Uneton48 - yleisön pyynnöstä, kaikesta huolimatta

Sami on saanut päähänsä, että tänä vuonna Uneton48 onnistuu, tavalla tai toisella. Viime vuosi jäi väliin, kun rahoitusta ei löytynyt. Kaiken materiaalin suunnittelu, soittokierrokset ja loputtomat apurahahakemukset veivät minulta kaiken innon. Puhisin, etten mene enää koskaan Suomeen tekemään yhtään mitään. Kun eivät kerran halua. No, mulla on taipumusta heittäytyä melodramaattiseksi. Onneksi Sami ei kääntänyt hankkeelle selkäänsä, sillä nyt näyttää taas paljon paremmalta.

Yritysten ja organisaatioiden suhtautuminen uuteen hankkeeseen on parhaimmillaankin aina vähän varauksellista. Siksi en kai odottanut, että kilpailun 2008 osallistujat olisivat sen innostuneempia. Kisasta on kuitenkin jo 1,5 vuotta ja kaikenlaista on tapahtunut tässä välissä. Mutta kun Sami avasi Uneton48-sivustolle vetoomuskaavakkeen, sen kautta alkoi virrata toinen toistaan painokkaampia kommentteja. Yksi kuvasi Uneton48-viikonloppua parhaaksi kokemuksekseen viimeisen kymmenen vuoden aikana. Mietin, miten moni kulttuuritapahtuma pystyy jättämään samanlaisen muistijäljen. Homman hienoushan on siinä, että tämä muistijälki ei ole meidän järjestäjien aikaansaama. Mikään meidän tai edes James Cameronin (hehheh) tarjoama spektaakkeli ei pääse lähellekään sitä elämystä, minkä itse osallistuminen ja itsensä voittaminen saa aikaan.

Samalla palasivat mieleen omat kokemukseni osallistumisesta. Kyllä niiden jättämä muistijälki on syvä, ja hämmästyttävän yksityiskohtainen. Suurin syy hetkittäiseen nihkeyteeni Uneton48:n järjestämisen suhteen on se, että ajattelin sen estävän minua tänä keväänä (siis Seelannin syksynä) osallistumasta sekä Uuden Seelannin kisaan että Unettomaan - no jos ollaan rehellisiä en voisi koskaan osallistua Unettomaan, joten sen harmittelu on aika epäloogista. Niinpä Sami keksi, että voisimme osallistua Uuden-Seelannin kisaan Suomesta käsin, kun olemme järjestämässä Unetonta. Meillä on Seelannin pysyvät oleskeluluvat, ja tätä nykyä 48 HOURS -kilpaan voi osallistua myös ulkomailta käsin. En tiedä, miten tämä käytännössä onnistuisi, mutta olen aivan täpinöissäni. Hetkittäisistä epätoivon alloista huolimatta lähes mahdottomalta kuulostavien asioiden yrittäminen on lähellä sydäntäni.

Mistä tuleekin mieleen Suomen apurahapolitiikka.

SES vastasi, etteivät tue amatöörituotantoa. AVEK vastasi, että festivaali ei ole valtakunnallisesti merkittävä (ensimmäisenä vuonna 1 500 osallistujaa, 40 000 TV- ja teatterikatsojaa), ja kohderyhmä on väärä. Kun TKT antoi kolmannella hakukerralla 5 000 euroa, juhlimme ja hypimme tasajalkaa, vaikka tiesimme ettei se vielä riitä. Opetusministeriö sanoi, että kysymys on elokuva-alan tapahtumasta ja siten asia kuuluu edellämainituille organisaatioille. Sami valmistelee vielä hakemuksia SKR:n maakuntarahastoihin ja Aatos Erkon säätiölle.

Kirjoitinkin jo Uneton-sisäpiiriläisille, miten kummalliselta jako amatööreihin ja ammattilaisiin tuntuu Uuden-Seelannin näkökulmasta. Toisin kuin Suomessa, täällä on mahdollista hakea valtion tukea myös talkootyönä tehtäviin omarahoitteisiin projekteihin. Näissä projekteissa on usein mukana myös koulutettua väkeä, joilla on paljonkin työkokemusta. Ovatko he ammattilaisia vai amatööreja? Lähes kaikilla on nykyään jonkinlainen alan koulutus, mutta kuten kaikki tietävät, itse Peter Jackson aloitti elokuvanteon paistamalla kuminaamareita äitinsä keittiönuunissa ja roiskuttelemalla itse tehtyä tekoverta kotinsa takapihalla.

