Chrisin ja Bean kanssa kirjoittamaani lyhytelokuvaan. Olemme nyt käyneet läpi lähes kaiken kuvatun materiaalin ja näyttää siltä, että kykenimme tekemään ennätyspienellä budjetilla todella hyvää jälkeä. Eihän näin pitäisi mennä sanomaan, varsinkin kun itse näyttelee... mutta ainakin teknisesti ajatellen jälki on todella hyvää. Tämä kaikki oli mahdollista lähinnä siksi, että saimme REDin, linssit, valot, jib arm:n (mikä se on suomeksi?) ym. ilmaiseksi yhdeltä kaverilta, joka kaiken hyvän päälle on vielä aivan ihana tyyppi. Lisäksi meillä oli loistava puvustaja ja maskeeraaja sekä hämmästyttävä lavastaja - 20-vuotias tyttö, joka ensialkuun vaikutti niin häröltä, etten ollut ollenkaan varma mitä tuleman pitää. Mutta miksi sen pitäisi vähentää kenenkään uskottavuutta, jos pitää sukkahousuja ilman kenkiä? Tyttö hankki meille 60-luvun laboratorio-välineet, painoi kultavärillä kirjojen nimikkeitä sekä toi kuvauksiin oman valkoisen lemmikkirottansa, Rattyn. Aivan ihania, sekä rotta että tyttö. Tuntui aivan uskomattomalta, että sai tehdä töitä niin hienojen ihmisten kanssa! Kuvausten aikana sattui vain yksi takaisku - iäkkään rouvan raivokohtauksen muodossa. Olimme sopineet vanhan parin keittiön käyttämisestä kuvauspaikkana, mutta rouva oli käsittänyt ajan väärin. Vanha mies päästi meidät sisään. Juuri kun valot alkoivat olla paikallaan, vaimo saapui kotiin huutaen tulipunaisena, ettei hän olisi koskaan antanut lupaa kuvata sunnuntaina! Kuinka kukaan nyt kuvaa elokuvaa SUNNUNTAINA! Saimme naisen rauhoiteltua ja kuvasimme kohtauksen ennätysnopeasti. Seuraavana päivänä kävin tapaamassa pariskuntaa kukkapuskan kanssa, meidän piti nimittäin saada vielä pari kohtausta kuvattua talon kellarissa. Nainen oli leppynyt ja edellisestä viisastuneena kirjoitin tulevat kuvauspäivät (sunnuntai ja maanantai) seinäkalenteriin sekä paperille. Tällä kertaa sunnuntai ei ollut mikään ongelma. Kävimme yhdessä päiväajelulla myymässä kellarista löytyneen kaapelikelan metallipajalle. Pajaa piti seelantilainen Elvis. Pihalla oli kaksi kylttiä: Scrap metal service ja Elvis impersonator. Kaveri näytti siltä kuin Elvis olisi saattanut näyttää, jos olisi elänyt pitkään ja jatkanut rankkaa juhlimista. Vanha pari sai kaapelikelasta 75 dollaria, ja pysähdyimme matkalla ostamaan rouvalle kukkamultaa. Mitäpä sitä ei elokuvantekijä tekisi tehdäkseen elokuvan :)
En malttaisi millään odottaa, että saadaan leffa leikattua kasaan...
Torstai-iltana pidimme wrap partyn, jossa syötiin wrappeja. Heti alkuun kuvausryhmästä muovautui bändi, kun Sami työnsi kengättömän tytön ja tuotantoassarin käsiin kitarat. Assarilla oli mielettömän kaunis ääni, Sami haki basson ja kameramies tunnusti olevansa rumpali. Ne soitti koko illan ja päättivät jatkaa soittelua sitten elokuussa, kun minä ja Sami tulemme Suomesta.
AIVAN NIIN, SUOMESTA.
Tiistaina lähdemme kolmeksi kuukaudeksi Suomeen järjestämään Uneton48:a. Minua hirvittää. Pelkään, että kevät on liian kylmä ja ihmiset yrmeitä. Tämä perustuu edellisen reissuni ensivaikutelmiin lähes päivälleen kaksi vuotta sitten. Epäilen myös, ettei minulla ole enää Helsingissä ystäviä. Tai ainakaan sellaisia, joilla on kalenterissaan tilaa seuraavan kolmen kuukauden sisällä. En ole tajunnut sopia tapaamisia ajoissa. Suomi on siitä erikoinen maa, että siellä tehdään hirveästi töitä sosiaalisen elämän kustannuksella. Lisäksi kuvitellaan että tämä työnteko vie elämässä eteenpäin, että sen kautta saavutetaan jotain erityistä. Sitten jonain päivänä pääsee eläkkeelle tai kuolee. Jos kuolee saappaat jalassa, ei tarvitse havahtua siihen, ettei kenelläkään ole aikaa sinulle - edes eläkepäivillään.
Kaiken elokuvanteon ihanuuden jälkeen tuntuu, kuin pitäisi repiä juurensa irti päästäkseen liikkeelle. Tulee hirveä ikävä Jominea, Chrisia, Beaa ja kaikkia... Kirjoitin eilen Jominelle kortin, ensimmäisen sellaisen. Se on kirjoittanut mulle ties kuinka monta täynnä mitä hienompia ylisanoja. Laitoin ne kaikki seinälle niin että kaikki meillä vierailevat voisivat nähdä miten lämpimästi joku minusta ajattelee ;) Jomine tykkäsi mun pienoisnovellin mittaisesta kortista ja halasin sitä pitkään keskellä törkyistä kylppäriä, jaloissani kaikki purkit ja pullot jotka piti lajitella ennen lähtöä. Vihdoin tuntuu, että on koti. Ja jos on koti, tuntuu pahalta lähteä. En tiennyt, että lähteminen voisi tuntua näin pahalta.
Onneksi kesäkuussa Chris, pieni pala Seelantia, tulee Suomeen. Tämä saattaa olla jännittävämpää Chrisin kuin meidän näkökulmasta. Jos ei ole koskaan käynyt Euroopassa, Suomesta ja erityisesti Helsinki-Vantaalta aloittaminen on varmasti mielenkiintoinen vaihtoehto. Suunnitelmissa on kuitenkin kiertää kesäistä juhannusyrjön täyttämää maaseutua, katsella maisemia (koivuja, tuulipukuja, kävelysauvoja, mustia nahkatakkeja ja hevitukkia), saunoa ja juosta alasti järveen.
Heinäkuussa lähdemme kaikki kolme takaisin kotiin, mutta pysähdymme matkalla ajelemaan 16 päivässä USA:n halki. ROAD TRIP!!! Tästä luonnollisesti lisää myöhemmin...
Paljon muutakin on tässä viimeisten viikkojen aikana tapahtunut, mutta ei tätä tekstiä voi enää enempää venyttää. Wrap it up, wrap it up.. now that's a wrap :)