Suomi on mielenkiintoisessa tienhaarassa. Jäykkä apurahajärjestelmä puolustaa ammattilaisten pientä joukkoa ja samanaikaisesti mm. Anni Sinnemäki toteaa luovasta taloudesta:

- Luova talous luo jo nyt ja luo jatkossa uusia työpaikkoja, lisää tuottavuutta ja kilpailukykyä. Silti sen kehittäminen on ollut meillä paljon muita Pohjoismaita vaatimattomampaa. Tarvitaan monen toimijan yhteistyötä.

Kulttuuriviennin Tukiverkko -sivulla Saara L. Taalas toteaa:

Luovan talouden kehittämisen keskeisenä tavoitteena on parantaa Suomen kilpailukykyä. On olennaista tunnistaa luovien alojen yritysten synnyttämiä uusia liiketoimintakonsepteja ja pystyä hyödyntämään niitä kannattavasti.

Sivulla puhutaan kehityshankkeista, joilla eri tuotannonaloja voitaisiin tuoda yhteen tulevaisuudessa. Kaikki on vielä suunnitelman asteella - kuten luovan talouden aloite LUUTA (mistä nämä ihan-jotain-muuta-tarkoittavat muka-leikkisät lyhenteet oikein tulevat? - TUPAS tunnistautuminen, kansalaisosallistumisen KAMPA-hanke...)

Olen ensimmäinen myöntämään, etten ymmärrä mitä luova talous oikeastaan tarkoittaa. On kapeampia määritelmiä, jotka viittaavat kulttuurialalla työllistäviin hankkeisiin ja sitten niitä, jotka niputtavat kaikki taivaanrannanmaalarit ja jotain uutta alallaan kehittävät samaan kategoriaan. Miten tahansa, Uneton48:lla on paikkansa tässä palapelissä.

Uneton48-viikonloppu ei tarjoa palkallista työtä Suomen työttömille media-alan osaajille, mutta se tuottaa aivan uutta kulttuurisisältöä, oppimiskokemuksia ja kohtaamisia. Tästä kaikesta vapautuu energiaa, joka oikein kohdennettuna edistää työllistymistä, verkostoitumista ja kansainvälistymistä. Niin luova talous kuin kaikki muukin lähtee lopulta luovan ihmisen korvien välistä. Jossain täytyy syttyä idea, joka sytyttää tulen takapuolen alle ja antaa voimaa kestää apurahajärjestelmän ja kovan yritysmaailman potkut. Luovaa taloutta ei voida auttaa auttamatta ensin luovaa ihmistä. Mikään poliittinen kehittäjätoiminto ei auta, jollei se laskeudu riittävän alas, kosketa yksittäistä ihmistä ja herätä intohimoa.

Sanokaa mitä sanotte, parhaan kulttuurisisällön takaa löytyy aina suurta intohimoa.

Internet-terapiaa?

Peloton rehellisyys, omalla nimellä ja internetissä, on tunnetusti vaarallista. Valveutuneet ystävät, jotka esiintyvät facebookissakin salanimellä, pyörittelevät päätään pahaenteisesti. Minä olen jo menettänyt pelin, näin avoimesta blogikirjoittelusta ei voi enää perääntyä anonymiteetin suojaan. Kuitenkin anonymiteetti on ilmiö, joka on syntynyt vasta suurkaupunkien myötä, jälkiteollisena aikana ja oikeastaan kasvanut täyteen merkitykseensä vasta kun internet sen mahdollisti.

Jos puhut kenelle tahansa kasvotusten, joudut suodattamaan sanojasi. Perinteinen kommunikaatio ja kasvonilmeiden tulkitseminen on hienoviritteistä touhua. Niin hienoviritteistä, että siitä tietokoneen ääressä istuessaan vieraantuneille on nykyään tarjolla kursseja: (Artikkeli Men's Health-lehdessä) Armollisinta suorassa ihmiskontaktissa on, että molemmat ottavat vaikutteita toistensa reaktioista ja säätävät siten viestinsä voimakkuutta, pyöristävät kulmia ja pehmittelevät tylympiä kommenttejaan.

Kun internet mahdollisti anonyymin kirjoittelun näppärine sukupuolen- ja nimenvaihdoksineen, monilla lähti sokka irti. Suomen kaltaisessa pahan olon yhteiskunnassa tämä synnytti suomi24:n kaltaisia palstoja, jotka ovat täynnä yksinäisyyden, alemmuudentunnon ja muiden riivausten aikaansaamaa oksennusta. Suoran ihmistenvälisen kommunikaation tuloksena päästään usein jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, johon meillä on sisäänrakennettu tarve. Internetin palstoilla tämä tarve ei tyydyty. Oksennuksen jälkeen jää kurkku kipeäksi, ja lisäksi oksennus haisee.

Ihminen ei ole pohjimmiltaan hyvä, ja siksi suodattimia tarvitaan. Parhaimmillaan kasvokkainen kohtaaminen herättää kyvyn empatiaan, joka auttaa ymmärtämään toista vaikka mielipiteet olisivat aivan eri seiniltä. Oksennuksenkin voi siivota pois ja jättää omaan arvoonsa, kun ymmärtää että toinen on sairaana.

Tähän kaikkeen liittyen, olen valtavan iloinen nettikommenteista, joita olemme saaneet Uneton48-kisan vetoomuskaavakkeen kautta. Välineenä on täysin tekninen tekstiloota, mutta viesteistä (LUE JOS KIINNOSTAA) välittyy paljon persoonallisuutta ja vilpittömyyttä joka on kai sittenkin mahdollista myös netissä. Lisää Unettomasta ja sen järjestämisen haasteista seuraavassa kirjoituksessa (hyvin pian).

Lomaa ja juhlaa

Viimeiset viikot ovat olleet yhtä lomaa ja juhlaa. Eihän moista normaali-suomalaisen psyyke kestäisi, mutta minä olen marinoitunut täällä rennonletkeässä ilmapiirissä jo niin pitkään, että pystyn viihtymään ja nauttimaan elämästä pitkiäkin aikoja kerrallaan. Ja silti olen loistavassa fyysisessä kunnossa, ruokavalioni on monipuolisempi kuin Kiinan muovituotanto, enkä ole edes polttanut edes nenääni auringossa. Eikö olekin ärsyttävää.

Kahdeksan suomalaisen voimin tehty eteläsaaren matka alkoi Christchurchista, eteni suunnitelmien mukaan Tekapon ja Pukakin kautta Queenstowniin, sieltä Manapouriin ja Milford Soundiin, sitten Wakana-järvelle ja takaisin Christchurchiin. Puolet näistä olimme nähneet jo edellisellä reissulla. Maisemat olivat jylhiä, mutta jätimme Samin kanssa valokuvaamisen siihen hurahtaneille (isälleni) ja tyydyimme ottamaan vain tuhmia kuvia toisistamme kylpyammeessa. Kyseisiä ei julkaista tässä blogissa. Ohessa on sen sijaan kuva minusta Wanakan majapaikan keittiössä. Maisemiahan te kaikki olette nähneet, mutta ette minua huuhtelemassa persikoita.

12 päivän reissua seurasi minun ja Samin 10-vuotishääpäivä. Vuokrasimme sitä varten talon Pihan rannalta. Käytin talon valitsemiseen tuhottomasti aikaa, sillä halusin komeat maisemat ja muutenkin kivan paikan. Talo oli kuviensa veroinen ja juhlista tuli ihanan pienet ja hauskat. Kaikki pukeutuivat kykyjensä mukaan sirkushahmoiksi, vaikka moni ei edes ollut nähnyt esikuvana toiminutta Carnivale TV-sarjaa. Jominelle tehtiin parta peruukista ja kaksipuoleisesta teipistä. Koska talo oli varattu kahdeksi yöksi, ehdimme myös viettää päivän rannalla. Vesi oli lämmintä ja body boardeilla oli huippuhauskaa ratsastaa aallonharjalla. Korviin meni niin paljon vettä että sitä on siellä vielä näin parin viikon jälkeenkin.

Viime perjantaina piti juhlia Chrisin muuttoa Taurangaan puoleksi vuodeksi. Eihän siinä mitään juhlimista ole, Tauranga on ärsyttävän kaukana ja lyhytleffan järjestelyt jäävät nyt lähes 100-prosenttisesti minun harteilleni. Menetimme kuvaajamme Hyphenin, kun aikataulut eivät onnistuneet ja nyt pitäisi löytää sekä kamera että kuvaaja. Aamu alkoi pitkällä rukoustuokiolla ja nyt luotan taas hetken siihen, että kaikki järjestyy.

Koko tulevan vuoden suunnitelmat ovat niin auki, että en tiedä voiko niitä nyt oikein suunnitelmiksi kutsua. Jätimme perjantaina hakemuksen DOCNZ:lle, että pääsisimme Dreams-projektilla mukaan Pitching Forumille. 12 tiimiä valitaan esittelemään ideansa kansainväliselle paneelille, joka sitten saattaa päättää rahoittaa jotakin näistä projekteista. Minua ei vaivaa se, että mahdollisuudet rahoitukseen ovat noin promillen luokkaa. Jumalalle nämä ovat pikkuasioita, kun sillä on taivaassa kadutkin kultaa. Tai jotain hienompaa materiaalia.